Suonna Kononen: Uncle Samsara. 296 sivua, Enostone.
Kun mies tulee ikään, jossa eturauhanen muistuttaa olemassaolostaan, hän alkaa herkästi muistella nuoruuttaan ja ihmetellä nykyistä itseään. Se liekki mi silloin tulisena leimus, on hiipunut täs keski-iän keinus. Meidän piti muuttaa maailma, mutta muutuimmekin itse. Jäljellä on enää keski-ikäinen, keskiluokkainen keskinkertaisuus.
Joensuulaisen toimittaja-muusikko-kirjailija Suonna Konosen toisessa romaanissa elämäänsä kelaa toimittajasta mainostoimistoon siirtynyt Santtu Rinne. Santtu lienee viisikymppinen niin kuin Kononenkin. Kerran eronnut, nyt hyvässä avioliitossa elävä Tesla-mies, joka kesäreissuilla palaa nuoruutensa Kuopioon, jota ei enää ole.
Kaikki on päällisin puolin mallillaan. Silti jotain puuttuu.
Aina silloin tällöin Santun uniin tai mielikuviin tulee parikymppinen Santtu muistuttamaan menneistä. Lukiolaiset Santtu Rinne ja Jaakko Rautiainen olivat Uncle Samsara -pienlehteä tekeviä nuorisoälyköitä, jotka intoilivat rokin lisäksi runoista, amerikkalaisesta beat-kulttuurista ja buddhalaisuudesta.
Pienlehdet syntyivät 1970-luvun lopulla punk-kulttuurin vanavedessä. Punkin lupaus oli, että kaikki saavat soittaa. Mutta jos ei osannut sitäkään vähää, mitä punkin soittaminen edellytti, oli mahdollisuus tehdä jotain muuta. Vaikka kopiokoneella monistettavia lehtiä, joita myytiin rocklehtien pienilmoitusten kautta ja kädestä käteen festareilla ja keikoilla. Avainsana oli omaehtoisuus.
Santtu ja Jaakko väsäsivät lehteään 1980-luvun alussa, jolloin suomirock eli voimavuosiaan. Ulkojäsenenä tiimiin kuului Santun ihastus Meri, johon suhde oli pitkään kuin Hectorin ikivihreässä Ake, Make, Pera ja mä: "Kuinka paljon kuinka turhaan hellyyttä mä silloin pelkäsin."
Supliikkimies Jaakko ja arempi Santtu monistavat lehteään Santun äidin työpaikan kopiokoneella ja rahoittavat kesäänsä Uncle Samsarasta saatavilla myyntituloilla. Lehteä myydään festareilla, joissa nähdään Lou Reedin kaltaisia nyt klassikoiksi muuttuneita rokkistaroja. Samalla tutustutaan toisiin pienlehtien tekijöihin. Nykykielellä verkostoidutaan.
Eurooppakin avautuu interraililla. Sitä ennen kierretään Suomea peukalokyydillä ja uusien tuttujen autossa paperikartta oppaana. Digitaalista tulevaisuutta ei osaa edes kuvitella.
Konosen ensimmäinen romaani Tie päättyy meren äärelle loi vahvoja fiiliksiä ainakin tämän kirjoittajalle. Kun kuuluu samaan sukupolveen, ja on todennäköisesti hengittänyt Konosen kanssa samaa ilmaa vaikka emme ole koskaan tavanneet, romaani laittoi paljon muistikuvia liikkeelle.
Uncle Samsarakin tuli luettua muutamassa tunnissa. Nyt lähtivät liikkeelle toisenlaiset ajatukset. Santtu ja Jaakkohan elivät sen nuoruuden, jonka olisin halunnut elää, mutta en osannut, uskaltanut, pystynyt! Mutta sellainen kyllä oli oikeastikin olemassa, ei vain romaanin sivuilla. Mutta ei tuppukylässä ollut edes sitä yhtä hengenheimolaista, jonka kanssa olisi voinut sauhuta kulttuurin uusista tuulista. Eivätkä oma äly ja nokkeluus olisi riittäneetkään siihen vapautuneeseen verbalismiin, jota Santtu ja Jaakko harjoittivat lehdessään. Liian varhainen kommunistinen poliittinen herääminen kangisti ja muutti tosikoksi.
"Kaunokirjallisuus on ihmeellistä. Miten kirjailija voi kirjoittaa lukijasta." Näin Kononen kirjoittaa Uncle Samsarassa. Niin miten? Ja hän teki sen jo toisen kerran.
Lukion jälkeen Santtu ja Jaakko etääntyvät toisistaan. Nyt viisikymppinen mainosmies Santtu ei ole nähnyt entistä taistelupariaan vuosikymmeniin. Tarina kertoo, että Jaakosta olisi tullut ortodoksinen munkki. Lomamatkalla Heinäveden vuokramökiltä Santtu käy kyselemässä Jaakkoa Uuden Valamon luostarista, mutta turhaan.
Uncle Samsara on aivan suurenmoinen romaani. Mitä muuta edes voisi olla teos, jossa hurmaannutaan Lou Reedin lisäksi Neil Youngista, Pekka Strengistä, Joni Mitchellistä, ja nähdään Ruisrokissa Fisherman´s Blues -kauden The Waterboys.
Omien päähän tulevien mielikuvien lisäksi se kertoo täyteläisesti 1980-luvun alun kaupunkilaisnuoruuden kiihosta ja tuskasta. Ja sen menetyksestä myös. Kipein ihanin nuoruuteni niin katkerana nään, kirjoitti Mika Waltari Nuoruus-runossaan. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva, että länsimaisen kirjallisuuden yksi haara palaa nuoruus-teemaan. Suonna Kononen tekee oman osansa taitavasti.
Viiden tähden romaanin täydellistää Juho Juntusen piirtämä kansikuva. Ainakin Soundia sen kulta-aikaan lukeneet ymmärtävät, että tämä on kovienkin juttujen joukossa vielä tavallista kovempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti