Tommi Laiho: Herutus. 358 sivua, Momentumkirjat 2025.
Mainosalan luovalta johtajalta Tommi Laiholta ilmestyi vuonna 2021 ja 2022 kaksi syvällistä nykyajan ilmiöitä tarkkanäköisesti perkaavaa dekkaria Uhanalaiset ja Rikotut. Ne jäivät rikollisen vähälle huomiolle, vaikka olivat ilmestymisvuosiensa parhaita kotimaisia.
Muutaman vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Laihon kolmas teos Herutus ei ole dekkari, vaan se pyrkii olemaan lähitulevaisuuteen sijoittuva satiiri "kaikesta, mikä meissä on menossa pieleen". Herutus tarkoittaa pyrkimystä tieten tahtoen kerätä huomiota ja kehuja. Se on sitä, mitä some-influensserit tekevät työkseen.
Kyyninen elokuvatuottaja Akseli Ax ei tee enää mitään laajalla elokuvahistorian tuntemuksellaan, koska sille ei ole käyttöä tässä ajassa. Breath-niminen yhtiö palkkaa hänen firmansa tekemään dokumenttielokuvan lomasta, koska Breathin liikeidea on tuottaa kuluttajille virtuaalilomia. Siis sellaisia, joilla ei oikeasti mennä minnekään vaan asiakkaiden päähän istutetaan kokemus lomasta.
"Keskeisintä olisi saada kohu aikaiseksi. Niin provokatiivista, uskottavaa, että mediat ja some laulaa. Kunnon headline, klikkijytky. Dokumentit otetaan yhä totena", Breathin viestintäjohtaja Hopeakettu vastaa Akselille, joka on juuri sanonut, ettei juuri kukaan katso enää dokumentteja.
Idea virtuaalilomasta on sama, joka esiintyy Paul Verhoevenin Arnold Schwarzenegger -elokussa Total Recall, joka pohjautuu Philip K. Dickin scifiromaaniin.
Akseli Ax ottaa tehtävän vastaan. Hänelle syntyy idea. Tehdään dokumentista kaksi versiota. Toinen tilaajalle, mutta toiseen kuvataan haastateltavia salaa ja se leikataan niin, että syntyy totuus kansakunnastamme.
Herutuksen alku oikein riemastuttaa. Laiho kirjoittaa suomalaisesta yhteiskunnasta satiiria vähän niin kuin Arto Salminen (1959-2005) -vainaa kuudessa romaanissaan, jotka jäivät hänen eläessään täysin vaille huomiota. Takuulla Salminenkin olisi kirjoittanut somebrändeistä ja älypuhelinten kaiken kattavasta nielusta, jos olisi elänyt kyllin pitkään ne nähdäkseen. Ja tarinoista, joilla on suurempi voima kuin totuudella.
Laiholla on herkullisia huomioita:
"Joka neljännellä on jo niskassaan kyhmy kuin joutsenilla. Lääkärit kannustavat käyttämään niskatukea älypuhelimien kanssa, jotta niitä ei muodostuisi."
"Ennen: ajattelen, olen siis olemassa. Nyt: julkaisen, olen siis olemassa."
"Sukupolveltani kiellettiin tunteet, nykypolvet pitävät niitä ylimpänä voimana."
"Naistenklinikalla on raportoitu syntyneeksi vauva, jolla on poikkeuksellisen kapeat peukalot. Tutkija arvelee sen olevan evoluution tulos, älypuhelimen käyttöä helpottava ja ensimmäinen monista."
Herutuksessa Akseli Axin ainoa aito ihmissuhde on hänen pieneen tyttäreensä, joka on vielä mahdollista aika ajoin irrottaa älypuhelimen taikapiiristä. Juristivaimoon, somepersoona Lawyer Queeniin, sitä ei enää ole.
Herutuksen edetessä innostus muuttuu välinpitämättömyyden kautta harmistukseksi. Satiirin tarkempi kohde jää epämääräiseksi. Onko se siis vain tämä "nykyaika"? Kaikki, lopulta hauskuuskin, hautautuu sen alle, että Laiho kirjoittaa niin vuolaasti. En tiedä, onko hän edes ajatellut Arto Salmista, mutta tämän kaikki muut romaanit paitsi Kalavale ovat reilusti alle 200-sivuisia ja silti täynnä asiaa.
Herutuksen idea katoaa liian pitkiin kappaleisiin ja lukuihin, lopulta koko teoksen liikaan sivumäärään. Se muuttuu hyvän alun jälkeen uuvuttavaksi. Loppupuolen Akseli Axin pitkä sairaskertomus on jo täysin liikaa.
Ongelma on myös Akseli Axin henkilöhahmo. Hän on viisikymppinen vanhan liiton mies, joka katsoo uusia ilmiöitä omahyväisesti ylhäältä päin. On kaiken sen yläpuolella, "mikä meissä on menossa pieleen". Pahaa oloaan hän purkaa hakkaamalla vastenmieliseksi kokemiaan miehiä.
Palaan taas Arto Salmiseen. Hänen teoksissaan päähenkilöt ovat samanlaisia kunniattomia paskiaisia kuin kaikki muutkin.
Lopulta Herutuksen satiiri ei ole tarpeeksi räävitöntä. Takaliepeen sisältövaroitus on turha. Ei tässä ole mitään, mistä kukaan suuttuisi.
Ja kun on lyttääminen aloitettu, niin todettakoon vielä, että Herutuksessa on häiritsevän paljon kieli- ja kielioppivirheitä. Sen oikolukeminen näyttää jääneen tekemättä.
Määrän puolesta Suomessa ilmestyy riittävästi dekkareita, yksin kotimaisia noin sata vuodessa. Jatkossa lukisin silti mieluummin uuden dekkarin Tommi Laiholta, koska niihin hänellä on omanlaisensa humaani ja kriittinen ote. Satiirikoksi eväät eivät ainakaan tällä yrittämällä riittäneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti