Sirpa Puhakka: Vasemmistoliiton vallan vuodet. 244 sivua, Rosebud books 2025.
Vuonna 1990 perustettu vasemmistoliitto on ollut neljässä hallituksessa. Yhteensä hallitusvuosia on viitisentoista, koska Jyrki Kataisen hallituksesta puolue lähti – tai pantiin lähtemään – kesken kauden sosiaaliturvan leikkauksista syntyneen kiistan takia.
Vasemmistoliiton entisen puoluesihteerin Sirpa Puhakan kirja Vasemmistoliiton vallan vuodet kertaa hallitustaipaleen vähine iloineen ja suurine suruineen. Vasta Rinteen/Marinin hallitukseen puolue pääsi ilman sisäisiä ristiriitoja ja itselleen mieleisessä seurassa.
Sitä ennen hallitusvastuu keräsi aina periaatteellista vastarintaa. SKDL:n/SKP:n perinne vaikutti vielä 1995 muodostetun Paavo Lipposen ykköshallitusta muodostettaessa. Osa puolueesta pani vastaan vanhasta muistista, koska hallituksessa joutuu aina tekemään kompromisseja ja osin luopumaan omasta linjasta.
Kirjansa julkistamistilaisuudessa Puhakka kuvasi vasemmistoliiton suhdetta valtaan ”kipeäksi” ja ”traumaattiseksi”. Toiset vastustivat, mutta puolueen puuhamiehet ja -naiset asettivat tavoitteeksi pääsyn hallitukseen jo vuonna 1991.
Kolmeen ensimmäiseen hallitukseen osallistumista vaikeutti myös se, että kumppaniksi tuli aina kokoomus. Vasta 2019–2023 päästiin mieluisimpaan koalitioon demarien, vihreiden ja keskustan kanssa.
Leikkauksista hyvinvointipolitiikkaan
Suurin muutos oli kuitenkin Rinteen/Marinin hallituksen missio aiempiin verrattuna. Lipposen ensimmäinen ja Jyri Kataisen hallitus (2011–2015) olivat kriisihallituksia.
Lipposen ensimmäisen hallitus aloitti 20 miljardin markan leikkauksilla. Se oli ikävä yllätys vaaleissa muutosta luvanneelle vasemmistoliitolle, mutta siihen sopeuduttiin.
Kataisen vuonna 2011 aloittanut hallitus taas peri vuoden 2008 finanssikriisin, josta Suomi ei ole toipunut vieläkään.
Rinteen/Marinin hallitus perustettiin vuosien leikkauskierteen jälkeen uuden talousajattelun varaan. Ryhdyttiin jälleen panostamaan hyvinvointipolitiikkaan ja julkisten menojen lisäyksiä kutsuttiin sosiaalisiksi investoinneiksi.
Puhakan mukaan hallituksen kunnianhimoisena tavoitteena oli saada muutos talouspolitiikkaan ja jopa talousparadigman muutos. Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja ja entinen ministeri Li Andersson toteaa Puhakan kirjassa, että aito valmius haastaa vallitseva talousparadigma teki pääministeri Sanna Marinista monia muita edistyksellisemmän demarin.
Talouspolitiikan muutostavoite oli kuitenkin ”liian iso pala purtavaksi”. Sillä oli iso rooli vasemmistoliiton vuoden 2023 vaalitappiossa.
”Voi sanoa, että talousparadigmaa yritettiin murtaa, mutta se ei murtunut”, Andersson sanoi Puhakalle viime kesänä.
”Tavallaan hallituskausi osoitti muuttuneen talouspolitiikan toimivuuden, jos katsotaan esimerkiksi työllisyysastetta ja miten nopeasti Suomen talous myös palautui koronakriisin jälkeen”, Andersson jatkaa.
Kokoomus voitti kuitenkin vaalit luomalla kuvaa, että ollaan kuilun partaalla ja puhumalla velkaantumisesta, jonka se lupasi lopettaa.
Orpon hallitus ja seuraavan hallituksen pohjustus osoittavat, että mikään ei todellakaan muuttunut. Lokakuussa tehty sopimus velkajarrusta sinetöi talouskurin vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi tästä eteenpäin. Hyvinvointipolitiikkaan panostamisen voi unohtaa.
Tästä konsensuksesta vasemmistoliitto irtosi yksin.
Ay-johtajat avasivat tietä 1995
Vuonna 1995 ay-johtajien panos oli Puhakan kirjan mukaan ratkaiseva vasemmistoliiton pääsyssä Lipposen ensimmäiseen hallitukseen. Hallitusovien avautumista puolueelle pedattiin ”hallitusneuvottelujen etkoissa” SAK:n vasemmistoliittolaisten liittojohtajien yhteydenpidossa SDP:n johtoon ennen ja jälkeen vuoden 1995 vaalien.
Vasemmistoliitossa pelkona oli marginalisoituminen, sillä sen edeltäjä SKDL oli ollut hallituksessa viimeisen kerran vuonna 1982.
Lisäksi opposition vaikutusvaltaa riisuttiin 1990-luvun alussa, kun määrävähemmistösäännöksistä luovuttiin. Kaikki valta oli nyt hallituksella.
SAK:ssa oli kirjan mukaan etukäteen sovittu, että Lipposelle sanotaan suoraan, että vasemmistoliitto pitää saada hallitukseen. Tuleva pääministeri taipui, vaikka ei ollut järin innostunut vasemmistoliitosta hallituskumppanina.
Puhakka arvioi, että lopullinen päätös hallitusovien avaamisesta vasemmistoliitolle saattoi syntyä Claes Anderssonin ja Paavo Lipposen keskinäisen keskustelun myötävaikutuksella.
Vasemmistoliiton kannatus vuoden 1995 eduskuntavaaleissa oli 11,2 prosenttia, millä puolue sai 22 kansanedustajaa.
Hajoamisen uhka oli todellinen
Vasemmistoliiton vaikeudet alkoivat jo ennen hallituksen nimittämistä. Puolueen näkyvin kansanedustaja Esko Seppänen ilmoitti heti hallitusohjelman valmistumisen jälkeen, ettei neuvottelutulos vastaa puolueen tavoitteita.
Seppänen oli henkisessä oppositiossa koko hallituskauden. Vuodesta 1996 hän toimi europarlamentissa, mistä käsin Seppänen julkaisi omaa tiedotuslehteään ja haukkui hallitusta ja vasemmistoliittoa.
Silloinen puoluesihteeri Ralf Sund sanoo kirjassa puolueen hajoamisen uhkan olleen todellinen. Seppänen oli rakentanut varjo-organisaation, joka muistutti SKP:n puoluehajaannuksen aikaisia toimintamalleja.
Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä hajosi muodollisestikin heti ensimmäisen tilaisuuden tullen alkukesällä 1995. Esko-Juhani Tennilä, Mikko Kuoppa ja Veijo Puhjo äänestivät tietoisesti niin, että heidät erotettiin ryhmästä.
Euroopan neuvoston yhtyneen vasemmistoryhmän puheenjohtajana toiminut Jaakko Laakso sen sijaan piti huolen, että häntä ei päästä erottamaan. Laakso oli paljon ulkomailla ja pysyi pois hankalista äänestyksistä.
”Se pelasti minut. Eli totta kai minut olisi pantu aivan samalla tavalla ulos. Minua pidettiin vähintään yhtä pahana kuin näitä muitakin, ellei pahempana”, Laakso on kertonut eduskunnan kirjaston veteraanikansanedustajille tekemissä haastatteluissa.
Leikkaukset tuottivat tuskaa
Tuskaa kokivat hallituksessa oloa kannattavatkin.
”Kun 1995 Lipposen ensimmäistä hallitusta muodostettiin, kansaneläkkeen pohjaosan leikkaus ja minimiäitiyspäivärahan ja -sairauspäivärahan poistaminen olivat mokia”, Outi Ojala totesi myöhemmin.
Eniten kansanedustajia huolestuttivat säästöjen kohdentuminen pienituloisiin. Myös ministerin paikkoihin oltiin tyytymättömiä. Puolue sai kakkosministerin paikat sosiaali- ja terveysministeriössä ja opetusministeriössä.
Lopulta valtaosa vasemmistoliiton jäsenistä ja enemmistö kannattajista osoittautui pragmaattiseksi suhteessaan hallitusvaltaan. Entisen puoluesihteeri Ralf Sundin mukaan vasemmistoliiton aikaa ja energiaa kuitenkin meni hallituksessa olemisen perustelemiseen suhteettoman paljon. Se söi henkistä kapasiteettia tehdä parempaa hallituspolitiikkaa ja keskittää voimia.
”Koko ajan piti olla perustelemassa. Se oli ikään kuin pitkitetty päätöksentekoprosessi”, Sund kuvaili Puhakalle viime syksynä.
Kannatus kesti sateenkaaret
Puhakka katsoo, että yhteistyö Lipposen ykkös- ja kakkoshallituksissa 1995–2003 normalisoi vasemmistoliiton suhdetta hallitusvaltaan vaikka kakkoshallituksessakin oli omat vaikeutensa. Yli puolet kansanedustajista äänesti jossain vaiheessa hallituksen esityksiä vastaan – kukin vuorollaan.
Kritiikkiin ja tuskaan nähden vasemmistoliitto selvisi Lipposen hallituksista hämmästyttävän hyvin. Vuoden 1999 vaaleissa vasemmistoliitto sai 10,9 prosentin kannatuksen ja 20 kansanedustajaa. Kannatus aleni vain 0,3 prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista.
Lipposen toisen hallituskauden jälkeen vasemmistoliitto menetti yhden kansanedustajan paikan ja yhden prosenttiyksikön kannatuksestaan.
Kahdeksan vuotta Lipposen hallituksissa maksoi kolme kansanedustajan paikkaa ja 42 848 ääntä.
Osapuolijako näkyi pöydän ympärillä
Vaikka suhde hallitusvaltaan oli normalisoitunut, puolue jakautui jälleen vuonna 2011, kun päätettiin osallistumisesta Kataisen hallitukseen. Puoluevaltuuston ja eduskuntaryhmän yhteiskokous hyväksyi sen äänin 40–23.
Eduskuntaryhmä hajosi taas, kun Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho erotettiin heidän äänestettyään epäluottamuslausetta hallitukselle.
Vanha osapuolijako kummitteli edelleen. Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Paavo Arhinmäki sanoo kirjassa sen näkyneen edelliselläkin kaudella vaikka puolue oli oppositiossa: käytiin uudelleen ja uudelleen 1970-luvun taisteluja.
”Istuttiinkin osapuolijaon mukaan eduskuntaryhmän pöydän ympärillä.”
Vuonna 2019 vasemmistoliitto oli vihdoin karistanut harteiltaan lähes kokonaan periaatteellisen hallitukseen osallistumisen vastustuksen. Jäsenäänestyksessä hallitukseen osallistumisen kannalla oli 3 747 puolueen jäsentä ja vastaan vajaa sata. Päätös osallistumisesta Rinteen hallitukseen tehtiin ensi kerran yksimielisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti