Rönnbackan Rafael alkaa järeästi, mutta latistuu harmittavasti

Christian Rönnbacka: Rafael. 399 sivua, Bazar.

Christian Rönnbackan jo 12. Hautalehto-dekkari Rafael alkaa komeasti. Rönnbacka esittelee jaarittelematta Rafaelin, joka on Sipoossa toipumassa haavoittumisesta Ukrainan vapaaehtoisjoukkojen riveissä. Koulukiusattu poika oli löytänyt elämälleen suunnan kuntosalilta ja armeijasta, jossa menestyi hyvin. Toivuttuaan hän palaisi Ukrainaan taistelemaan venäläisiä vastaan.

Helsingissä käydessään Rafael estää katuryöstön. Hänestä tulee sen kohteena olleen 16-vuotiaan Sebastianin suojelija. 

Vahva alku tuo mieleen Kale Puontin melkein dokumentaariset dekkarit, jotka on myös nimetty päähenkilön mukaan. Kumpikin vie keskiluokkaisen vetelän maailmaan, joka on olemassa, mutta josta ei tiedä mitään eikä tarvitse välittää.

Tiukoin vedoin Rönnbacka luo tilanteen, jossa jengiä johtava Yusuf Ziani veljensä Karimin kanssa joutuu uudelleen vastatusten Rafaelin ja Sebastianin kanssa. Jengiläiset jahtaavat heitä ja he jengiläisiä. Epäonnistunut yritys ryöstää Sebastianin puhelin on muuttunut oikeasti hengenvaaralliseksi peliksi.

Rafael jatkuu niin tehokkaana, että Rönnbackan toivoo jättävän Antti Hautalehdon johtaman Porvoon poliisiryhmän vähemmälle huomiolle. Keskittyvän siihen, mikä on tämän tarinan ydin.

Pitkälle yli puolivälin Rafael jatkuu niin hyvänä, että se tuntuisi olevan muutenkin loistovedossa viime vuodet olleen Rönnbackan paras dekkari. Väistämätön yhteenotto syksyn pimeydessä kruunaa jännityksen ja ilmaisuvoimaisen tarinan katurikollisuudesta.

Sitten teokselle tapahtuu jotain. Huipennusta seuraa tavanomaista poliisitutkintaa ja Hautalehto-dekkarien huumoria, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Tarina on vain ollut tähän asti niin tymäkkä, että se tuntuu latistuvan, kun Rafael mukautuu normidekkariksi. Kaiken lisäksi Rönnbacka laittaa Porvoon poliisitkin ihmettelemään, miten helposti juttu ratkeaa.

Tarinaan jää outo aukko siinä, miten yksi teoksen henkilöistä kuoli ja miksi ja kenen toimesta hänen takapuoleensa oli tungettu käpy. Myös ahdingossaan rajuihin otteisiin yltävän Sebastianin hahmo olisi kaivannut syvällisempää hahmotusta. Hän ikään kuin liukenee pois tarinasta, jonka keskeinen henkilö on.

Rafael sen sijaan pysyy loppuun asti sopivan arvoituksellisena ja pystyvänä hahmona.

Tällaisena Rafael on tasokas perusdekkari, mutta se olisi voinut olla paljon enemmän. Kalepuontimaiseen kouraisuun Rönnbacka ei yllä. Loppuivatko eväät kesken? Vai onko hän liian kiinni siinä, että dekkarin on oltava tietyn kaavan mukainen?

Kristian Kososen kahdeksas sotaromaani on samanlainen kuin aiemmat, mutta silti kouraiseva ja tarpeellinen

Kristian Kosonen: Ilomantsin voitto. 367 sivua, Bazar.

Kannaksen torjuntavoiton jälkeen Puna-armeija teki vielä yhden yrityksen valloittaa Suomi. Heinä-elokuussa 1944 taistelut raivosivat kolmisen viikkoa Ilomantsissa, josta olisi ollut yhteys Etelä-Suomen kaupunkeihin. Suomalaiset onnistuivat motittamaan hyökkäävät kaksi neuvostodivisioonaa. Tuloksena oli Ilomantsin voitto, johon jatkosodan taistelut myös päättyivät.

Kristian Kosonen kertoo näistä taisteluista kahdeksannessa sotaromaanissaan Ilomantsin voitto. Alussa Korkeavaaran tienristeyksen puolustaminen nielee suunnattomasti verta, hikeä ja kyyneliä kummallakin puolella. Lopussa sotamiehet ennakoivat osuvasti, että venäläisten menettämästä kalustosta maksetaan vielä kova hinta, niin kuin maksettiinkin sotakorvauksina. Epilogissa ollaan Kouvolassa vuonna 1952 seuraamassa viimeisen sotakorvausjunan matkaa itään.

Kosonen on nykyisten sotakirjailijoiden parhaimmistoa, mutta ei voi mitään sille, että sodan kuvaus on aina suunnilleen samanlaista. Sen takia toivoin häneltä uusiutumista kuudennen kirjan Summan teräsmyrsky arviossa. Sitä saatiin viime vuoden sotavankikuvauksessa Vuosalmen sotavangit. Nyt Kosonen kuitenkin palaa teräsmyrskyjen pariin.

Ehkä on sittenkin hyvä, että palasi, sillä tässä hän on omimmillaan. Kaikki nämä taistelukuvaukset ja henkilögalleria ovat tuttuja Kososen aiemmista kirjoista, mutta silti Ilomantsin voitto on kuin hypnoosia. Kun on antautunut sen vietäväksi, on se menoa. Loppuun asti väsyneiden miesten kärsimys, jota Ilomantsissa ryydittivät helle ja sen myötä nälän lisäksi piinannut jano, tulevat iholle. Mikä hirveä kohtalo näillä miehillä oli.

Taisteluiden lisäksi Kosonen on taitava henkilökuvaaja. Henkilötyypit ovat tosin tuttuja kaikista aiemmista sotaromaaneista Tuntemattomasta sotilaasta lähtien. On paskantärkeitä upseereita, joista toiset ovat kuitenkin hyviä sotilaita, toiset pelkästään riesa kaikille. On purnaavia, mutta osaavia rivimiehiä, hiljaisia edestä johtavia esimiehiä ja sitten niitä, joille sota on kertakaikkiaan liikaa. Kauhu halvaannuttaa tai saa karkaamaan linjasta. Ja sitten on niitä sotilaita, jotka hoitavat hommansa niin eleettömästi, ettei heiltä muista edes nimeä.

Jatkosodan viimeisistä taisteluista tuli äsken kuluneeksi 80 vuotta. Enää rippeet Suomea puolustaneista on enää hengissä ja Suomen Sotaveteraaniliitto on lakkauttamassa itsensä. Asiasta syyskuussa kertoneen uutisen mukaan veteraaneja on elossa enää noin 1500.

Toistan itseäni: Kristian Kososen ja muiden nykypolven sotakirjailijoiden työ on tärkeää perinnetyötä. Veteraanit väistyvät, mutta heidän tekonsa elävät. Kun laatii näin vahvan muistomerkin kuin Kosonen Ilomantsin voitossa, ei työ ole turhaa vaikka siinä ei sinänsä mitään uutta olekaan.

Jukka-Pekka Palviaisen esikoisdekkarissa huomio kiinnittyy nokkelaan sanailuun ja tunteitaan erittelevään poliisimieheen

Jukka-Pekka Palviainen: Tavoittelemanne henkilö on tapettu. 319 sivua, CrimeTime.

Tästä on tulossa vähäverisin esikoisdekkareiden vuosi pitkään aikaan. Nimikkeitä on vähän eikä mikään niistä ole kunnolla täräyttänyt. Ei sitä tee hypertuotteliaan kirjailija Jukka-Pekka Palviaisen esikoinenkaan, mutta sen sentään luki mielihyvällä. Tänä vuonna jo se on saavutus.

Raumalainen vuonna 1967 syntynyt Palviainen on kirjoittanut suuren joukon lasten- ja nuortenkirjoja. Tänä vuonna häneltä on tullut tai tulossa viisi teosta, joista Tavoittelemanne henkilö on tapettu on Palviaisen kymmenes aikuisten romaani ja siis ensimmäinen dekkari.

Freelancetoimittaja Ville Kuhnari on marraskuisessa aamupimeydessä pyörälenkillä, kun vastaan tuleva musta Transit on tulossa päälle. Tarkoituksellisesti. Kyseessä on murhayritys tai ainakin painava varoitus. Kuhnari selviää hengissä, mutta joutuu loukkaantuneena sairaalaan.

Heti alkusivuilla tehdään selväksi, että vaikka Kuhnari on tässä tapauksessa uhri, on hän varsin vastenmielinen tyyppi. Toimittajan harrastuksiin kuuluvat ja ovat jo pitkään kuuluneet sidontaleikit, joissa on kumppanin nöyryyttämisen piirteitä. Nykyhetkessä Kuhnari seuraa herkeämättä avovaimonsa nuoren tyttären Sallan elämää valvontakameroilla luvan kanssa ja maksua vastaan.

Rikosylikonstaapeli Teemu Taikkonen sekä vanhemmat rikoskonstaapelit Nelli Nurminen ja Artturi Kataja suhtautuvat Kuhnariin sen verran ynseästi, että tämän täytyy muistuttaa useamman kerran olevansa jutussa uhri, ei epäilty.

Tavoittelemanne henkilö on tapettu junnaa vähän turhan tasapaksuna dekkarina yhtä ja samaa raidetta ennen ensimmäistä ja ainoaa isoa käännettä. Sen jälkeen loppuratkaisu taas on liian helppo.

Teos on dekkarina tavanomainen jutussa mukana olevien sekavia perhekuvioita lukuun ottamatta. Silti siinä on myös vetoa, mikä varmasti johtuu Palviaisen laajasta kokemuksesta. Teksti on helppolukuista ja kaikesta huolimatta innostavaa.

Palviaisen esikoisdekkarissa erottuu erityisen edukseen kaksi asiaa.

Ensinnäkin pidin tavattomasti nokkelasta, luontevasta ja hyväntuulisesta dialogista, jota poliisikolmikko heittää toisilleen. Monesti poliisiromaanien päähenkilöillä on pimeitä puolia, salattuja asioita ja kitkaa toistensa kanssa. Tässä teoksessa kaikilla on hyvä fiilis. Artturin porilaisuudesta veistellään hyväntahtoista herjaa, ollaanhan Raumalla.

Toiseksi selkeäksi päähenkilöksi nouseva Teemu Taikkonen on muutakin kuin poliisi. Hän on mies ja ihminen, jolla on tunteet. Teemun vaimo Venla on merikapteeni ja poissa kotoa pitkiä aikoja kerrallaan. Teemu Taikkonen miettii yksinäisyyttään, parisuhteen tilaa ylipäänsä ja omia tunteitaan tavalla, joka on harvinaista dekkareissa. Lisäksi Teemulla on läheinen suhde vaimonsa sisareen Sonjaan. Sonjan mielestä se saisi ehkä olla vieläkin läheisempi. Kestääkö mies houkutukset?

Teemun yksityiselämää sävyttää myös mielisairaalassa oleva parikymppinen tytär Taija. Tyttären sairaus saa aikaan itsesyytöksiä.

Teemu Taikkosesta Palviainen piirtää hyvinkin tarkkaa kuvaa. Nelli ja Artturi sen sijaan jäävät hahmottomiksi.

Tavoittelemanne henkilö on tapettu käy myös matkailumainoksesta. Jukka-Pekka Palviainen kuvaa marras-joulukuuhun sijoittuvassa teoksessa jouluista Vannhaa Raumaa, sen katuja, putiikkeja ja kahviloita, lämmöllä ja tavalla, joka herättää kiinnostuksen tutustua tähän Unescon maailmanperintökohteeseen.

Palviaisen leppoisa esikoisdekkari ei liiemmin jännitä, mutta se on riittävän omaperäinen, että ansaitsee olla olemassa. Jatkoa todennäköisesti seuraa. Ehkä silloin tutustutaan paremmin Nelliin ja Artturiin.

Ilmastokriisin vähättelijät sarjamurhaajan kohteina Petja Lähteen pätevässä dekkarissa Kaksi astetta

 

Petja Lähde: Kaksi astetta. 309 sivua, Gummerus.

Moni kaunokirjallisuutta edustava kirjailija kokeilee siipiään myös dekkarin tekijänä. Tulokset ovat usein hyviä. Kaunokirjallinen tausta ja ilmaisu antavat rikastavan lisämausteen dekkarille, jos dekkarin perusainekset ovat kunnossa. Näyttelijä-käsikirjoittaja-kirjailija Petja Lähteen kohdalla yhdistelmä toimii erinomaisesti. Viime vuoden keväällä ilmestynyt esikoisdekkari Yksi neljästä esitteli empaattisen rikostutkija Terhi Nuoran.

Sarjan toinen osa Kaksi astetta on vielä hallitumpi kuin toimiva, mutta rikostarinana sittenkin aika tavallinen Yksi neljästä. Kaksi astetta viittaa uutuudessa ilmaston lämpenemiseen kahdella asteella, jota yritysjohtaja Harri Tammisto on pitänyt mitättömänä asiana. Nyt Tammisto löytyy murhattuna hylätystä huvilasta. Elimistö ei kestänyt, että hänen kehonsa lämpöä pidettiin pitkään keinotekoisesti kaksi astetta normaalia lämpimämpänä.

"Vanhan liiton öykkäri, joka puhui ajatuksensa suoraan ulos", Tammistoa luonnehtii Terhi Nuoran uusi työpari Milla Rissanen.

Murhaaja ei tyydy yhteen uhriin. Vaaravyöhykkeessä on muitakin johtajia, jotka ovat vähätelleet ilmastokriisiä. Heidän on määrä kuolla tavalla, jota he ovat ilmastonmuutoksen yhteydessä vähätelleet. Kova juttu tutkinnanjohtajaksi siirtyneelle Panu Tammelle, joka oli edellisessä kirjassa Terhin työpari ja ihastuksen kohde.

Murhatutkinnan lisäksi Petja Lähteen dekkareissa iso paino on ihmissuhteilla. Yksinhuoltaja ja kosketusta janoava Terhi on salannut aikuiselta pojaltaan tämän isän henkilöllisyyden. Huoneeseensa linnoittautunut taitava hakkeri Taneli on sen kuitenkin selvittänyt. Nyt hän on lähtenyt kotoaan ja päätynyt Kööpenhaminaan, josta lähettää uhkaavia viestejä kotimaassa vallan portailla korkealle nousseelle isälleen. Mutta onko Tanelilla jotain tekemistä myös ilmastomurhien kanssa?

Iäkkään äitinsä kanssa Terhi lähtee ruumisarkkukurssille. Yhteinen tekeminen ei muuta sitä, että äidin ja tyttären suhde on vaikea.

Dekkarina Kaksi astetta  etenee miellyttävän rauhallisesti, mutta jännitettään koko ajan kasvattaen. Ilmiselviä epäilyttäviä ympäristöihmisiä ovat Elokapinasta lähtenyt ja omaa vielä radikaalimpaa liikettä perustava Kaarlo Kivistö ja 72-vuotias Kari Lahti, joka itse ilmoittautuu murhien tekijäksi. Kumpaakin voi luonnehtia ajattelultaan linkolalaiseksi. Poliisilla on kuitenkin syynsä epäillä heidän toimineen ainakaan yksin, jos ovat murhiin yhteydessä ollenkaan.

Jossain ainakin on koko hankkeen taustavoima, joka on pysäytettävä ennen kuin uhreja tulee lisää. Ja mikä on motiivi? Mikä ajaa jonkun tekemään tällaisia murhia?

Terhi Nuoran työpari Milla Rissanen erottuu suorasukaisella rasismillaan melkein kaikista suomalaisten dekkarien poliisihahmoista. En pidä rasismista, mutta pidän siitä, että tällainenkin henkilöhahmo on tuotu näyttämölle. Kun ajattelee perussuomalaisten kannatusta poliisien keskuudessa, on syytä uskoa oikeissa poliiseissa olevan aika monia millarissasia eikä vain niitä mukavia tyyppejä, joita valtaosa dekkarisarjojen poliiseista on.

Petja Lähde ei mullista kotimaista dekkaria, mutta ei liioin kulje kuluneimpia polkujakaan. Erittäin hyvin kirjoitetuissa rikosromaaneissa on riittävästi omaperäisyyttä ja vetoa. Kaksi astetta päättyy sellaiseen cliffhangeriin, että kolmatta osaa jää odottamaan lievää suuremmalla mielenkiinnolla.

Osasto Q:n kaari sulkeutuu komeasti viimeiseksi jäävässä osassa Selli

 

Jussi Adler-Olsen: Selli (Syv kvadradmeter med lås). Suomentanut Kari Koski. 591 sivua, Gummerus.

74-vuotias Jussi Adler-Olsen on vanhan liiton mies. Dekkarisarjan mitta on kymmenen osaa, ei enempää eikä vähempää. Tanskassa vuonna 2007 alkanut Osasto Q -sarja päättyy kymmenenteen kirjaan Selli. Suomeksi ratkaisemattomaksi jääneiden juttujen tutkintaryhmästä on saatu lukea vuodesta 2012.

Sarja alkoi teoksella Vanki (Kvinden i buret). Sellissä Adler-Olsen palaa sen alkutapahtumiin ja sulkee ensimmäisessä teoksessa alkaneen kaaren huikealla tavalla.

Osasto Q:n alussa rikostutkijat Carl, Anker ja Hardy joutuivat väijytykseen. Anker kuoli, Hardy halvaantui ja Carl alennettiin poliisitalon kellariin tutkimaan niitä vanhoja rikoksia. Hän unohti vintilleen Ankerilta saamansa matkalaukun, jota ei tutkinut ollenkaan. Sarjan edellisen osan lopussa Osasto Q:ta johtava Carl Mörck pidätettiin. Matkalaukusta löytyi suuri määrä rahaa ja huumeita. Anker oli korruptoitunut poliisi, ja sellaisena pidetään Carliakin. Petturipoliisin kohtelu on tylyä.

Sellissä jännitys on huipussaan alusta asti. Carl sijoitetaan tutkintavankilaan tavalliselle osastolle, ei eristykseen niin kuin poliisi kuuluisi. Hollannissa ja Tanskassa toimiva rikollisjärjestö on luvannut puolen miljoonan kruunun palkkion hänen tappamisestaan. Vankilassa on tietysti monia, jotka olisivat valmiita listimään poliisin ilmaiseksikin. 

Ensimmäiseltä murhayritykseltä hänet pelastaa Malthe siksi, että haluaa palkkiorahat itselleen. Uudessa vankilassa heidät sijoitetaan vierekkäisiin selleihin ja sallitaan jopa vierailla toistensa luona. Sinnikkäitä tappajakandidaatteja riittää myös vankilan muurien ulkopuolella.

Adler-Olsenin kirjojen suola ovat värikkäät henkilöt. Carl on saanut vähitellen työtovereikseen Assadin, Rosen ja Gordonin. Eksentrinen ja epätavallisia tutkintamenetelmiä käyttävä nelikko on osoittautunut tehopakkaukseksi. Nyt muita Q:n jäseniä kielletään puuttumasta Carlin tapaukseen, mutta se on kuin heittäisi bensaa liekkeihin. Totta kai he tekevät kaikkensa puhdistaakseen pomonsa maineen ja löytääkseen petturin poliisin omista joukoista.

Lisäsuolaa ovat vauhdikas kerronta ja loistavasti rakennetut kimurantit juonet. Sarjan päätösosassa Adler-Olsen annostelee kaikkea isolla kauhalla. Hienoja henkilöhahmoja riittää lain kummaltakin puolelta, samoin tiukkaa jännitystä koko matkalle. Vähitellen aukeaa, minkälainen rikollisjärjestö käyttää tavaramerkkinään naulapistoolilla tehtyjä murhia.

Viimeisen osan kunniaksi Adler-Olsen marssittaa näyttämölle myös joukon aiemmista kirjoista tuttuja henkilöitä.

Piste i:n päälle on koko sarjaa leimannut humoristinen vire, joka jatkuu Sellissä jännitystä kuitenkaan häiritsemättä. 

Osasto Q:n nelikkoa tulee ikävä, sillä näille kirjoille ei ole oikein mitään vastinetta pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa. Silti on hyvä, että Jussi Adler-Olsen pani sarjalle nyt pisteen. Parissa aiemmassa osassa oli rutinoitumisen makua. Selli sen sijaan on komea loppunousu kokonaisuudessaan suurenmoiselle sarjalle.