Max Seeckiltä ensi kerran harmillisen persoonaton trilleri

Max Seeck: Petetty. 344 sivua, Tammi 2025.

Kansainväliseenkin menestykseen yltänyt Max Seeck debytoi yhdeksän vuotta sitten, ja nyt menossa on jo kolmas dekkarisarja. Koko ajan uutta hakeva Seeck esitteli viime vuoden Merkityssä taidegalleristi Milo Perhon, jolla on menneisyys suojelupoliisissa ja jonka nykyisyyteen kuuluu galleristin työn ohella poliisin konsultoiminen aina silloin tällöin.

Edellisen tarinaa jatkavassa Petetyssä etualalle nousee Milon isäpuolen Stanislav Markoffin menneisyys. Ukrainassa 1950-luvulla syntynyt Markoff ei olekaan meribiologi vaan entinen neuvostoagentti, joka asettui Suomeen ja jätti entiset isäntänsä. Mutta niin kuin hyvin tiedetään, KGB ja sen työn jatkajat eivät unohda pettureita.

Syyskuisena perjantaina kello 17:n maissa Milo kiinnittää Katajanokalla terassilla huomionsa eleganttiin naiseen, jonka hän oli pannut merkille jo edellisessä baarissa. Juttu lähtee hyvin käyntiin Natalieksi esittäytyvän naisen kanssa, mutta äkkiä hän näyttää säikähtävän jotain ja sanoo käyvänsä naistenhuoneessa. Natalie ei enää palaa. Kuin nalli kalliolle jäänyt Milo lähtee pettyneenä jatkamaan baarikierrostaan kohti Kruununhakaa tietämättä, että Natalie on heti poistumisensa jälkeen puukotettu kuoliaaksi.

Kruununhaasta Milon tavoittaa rikosylikonstaapeli Minka Laine. Valvontanauhoilta on nähty, että Milo oli murhatun seurassa vain hetkeä ennen rikosta. Milo myy pro bono itsensä konsultoimaan murhatutkintaa.

Murhattu on Ranskassa asunut Natalie, mutta jotenkin vaikuttaa, että tekijät ovat kiinnostuneita hänen seuraansa sattumalta osuneesta Milosta. Vai oliko kohtaaminen sittenkään sattumaa? Ja miten juttuun liittyy Stanislav, joka Petetyn alussa pakkaa vähät tavaransa ja katoaa paikkaan, jossa ole käynyt pitkiin aikoihin?

Merkitty on sekoitus useita rikoskirjallisuuden tyylilajeja. Natalien murhan selvittely on perinteistä dekkaria, taustatarina vakoiluromaania ja loppuhuipennus toimintaa. Milo, Minka ja rikososaston uusi kyky Elena Yrjänheikki pääsevät nopeasti Natalien liikkeiden jäljille, ja löytävät uuden ruumiin.

Merkitty oli älykäs sarhamurhaajajännäri, jonka siirrot muistuttivat shakkipeliä. Shakki olikin olennainen osa sen juonta. 

Petetty on ensimmäinen Max Seeckin trilleri, joka on jatko-osana huomattavasti heikompi kuin sen edeltäjät. Sitä on sujuvaa lukea, mutta vakiintunut trillerikaava toistuu turhankin uskollisesti ja kaikki sujuu liian helposti. Petetty tuntuu teokselta, jossa tekoälylle on syötetty tietyt parametrit ja tilattu lopputulokseksi noin 350-sivuinen loppua kohti kiihtyvä jännityskirja, jossa lukijaa harhautetaan yhden kerran.

Uskottavuutta heikentää vielä se, että Seeck pistää koko jutun tapahtumaan alle 12 tunnin sisällä. Siinä ajassa tehdään murhatutkintaa, ruumiinavauksia, selvityksiä kansainvälisistä tietokannoista, tapellaan kerran henkensä edestä, käydään veneellä saaristossa ja kaahataan autolla Espoosta Helsinkiin.

Lupaavasti alkava Petetty taantuu persoonattomaksi perustrilleriksi, loistavaa työtä aiemmin tehneen Seeckin heikoimmaksi teokseksi.

Islantilaisdekkari Mies varjoista kompastuu huonoon rytmitykseen ja ennalta arvattavaan lopputulokseen

Skúli Sigurdsson: Mies varjoista (Madurinn frá Sao Paulo). Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. 357 sivua, Docendo.

Islannista suomennetaan tasaiseen tahtiin hyviä dekkareita, joita sävyttävät maan jylhän karu luonto ja omaperäiset juonikuviot. Skúli Sigurdssonin esikoinen Isoveli palkittiin Islannin parhaana dekkarina vuonna 2022, joten jatko-osaan Mies varjoista kohdistui vähintään keskisuuria odotuksia.

Mies varjoista sijoittuu vuoteen 1977. Taksista löytyy murhattu mies. Uhri on taksikuski Páll Ósvaldsson, jolla on natsimenneisyys "Kööpenhaminen pyövelinä" Saksan miehitysjoukoissa Tanskassa toisen maailmansodan aikana. Jutun saa tutkittavakseen vuoden alussa muodostetun Kansallisen rikospoliisin tulokas Hédinn Vernhardsson.

Tanskassa tuomittu Páll luovutettiin Islantiin, jossa hänet vapautettiin heti. Sen jälkeen hän on viettänyt rauhallista elämää vaimonsa Brynhildurin kanssa. Pariskunnan ullakkoasunnossa asuu vuokralaisena miehittäjille Kööpenhaminassa myös toiminut Karl Günther Schmidt.

Poliisi epäilee, että murhan taustalla on joko kosto entiselle natsille tai sitten kotoinen kolmiodraama.

Ennen dekkarin nykyhetkeä ollaan Donin Rostovissa vuonna 1942. Josef Mengele -niminen lääkäri pelastaa panssarivaunun kuljettajana toimineen Karl Güntherin hengen. Seuraavan kerran he kohtaavat vuonna 1949 laivassa, jolla etsityt natsirikolliset pakenevat Argentiinaan.

Alku ja alkuasetelmat lupaavat todella hyvää. Rikosjuttu on kiinnostava, ja Sigurdsson luo mukavaa ajan kuvaa sillä, että kaikki polttavat tupakkaa, piippua tai sikaria kaikkialla. Työtoverit poliisissa kohtelevat toisiaan muodollisesti. Miehiä herroitellaan, naimattomat naiset ovat neitejä.

Ministerit yrittävät jarruttaa jutun tutkintaa Islannin kansalliseen etuun vedoten. Rikospoliisin päällikkö Markús Möller ei suostu vaan antaa Hedinnin jatkaa.

1970-lukulainen on Mies varjoista -dekkarin aihekin. Israelin tiedustelupalvelu Mossad jahtasi silloin viimeisiä vapaana olevia isoja natsirikollisia. Heistä tärkein oli Auschwitzin pyöveli Josef Mengele. Näin tapahtui todella, ja sen ja Etelä-Amerikkaan paenneiden natsien ympärille punottiin monia trillereitä.

Takakannessakin se kerrotaan, että Sigurdssonin trillerin aihe liittyy Mengeleen, joka todellisuudessa kuoli Brasiliassa vuonna 1979.

Sigurdssonin dekkarin kiinnostava ja dynaaminen alku lupaa liikaa. Mies varjoista on rytmitykseltään niin epäonnistunut, että se muuttuu ison käänteen jälkeen puuduttavan tylsäksi. Juonta sen enempää paljastamatta keskeiset toimijat juuttuvat aivan liian pitkäksi aikaa amerikkalaisten lentotukikohdan parakkiin selvittämään kuka on kuka. Siitä siirrytään tyypilliseen toimintaromaanien takaa-ajoon, jota seuraa brutaalia kidutusta.

Mossadin mielenkiinto oli vuonna 1977 siirtynyt entisistä natseista palestiinalaisiin. Sitä vauhditti palestiinalaisen terrorijärjestön Mustan syyskuun isku Münchenin olympialaisiin vuonna 1972. Terroristeja jahdatessaan Mossad ampui Norjassa täysin ulkopuolisen marokkolaissyntyisen tarjoilijan.

Näkee vain sen, minkä haluaa nähdä todisteista riippumatta. Siitä Skúli Sigurdsson kirjoittaa teoksessaan, joka on odotuksiin nähden pettymys. Samoja asioita jankataan ratkaisukohdissa loputtomiin.

Eikä yllättäväksi tarkoitettu loppuratkaisukaan yllättänyt yhtään.

Monilahjakas Anna Äärelä pyyhkii pölyt poliisiromaanista loistavalla esikoisdekkarillaan Mene mene mene

 

Anna Äärelä: Mene mene mene. 322 sivua, Kosmos 2025.

Taiteen maisteri, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, valokuvaaja, kirjailija - ja nyt myös dekkarikirjailija. Vuonna 1992 syntynyt Anna Äärelä on ehtinyt paljon. Ja nyt kaiken aiemman lisäksi hänen ensimmäinen dekkariksi luokiteltava kirjansa Mene mene mene tulee ehdottomasti ottaa huomioon, kun tämän vuoden paras kotimainen esikoisdekkari palkitaan.

Poliisiromaani on dekkarikirjallisuuden perusyksikkö Suomessa, ja poliisiromaanin päähenkilö lähes aina komisario. Mauri Sariola kirjoitti rikostarkastaja Olavi Susikoskesta lähes 30 vuotta, Seppo Jokinen komisario Sakari Koskisesta tasan 30 romaania ja viimeksi perinnettä ovat alkaneet jatkaa nykyiset ja entiset poliisit. Kenttämiesten ja -naisten näkökulma dekkareissa on harvinainen.

Jo kenttätaso tekee Äärelän teoksesta kiinnostavan omaperäisen. Mene mene mene on kuitenkin paljon enemmän. Se on kaunokirjallisuuden ja rikosromaanin yhdistelmä kahdesta ihmisestä, jotka "ovat molemmat kasvaneet aikuisiksi vanhempiensa kivuliaista haavoista, muovanneet itsensä uudelleen parhaansa mukaan". 

Se on romaani kouluampumisista ja tyttöjen kokemista peloista. Samaan aikaan se on dekkari, jossa poliisin kenttäpartio kohtaa kaiken sen pahoinvoinnin, josta meillä muilla ei ole aavistustakaan.

Mene mene mene on alusta asti jotain muuta. Nelli on poliisikoulun viimeiseen vaiheeseen kuuluvalla leirimuotoisella viikon kestävällä kurssilla, jossa kokelaista otetaan kaikki irti sekä fyysisesti että henkisesti. Edellisessä elämässään hän oli Matilda-niminen englannin kielen sijaisopettaja pohjanmaalaisessa koulussa, jossa kohtasi ampujan. Sen jälkeen hänestä ei ollut enää kouluun menijäksi.

Ampuja Katariina pääsi pakoon ja on ollut viisi vuotta tietymättömissä.

Leirillä Nelliä ja muita kokelaita kouluttaa kovin ottein Sarkola, joka oli Karhu-ryhmän mukana selvittämässä kouluampumista. Poliisissa heistä tulee työpari, joka säntää kriisistä toiseen. Tässä poliisin työn kuvauksessa Äärelän ohjaajatausta näkyy erityisen hyvin. Leikkaukset tilanteesta toiseen ovat nopeita ja elokuvamaisia. 

Taustalla voi olla ruotsalainen tv-sarja Ohuella langalla, joka kertoo malmölaisista rivipoliiseista, heidän kipupisteistään ja ihmissuhteistaan. Kipua riittää myös toisiinsa luottamaan oppivilla Nellillä ja Sarkolalla, mutta loppu on toiveikas.

Kaunokirjallinen ote ei tee Äärelän teoksesta millään tavalla vaikeaa tai kikkailevaa. Mene mene mene saa paikoin sydämen sykkimään jännityksestä vaikka hän ei käytä mitään tavallisen dekkarin tehokeinoja. Poikkeuksellisen hyvin kirjoitetussa teoksessa jännitystä syntyy poliisien välisistä henkilösuhteista ja Äärelän rakentamasta epävarmuudesta siitä, mitä koulussa todella tapahtui viisi vuotta aiemmin.

Tämä kuulostaa nyt tavattoman vakavalta, juhlalliselta ja synkältä. Mikään ilopilleri Mene mene mene ei ole, mutta on siinä kepeyttäkin.

Ensimmäisessä romaanissaan Super Äärelä kuvasi elämänsä täydellisesti pesäpallolle omistanutta Tindraa. Äärirajoilla liikutaan myös Mene mene menessä. Luulen, että tällaista rikosromaania ei ole aiemmin kirjoitettu Suomessa. Anna Äärelällä on mahdollisuus olla suomalaisen dekkarin omaperäisin ääni, jos seuraava ja seuraavat romaanit eivät ole taas sitten jotain ihan muuta.

Venäjän alueella on sodittu yli tuhat vuotta, mikä vaikuttaa uhattuna olemisen kokemukseen tänäänkin, kirjoittaa Mark Galeotti uudessa suurteoksessaan

 

Mark Galeotti: Sodista taottu Venäjä - Muinais-Venäjästä nykypäivään (Forged in War: A military history of Russia from its beginnings to today). Suomentanut Tapio Kakko. 553 sivua, Docendo 2025.

Varhaisimpien historiankirjoitusten mukaan keskenään kiistelevät slaavilaiset ja suomalais-ugrilaiset heimot Laatokan rannoilta kutsuivat varjageiksi kutsutut viikingit johtamaan ja hallitsemaan itseään vuoden 862 tienoilla. Viikinkipäällikkö, jonka nimi oli ehkä Rurik, tarttui tarjoukseen. Hänen miestensä kanssa perustama kauppa-asema kehittyi Novgorod-nimiseksi rusien kaupungiksi, josta tuli yksi Venäjän esiaste.

Rurikin veljet Askold ja Dir valtasivat Kiovan. Sen jälkeen he käänsivät katseensa rikkaaseen Konstantinopoliin, jossa suuralueiden kauppareitit yhdistyivät.

Näistä tapahtumista alkoi Venäjän edeltäjien ja nykyisen Venäjän sotaisa historia, joka vaikuttaa tällä hetkellä ennen kaikkea maan hyökkäyksessä Ukrainaan. Pitkälti yli tuhat vuotta sotia ja piirityksiä on jättänyt jälkensä venäläiseen sieluun, kirjoittaa maan turvallisuuskysymyksiin erikoistunut tutkija Mark Galeotti uudessa suurteoksessaan Sodista taottu Venäjä. Siinä hän käy läpi maata koskettaneet sodat rusien valtakunnan synnystä uusimpaan, joka jatkuu Ukrainassa.

Kaikki muutkin valtiot ovat muotoutuneet sotien ja vallankumousten seurauksena. Galeottin mukaan Venäjä on erityistapaus. Sen alueelle on hyökätty vuosisatojen saatossa kaikista ilmansuunnista. Siksi sodasta on tullut maan kehityksen kantava voima varhaisista ruhtinaista Vladimir Putiniin asti. Se puolestaan on vaatinut kansalaisten laittamista lujille maan turvallisuustarpeiden täyttämiseksi.

"Alituinen vaaran tunne, pelko jäämisestä loukkuun ulkopuolisten maahantunkeutujien ja sisäisten kapinaliikkeiden väliin, on muovannut Venäjän hallitsijoiden ajattelutapaa", Galeotti kirjoittaa.

Uhka on ollut ja on aina läsnä venäläisten hallitsijoiden mielessä. Nyt se on Nato ja Ukrainan luisuminen Venäjän käsistä länteen. Ainoa vastaus uhkaan on voima ja aggressiivinen politiikka.

Galeottin mukaan Putinin ajatusmaailmassa hyökkäys Ukrainaan ei ole imperialistinen sota. Se on välttämätön itsepuolustuksellinen toimi ennen kuin vihamielinen länsi käyttäisi Ukrainaa aseena Venäjää vastaan.

Galeotti pitää Putinin logiikkaa kieroutuneena, mutta hän onkin vain yksi raakaan voimaan uskovista venäläisistä valtionpäämiehistä pitkässä jatkumossa. Putin rinnastaa itsensä Venäjän aluetta laajentaneeseen Pietari Suureen, joka kykeni uhmaamaan Venäjää voimakkaampaa länttä ja nosti Venäjän suurten eurooppalaisten kansakuntien joukkoon.

Kyse ei ole vain Putinista eikä vain venäläisistä johtajista. Maan hyvin tuntevan Galeottin mukaan Venäjällä törmää kaikkialla militarismiin lasten kasvatuksesta alkaen.

Ukrainassa Putin laski samalla lailla väärin kuin Stalin aloittaessaan talvisodan Suomea vastaan. Kummankin maan piti kaatua parissa viikossa. Sotaan lähdettäessä oli valmistauduttu voitonparaatiin.

Galeotti pitää Putinin virhelaskelman syynä sitä, että aiemmat sotilasoperaatiot Krimillä, Donbasissa ja Syyriassa olivat suhteellisen pienellä alueella tapahtuneita erikoistapauksia, joissa riitti maan eliittijoukkojen käyttäminen. Hän ymmärsi väärin Venäjän asevoimien sotilaallisen suorituskyvyn ja Ukrainan taistelutahdon ja -valmiuden.

Voiko Venäjä muuttua? Galeotti hakee toivoa menneiden vuosikymmenten tapahtumista, joissa läntiset imperialistiset suurvallat ovat joutuneet sotilaallisten tappioiden takia mukautumaan uuteen heikentyneeseen asemaansa ja tekemään tiliä menneisyytensä kanssa.

Alkuteos on ilmestynyt viime vuonna. Venäjän suhteen Galeotti tuntuu olevan liian optimisti, sillä hän väittää rohkeiden mielenosoittajien vastustavan meneillään olevaa Ukrainan sotaa. Mielenosoitukset on kuitenkin tukahdutettu heti sodan alkaessa. Mitään merkittävää vastarintaa ei ole vaan kansalaismielipide vähintään sietää Ukrainan kaupunkien pommittamisen ja ukrainalaisten tappamisen.

Sodista taotussa Venäjässä on yli 500 sivua sotien ja taisteluiden kuvauksia. Silti se kattaa vain osan sodista, jotka ovat koskettaneet Venäjää. Kaikkien käsittely vaatisi Galeottin mukaan teossarjan, jossa ei olisi mitään järkeä. Teos on aihepiiriltään raskas, mutta helppolukuinen katsaus siitä, miksi Venäjä on kehittynyt sellaiseksi kuin se on. 

Galeottin tavoitteena on ollut lisätä ymmärrystä siitä, miten sota ja sotilaallisen turvallisuuden tavoittelu ovat muovanneet Venäjän menneisyyden lisäksi tapaa, jolla se tiedostaa nykyisen asemansa. Tavoite toteutuu erinomaisesti.

Kollaa kestää vavahduttavammin kuin koskaan ennen Olivier Norekin suurenmoisessa romaanissa Talven soturit

Olivier Norek: Talven soturit (Les guerriers de l´hiver). Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 413 sivua Otava 2025.

Erkki Palolammen teos Kollaa kestää on ensimmäinen talvisodasta kertova romaani. Suurmenestykseksi noussut kirja ilmestyi vain muutama kuukausi sodan jälkeen kesällä 1940. Kollaan legenda kestää vuosikymmenestä toiseen. Uusin aiheesta kertova teos ilmestyy tänään. Se on ranskalaisen Olivier Norekin Talven soturit.

Kaikki kunnia Palolammen reportaasimaiselle teokselle, ja kymmenille ellei peräti sadoille sen jälkeen ilmestyneille, mutta ranskalaisen entisen poliisin ja dekkarikirjailijan kirja saattaa tästä lähtien olla se kaikkien aikojen talvisotaromaani. Norek kuvaa uskomattomalla tarkkuudella ja tunteella korpisotaa jäätävän pakkasen ja korkeiden hankien keskellä, ihmistä ja tämän sitkeyttä keskellä järjetöntä teurastusta hirvittävissä olosuhteissa.

Historiassa tarkka Talven soturit on kaunokirjanakin aivan häikäisevä teos. Se voisi kelvata heillekin, jotka eivät muuten koskaan lue sotakirjoja.

Teoksen vaikuttavuus suomalaiselle lukijalle on myös suomentaja Susanna Tuomi-Giddingsin ansiota. Rautjärveläisten puheenparren sommittelussa häntä ovat auttaneet Kaisu Lahikainen ja Helena Anttonen. Kolmikon ansiota on, että Talven sotureita lukiessa unohtaa koko ajan lukevansa umpiranskalaisen kirjoittamaa kirjaa. Niin suomalainen ja uskottava on lopputulos. 

Mutta kyllä Norek on hämmästyttävä ilmaisun mestari itselleen vieraalla maaperällä itsekin. Tältä näyttää talvinen korpimetsä ennen ja jälkeen, kun tykkituli on lakaissut sen säpäleiksi. Tältä kuulostaa lumessa paarustaminen. Tällaista on veljeys, joka saa antamaan kaikkensa lähes toivottomissa olosuhteissa, koska ajatus kaverin kuolemasta tuntuu pahemmalta kuin omasta.

Ja sitten oli se aivan hirvittävä kylmyys, jossa sotaa käytiin. Se vietteli kuoleman vaaraan vihollista vaanivan tarkka-ampujan, jonka oli pakko pysyä aloillaan 40 asteen pakkasessa. Norekin mukaan siinä vartalon valtaa vähitellen lempeä raukeus.

"Lämpöinen hyvänolontunne oli kuin seireenien laulua, joka johdattaa laivat karille, tai syanidin miellyttävää karvasmantelin tuoksua, se oli petollinen tunne. Kuolema oli laskenut kätensä Simon olalle ja luvannut, että kaikki lutviutuisi, tunnit soljuisivat ohi ja riittäisi, että hän pysyisi siinä kaikessa rauhassa, liikkumatta."

Simo on Simo Häyhä, maailman paras tarkka-ampuja. Hänen on laskettu tappaneen 542 vihollissotilasta 98 päivässä ennen haavoittumistaan.

Talven soturit onkin alaotsikoltaan Romaani Simo Häyhästä, vain 151 senttiä pitkästä miehestä, jonka teho ei jäänyt yksiin tappoihin. Venäläiset kutsuivat häntä valkoiseksi kuolemaksi, ja pelkkä hänen mainitsemisensa aiheutti pakokauhua hyökkääjien riveissä.

Norek kuvaa Häyhää mieheksi, joka ennen sotaa pohtii etäisyyksiä ja luodin lentoratoja Rautjärven metsissä. Sodassa pitää sulkea mielestään, että kohde on ihminen eikä maalitaulu niin kuin Suojeluskunnan ampumakilpailussa. Paitsi silloin, kun parhaan ystävän kaatuminen tekee vaatimattomasta ja vähäpuheisesta Simosta häijyn kostajan muutamaksi päiväksi jouluna 1939.

Romaanin toinen keskushenkilö on komppanian päällikkö luutnantti Aarne Juutilainen, jota muukalaislegioonataustansa takia kutsuttiin Marokon kauhuksi. Viinaan menevä ja mielipuolelta usein vaikuttanut Juutilainen oli rämäpäisillä operaatioillaan keskeinen henkilö Kollaan legendan syntymisessä.

Vaikka Norek keskittyy Kollaan taisteluihin, kattaa Talven soturit koko talvisodan sen alusviikoista loppuun asti ja ainakin maininnoilla muiltakin rintamilta. Mukana ovat myös Helsingin pommitukset, hotelli Kämpissä päivystäneet sotakirjeenvaihtajat, Mikkelin päämaja ja ulkomaiset reaktiot sotaan, joka maailmalla nähtiin Daavidin ja Goljatin taisteluna. Eikä Norek unohda Suomen tyhjien auttamislupausten varjolla pelattuja pelejä, joihin ainakin hänen kotimaansa Ranska syyllistyi.

Sotaromaanit ovat melkein aina ihmisen kuvausta äärimmäisissä olosuhteissa. Niissä toistuvat kuoleman pelko, nälkä, syöpäläiset, vilu - kurjuus kaikissa muodoissaan. Niin myös Norekilla Talven sotureissa. 

Puolustajien lisäksi Norek kuvaa laajasti myös hyökkääjiä, joiden riveissä sama kurjuus koettiin vielä ankarammin. He olivat huonommin varustautuneita kuin suomalaiset ja itselleen vieraassa ympäristössä Karjalan korvissa. Mutta ennen kaikkea heidän johtajansa olivat epäpäteviä ja käsittämättömän julmia omiaan kohtaan. Upseereilta puuttui aloitekyky ja tilanteen lukutaito, koska kukaan ei uskaltanut uhmata Moskovassa toimineen sodanjohdon Stavkan määräyksiä, vaikka ne eivät mitenkään sopineet tilanteeseen rintamalla.

Puna-armeija tapatti härskisti omiaan järjettömissä hyökkäyksissä aukeissa maastoissa ja Loimolan tiellä, joka oli ainoa tie koko alueella. Upseerit tekivät sitä myös omia virheitä peittääkseen. Laiha lohtu, että osa heistä päätti päivänsä omien joukkojensa edessä polvillaan niskalaukaukseen.

Sota Ukrainassa todistaa, että mikään ei ole perimmiltään muuttunut, vaikka välissä on vuosikymmeniä ja Neuvostoliitto muuttunut Venäjäksi.

Ei todellakaan. Romaanissa Olivier Norek pistää ulkoministeri Molotovin ilkkumaan, ettei ollut tarkoituskaan saada Suomea hyväksymään Neuvostoliiton aluevaatimuksia ennen sotaa.

"Neuvottelut ovat koko ajan olleet pelkkä pitkä sytytyslanka tilanteelle, jonka on ollut joka tapauksessa tarkoitus räjähtää. Jos Suomi hyväksyy meidän vaatimuksemme alueliitoksista ja sotilastukikohdista, me vaadimme niitä lisää, kunnes koko maa on meidän."

Pistä Molotovin tilalle Lavrov ja Suomen tilalle Ukraina, niin ollaan täsmälleen tässä päivässä.

Vaikka kuinka yrittäisi vältellä ylisanoja, ei Talven sotureita voi luonnehtia muuta kuin sensaatioksi. Se on ylivertainen kuvaus sodasta, ihmisestä, luonnosta ja pienen kansan jääräpäisestä selviytymiskamppailusta lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan, jolta kuitenkin puuttui se tärkein. He eivät tienneet, miksi taistelivat. Suomalaiset tiesivät.

Agentteja, kaksoisagentteja ja salamurhia talvisodan alla Helsingissä Pauli Jokisen jännärissä Punainen leski

Pauli Jokinen: Punainen leski. 384 sivua, Gummerus 2025.

Saksalainen diplomaatti ja suomalainen sisäministeriön virkamies ammutaan Helsingin Kaivopuistossa heinäkuussa 1939. Tekeillä oli vaihtokauppa, jossa sisäministeriön Teodor Siro saisi listan saksalaisista vakoojista ja varttijuutalainen diplomaatti Volker Bonhof Suomen kansalaisuuden, jolla hän välttäisi paluun Saksaan, jos sota syttyy.

Helsingin paikallis- ja rikoshistoriaan erikoistunut Pauli Jokinen aloittaa vakoiludekkarinsa Punainen leski sähäkästi. Pian nimilista on murhaajalla, joka löytää siitä viisi näkymättömällä musteella kirjoitettua koodinimeä. Kaikki ovat peräisin Charles Dickensin romaaneista.

Teoksen alku ja sen esittelytekstit lupaavat vaikuttavaa lähihistoriallista vakoojajännäriä, jossa totta on sen verran, että Helsinki kuhisi vakoilijoita 1930-luvulla maailman kulkiessa kohti sotaa. Jokinen keskittää katseensa Britannian tiedustelupalveluun MI6:een, jonka toimeksiannosta salamurhaaja alkaa listiä viittä saksalaisten vakoojiksi paljastunutta kulttuurialalla vaikuttavaa brittiä lokakuussa 1939.

Erityisen paljon tapahtuu brittitaustaisen ohjaaja-tuottaja Ron Fallonin elokuvan kuvauksissa. Elokuvan tähtiä ovat Shane McLean, Liza Darling sekä Felix Kontio.

Ampumisia selvittävät Helsingin rikospoliisin konstaapeli Jenny Kattelus sekä yleisesikunnasta toimeksiannon saanut etsivätoimisto Harha. Sen muodostavat pervitiinin voimalla käyvä entinen murharyhmän etsivä Arpia Haahti ja Raita Harmonen, Jenny Katteluksen rakastajatar.

Lokakuusta 1939 hypätään aina välillä vuosia taaksepäin. Selviää, miksi epäonnistuneesta pankkiryöstöstä tuomittu kommunisti Peter Prescott on vapautettu ja värvätty MI6:n salamurhaajaksi.

Punaisen lesken juonikuvio on juuri niin kimurantti ja monihaarainen kuin kunnon vakoojajännärissä pitääkin. Lisäksi taustalla on suurempia kuvioita, suorastaan suurvaltapoliittisia, joista vakoilun kenttäpelinappuloilla ei ole aavistustakaan. 

Vahinko vain, että teos ei ole oikeastaan lainkaan jännittävä. Eivätkä ajankohdan uhkaava tilanne ja vakoilun vaarat välity sen sivuilta. Jokinen on kirjoittanut toiselle kustantajalle tätä ennen kolme dekkaria, joten aloittelija hän ei ole. Silti Punaisen lesken ote on jotenkin harrastelijamainen. Sivuja on liikaa, mutta silti tapahtumien etenemisessä on hätäisen tuntua. Tunnelman luominen puuttuu eikä kiehtovasta vakoilun ja filmimaailan yhdistämisestä irtoa oikein mitään.

Helena Immonen luo hyytävän näkymän seuraavan sukupolven droonisotaan Horroksessa, joka trillerinä on valitettavan kaavamainen

Helena Immonen: Horros. 441 sivua, Docendo 2025.

Venäjän Ukrainassa aloittaman sodan suurin yllätys ovat olleet droonit. Miljoonia maksavien huippuaseiden sijaan, tai ohella, sodassa suuressa osassa ovat lennokit, joita valmistetaan autotalleissa ja muissa nyrkkipajoissa.

Tämä on kuitenkin vasta alkua, jos uskomme turvallisuuspolitiikkaa hyvin tuntevaa jännityskirjailija Helena Immosta, jonka uusi trilleri Horros ilmestyy tänään. Ja miksi emme uskoisi? Hän on näyttänyt kyntensä nimenomaan uskottavilla trillereillä.

Immonen luo Horroksessa painajaismaisen näkymän ampiaisen kokoisiin nanolennokkeihin, jotka voivat räjähtää kohteen lähellä tappavasti tai ruiskuttaa hänen hengittämäänsä ilmaan hermokaasua. Parviälyn avulla ne pystyvät itsenäiseen toimintaan.

Sellaista sotilaallista suorituskykyä ei ole vielä olemassa, mutta sitä tutkitaan kiivaasti. Immosen kirjan faktapohja pohjautuu todellisiin tulevan sodankäynnin tavoitteisiin. 

Eikä siinäkään vielä kaikki. Suurvallat pyrkivät kehittämään keinoja, joilla vaikutetaan ihmismieleen lamauttavasti. Siitä teoksen nimi Horros. Siinä Kiinan tavoitteena on voittaa sota ilman taisteluita.

Helena Immonen päätti vuosi sitten neljän Kettu-kirjan trillerisarjan huikeaan Operaatio Tulikettuun, jossa Suomi on jälleen sodassa Venäjän kanssa. Ensimmäinen sota käydään hänen esikoisessaan Operaatio Punaisessa ketussa, joka oli vuoden 2020 ehdoton jännäritapaus Suomessa. Jatko-osat saivat uudenlaista kaikupohjaa Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Oli oikea ratkaisu lopettaa Ketut neljään kirjaan, sillä kovin uskottavasti ei voi keksiä uusia sotia Suomen ja Venäjän välille, ja kaikki muut juonet kalpenisivat sen rinnalla. 

Horros aloittaa uuden Havu-sarjan. Nimi tulee sen yhdestä päähenkilöstä Antto Havusta, joka on traagisen tapahtuman takia jättänyt kadettikoulun kesken ja toimii vartijana Suomeen laajentuneessa amerikkalaisessa Pinewood Securityssä, joka on kiinteässä yhteydessä Yhdysvaltojen asevoimien kanssa. Vahingossa Antolle valkenee, että yhtiö toteuttaa myös rankempia juttuja.

Kiinassa kehitetään ja testataan eläviin kohteisiin nanolennokkeja osana suurta operaatiota, jonka yhtenä kohteena on itse presidentti Donald Trump. Projektin sisällä on kuitenkin myyrä.

Kiina on nyt pinnalla kansainvälisissä trillereissä hiipuvan suurvallan Venäjän sijaan. Horros muistuttaa paljon alkuvuoden parasta kotimaista trilleriä Aamos Hongan Punaista verkkoa. Molemmissa katsotaan hyytävän uskottavasti kehitteillä oleviin uusiin sodankäynnin menetelmiin, joihin Kiina panostaa tosissaan.

Asiallisesti Horros on juuri niin vankkaa työtä kuin Immoselta osataan aina odottaa. Vaikuttavuudessaan se ei kuitenkaan yllä Kettu-kirjojen tasolle. Tavalliset nuoret sotaan joutuvat isät ja äidit tekevät niistä niin vavahduttavia, ja etenkin nyt, kun Ukrainassa oikeat nuoret isät ja äidit joutuvat kohtaamaan äkkikuoleman mahdollisuuden. 

Horros taas etenee perinteisellä trillerikaavalla, johon kuuluu se, että päähenkilöillä on erikoisominaisuuksia sekä mahdottomat tehtävät, tikittävä kello ja viime hetken pelastukset. Antto sekä hänen kanssaan maailmaa pelastavat Sandra Fox ja Aiden Hester eivät tunnu oikeilta ihmisiltä vaan tyypillisiltä trillerihahmoilta.

Vähän teoksessa ihmetyttää myös miten helposti sen alkupään pahis muuttuu hyvikseksi.

Anttoa Immonen taustoittaa kertomalla tämän jännittyneestä äiti-suhteesta ja tuomalla mukaan Anton vaarin päiväkirjan, jossa tämä kertoo huutolaislapsuudestaan yhdeksänvuotiaalle epätavallisen kypsin lausein.

Horros on Helena Immoselta komea uusi avaus, mutta se ei jysähdä edellisten kirjojen tapaan, koska on niin tavanomainen lajityypin edustaja.