Tapani Bagge lähettää yksityisetsivä Mujusen pitkälle tauolle, mutta eläkekin voisi olla paikallaan

 

Tapani Bagge: Lyijynharmaa taivas. 241 sivua, CrimeTime 2025.

Yksityisetsivä Väinö Mujunen saapuu uuden vaimonsa Orvokin kanssa Rovaniemelle vuoden 1956 toisena päivänä. Alkamassa on yhdistetty työ- ja häämatka. Heti ensimmäisessä luvussa haulikkomies on heitä vastassa hotelli Pohjanhovin parkkipaikalla. Suunnitelmat menevät uusiksi.

Tapani Baggen värisarjan kymmenes osa Lyijynharmaa taivas alkaa baggemaisen vauhdikkaasti. 160 kirjaa julkaissut dekkariveteraani osaa tämän.

Mujunen on kymmenessä osassa kulkenut 1930-luvun lopun Etsivän keskuspoliisin / Valpon leivistä yksityisetsiväksi, jonka jutut sivuavat kulloisenkin ajankohdan todellisia tapahtumia. Uusimmassa osassa lähestetytään vuoden 1956 presidentinvaaleja, joihin Urho Kekkosen vastustajat ovat varautuneet jopa tappolistoilla, koska isänmaa on vaarassa.

Sisäministeri Kekkosen hengen Mujunen pelasti jo sarjan avanneessa Valkoisessa hehkussa vuonna 1938.

Baggen värisarja on ollut yllättävän epätasainen. Osa kirjoista on huippuluokan rikosviihdettä, mutta sitten on tullut jähmeä tai sekava osa.

Kekkosen ja vuoden 1956 vaalien ympärille on mahdollista punoa mehevä salaliittojuoni kansainvälisine agentteineen. Sen osoitti muutaman vuoden takainen tv-sarja Nyrkki. 

Bagge ei saa aiheesta läheskään samaa irti Lyijynharmaassa taivaassa. Se on sekava teos, jossa salaliitto on sivuosassa ja osoittautuu lopulta hörhöilyksi. "Koko jutusta tuntui puuttuvan punainen lanka", hän pistää Mujusen miettimään, ja se pätee itse teokseenkin.

Hyvät ainekset kommunismia ja Kekkosta vastustavasta "teollisuuspamppujen ja pankinjohtajien Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki- lafkasta" ja SDP:n entisen puoluesihteerin Veikko Puskalan putiikista ovat vajaakäytöllä. Sivumäärältään vähäinen teos haarautuu moniaalle, mutta ei mihinkään kunnolla. On Vanhan kirkon puistoon sijoittuvaa huumekauppaa ja 1920-luvun Läskikapinaa, jossa Neuvosto-Venäjältä tulleet punaupseerit yrittivät käynnistää vallankumouksen Lapissa.

Ei auta edes se, että Lyijynharmaassa taivaassa käydään Suomen dekkarihistorian todennäköisesti ensimmäinen takaa-ajo potkukelkoilla.

Bagge kertoi maanantaina kirjansa ilmestymispäivänä, että Mujunen menee nyt useamman vuoden tauolle. Seuraavaksi hän kirjoittaa rikosromaanitrilogian. Mujunen palaa kuvioihin vuonna 2029, jolloin siirrytään taas ajassa kaksi vuotta eteenpäin vuoteen 1958.

Jos Bagge haluaa välttämättä palata trilogiansa jälkeen vanhoihin aiheisiinsa, niin minulla olisi pitkäaikaisena lukijana parempi ehdotus. Enemmän kiinnostaisi, mitä Hämeen hurjille nykyään kuuluu. Poliisi-Leilan ja pikkukonna Allun seikkailut eivät ole koskaan pettäneet. Vieläkö he ovat yhdessä? 

Merirosvot riehuvat Itämerellä ja haaveet kaatuvat hirmuvireessä olevan Tuomas Liusin seikkailujännärissä Rikottu rintama

 Tuomas Lius: Rikottu rintama. 637 sivua, CrimeTime 2025.

Sivumäärä kasvaa, vitsit vähenevät ja laatu nousee suomalaisen seikkailujännityksen kaikkien aikojen huipulle. Liperin huumorimies Tuomas Lius on löytänyt hyvän tasapainon huonoille vitseille, kekseliäälle jännitykselle ja elokuvallisille toimintakohtauksille parissa viime teoksessaan. 

Etsivätoimisto Haka -sarjan seitsemäs osa Rikottu rintama yllättää lisäksi syvemmällä tasolla. Suomeen Ukrainasta palanneen vapaaehtoistaistelija Eeron epätoivoinen rakkaustarina ukrainalaissyntyisen Anastasiaan kanssa riipaisee. Sitä huutaa yhdessä kohtauksessa mielessään, että älä ammu. Älä pilaa tulevaisuuttasi, sillä kaikesta huolimatta sinulla on mahdollisuus siihen.

Liusin edelliset jännärit olivat alle 600-sivuisia. Nyt sivuja on 637. Yksikään niistä ei ole liikaa. Kirjan maailmasta ei tahtoisi erota. Niin huiman jutun kimpussa etsiväkaksikko Julia Noussair ja Marko Pippurinen on.

Liusin kirjoista paistaa läpi, että hän rakastaa seikkailujuttuja ja etenkin 1980-luvun populaarikulttuuria. Molempia on Rikotussa rintamassakin.

Ukrainassa sotineet suomalaistaistelijat eivät oikein saa siviilielämästä kiinni. Tarinan pääpahis on muodostanut heistä nykyajan merirosvoja. He kaappaavat jo kerran ryöstettyjä arvolasteja Itämerellä, ikoneja, joiden perään kukaan ei huutele. Veljeskuntaa kutsutaan Vitaaliveljiksi kuten Itämerellä 1300- ja 1400-luvun vaihteessa toimineita oikeita kaappareitakin.

Nyt tähtäimessä on vielä jotain suurempaa. Oikea natsiaarre, jonka saamiseksi on tehtävä arvokuljetusryöstö jossain Hangon tienoilla.

Julia Noussair ja Marko Pippurinen ovat jo valmiiksi paikalla merirosvouksen takia. Epäsovinnaisilla otteillaan he pääsevät tekeillä olevan ryöstön jäljille, mutta poliisi on saamaton.

Pettureita on joka puolella.

Tuomas Lius kirjoittaa henkeä salpaavan upeita toimintakohtauksia. Arvokuljetusryöstön toteutus on vain yksi niistä. Välillä tapellaan henkensä edestä kämäisessä leikkipuistossa, lopussa Hangon sataman konttinosturin laella ja merellä kiitävässä purjeveneessä.

Loppuhuipennuksen aluksi kolme miestä tähtää toisiaan pistooleilla. Ollaan kuin hongkongilaisen toimintaelokuvan mestariohjaajan John Woon 1980-luvun elokuvissa. Pistooli kummassakin kädessä sylkee luoteja, yksi hyppää sivuun ja ampuu liukuessaan, kyyhkyset nousevat ilmaan.

Liusin kieli on hioutunut kirja kirjalta. Rikotussa rintamassa se rullaa tarinaa koko ajan eteenpäin vievänä ja dynaamisena. Välistä löytyy tosi hienoja ilmauksia, kuten tämä edesmenneistä sukupolvista: "Seinillä oli valokuvia menneen loiston päivistä, iltapuvuissa hymyilevistä ihmisistä, jotka olivat aikoja sitten liunneet tuuleen jättäen jälkeensä vain kehyksiin suljetun varjon siitä, mitä oli kerran ollut."

Huumoria Lius ei ole kokonaan unohtanut. Kun sitä on, se on oikein makoisaa pieruhuumoria. Kyllä nauratti, oikeasti. Mutta sitä ei ole enää liikaa. Siinä on se ero, miksi Etsivätoimisto Haka on nyt Suomen rikosviihteen timanttiluokkaa.

Menoa ja remellystä riittää niin kuin pitääkin, mutta Rikotun rintaman perusvire on haikea. Se on haikea siksi, että rikkinäiset Eero ja Anastasiia voisivat luoda yhdessä jotain kestävää, mutta jännitystarinoiden lainalaisuuksien mukaan haaveet on tehty särjettäviksi.

Rikottu rintama on niin kova ja niin monesta erilaisesta elementistä koostuva nautinnollinen paketti, että johan on kumma, jos Tuomas Lius ei ala herättää laajempaa huomiota ja palkintoraatien suosiota. Meneillään on loistava kotimainen dekkarivuosi. Rikottu rintama sijoittuu ainakin sen kärkipäähän, ehkä jopa terävimpään kärkeen.

Jaakko Laakso vaikenee muistelmissaan taistolaisuudesta, koska "se ei kiinnosta enää"

Jaakko Laakso: Punainen takapiru. 416 sivua, Docendo 2025.

 Entinen taistolaisvaikuttaja ja vasemmistoliiton pitkäaikainen kansanedustaja Jaakko Laakso tietää, että moni pettyy hänen muistelmateokseensa Punainen takapiru. Kirja liittyy siihen pitkään jatkumoon, jossa entiset taistolaiset vaikenevat kokemuksistaan vähemmistökommunistien toiminnassa.

Tätä ennen tänä vuonna vaikenemisen kulttuuria ovat harjoittaneet levytuottaja Atte Blom Elina Saksalan kirjoittamassa elämäkerrassa alkusyksyllä ja monet taistolaislauluklassikot runoillut Aulikki Oksanen talvella ilmestyneessä elämäkerrassaan Hyppy syreenien tuleen, jonka kirjoitti Helena Ruuska.

Jaakko Laakso perustelee teoksen jälkisanoissa omaa vaikenemistaan sillä, että arkistomateriaalia kyllä riittäisi, mutta ne kokemukset ”jaksavat kiinnostaa tätä nykyä harvoja”.

Joten hän kirjoittaa vuosien 1981–1982 presidenttipelistä ja Ahti Karjalaisesta, SKP:n puheenjohtajan Aarne Saarisen pyrinnöistä presidenttiehdokkaaksi vuoden 1982 vaaleissa ja puolustusvaliokunnan kohulausunnosta vuonna 1994.

Nekö sitten jaksavat kiinnostaa tätä nykyä?

Toki paljosta muustakin hän kirjoittaa. Laakso tuntuu olleen aina siellä missä tapahtuu – sekä kotimaassa että ulkomailla. Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen vasemmistoryhmän kymmenvuotinen puheenjohtajuus vei hänet moneen kuumaan paikkaan ja tutustutti maanosan poliitikkoihin laidasta laitaan.

Siitä pääsin kerran itsekin nauttimaan. Olin osa suomalaista toimittajaryhmää, joka oli Strasbourgissa seuraamassa Euroopan neuvoston tavallista tärkeämpää istuntoa. Asialistalla oli äänestys Venäjän hyväksymisestä neuvoston jäseneksi. Olimme europarlamentin jättirakennuksessa hoomoilasina, koska emme tienneet yhtään, kuka on kuka.

Jaakko Laakso pelasti tilanteen. Hän toi haastateltaviksemme eri poliittisten ryhmien keskeisiä vaikuttajia ja tuntui olevan jokaisen kanssa kuin kala vedessä.

Vuoden 1968 ylioppilaat avainroolissa

Muistelmiensa mukaan Laakso oli ensimmäinen suomalainen, joka sai tietää, että Turkki aikoo vastustaa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä. Ja hän oli myös ainoa Tamminiemen sisäpiirin ulkopuolinen, joka tiesi, ettei presidentti Urho Kekkonen pysty jatkamaan presidenttinä vuonna 1981. Tämän tiedon hän sai neuvostosuhteidensa kautta.

Lisäksi oikeastaan Laakso oli Tarja Halosen presidenttiehdokkuuden varhaisin takapiru.

Silti on lähes rikollista, joka tapauksessa täysin käsittämätöntä, että Jaakko Laakso jättää taistolaisuuden muistelmiensa ulkopuolelle. Hän oli liikkeen keskeisiä ja loistavana puhujana sekä Tiedonantajan toimittajana vaikutusvaltaisimpia toimijoita. Hän jos kuka tietää, mitä tapahtui ja miksi.

Kun Laakso itse vaikenee, täytyy lainata hieman poliittisen historian professorin Kimmo Rentolan vuonna 1990 julkaisemaa erinomaista artikkelia Kevään 1968 isänmaan toivot nuortaistolaisuudesta.

Rentolan mukaan taistolaisuuden synnyssä keskeisiä olivat vuoden 1968 ylioppilaat. Laakso oli yksi heistä.

”Nimenomaan vuoden 1968 tulokkaat olivat se kriittinen massa, joka tarvittiin 60-luvun ihanteista luopumiseen ja uuden aatteen läpimurtoon”, Rentola kirjoitti.

Taistolaisen nuorisoliikkeen ja sen Toveri-nimisen lehden perusti ”ratavarren ryhmä”, johon kuuluivat Aku Alanen (Järvenpään yhteiskoulu), Jaakko Laakso (Keravan yhteiskoulu) ja Alpo Halonen (Lahden lyseo).

Kyllä tämä ja sen jälkeiset vaiheet vähän kiinnostaisivat tänäänkin. Etenkin verrattuna siihen, että Laakso käsittelee muistelmissaan menneiden vuosikymmenten tapahtumia paitsi Euroopan neuvoston kokemustensa, myös puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajuutensa kautta. Mutta myöhemmästäkin vasemmistopolitiikasta hän vaikenee.

Muistelmissa kerrotut nimet ja tapahtumat ovat tuttuja enää politiikan veteraaniharrastajille.

Olisi ollut kiinnostavaa tietää myös, miksi politiikalle kaikkensa yli 40 vuotta antanut Laakso katosi kokonaan kuvasta jäätyään pois eduskunnasta vuoden 2011 vaalien jälkeen. Hän on vasta hiljattain aktivoitunut uudelleen, nyt kirjoittamaan putinistien perustaman Naapuriseuran lehteen. Mutta kirjassa Laakso ei käsittele myöskään Venäjän Ukrainassa käymää sotaa, ei puoleen eikä toiseen.

Suomi hivutettiin Natoon

Punaisen takapirun jonkinlaisen punaisen langan muodostaa Suomen pitkä hivuttaminen Natoon, niin kuin Laakso asian koki, kokee ja tulkitsee tapahtumia. Tässä muistelmien pääkonna on entinen pääministeri Paavo Lipponen, joka kiisti asian keväällä ilmestyneissä muistelmissaan Valtionhoitaja.

Laakson mukaan hivuttaminen alkoi vuonna 1997, kun Yhdysvallat tarjosi Suomelle Nato-jäsenyyttä Lipposen ensimmäisellä pääministerikaudella. Suomi oli silloin alkanut valmistella isäntämaasopimusta Naton kanssa. Jäsenyyden kannalla olivat myös presidentti Martti Ahtisaari ja Puolustusvoimien uusi komentaja Juhani Kaskeala.

Edelletykset Natoon liittymiselle eivät kuitenkaan toteutuneet. Kansa vastusti, ja niin vastusti myös presidentiksi vuonna 2000 valittu Tarja Halonen.

Isäntämaasopimus vietiin läpi vasta vuonna 2014 presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Alexander Stubbin johdolla.

Laakson mukaan Nato-jäsenyyden toteutumista kaavailtiin joissain piireissä vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen. Tämän hänelle vahvisti Tarja Halonen vuoden 2003 kesällä. ”Joku porukka oli jo sopinut Suomen Nato-jäsenyydestä”, Halonen oli kertonut Laaksolle Kultarannassa.

Lipponen Washingtonissa, vain Laakso tajusi

Lipponen oli pohjustanut asiaa Yhdysvaltain vierailulla marraskuussa 2002. Yhdysvallat valmistautui silloin täyttä päätä hyökkäämään seuraavan vuoden alussa Irakiin.

Vuoden 2003 vaalit ratkesivat kuitenkin siihen, mitä Lipponen oli mennyt lupaamaan presidentti George W. Bushille. Keskusta nousi täpärästi suurimmaksi puolueeksi, kun puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki nosti vaalikeskusteluissa esiin Lipposen lupaukset Suomen liittymisestä Yhdysvaltain johtamaan liittoumaan ja ristiriidan siitä, mitä oli puhuttu ja mitä siitä kerrottiin julkisuuteen.

Mutta todellinen keskustan vaalivoiton takapiru oli luonnollisesti Jaakko Laakso. Hän oli ainoa poliitikko, joka tiesi, että Washingtonissa oli puhuttu muuta kuin mitä julkisuuteen kerrottiin, ja tajusi asian poliittisen merkityksen. Nostaessaan Washingtonin keskustelut julkisuuteen Laakso tarjoili keskustalle vaalivoiton ja Jäätteenmäelle pääministeriyden avaimet käteen.

Sitä seurasi Laakson mukaan Lipposen kosto: hänet pudotettiin pois Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnasta ex-pääministerin määräyksestä.

Mitä Nato-jäsenyyteen tulee, se toteutui vasta vuonna 2022. Laakson tulkinnan mukaan ”tekosyynä käytettiin Venäjän hyökkäystä Ukrainaan”.

Henkilö katoaa muistelmissa

Laakso kuvaa muistelmissaan ylätason tapahtumia ja henkilöitä menneiltä vuosikymmeniltä. Vähäistä inhimillistä puolta edustavat kokemukset Moskovan puoluekoulussa 1970-luvun lopulla ja puhujamestaruus Äidinkielenopettajien liiton tilaisuudessa Lappeenrannassa kesällä 1984.

Pian sen jälkeen Yleisradio järjesti puhekilpailun Laakson ja konkaripoliitikko Johannes Virolaisen välille, koska ennakkosuosikki Virolainen oli estynyt osallistumaan Lappeenrannan kilpailuun.

Laakso voitti senkin.

Kokoomuksen Ilkka Kanervan kanssa Laakso teki yhteistyötä 55 vuotta. Siitäkin hän kertoo vain poliittisen pelin kautta. Tämä harvinainen äärivasemmistolaisen ja kokoomuslaisen yhteistyö ja ystävyys olisi ansainnut tulla valotetuksi muutenkin.

Mutta se on kuvaavaa koko Punaiselle takapirulle: muistelmateos kuvaa politiikkaa, juonitteluja ja henkilöitä, mutta läsnäolon tuntu ja lämmin kosketus puuttuvat.

Ex-poliitikko ja muistelmakirjailija Jaakko Laakso ulkoistaa itsensä kaikkialla häärääväksi poliittinen toimija Jaakko Laaksoksi, joka on tavannut tärkeitä henkilöitä ja ollut aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun on elänyt kymmeniä vuosia politiikkaa, on pakosta kokenut iloa, surua, vihaa, pettymyksiä, onnistumisen euforiaa ja tappion karvasta kalkkia.

Tämän inhimillisen puolen Laakso on taistolaisuuden lisäksi halunnut aktiivisesti unohtaa. Lopputulos on hyvältä kirjoittajalta puiseva.

Viisi syytä sille, miksi oikeistovalta jyllää nyt kerrotaan vuoden parhaassa politiikka-kirjassa Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu

 Teemu Luukka: Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu. 395 sivua, Otava 2025.

Suomessa on oikeistolaisin hallitus sitten 1930-luvun. Kokoomuksen johdolla se toteuttaa kaiken, mitä elinkeinoelämä on osannut pyytää, ja perussuomalaiset taas saavat ne maahanmuuttopolitiikan kiristykset ja maahanmuuttajien elämän hankaloittamiset, jotka olivat puolueen tavoite.

Miten tämä on mahdollista?

Helsingin Sanomien entinen pitkäaikainen politiikan toimittaja Teemu Luukka esittää perustellun ja kiihkottoman näkemyksensä vuoden parhaassa politiikka-kirjassa Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu. Se sisältää jonkin verran uutta tietoa viime vuosien poliittisista tapahtumista sekä hallituspuolueiden puheenjohtajien pienoishenkilökuvat. Parhaimmillaan kirja on sen viimeisessä osassa, joka kertoo oikeistovallan synnyn syyt kirjoittajan näkemyksen mukaan.

Luukan mukaan syitä on viisi: perussuomalaisten nousun myötä tapahtunut protestiäänien kanavoituminen vasemmiston sijaan oikealle ja puolueen oma oikeistolaistuminen Timo Soinin jälkeen, oikeiston oma oikeistolaistuminen, talouspuheen hallitseva asema yhteiskunnallisessa keskustelussa, SDP:n toissa vaalikaudella tapahtunut käänne vasemmalle ja ay-liikkeen voimien hiipuminen.

1. Perussuomalaisten nousu

Luukan mukaan perussuomalaiset on muuttanut Suomen politiikkaa enemmän kuin kukaan muu 2000-luvulla. Puolueen nousu on keskeinen syy sille, että Petteri Orpo pystyi muodostamaan kokoomuslaista politiikkaa toteuttavan hallituksen.

Aiemmin maailmaan pettyneiden ääniä olisi kanavoitunut vasemmistolle, nyt ne ovat menneet oikeistolaiselle perussuomalaisille. Perussuomalaisten nousu on heikentänyt muita puolueita, mutta ei kokoomusta. 

Kokoomus on pitänyt kannattajansa myös siksi, että se kiristi maahanmuuttopolitiikkaansa jo viime vaalikaudella perussuomalaisten paineessa.

Siemen oikeistovallalle kylvettiin Luukan mukaan Jyväskylässä kesäkuussa 2017, jolloin perussuomalaisten koko puoluejohto siirtyi Jussi Halla-ahon ja halla-aholaisten käsiin. Puolue oli Soinin aikana jonkinlainen kristillis-sosiaalinen liike, "työväenpuolue ilman sosialismia". Uuden ja nykyisen puoluejohdon aikana siitä tuli talousoikeistolainen.

Petteri Orpo oli heittämässä perussuomalaisia ulos Juha Sipilän hallituksesta heti Halla-ahon valinnan jälkeen perustellen tätä arvopohjalla. Luukan kirjassa Orpo sanoo, että nyt hallitusyhteistyö oli mahdollista, koska puolue on muuttunut.

Ainoa todellinen muutos on, että perussuomalaiset ei tavoittele eroa EU:sta ainakaan nyt. Sen sijaan maahanmuuttokriittisyys on ehkä tiivistynyt lisää puolueen ydinsanomaksi, se vähättelee kaikista muista puolueista poiketen rasismia, ei pidä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistämistä tavoiteltavana, eivätkä sen jäsenet eivät luota mediaan tai tutkittuun tietoon.

Vuoden 2023 eduskuntavaalitutkimuksen perusteella perussuomalaiset on puolueena yhtä oikeistolainen kuin kokoomus, mutta sen äänestäjät ovat vähemmän oikeistolaisia kuin kokoomuksen.

Luukan kirjassa puheenjohtaja Riikka Purra sanoo perussuomalaisten olevan selkeästi oikeistolainen puolue siinä, miten se korostaa yksilön vastuuta yhteiskunnassa.

Kesän 2017 väärä arvopohja ei estänyt Orpoa lähestymästä Halla-ahoa jo keväällä 2019 yhteisen hallituksen muodostamisen merkeissä. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne kävi kirjan mukaan alustavia keskusteluja Orpon kanssa, mutta samaan aikaan Orpo tunnusteli hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa siltä varalta, että Rinteen yritys epäonnistuu.

"Hiukan maireissa yhteydenotoissa vakuuteltiin, että ne arvopohja-asiat, joista puhuttiin 2017, olivat silloin ja nyt on nyt", Halla-aho kertoi omassa elämäkerrassaan.

2. Oikeistolaiset ovat entistä enemmän oikealla

Toinen syy oikeistovaltaan on oikeistolaisten oma muutos. Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn arvo- ja asennetutkimuksissa näkyy, että suomalaiset ovat siirtyneet kymmenessä vuodessa poliittisesta keskustasta oikealle, mutta vasemmistoon itsensä sijoittavien osuus on pysynyt ennallaan.

Muutos on tapahtunut myös oikeiston sisällä. Maltilliseksi itseään kutsuvien määrä väheni, vahvojen oikeistolaisten määrä kasvoi. Tänä vuonna tehdyssä kyselyssä 23 prosenttia suomalaisista sijoitti itsensä oikeistolaidan äärimmäiseen kolmannekseen, vuonna 2013 heitä oli vain 13 prosenttia.

Vasemmistossa vastaavaa siirtymää äärilaidalle ei ole tapahtunut.

3. Talouspuheen ylivalta

Vuonna 2018 suomalaisten suurin huoli oli ilmastonmuutos. 2023 se oli siirtynyt talouteen, nuorten väkivaltaan ja hybridivaikuttamiseen. Talous- ja turvallisuuspuhe suosivat oikeistoa. Venäjän hyökkäyssota lisäsi sitä entisestään.

EVAn tutkimuksen mukaan kansalaiset luottivat velan hoidossa eniten kokoomukseen ja rikollisuuden torjumisessa perussuomalaisiin.

Saman tutkimuksen mukaan kansalaiset pitivät vähiten tärkeinä vasemmistolle ja vihreille tärkeitä aiheita, kuten kehitysyhteistyö, vähemmistöjen asema, maahanmuuton edistäminen ja sosiaaliturvan korottaminen. Vuoden 2018 huoli ilmastomuutoksesta oli sekin hiipunut talouden ja turvallisuuden taakse.

Taloudessa erottuu Nokian romahdus. Vuonna 2000 Nokia vastasi yksin noin puolesta Suomen talouskasvusta ja 20 prosentista viennistä. Se ja vuoden 2008 finanssikriisi on johtanut jatkuvaan kurjuuteen ja leikkauskierteeseen, joka katkesi vain neljäksi vuodeksi viime vaalikaudella.

Kokoomuksen kannatus ei ole ainoana puolueena kärsinyt julkisten menojen leikkauksista, jotka alkoivat vuonna 1991.

4. Antti Rinteen nousu SDP:n johtoon

SDP:n puheenjohtajaksi valittiin ay-demari Antti Rinne toukokuussa 2014. Voitto oli täpärä. Jutta Urpilainen joutui väistymään vain 14 äänen tappiolla.

Rinteen valinta siirsi SDP:n vasemmalle ja katkaisi pitkään jatkuneen yhteistyön kokoomuksen kanssa, mikä pohjusti tietä oikeistohallitukselle.

Urpilaisen kohtaloksi muodostui, että hänet koettiin oikeistolaiseksi. Hänen toimiessaan valtiovarainministerinä Suomeen iskivät finanssikriisi, eurokriisin jälkeinen matalasuhdanne sekä Nokian ja metsäteollisuuden tuottavuuden romahdus. Laadittiin pelastuspaketti ja tehtiin leikkauksia.

 Urpilainen sanoo kirjassa, että valtiontaloudesta huolehtiminen leimataan oikeistolaisuudeksi, vaikka se ei ole sitä.

Kokoomuksen ja SDP:n välit kiristyivät myös henkilösuhteiden takia. Se muutti kirjan mukaan Orpon suhtautumisen demareihin.

5. Ay-liike menetti mahtiasemansa

Viides ja viimeinen syy nykyiseen oikeistovaltaan on ay-liikkeen aseman heikentyminen elinkeinoelämän pitkän hivutuksen tuloksena.

Se alkoi marraskuussa 2015 Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n ilmoittaessa, ettei se tee enää keskitettyjä tupo-sopimuksia, jotka olivat olleet neuvottelujärjestelmän kivijalka 1960-luvun lopusta lähtien. EK:n tavoitteena oli viedä työehtosopimukset yritystasolle.

Sen jälkeen tehtiin kuitenkin vielä yksi tupo: Sipilän hallituksen kiky, jolla työnantajien maksutaakkaa sosiaaliturvamaksuissa kevennettiin ensimmäisen neljän vuoden aikana kuusi miljardia euroa.

Yksi kiky-neuvottelijoista oli Petteri Orpo. Luukan kirjan mukaan hän oppi silloin, että jos haluaa saada kokoomuksen tavoittelemia muutoksia läpi, sananvaltaa ay-liikkeelle annetaan vain se minimi, mihin kansainvälinen oikeus velvoittaa.

Sitä oppia Orpon hallitus on toteuttanut myllätessään työelämän suhteet työnantajille ja elinkeinoelämälle mieleisiksi. SAK järjesti viime vuonna suuria lakkoja lakimuutoksia vastaan, mutta työnantajapuoli oli päättänyt, että ne kestetään, maksoi mitä maksoi.

Nyt jäljellä on enää työmarkkinasuhteiden mullistuksen viimeinen silaus, kun hallitus helpottaa työntekijöiden irtisanomista.

Miksi he ovat niin vihaisia, että Euroopan perustukset järkkyvät?

 

Tom Kankkonen: Suuttumuksen aika - Populismin vastustamaton kutsu. 334 sivua, Docendo 2025.

Äärioikeisto ravistelee Eurooppaa, ja tämä voi olla vasta uuden aikakauden alkusoitto. Poliittinen maisema saattaa mullistua täysin ennen kuin 2020-luku on päätöksessä ja vajaan sadan vuoden takaa kylmiä väreitä herättävä uusi 30-luku alkaa.

Suomessa perussuomalaiset ovat jo hallituksessa, Ruotsin ruotsidemokraatit vaikuttavat hallitukseen sen ulkopuolisena tukipuolueena.

Euroopan poliittiset mannerlaatat voivat todella järkkyä, kun jatkuvassa poliittisessa kriisissä olevassa Ranskassa järjestetään presidentinvaalit vuonna 2027, jos Emmanuel Macron edes kestää sinne asti, Saksassa liittopäivävaalit vuonna 2029 ja Britanniassa parlamenttivaalit viimeistään elokuussa 2029. On täysin mahdollista, että kaikissa maanosan mahtivaltioissa valtaa pitävät oikeistopopulistit ja suoranainen äärioikeisto, kun uusi vuosikymmen alkaa.

Miten tähän on tultu?

Ylen entinen ulkomaantoimittaja Tom Kankkonen vastaa kysymykseen reportaasikirjallaan Suuttumuksen aika - Populismin vastustamaton kutsu. Hän on tavannut äärioikeistopuolueiden kannattajia ja politiikan tutkijoita Saksassa, Britanniassa, Ruotsissa ja Suomessa, ja tutkii myös ääripuolueiden Yhdysvalloista ja Venäjältä saamaa taustatukea.

Kirja auttaa ymmärtämään, mikä tavallisia ihmisiä ärsyttää niin paljon, että he ovat valmiita heittämään vakiintuneet vuosikymmeniä demokratiaa rakentaneet puolueet romukoppaan ja ainakin kokeilemaan jotain uutta. Vaikka äärioikeistoa ei niin kannattaisikaan, uusille voimille halutaan antaa mahdollisuus. Usko useimmissa maissa valtaa pitäneisiin sosialisti- ja konservatiivipuolueisiin on mennyt niin totaalisesti.

Ei tietenkään ole mikään yllätys, että eri maiden suuttuneita yhdistää eniten maahanmuutto. Sen koetaan lisänneen rikollisuutta, ja ulkomaalaisten  uskotaan vievän rahat, jotka kuuluisivat omille.

"Nythän tulijat eivät tee töitä. He saavat rahansa valtiolta", saksalainen eläkeläinen Wolfgang Wichmann sanoo Kankkoselle Vaihtoehto Saksalle (AfD) -puolueen vaalitilaisuudessa.

Keskustelu maahanmuuttajien yliedustuksesta sosiaalitukien saajina on yleiseurooppalainen äärioikeiston suosiota kasvattava ilmiö. Sama keskustelu käytiin Suomessakin viimeksi syyskuun lopussa, kun iltapäivälehdet julkistivat siitä kertovia selvityksiään. Seuraavassa gallupissa perussuomalaisten kannatus teki ison pompun ylöspäin.

Yhteistä on myös pelko oman kulttuurin kuolemasta "väestönvaihdon" takia.

"Jos maahanmuutto jatkuu, käy vielä niin, että muslimit julistavat kalifaatin jokaiseen suurkaupunkiin. Sitten moskeijoita on enemmän kuin kirkkoja. Sitä minä vastustan", Wichmann jatkaa.

Tälle voi naureskella, mutta syyskuussa AfD nousi gallupeissa Saksan suurimmaksi puolueeksi 26 prosentin kannatuksella. Samaan pelkoon nojaamalla perussuomalaiset käänsi koko kevään jatkuneen kannatuksensa alenemisen uudelleen nousuun.

Toinen yhdistävä tekijä on energiapolitiikka ja ilmastotoimien vastustaminen. Perussuomalaiset on koko ajan puhunut ylimitoitetusta ilmastopolitiikasta. Se on saanutkin hallituksessa vesitettyä senkin vähän, mitä ilmastopolitiikan kunnianhimosta oli jäljellä Orpon hallituksen ohjelmassa.

Tässä asiassa puolueiden välillä on myös painopiste-eroja. Se on sanottava perussuomalaisten kunniaksi, että puolue seisoo muiden suomalaispuolueiden tavoin Venäjä-pakotteiden ja Ukrainan tukemisen takana. Saksan AfD sen sijaan janoaa Venäjän halpaa energiaa.

Oikeistopopulistien käymä jatkuva kulttuurisota on tuttua jokaiselle suomalaiselle, joka viettää aikaansa sosiaalisessa mediassa. Se ja tunnepolitiikka ovat Kankkosen haastatteleman saksalaistutkija Wilhelm Heitmeyerin mukaan niin tehokkaita, että ihmiset ovat valmiita äänestämään omia etujaan vastaan.

Maahanmuutto, islam, ilmastotoimet. Siinä on kolme asiaa, jotka yhdistävät eri maiden äärioikeistoa ja jotka uppoavat kuin veitsi voihin.

Lisäksi on vielä neljäs: media, jota pidetään punavihreänä. Perussuomalaisille erityinen vihollinen on Yle.

Kun Kankkonen kysyi perussuomalaisten toimijoilta, mitkä Ylen sisällöt ovat heidän mielestään ideologisesti värittyneitä, vastauksissa nousi esiin vuonna 2019 julkaistu neljän jakson dokumenttisarja Pillupäiväkirjat, jonka kustannukset Ylelle olivat 2500 euroa.

Kankkosen haastatteleman Heitmeyerin mukaan nykyinen kehitys oli nähtävissä jo vuosituhannen alussa. Silloin ihmisten pelko oman asemansa menettämisestä alkoi kasvaa, kun kapitalismi jyräsi ja eriarvoisuus lisääntyi. Samaan aikaan valtiot alkoivat menettää kontrolliaan kehitykseen, mikä lisäsi epäluottamusta liberaaliin demokratiaan. Poliittinen koneisto ei pystynyt vastaamaan epävarmuuden ja epäluottamuksen nousuun.

25 vuotta myöhemmin ollaan ehkä suuren käännepisteen kynnyksellä.

Eleettömän tyylikästä vakoiluviihdettä Kari Häkämieheltä

 Kari Häkämies: Venäläinen sopimus. 356 sivua, CrimeTime 2025.

Kaapelit katkeilevat Itämerellä ja Donald Trump aloittaa toisen kautensa Yhdysvaltojen presidenttinä. Ex-ministeri Kari Häkämies on tiukasti ajassa kiinni vakoilusarjansa neljännessä osassa Venäläinen sopimus. 

Suojelupoliisin johtajaa Henrik Hamiloa työllistää brittiparlamentin jäsenen, entisen ulkomaankauppaministeri David Huntin katoaminen Turussa. Tapauksessa venäläisillä on sormensa pelissä, kuten kirjan nimikin kertoo.

Dekkareista klassisen tyylin vakoilukirjojen kirjoittajaksi vuonna 2022 siirtynyt Häkämies on uudella alallaan löytänyt varsinaisen kirjallisen leipälajinsa. Kokonaisuus on kuitenkin ollut epätasainen, mutta nyt avausosa Linnan hämähäkki on saanut vertaisensa seuraajan, ehkä jopa paremman.

Henrik Hamilo on edennyt sarjan neljässä kirjassa perustuslakivaliokunnan valiokuntaneuvoksesta pääministerin valtiosihteeriksi ja siitä suojelupoliisin päälliköksi. Tässä maailmanajassa ja Suomen maantieteellisen sijainnin takia venäläinen yhteys jokaisessa osassa on itsestäänselvyys.

Venäläisessä sopimuksessa Häkämies yhdistää elegantilla tavalla rakennusalalla toimivan perheyrityksen sisäiset riidat brittikansanedustajaan, joka ministerin postin jälkeen toimii myös rakennusalan konsulttina omassa maassaan. 

Suojelupoliisin huomion kiinnittää Ruotsissa toimiva venäläisdiplomaatti Max Mansulo, jolla näyttää olevan paljon asioita myös Helsingissä. Venäjän hyökkäyssodan takia Mansulo liikkuu tavallistakin matalammalla profiililla, sillä oikeasti hän on vakooja sekä monien poliittisten salamurhien taustavoima.

Oikeissa asiantuntevissa vakoiluromaaneissa ei rymistellä. Niissä istutaan työhuoneissa ja kabineteissa keskustelemassa. Tilanne kehittyy verkalleen. Näin on myös Venäläisessä sopimuksessa. Osaamattomissa käsissä tällä reseptillä voisi syntyä tylsää proosaa, mutta Häkämies on jo niin kokenut kettu, että jännite tihentyy koko ajan.

Sitä syntyy rakennusalan Havas-yhtymän ympärillä käytävästä pelistä, kun Lauri Havaksen isän perustaman Havas-yhtymän enemmistöomistajaksi on yllättäen noussut hyvien Venäjä-suhteiden palauttamista kannattava Rainer Sarkki. Hän on Havaksen vävy, jonka vaimo on kuollut auto-onnettomuudessa. Appiukon ja vävyn välit ovat jäätävät.

Ja toisaalla David Hunt tapaa hotellissaan kauniin naisen, jonka haluaa tavata pian uudelleen.

Henrik Hamilo ei ole poliisi eikä hänellä ole kokemusta rikostutkinnasta. Häkämies on kehittänyt hänen ympärilleen hienon kaartin miehiä, joilla sitä on. Heidän mukanaan Hamilokin on edellisiä osia enemmän mukana myös operatiivisessa toiminnassa.

Todellakin miehiä, naisen paikka tässä teoksessa on olla sihteeri, joka tarjoilee miehille kahvia. Naisenergiasta vastaa Hamilon naisystävä toimittaja Lotta Simula, jonka uutisnenä vie saman tapauksen jäljille ja ohikin Huntin katoamista tutkivista poliiseista.

Juttu viedään loppuun tyylillä ja maltilla. Lopussa Hamilo miettii maailman menoa pessimistisen realistisesti: "Suurvaltojen johtajat kaipasivat ihailua ja hyväksyntää usein samalla tavalla kuin pienet lapset. Isojen maiden sivistyneistö joutui surkeana ja unohdettuna seuraamaan sivusta maailmanpolitiikan merkillistä näytelmää, joka usein oli kuin päivästä ja kuukaudesta toiseen jatkuva painajaisuni."

Siinä on hyvin kiteytetty maailman tilanne syksyllä 2025.

Se vain ihmetyttää, miksi Venäläisessä sopimuksessa juodaan niin paljon teetä. Onko se venäläis-brittiläinen yhteys, joka toteutuu kirjan juonessakin?

Jukka-Pekka Palviaisen perusdekkarit erottuvat mukavilla päähenkilöillä

 

Jukka-Pekka Palviainen: Viimeinen rukous. 277 sivua, CrimeTime.

Raumalainen hypertuottelias kirjailija Jukka-Pekka Palviainen julkaisi vuosi sitten ensimmäisen dekkarinsa Tavoittelemanne henkilö on tapettu. Leppoisa perusdekkari kävi myös Vanhan Rauman matkailumainoksesta.

Sarjan toinen osa on Viimeinen rukous. Siinä mennään suoraan asiaan. Kaksi tummanpuhuvaa miestä kaappaa kiinteistönvälittäjä Titta Majavasuon ja tiukkaa häneltä nimiä. Rikosylikonstaapeli Teemu Taikkonen hälytetään uimahallista rikospaikalle. Pastori Mikael Salmenrinne on murhattu ampumalla naulapyssyllä niskakuoppaan. Salmenrinnettä on aiemmin uhkailtu sekaantumisesta nuoriin tyttöihin.

Heti alussa lukijalle on selvää, että jotenkin tapaukset yhdistyvät. Miten, sitä poliisit selvittävät Palviaisen dekkarissa sitten, kun hekin ymmärtävät, että monet erillisiltä näyttävät jutut liittyvät yhteen. Kolmas lenkki on vilunkimies, joka kuvaa pikkutyttöjä "kilttien setien" laskuun.

Kokeneena kirjoittajana Palviainen saa tekstin elämään ja soljumaan viihdyttävästi, vaikka dekkarina se ei erotu isosta massasta.

Henkilökuvaukseltaan se sen sijaan erottuu niin, että tällaista dekkaria lukee enemmän kuin mielellään.

Yleensä dekkarien päähenkilöillä on synkkiä salaisuuksia ja traumaattisia kokemuksia, jotka heijastuvat äkkipikaisena käytöksenä. Palviaisen Teemu Taikkonen, sekä lähin työtoveri rikoskonstaapeli Nelli Nurminen, ja oikeastaan koko poliisiyhteisö, ovat sen sijaan supermukavia ja empaattisia. Parasta Viimeisessä rukouksessa ei ole rikosjuoni vaan päähenkilöiden toisilleen heittämä hyväntahtoinen naljailu ja tarvittaessa huolenpito.

Päähenkilö Teemu Taikkosen parikymppinen tytär Taija on mielisairaalassa ja merikapteenivaimo Venla pitkiä aikoja poissa kotoaan. Tyhjää tilaa Teemu täyttää tapaamalla paljon vaimonsa sisarta Sonjaa, johon hän on ihastunut. Ainakaan kahdessa ensimmäisessä osassa asiassa ei kuitenkaan edetä kielletylle alueelle. Mutta jatkoa seuraa, sitä Palviainen virittää teoksensa lopussa.

Mikä on naulapyssymurhien motiivi? Palviainen on luonut niille riittävän toimivan taustan ja murhien tekijöille aivan uskottavan motiivin. Koskettavin henkilö on lievästi kehitysvammainen Tume, joka ei oikein ymmärrä, missä on mukana.

Jos kerronnassa olisi enemmän särmää ja kaavan rikkomista, Palviaisen dekkarit nousisivat perustasoa ylemmäksi. Aineksia siihen on.