Poskettoman hyvä "påskekrim" Huuto syntyi kahden norjalaisen dekkariveteraanin yhteistyönä

Jan-Erik Fjell - Jörn Lier Holst: Huuto (Skriket). Suomentanut Anna-Maija Ihander. 333 sivua, Like 2026.

Norjalaisten pääsiäinen kuluu rikosviihteen parissa. Påskekrim kuuluu olevan yli satavuotinen perinne. Silloin luetaan dekkareita ja jännitysromaaneja. Nykyään tietysti myös katsotaan rikosaiheisia tv-sarjoja ja elokuvia. Perinne juontaa juurensa vuoteen 1923, jolloin norjalaista rikosromaania mainostettiin Aftonpostenin etusivulla uutisen näköisellä ilmoituksella.

En tiedä, onko norjalaisten pitkän linjan dekkaristien Jan-Erik Fjellin ja Jörn Lier Holstin ensimmäinen yhteisteos Huuto julkaistu alun perin juuri pääsiäiseksi, mutta se tuntuu juuri sellaiselta, josta påskekrimin harrastajat oikein kieriskelevät nautinnosta. Perinteikäs kuka sen teki -mysteeri on kirjoitettu nykyaikaisella twistillä, ja lukijaa härnätään loppuun saakka erilaisilla maukkailla vihjeillä väärään suuntaan.

Kahden dekkarikirjailijan yhteisteokset on uudempi ruotsalainen perinne. Yksikään lukemani tällainen teos ei ole yltänyt lähellekään kirjailijoiden omien dekkarien tasoa, mutta Norjasta tärähti täysosuma jännärillä ja sarjan avauksella, joka kertoo rikosaiheisia podcasteja tekevästä kolmikymppisestä Markus Hegeristä.

Lokakuussa 2008 seitsemänvuotias Leah Forsberg katoaa Valdresin pikkupaikkakunnalla. Hänestä ei löydy jälkeäkään laajoissa etsinnöissä. Leahin isä Tobias tuomitaan kuitenkin aihetodisteiden perusteella tyttärensä murhasta. Juuri kun hän on vapautumassa vankilasta Tobias tekee itsemurhan.

Markus Heger on tehnyt tapauksesta yhden jakson podcastiinsa. Huuto, jota kukaan ei kuullut ei ole saanut jatkoa, vaikka sitä luvattiin jakson lopussa. Miksi ei? Siitä kiinnostuu Avise Valdres -paikallislehdessä sijaisena työskentelevä Mathilde Wold, joka alkaa myös itse tutkia juttua.

Huuto on kuin yksityisetsivätarina sillä erotuksella, että vanhaa rikosta tutkii podcastia tekevä toimittaja. Markus Heger asuu asuntoautossa ja ajelee sillä eri puolille Norjaa nauhoittamaan juttujaan.

Huuto, jota kukaan ei kuullut saa kuitenkin erinäisten sattumusten jälkeen jatko-osan. Markukselle tulee sen jälkeen aina sen verran yleisövihjeitä, että hän pääsee taas uudelle etapille rakentaessaan kuvaa siitä, mitä Leahille tapahtui. Osa kirjasta on sitä, että Markus puhuu mikrofoniin ja kuvaa sitä, mitä tekee ja näkee juuri nyt. Haastateltavien kertomuksia käsitellään takaumina.

Fjell ja Horst ovat luoneet Markus Hegerille hyvän yksinäisen suden taustan, jonka takia hän herää öisiin painajaisiin ja on jättänyt poliisikoulun kesken. Äiti on kuollut, melkein koko hänen lapsuutensa poissa ollut isä vankilassa, mutta nyt suhdetta rakennetaan uudelleen.

Hegerin etsivätyö on herkkua kaikille, jotka pitävät tällaisista "salapoliisitarinoista". Kokeneet rikoskirjailijat pitävät mielenkiinnon yllä, pudottelevat odottamattomia käänteitä, rytmittävät kiitettävästi tutkintaa ja Hegerin omaa elämää, ja rakentavat pienen Leahin kohtalosta taidokkaan palapelin, joka pitää otteessaan loppuun saakka.

Huuto on lisäksi kiitettävän erilainen kuin Fjellin ja Horstin omat teokset.

Jan-Erik Fjell on kirjoittanut tukun hyytäviä murhatarinoita, joita yhdistää se, että menneisyydessä on tapahtunut jotain, joka johtaa uusiin rikoksiin dekkarien nykyajassa. Niitä selvittää komisario Anton Brekke, jossa on vähän Harry Holea, mutta teokset eivät ole niin synkkiä, vaan jopa hyväntuulisia.

Jörn Lier Holstilla on takanaan parikymmentä Wisting-dekkaria, jotka ovat omaan makuuni sellaisia köyhän miehen Wallandereita, että läheskään kaikkia ei viitsi lukea.

Huudossa kaksi erilaista dekkaristia on yhdistänyt parhaat piirteensä niin mukaansa tempaavasti, että syntymässä  taitaa olla laatusarja.

Wistingin ensimmäinen juttu jää välityöksi

 Jörn Lier Holst: Pimeä laskeutuu (När det mörkner). Suomentanut Päivi Kivelä. 175 sivua, Otava.

Pitkien dekkarisarjojen kirjoittajille tulee usein tarve kertoa tutuksi käyneen komisarion ensimmäisestä jutusta. Norjalaiselle Jörn Lier Holstille se tuli tässä vuonna 2016 julkaistussa pienoisromaanissa, joka on suomennettu vasta nyt. Holstin Wisting-sarjaa on muutenkin julkaistu Suomessa satunnaisessa järjestyksessä.

Pimeä laskeutuu tapahtuu vuonna 1983, jolloin kunnianhimoinen järjestyspoliisi William Wisting vasta haaveilee rikostutkinnasta. Tilaisuus koittaa, kun hän ryhtyy omin päin selvittämään autovarkauksia ja pankin yösäiliön ryöstöä. Tuttu vanhojen autojen harrastaja taas tietää vanhasta hylätystä ladosta, jonne hänen tietojensa mukaan on hylätty viime vuosisadan alussa Belgiassa valmistettu Minerva. Voisiko Wisting poliisina selvittää ladon omistajan?

Ladosta toden totta löytyy Minerva-merkkinen auto, ja Wisting löytää siitä luodinreikiä. 1920-luvulla on tapahtunut rikos, josta kukaan ei ole tiennyt.

Wisting selvittää ensin omalla ajallaan ja sitten rikososaston valtuuttamana rikoksia romaanin nykyajassa sekä 60 vuotta aiemmin kadonneen auton tapausta. Jälkimmäinen on kiinnostavampaa. Horst on itsekin entinen rikostutkija ja nyt hän osoittaa melkein kädestä pitäen, miten se tapahtuu, miten sen pitäisi tapahtua ja mitä virheitä kokematon Wisting tekee.

Tässäkin dekkarissa jäljet vievät perhesalaisuuksien äärelle. Latoon piilotetussa autossa kuljetettiin arvolastia, josta kenenkään ei pitänyt tietää, mutta joku puhui ohi suunsa ja tilaisuus teki varkaan. Wisting selvittää tapauksen sitkeällä jalkatyöllä sekä terävällä päättelyllä. Viimeiset totuudet tulevat esiin vasta nyt, kun komisario Wisting ottaa poliisiopiskelijat selvittämään sata vuotta vanhaa rikosta.

Myös autovarkaudet ja pankin yösäilön ryöstö saavat ratkaisunsa. Hieman vaivalloisesti Horst saa ne liitetyksi 60 vuotta aiemmin tapahtuneeseen rikokseen.

Pimeä laskeutuu on mukava piipahdus Wistingin menneisyyteen ja rikostutkinnan perusteisiin, mutta kovin syvää vaikutusta se ei tee. Horstin tasokkaassa sarjassa teos jää välityöksi.

Kuolleen poliitikon ruma salaisuus paljastuu laadukkaan Wisting-sarjan uusimmassa osassa

 

Jørn Lier Horst: Korpimaja (Det innerste rommet). Suomentanut Päivi Kivelä. 382 sivua, Otava.

Jørn Lier Horstin luomaa rikostutkija Wistingiä ei syyttä kutsuta Norjan Wallanderiksi. Poliisina Larvikissa työskennellyt Horst on kirjoittanut Wallander-fanelle tutun oloisia rikosromaaneja vuodesta 2004. Wisting johtaa murhatutkimuksia tekevää poliisiryhmää Larvikissa. Rikosten ohella hänen yksityiselämänsä tulee tutuksi.

Wistingit ovat olleet laadukkaita perusdekkareita, mutta eivät kovin omaperäisiä, koska samanlaisia Pohjoismaissa on kirjoitettu ainakin 1960-luvun puolivälistä asti.

Horst ei ole kuitenkaan jäänyt pyörittämään samaa levyä. Viime vuonna ilmestynyt Koodi merkitsi käännettä peruskerronnasta ja vuoden 2021 suomennoksessa Korpimaja sitä saadaan lisää.

Suoraan asiaan menevässä tarinassa Wisting saa valtakunnansyyttäjältä erikoistehtävän. Työväenpuolueen entinen johtava poliitikko Bernhard Clausen on kuollut yllättäen. Kuolemaan ei liity mitään epäselvää, mutta hänen mökistään on löytynyt pahvilaatikoita täynnä rahaa, puntia, dollareita ja euroja kymmenien miljoonien kruunujen arvosta. Wistingin on koottava salassa toimiva tutkijaryhmä selvittämään, mistä on kysymys, sillä Clausen toimi politiikassa puolustusministerinä ja puolustuvaliokunnan keskeisenä henkilönä. Rahakasaan voi liittyä ulkovaltojen toimintaa.

Horst on kehittänyt hienon mysteerin poliitikosta, jolla oli salaisuuksia. Wistingin ryhmä kuorii sitä auki kerros kerrokselta kuin sipulia.

Pian osoittautuu, että rahoissa ei ole kysymys ainakaan vakoilusta. Aivan kuin Koodissa vuosi sitten, rikostutkijoiden on palattava vanhaan selvittämättömään rikokseen. Oikeastaan useampaan.

Korpimaja on tutkijoille ennen kaikkea älyllinen haaste. Jännitystä kirjassa on vain vähän. Siitä vastaa Wisting-arvioissani moittimani poliisin tytär Line, jonka sotkeutuminen rikostutkintaan on tällä kertaa perusteltua. Toimittajana hän selvittää Clausenin taustaa journalistisin keinoin salaisen ryhmän jäsenenä.

Vuonna 1970 syntynyt ja rikosromaaneja vuodesta 2004 kirjoittanut Horst todistaa, että vanhakin koira oppii uusia temppuja. Wisting-sarja on herännyt uudella tavalla eloon viimeisimmissä osissaan.

Norjalainen Blix ja Ramm -sarja on pohjoismaista rikoskirjallisuutta parhaimmillaan

 Jörn Lier Horst - Thomas Enger: Polttomerkki (Arr). Suomentanut Jaana Palanterä. 398 sivua, Otava 2026.

Norjalainen Jörn Lier Horst (norjalaisen ö:n saaminen windows-näppäimistöstä on ylivoimaisen vaikeaa) on todellinen dekkarityön sankari. Häneltä on suomennettu kymmeniä kirjoja. Tunnetuimpia lienevät Wisting-dekkarit, mutta Horst on myös tuottelias lastenkirjailija.

Pyrin seuraamaan tarkkaan suomalaista ja yleensä pohjoismaista dekkarikenttää, mutta Horstin yhdessä toimittaja Thomas Engerin kanssa kirjoittama laatusarja Blix ja Ramm oli mennyt ohi. Ei mene enää. Neljäs osa Polttomerkki on hyvä osoitus siitä, miten kihelmöivää jännitystä voi luoda lähes väkivallattomasti ja menneisyyden mysteeriä hitaasti avaten.

Ennen Polttomerkkiä luin kirjastosta sarjan ensimmäisen osan Lähtölaskenta. Siinä kaksikko esittelee hieman erilaisen päähenkilöparin. 

Rikostutkija Alexander Blix on sääntöjä venyttävä työnarkomaani. Sen takia tietenkin eronnut ja yhteys aikuiseen tyttäreenkin on hutera. 

Sarjan juju on siinä, että Emma Ramm on julkkisjuttuihin erikoistunut verkkolehden toimittaja, joka sekaantuu Lähtölaskennan tarinassa rikosuutisointiin. Blix on epätavallisen valmis johtamaan Rammia oikeille jäljille. Hyvin perusteltu syy siihen selviää vähitellen tarinan edetessä.

Blix ja Rammia on suomennettu neljä osaa. Viides on tulossa jo syksyllä. Kahden teoksen otoksella näyttää siltä, että Horst ja Enger haluavat välttää toistoa ja kirjoittaa mahdollisimman erilaisia dekkareita. Lähtölaskennan aiheena oli melko kaavamainen sarjamurhaajatarina, jolle potkua antoivat Blixin ja Rammin välinen side sekä se, että teos on niin hyvin kirjoitettu. 

Kesäkuussa ilmestynyt Polttomerkki on täysin erilainen. Sen alussa Blix on vankilassa edellisen osan Kalteva pinta tapahtumien takia. Poliisina Blixin asema vankien keskuudessa on erityisen vaikea. Häntä piinaa erityisesti Norjan maaseudulta Osenista kotoisin oleva Jarl Inge Ree.

Oseniin on pyrkimässä saksalainen murhaaja ja vankikarkuri Walter Kroos. Hän koki siellä parikymmentä vuotta sitten 16-vuotiaana lyhyen ja elämänsä ainoan rakkaustarinan leirintäaluetta pitävän perheen tyttären Samanthan kanssa. Se loppui äkillisesti, kun Samanthalle tapahtui jotain, jonka takia hänen elämänsä meni pilalle. Samantha joutui jättämään kesken eräänlaisen Idols-laulukilpailun, jonka voittajaehdokas oli, ja ajautui päihdekierteeseen. Nyt hän remontoi leirintäaluetta ja elää hiljaisesti.

Blixin entinen pomo Gard Fosse saa hänet yrittämään lähestymistä Jarl Inge Reenin kanssa siinä toivossa, että jotain selviäisi Walter Kroosin liikkeistä ja aikomuksista. Miksi hän olisi palaamassa Oseniin 20 vuoden jälkeen?

Varsinaisia kenttätutkimuksia Osenissa tekee Emma Ramm. Pienellä paikkakunnalla on salaisuus, josta kaikki vaikenevat.

Ensin luin kiihkeästä sarjamurhaajan jäljittämisestä, heti perään hyytävän jännittävän psykologisen dekkarin samoilta kirjoittajilta. Lähtölaskennassa mennään hirmuista vauhtia, Polttomerkissä ei säntäillä ennen kuin lopussa. Horst ja Enger luottavat tarinan voimaan, pala palalta aukeavaan murhenäytelmään, jossa kaikki meni pieleen ja joka olisi voitu helposti välttää. Vähän pahaa tahtoa ja sormien läpi katsomista johti sarjaan väärinkäsityksiä, jonka seurauksena osenilaisen mökin kellarissa taistellaan elämästä ja kuolemasta.

Polttomerkki on intensiivinen tiheätunnelmainen rikostarina, jossa on vain onnettomia loppuja.

Horstin tuotteliaisuutta voi vain ihmetellä. Keväällä häneltä ilmestyi toisen norjalaisen dekkariveteraanin Jan-Erik Fjellin kanssa kirjoitettu Huuto, jossa on myös eväät laatusarjaan. Huuto on taas ihan erilainen kuin Wistingit tai Blix ja Ramm -sarja, josta tuli heti yksi suosikkini.

Blix ja Ramm -dekkarisarjan uusin osa Uhri on oudon junnaava, mutta juoni taas laatutyötä

 Jörn Lier Horst - Thomas Enger: Uhri (Offer). Suomentanut Jaana Palanterä. 416 sivua, Otava 2026.

Hypertuotteliaan kirjailija Jörn Lier Horstin ja toimittaja Thomas Engerin Blix ja Ramm -sarjan suomennokset etenevät Uhri-nimisellä teoksella osaan viisi. Huomasin sarjan vasta kesällä ja ihastuin Polttomerkkiin todella paljon. Sen jälkeen olen lukenut aiemmatkin osat, jotka ovat vahvistaneet mielikuvaa pohjoismaisesta laatusarjasta.

Odotukset Uhrin suhteen olivat siis tapissa. Ehkä pettymys tuntuu sen takia suuremmalta kuin olisi tarpeen. Uhri on edellisten osien tapaan todella hyvin mietitty ja rakennettu monikerroksinen jännitystarina. Se vain junnaa harmillisen pitkään ennen kuin lähtee kunnolla liikkeelle.

Blix ja Ramm ovat epätavanomainen sankaripari dekkareissa. Alexander Blix oli sarjan alussa rikostutkija, joka tutustui verkkolehden toimittajaan Emma Rammiin ja ryhtyi antamaan hänelle vihjeitä meneillään olevasta murhatutkinnasta. Syyksi paljastui, että Blix oli nuorena poliisina ampunut Rammin isän vaarallisessa pidätystilanteessa.

Jatko-osissa Blixin tytär on murhattu ja Blix istui vankilassa murhaajan tappamisesta. Nyt hän on vapautunut tuomiostaan. Ramm taas on jättänyt toimittajan työt. Kummankin tulevaisuus on auki, mutta Uhrin lopussa sille löytyy uusi suunta.

Uhrissa menneisyys tekee paluun - useammalla tapaa. Maastosta löytyy ylös kaivettu ja löydettäväksi tarkoituksella jätetty murhattu nainen, jonka katoamisen tutkintaa Blix oli poliisina johtanut. Blix alkaa saada vihjeitä murhaajalta. Hänet on vedetty peliin, jonka sääntöjä entinen tutkinnanjohtaja ei ymmärrä.

Emma Rammia taas pyydetään tutkimaan tulipaloa ja mahdollista murhaa. Uhria ei tosin ole löydetty, mutta teinityttö Carmenin isäpuoli on vangittu epäiltynä murhasta. Carmen on vakuuttunut isäpuolen syyttömyydestä.

Paitsi että Uhrin alku on hidas, se on myös sekava kahden rinnakkain kulkevan jutun takia. Siitäkin huolimatta, että Blix ja Ramm sekaantuvat toistensa tutkimuksiin.

Menneisyydestä on kyse myös isossa kuvassa. Murhaaja kostaa lapsena kokemiaan vääryyksiä. Kenelle, sitä ei voi tässä kertoa, koska se paljastaisi saman tien jutun juonen, joka oikeasti avautuu vasta yli 200 sivun jälkeen. Siinä yhteydessä Blix joutuu tapaamaan hoivakodissa asuvan isänsä, johon ei ole pitänyt yhteyttä kymmeniin vuosiin.

Blix ja Ramm -sarjan vahvuuksia ovat etevien juonten lisäksi vahvat henkilökuvat. Uhrissa Alexander Blix saa lisää syvyyttä, mutta Emma Ramm jää hieman ulkokehälle. Valotetuksi tulee myös perheiden monimutkainen ja joskus hyvin raskas dynamiikka. Se on taustalla kummassakin murhajutussa.

Horst ja Enger ovat vakiohahmoistaan huolimatta yrittäneet kirjoittaa jokaisesta yhteisdekkaristaan erilaisen. Eikä se ole jäänyt mitenkään yritykseksi, vaan kirjojen tempo ja tyylilajikin ovat vaihdelleet kiitettävällä tavalla. Uhrissa palataan sarjan aloittaneen Lähtölaskennan sarjamurhaajajännitykseen, mutta se tehdään nyt eri tavalla. Ehkä se selittää, miksi Uhri tuntuu hitaalta ja junnaavalta, sillä Lähtölaskennassa murhaajan jäljitys on kuumeista ja kiihkeää.

Kahden miehen henkinen mittelö uusimmassa Wistingissä

Jörn Lier Horst: Koodi. Suomentanut Päivi Kivelä. 396 sivua, Otava.

Joka lokakuussa William Wisting ottaa esiin Katharina Haugenin katoamisen tutkinta-aineiston. Katoamispäivänä hän vierailee Katharinan miehen Martinin luona. 24 vuoden aikana miesten välille on syntynyt jonkinlainen ystävyys. Ratkaisematon juttu ei jätä Wistingiä rauhaan. Hän käy tutkinta-aineiston kerran vuodessa läpi löytääkseen sieltä jotain, joka on jäänyt aiemmin huomaamatta.

Tällä kerralla jokin on toisin. Martinkin tuntuu kadonneen. Lisäksi keskusrikospoliisin selvittämättömien juttujen osastolta Adrian Stiller saapuu tutkimaan vuosia sitten siepatun nuoren naisen tapausta. Martin Haugenilla on yhteys molempiin.

Martin palaa kotiin ja Wisting suostuu peiterooliin. Hänen on houkuteltava Martinilta tunnustus. Tämän voi kertoa, koska Koodin juoni alkaa aivan kirjan alussa.

Tarinan koodi on Katharina Haugenin kirjoittama paperi, jossa on numerosarjoja ja muutama muu merkintä. Salakirjoituksen asiantuntijat eivät ole pystyneet ratkaisemaan arvoitusta.

Koodin jännite syntyy kahden miehen henkisestä mittelöstä. Se huipentuu yhteiseen mökkiviikonloppuun, jona Wistingin pitäisi saada Martinin suojaus putoamaan. Sen tekninen pohjustus on kuin ranskalaisessa huippusarjassa Le Bureaussa. Salakuuntelua ja auton liikkeiden reaaliaikaista seuraamista sekä tekstiviestejä, joissa käytetään ennalta sovittuja koodeja.

Horst kirjoittaa nautittavasti. Tunnelma on tiheää, kun toinen tietää, mitä on tapahtunut ja toinen tietää toisen tietävän, mutta tunnustelee mahdollisuutta selvitä jutusta ilman rangaistusta. Koodi on mukavan erilainen dekkari moraalipohdintoineen. Jännitys syntyy kokonaan ilman tavanomaisia tehokeinoja.

Horstin heikko lenkki on se, että tarinoissa on mukana myös Wistingin toimittajana työskentelevä Line-tytär, joka sekoaa rikostutkimuksiin. Linen epäuskottavat osuudet katkaisevat jännitteen Koodissakin.

Wistingit ovat pohjoismaisia perusdekkareita, mikä riittää jo pitkälle. Huippua ne eivät ole, ja se pakottaakin taas kerran kysymään, mikä suomalaisten dekkarien markkinoinnissa on vikana.

On melko kummallista, että Wisting-sarjan oikeudet on myyty 20 maahan ja siitä on tehty Ylen keväällä esittämä tv-sarja. Esimerkiksi Seppo Jokisen komisario Koskiset eivät ole yltäneet kumpaankaan vaikka ne ovat joka osa-alueella paljon parempia kuin Wistingit. Horstin tarinat ovat kyllä hyviä, mutta Wistingin persoona on valju ja sarjan muut henkilöt eivät erotu oikeastaan millään ominaisuudella. Pohjoismaisille rikosromaaneille tärkeä yhteiskunnallisuus myös puuttuu Wisting-sarjasta kokonaan.

Eikö suomalaista dekkaria siis osata vieläkään myydä maailmalle?