Jussi Simola: Katkerat katseet. 291 sivua, Myllylahti 2026.
Jussi Simola ei uudista suomalaista dekkaria kolmannella teoksellaan Katkerat katseet. Poliisiromaanien vuosikymmenten mittaisessa ketjussa se puolustaa silti paikkaansa hyvällä kerronnalla ja yllätyksellisillä juonikuvioilla.
Katkerat katseet jatkaa Simolan komisario Lara Hongasta kertovaa sarjaa, jossa aiemmit ovat ilmestyneet Haudatut haaveet ja Valitut valheet.
Katkerat katseet on niin peruspoliisiromaani kuin olla voi. Laran johtama ryhmä tutkii Uudellamaalla kartanonomistaja Gustav Hummelgårdin murhaa, joka on kömpelösti yritetty lavastaa itsemurhaksi. Tutkinnan lomassa paneudutaan yksinhuoltaja Lara Hongan elämään ja tutustutaan hänen ryhmänsä muihin jäseniin. Heistä läheisin on kollega rikoskomisario Eero Huuhka, jonka kanssa kuin varkain pari kuukautta aiemmin vaihdetut suudelmat kuumottavat edelleen niin, että ne voisi uusiakin.
Simola kuvaa hyvällä rytmillä rikostutkinnan moninaisuutta. Rikospaikalta etsitään jälkiä, uhrin lähipiiriä puhutetaan ja nykymaailmassa saa tuijottaa loputtomiin valvontakameroiden kuvia, jos rikos on tapahtunut kaupungissa. Nyt ei ole, mutta Gustav Hummelgårdilla on edellisenä iltana ollut tapaaminen Helsingin keskustassa. Sen jälkeen hänen on nähty nousevan Toyota Corollaan. Ylikonstaapeli Reima Tyrväinen jäljittää kamerakuvien avulla auton liikkeitä Nordenskiöldinkadun risteykseen saakka. Sitkeä työ tuottaa tärkeän vihjeen, vaikka ruudun tuijottaminen kirvelee silmiä.
Katkerat katseet lähtee liikkeelle vanhan ajan kartanodekkarina. Paikalla Hummelgårdin kartanossa on pieni piiri kuin Agatha Christien kirjoissa. On uhrin vaimo Gunilla, samassa pihapiirissä asuva raskaana oleva tytär Martha miehensä Ville Kiven kanssa, Villen veli Lasse pienen poikansa kanssa, taloudenhoitaja Hellevi Helenius sekä kartanon ulkotöistä vastaava Kalle Holm, joka tietää Gustavin salaisuuden.
Kartanomiljööstä teos laajenee sen eri henkilöiden salaisuuksiin, joista murhan motiivi alkaa hahmottua. Vähän turhankin tasaisena pitkään etenevän dekkarin lopussa pudotellaan yllätyksiä nopeaan tahtiin. Jussi Simola on kehittänyt niihin oivan kierteen. Loppuratkaisut yllättävät aidosti.
Simolalla on Katkerissa katseissa puitteet kunnossa. Teos on hyvin kirjoitettu, rikosjuonen ja henkilöiden välinen suhde on tasapainossa, Laran ja Eeron suhteen kehitys tuo siihen inhimillistä lämpöä ja dekkari pitää arvoituksellisuutensa loppuun asti.
Toinen puoli on se, että Katkerissa katseissa ei ole mitään, mikä erottaisi sen kymmenistä muista tänäkin vuonna julkaistavista komisariovetoisista rikosromaaneista. Tai sadoista aiempina vuosina. Jotain omaa tarvittaisiin, jotta Simola nousisi massasta esiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti