Megasuositun Satu Rämön dekkari on ensi kerran hieman tasapaksu ja kokonaan vailla jännitystä

 Satu Rämö: Rakel. 352 sivua, WSOY.

Dekkarikirjailija Satu Rämö on ilmiö, joka jakaa harrastajat voimakkaasti kahtia. Kirjaston varausjärjestelmä kaatuu, kun fanit haluavat päästä lukemaan uusimman osan Rakelin mahdollisimman nopeasti. Samaan aikaan kirjallisissa ja myös dekkarikirjallisissa keskusteluissa toiset eivät voi pidätellä tuohtumustaan. Rämön kirjat ovat kuulemma huonosti kirjoitettuja ja menestys markkinoinnin luoma kupla.

Itse olen suitsuttanut varauksetta sarjan jokaista kolmea osaa. Hurmaa henkilöillään, mielenkiintoisilla Islantiin liittyvillä jutuillaan sekä erityisen omaperäisellä juonellaan, hehkutin esikoisdekkari Hilduria. Odotukset jopa ylittyivät, ihastelin jatko-osaa Rosa & Björkiä. Loistaa ovelilla juonillaan, kirjoitin Jakobista viime vuonna.

Entä nyt, kun marraskuun alussa ilmestynyt neljäs osa Rakel on luettu?

Se on ihan hyvä dekkari, mutta vain perustasoa. Itselleni välittyy tekstistä, että Rakel on ylimääräinen osa siihen kokonaisuuteen, jonka Rämö oli suunnitellut aavistamatta saavuttamaansa megamenestystä. Rämö tietää toisin kuin Petteri Orpon hallitus, ettei lypsävää lehmää kannata tappaa. Siksipä tulossa on vielä ainakin viides osa, todennäköisesti enemmänkin, jos suosio jatkuu.

Rakel on sarjan päähenkilön Hildurin äiti. Rosassa & Björkissä Rämö kertoi miten hän kuoli miehensä Rúnarin kanssa tahallisessa auto-onnettomuudessa lähetettyään sitä ennen kaksi pienintä lasta isältään turvaan Färsaarille. Koska jatko-osat vaativat lisää polttoainetta, Rakelin lopussa annetaan ymmärtää, ettei onnettomuus ehkä mennytkään niin kuin aiemmassa kirjassa annettiin ymmärtää.

Rakel alkaa kylmäävästi hetkeä ennen Hildurin vanhempien kuolemaa. Rúnar on kaivamassa jäistä maata, johon hänen pitäisi haudata kotipihalla retkottava ruumis. Sitten Rakel tulee kotiin ruumista huomaamatta, ja pian he lähtevät kohtalokkaalle automatkalle.

Tarinan nykyajassa vanhaa kotitaloa asuttaa Rosa. Kun hän kaivauttaa kuoppaa jätevesisäiliölle, maasta paljastuu neljä luurankoa.

Luurangot ovat vain yksi Rakelin mysteeri. Lisäksi Isafjörduriin rantautuneesta loistoristeilijästä astuu ulos verinen mies, vanhainkodin asukkailta varastetaan tavaraa ja yksi asukas murhataan minkä lisäksi Jakob tutkii kesämökkien murtoja, joissa paikat on sotkettu, mutta mitään ei ole viety.

Rakelin suurin teema on oikeudettomien työläisten hyväksikäyttö, joka räikeimmillään ilmenee juuri meriä kyntävillä loistoristeilijöillä. Etuoikeutettuja matkustajia palvelemaan tarvitaan suuri joukko heille näkymätöntä työvoimaa, jolla ei ole mitään oikeuksia. Verinen mies on venezuelalainen Manuel, joka työskentelee aluksella eräänlaisen mafian laskuun. Jos suu ei pysy supussa, perhe kärsii.

Poliisilla ei ole asiaa alukselle ilman kapteenin lupaa. Pohjoismainen lainsäädäntö ei näille laivoille ulotu.

Hieman vastaavanlaisissa oloissa on työskennelty myös islantilaisilla kalatehtailla, kirjassa kuvataan.

Toinen Rämön teema liittyykin Islannin elinkeinorakenteen muutokseen. Länsivuonojen kaltaiset alueet elivät aiemmin kalastuksesta, nyt massaturismista.

Rakelissa on monta hienoa mysteerilankaa, mutta teos kärsii tasapaksuudesta. Mikään ei erotu. Rakel etenee tasaiseen tahtiin ilman nousuja ja laskuja kohti loppua, joka ei missään vaiheessa myöskään jännitä. Tällä kertaa ei tule tunnetta, että on pakko lukea vielä yksi luku ja sitten vielä yksi.

Rämö jättää nyt ensi kerran hyödyntämättä Islannin luonnon ja erikoisten tapojen kuvauksen. Ehkä ihan hyvä niin. Ne olivat ensimmäisten osien suolaa, mutta niitä oli jo tällä erää riittävästi.

Rakel ei ole varsinainen pettymys, mutta ei se ole myöskään samanlaisten hehkutusten väärti kuin kolme edellistä osaa.

Muinaisten jättiläisten jäljillä Tuomas Liusin hulvattomassa seikkailujännärissä Kova luu

Tuomas Lius: Kova luu. 597 sivua, CrimeTime.

Ensin otetaan ihanan paksu kirja käteen, ihaillaan sen komeaa kansikuvaa. Sitten säädetään oma pää toiselle taajuudelle. Ihailen dekkareita, joissa realismi ja yhteiskunnallinen näkemys sulautuvat. Tuomas Liusin Etsivätoimisto Haka -kirjat ovat tästä niin kaukana kuin mahdollista. Niissä on mahdottomia tilanteita, härskiä huumoria ja ylipäätään rempseä meininki. 

Sarjan kahdeksas osa Kova luu on kaiken ihailemani vastakohtaisuudesta huolimatta ylitsevuotavan huima seikkailu ja vuoden paras kotimainen dekkari tähän mennessä, kun melkein koko vuoden kirjasato on niitetty.

Liperiläisessä etsivätoimistossa vaikuttavat elegantti ja osaava Julia Noussair sekä hänen vastakohtansa Marko Pippurinen. Kovan luun alussa Pippurinen on karannut vastuuttomaan tyyliinsä päihdekuntoutuksesta muotovalion ohjaajansa Kaian kanssa. Varsinais-Suomesta lähdetään hakemaan tajunnanlaajentajia, mutta kaksikko törmääkin kuolevaan mieheen, joka viimeisinä sanoinaan mainitsee aarteen ja Tapani Kaplaksen nimen.

Etsivätoimisto on menettänyt toimilupansa edellisen osan Sikojen lahti tapahtumien seurauksena. Se se ei edes hidasta etsiväkaksikkoa, kun he satunnaisten vaiheiden jälkeen lähtevät etsimään kuvanveistäjä Tapani Kaplasta, joka on kadonnut kohti tuntematonta 12-vuotiaan tyttären tyttärensä Aniellan kanssa. Kaplas on muinais-Suomi-fanaatikko, jolle Kalevanpojat ja muinaiset suomalaiset kuningaskunnat eivät ole kansantaruja, vaan historiallinen totuus, joka on pimitetty kansalta. Venäjän Karjalaan on piilotettu aarre, joka todistaa myytit todeksi. Se on noudettava.

Kova luu on seikkailukirja Indiana Jonesien, James Bondin, Tarzaneiden ja muiden vastaavien hengessä. Kadonneen aarteen metsästäjien ja Viimeisen ristiretken tapaan Noussair, Pippurinen, Kaplas, Aniella ja muu mukaan tarttuva seurue jäljittävät myyttistä muinaisesinettä, jossa piilee suunnattomia taikavoimia. Niiden välissä ilmestyneestä Tuomion temppelistä muistuttaa rankka väkivalta, jota Lius annostelee säälimättä.

Lius ponnistaa kuitenkin Lähi-idän myyttien sijaan suomalaisista taruista.

James Bondeihin kirjassa viitataan suoraankin. 

Tarzaneista muistuttaa kohtaus, jossa jonkun on laskeuduttava vaaralliseen luolaan, jossa odottaa melkein varma kuolema. Kun tässä tarinassa ei ole mustia kantajia uhrattaviksi, vastineeksi käyvät venäläiset palkkasotilaat, jotka ovat Bond-pahiksia muistuttavan Wäinö Ukonvuoren palveluksessa. Myös Oulussa isossa kartanossa asuva äveriäs Ukonvuori haluaa selvittää muinaisten suomalaisten suurimman salaisuuden, mutta pahan voimien palvelukseksi.

Liusin kirjojen tapaan meno on uusimmassakin osassa riehakkaan räyhäkästä. Vauhtia ja äkkikäänteitä riittää. Fyysisiä yhteenottoja hän kuvaa kekseliäästi. Ruumiita tulee kuin Kannaksella kesällä 1944.

Kova luu on parasta Liusia. Hän on huumorimies, mutta pitää tällä kertaa itsensä sillä tavalla kurissa, että sitä ei ole liikaa, sitä ei venytetä, ja se mikä vitsaillaan, on oikeasti hauskaa. Nauroin jopa ääneen.

Tarina etenee hirmuisella vauhdilla, eikä missään vaiheessa tule tunnetta, että 600 sivua on liikaa. Sen sijaan tulee tunne, että Tuomas Lius on kirjoittanut järkälettään jonkinlaisessa hurmiossa. Tarinan kuljetus on niin vaivatonta ja ketterää, että jokin kalevalainen taikavoima on vienyt häntä kirjaa kirjoittaessa.

Liusin tyylilajia mukaillen: toimii kuin molo riemureiässä.

Moniongelmainen toimittaja tiheässä kaappausdraamassa - Jeanette Bergenstavin toinen dekkari jännittää ja koskettaa

Jeanette Bergenstav: Yön saalistajat (Nattrov). Suomentanut Kirsi Kokkonen. 512 sivua, Docendo.

Sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa, mutta menee ohi jälkiä jättämättä, kirjoitin viime vuonna Jeanette Bergenstavin ensimmäisestä dekkarista Syntiuhrit. Niin meni, koska piti oikein tarkistaa, olenko lukenut sen, kun sain käsiini jatko-osan Yön saalistajat. Se on toinen osa sarjassa, jonka päähenkilö on moniongelmainen freelancetoimittaja Jennifer Sundin Göteborgin Torslandasta.

Bergenstav on saavuttanut toiseen dekkariinsa huiman kehitysloikan. Kun Syntiuhrit muuttui paikoin saippuaoopperaksi, on Yön saalistajat yli 500 sivun pituudestaan huolimatta tiukka paketti.

Jennifer Sundinin ongelmia ovat krooniset kivut, niistä johtuva holtiton lääkkeiden käyttö, rahapula, riitaisa avioero ja jatkuva lasten laiminlyönti, koska työ vie mennessään. Hän kirjoittaa paikallislehteen, mutta kun Torslandassa tapahtuu huomiota herättävä kuolemantapaus, iltapäivälehti Kvällsbladet työllistää ja piiskaa Jenniferiä ottamaan jutusta kaiken irti.

Alaston nuori mies on pudonnut sillalta ja jäänyt bussin alle. Onko hänet heitetty vai oliko se itsemurha? Katujengi on jo kerran ryöstänyt, pahoinpidellyt ja nöyryyttänyt Vincent Hammarénin, joka kärsi edelleen traumasta. Jengin pomo Simon Svensson on juuri vapautunut vankilasta. Onko Vincentin kuolema kosto siitä, että hän puhui poliisille?

Hammarénin kuolema jää kuitenkin sivurooliin, kun nuori nainen siepataan kadulta ja hänestä vaaditaan kolmen miljoonan kruunun lunnaita. Jennifer Sundin tempautuu täysillä tähän juttuun, ja hänestä tulee myös siepatun äidin Laura Widellin luottonainen. Sitten kidnappaajat iskevät uudelleen.

Olen karsastanut dekkareita, joissa sankaritoimittaja selvittää rikoksen poliisin nenän edestä. Yön saalistajissa on vähän tätä vikaa. Jenniferin valokuvaaja Petter Nielsen hankkii käden käänteessä tärkeän valvontakameran nauhan, jonka olemassa olosta poliisi ei edes tiedä, ja myös kopioi noin vain suljetun iPhonen sisällön. 

Toisaalta Bergenstav kuvaa kiinnostavasti Jenniferin yhteistyötä poliisilähteensä Strömbergin kanssa. Poliisi hyödyntää rikosten selvittelyssä luottotoimittajaa, ja toimittaja saa tietoa, jolla pysyy muiden edellä, mutta Strömberg myös vaikenee siitä, mistä ei voi puhua.

Entisenä rikostoimittajana Jeanette Bergenstavilla on sanansa sanottavana myös lehdistön moraalista, kun Kvällsbladetin päätoimittaja Wenche Helle painostaa Jenniferiä hankkimaan tietoja keinoja kaihtamatta.

Yön saalistajissa vuorottelevat Jennifer Sundinin yksityiselämän haasteet, työkiireet ja pimeään loukkoon kahlittujen siepattujen epätoivo ja piina. Lukiessa tuntuu monesti, että olisi tämän voinut tiiviimminkin kertoa, mutta lopulta hyvin rakennettu tarina ottaa työvoiton. Jännitys yltää korkeisiin mittoihin kekseliäästi rakennetussa loppuratkaisussa, ja Jennifer Sundin on inhmillisesti vajavainen dekkarihahmo, jota kohtaan tuntee myötätuntoa.

Ikäviä ihmisiä on moni muukin teoksen keskeisistä henkilöistä. Henkilöhahmot ovat siis ristiriitaisuudessaan uskottavia ehkä valokuvaaja Petteriä lukuun ottamatta. Yön saalistajat onkin vuoden parhaita suomennettuja ruotsalaisdekkareita. Suomenkielinen nimi on kliseiden klisee, mutta ei se sisältöä pahenna.

Ja kyllähän se Vincent Hammréninkin kuolema lopulta liittyy kokonaisuuteen.

Rönnbackan Rafael alkaa järeästi, mutta latistuu harmittavasti

Christian Rönnbacka: Rafael. 399 sivua, Bazar.

Christian Rönnbackan jo 12. Hautalehto-dekkari Rafael alkaa komeasti. Rönnbacka esittelee jaarittelematta Rafaelin, joka on Sipoossa toipumassa haavoittumisesta Ukrainan vapaaehtoisjoukkojen riveissä. Koulukiusattu poika oli löytänyt elämälleen suunnan kuntosalilta ja armeijasta, jossa menestyi hyvin. Toivuttuaan hän palaisi Ukrainaan taistelemaan venäläisiä vastaan.

Helsingissä käydessään Rafael estää katuryöstön. Hänestä tulee sen kohteena olleen 16-vuotiaan Sebastianin suojelija. 

Vahva alku tuo mieleen Kale Puontin melkein dokumentaariset dekkarit, jotka on myös nimetty päähenkilön mukaan. Kumpikin vie keskiluokkaisen vetelän maailmaan, joka on olemassa, mutta josta ei tiedä mitään eikä tarvitse välittää.

Tiukoin vedoin Rönnbacka luo tilanteen, jossa jengiä johtava Yusuf Ziani veljensä Karimin kanssa joutuu uudelleen vastatusten Rafaelin ja Sebastianin kanssa. Jengiläiset jahtaavat heitä ja he jengiläisiä. Epäonnistunut yritys ryöstää Sebastianin puhelin on muuttunut oikeasti hengenvaaralliseksi peliksi.

Rafael jatkuu niin tehokkaana, että Rönnbackan toivoo jättävän Antti Hautalehdon johtaman Porvoon poliisiryhmän vähemmälle huomiolle. Keskittyvän siihen, mikä on tämän tarinan ydin.

Pitkälle yli puolivälin Rafael jatkuu niin hyvänä, että se tuntuisi olevan muutenkin loistovedossa viime vuodet olleen Rönnbackan paras dekkari. Väistämätön yhteenotto syksyn pimeydessä kruunaa jännityksen ja ilmaisuvoimaisen tarinan katurikollisuudesta.

Sitten teokselle tapahtuu jotain. Huipennusta seuraa tavanomaista poliisitutkintaa ja Hautalehto-dekkarien huumoria, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Tarina on vain ollut tähän asti niin tymäkkä, että se tuntuu latistuvan, kun Rafael mukautuu normidekkariksi. Kaiken lisäksi Rönnbacka laittaa Porvoon poliisitkin ihmettelemään, miten helposti juttu ratkeaa.

Tarinaan jää outo aukko siinä, miten yksi teoksen henkilöistä kuoli ja miksi ja kenen toimesta hänen takapuoleensa oli tungettu käpy. Myös ahdingossaan rajuihin otteisiin yltävän Sebastianin hahmo olisi kaivannut syvällisempää hahmotusta. Hän ikään kuin liukenee pois tarinasta, jonka keskeinen henkilö on.

Rafael sen sijaan pysyy loppuun asti sopivan arvoituksellisena ja pystyvänä hahmona.

Tällaisena Rafael on tasokas perusdekkari, mutta se olisi voinut olla paljon enemmän. Kalepuontimaiseen kouraisuun Rönnbacka ei yllä. Loppuivatko eväät kesken? Vai onko hän liian kiinni siinä, että dekkarin on oltava tietyn kaavan mukainen?

Kristian Kososen kahdeksas sotaromaani on samanlainen kuin aiemmat, mutta silti kouraiseva ja tarpeellinen

Kristian Kosonen: Ilomantsin voitto. 367 sivua, Bazar.

Kannaksen torjuntavoiton jälkeen Puna-armeija teki vielä yhden yrityksen valloittaa Suomi. Heinä-elokuussa 1944 taistelut raivosivat kolmisen viikkoa Ilomantsissa, josta olisi ollut yhteys Etelä-Suomen kaupunkeihin. Suomalaiset onnistuivat motittamaan hyökkäävät kaksi neuvostodivisioonaa. Tuloksena oli Ilomantsin voitto, johon jatkosodan taistelut myös päättyivät.

Kristian Kosonen kertoo näistä taisteluista kahdeksannessa sotaromaanissaan Ilomantsin voitto. Alussa Korkeavaaran tienristeyksen puolustaminen nielee suunnattomasti verta, hikeä ja kyyneliä kummallakin puolella. Lopussa sotamiehet ennakoivat osuvasti, että venäläisten menettämästä kalustosta maksetaan vielä kova hinta, niin kuin maksettiinkin sotakorvauksina. Epilogissa ollaan Kouvolassa vuonna 1952 seuraamassa viimeisen sotakorvausjunan matkaa itään.

Kosonen on nykyisten sotakirjailijoiden parhaimmistoa, mutta ei voi mitään sille, että sodan kuvaus on aina suunnilleen samanlaista. Sen takia toivoin häneltä uusiutumista kuudennen kirjan Summan teräsmyrsky arviossa. Sitä saatiin viime vuoden sotavankikuvauksessa Vuosalmen sotavangit. Nyt Kosonen kuitenkin palaa teräsmyrskyjen pariin.

Ehkä on sittenkin hyvä, että palasi, sillä tässä hän on omimmillaan. Kaikki nämä taistelukuvaukset ja henkilögalleria ovat tuttuja Kososen aiemmista kirjoista, mutta silti Ilomantsin voitto on kuin hypnoosia. Kun on antautunut sen vietäväksi, on se menoa. Loppuun asti väsyneiden miesten kärsimys, jota Ilomantsissa ryydittivät helle ja sen myötä nälän lisäksi piinannut jano, tulevat iholle. Mikä hirveä kohtalo näillä miehillä oli.

Taisteluiden lisäksi Kosonen on taitava henkilökuvaaja. Henkilötyypit ovat tosin tuttuja kaikista aiemmista sotaromaaneista Tuntemattomasta sotilaasta lähtien. On paskantärkeitä upseereita, joista toiset ovat kuitenkin hyviä sotilaita, toiset pelkästään riesa kaikille. On purnaavia, mutta osaavia rivimiehiä, hiljaisia edestä johtavia esimiehiä ja sitten niitä, joille sota on kertakaikkiaan liikaa. Kauhu halvaannuttaa tai saa karkaamaan linjasta. Ja sitten on niitä sotilaita, jotka hoitavat hommansa niin eleettömästi, ettei heiltä muista edes nimeä.

Jatkosodan viimeisistä taisteluista tuli äsken kuluneeksi 80 vuotta. Enää rippeet Suomea puolustaneista on enää hengissä ja Suomen Sotaveteraaniliitto on lakkauttamassa itsensä. Asiasta syyskuussa kertoneen uutisen mukaan veteraaneja on elossa enää noin 1500.

Toistan itseäni: Kristian Kososen ja muiden nykypolven sotakirjailijoiden työ on tärkeää perinnetyötä. Veteraanit väistyvät, mutta heidän tekonsa elävät. Kun laatii näin vahvan muistomerkin kuin Kosonen Ilomantsin voitossa, ei työ ole turhaa vaikka siinä ei sinänsä mitään uutta olekaan.

Jukka-Pekka Palviaisen esikoisdekkarissa huomio kiinnittyy nokkelaan sanailuun ja tunteitaan erittelevään poliisimieheen

Jukka-Pekka Palviainen: Tavoittelemanne henkilö on tapettu. 319 sivua, CrimeTime.

Tästä on tulossa vähäverisin esikoisdekkareiden vuosi pitkään aikaan. Nimikkeitä on vähän eikä mikään niistä ole kunnolla täräyttänyt. Ei sitä tee hypertuotteliaan kirjailija Jukka-Pekka Palviaisen esikoinenkaan, mutta sen sentään luki mielihyvällä. Tänä vuonna jo se on saavutus.

Raumalainen vuonna 1967 syntynyt Palviainen on kirjoittanut suuren joukon lasten- ja nuortenkirjoja. Tänä vuonna häneltä on tullut tai tulossa viisi teosta, joista Tavoittelemanne henkilö on tapettu on Palviaisen kymmenes aikuisten romaani ja siis ensimmäinen dekkari.

Freelancetoimittaja Ville Kuhnari on marraskuisessa aamupimeydessä pyörälenkillä, kun vastaan tuleva musta Transit on tulossa päälle. Tarkoituksellisesti. Kyseessä on murhayritys tai ainakin painava varoitus. Kuhnari selviää hengissä, mutta joutuu loukkaantuneena sairaalaan.

Heti alkusivuilla tehdään selväksi, että vaikka Kuhnari on tässä tapauksessa uhri, on hän varsin vastenmielinen tyyppi. Toimittajan harrastuksiin kuuluvat ja ovat jo pitkään kuuluneet sidontaleikit, joissa on kumppanin nöyryyttämisen piirteitä. Nykyhetkessä Kuhnari seuraa herkeämättä avovaimonsa nuoren tyttären Sallan elämää valvontakameroilla luvan kanssa ja maksua vastaan.

Rikosylikonstaapeli Teemu Taikkonen sekä vanhemmat rikoskonstaapelit Nelli Nurminen ja Artturi Kataja suhtautuvat Kuhnariin sen verran ynseästi, että tämän täytyy muistuttaa useamman kerran olevansa jutussa uhri, ei epäilty.

Tavoittelemanne henkilö on tapettu junnaa vähän turhan tasapaksuna dekkarina yhtä ja samaa raidetta ennen ensimmäistä ja ainoaa isoa käännettä. Sen jälkeen loppuratkaisu taas on liian helppo.

Teos on dekkarina tavanomainen jutussa mukana olevien sekavia perhekuvioita lukuun ottamatta. Silti siinä on myös vetoa, mikä varmasti johtuu Palviaisen laajasta kokemuksesta. Teksti on helppolukuista ja kaikesta huolimatta innostavaa.

Palviaisen esikoisdekkarissa erottuu erityisen edukseen kaksi asiaa.

Ensinnäkin pidin tavattomasti nokkelasta, luontevasta ja hyväntuulisesta dialogista, jota poliisikolmikko heittää toisilleen. Monesti poliisiromaanien päähenkilöillä on pimeitä puolia, salattuja asioita ja kitkaa toistensa kanssa. Tässä teoksessa kaikilla on hyvä fiilis. Artturin porilaisuudesta veistellään hyväntahtoista herjaa, ollaanhan Raumalla.

Toiseksi selkeäksi päähenkilöksi nouseva Teemu Taikkonen on muutakin kuin poliisi. Hän on mies ja ihminen, jolla on tunteet. Teemun vaimo Venla on merikapteeni ja poissa kotoa pitkiä aikoja kerrallaan. Teemu Taikkonen miettii yksinäisyyttään, parisuhteen tilaa ylipäänsä ja omia tunteitaan tavalla, joka on harvinaista dekkareissa. Lisäksi Teemulla on läheinen suhde vaimonsa sisareen Sonjaan. Sonjan mielestä se saisi ehkä olla vieläkin läheisempi. Kestääkö mies houkutukset?

Teemun yksityiselämää sävyttää myös mielisairaalassa oleva parikymppinen tytär Taija. Tyttären sairaus saa aikaan itsesyytöksiä.

Teemu Taikkosesta Palviainen piirtää hyvinkin tarkkaa kuvaa. Nelli ja Artturi sen sijaan jäävät hahmottomiksi.

Tavoittelemanne henkilö on tapettu käy myös matkailumainoksesta. Jukka-Pekka Palviainen kuvaa marras-joulukuuhun sijoittuvassa teoksessa jouluista Vannhaa Raumaa, sen katuja, putiikkeja ja kahviloita, lämmöllä ja tavalla, joka herättää kiinnostuksen tutustua tähän Unescon maailmanperintökohteeseen.

Palviaisen leppoisa esikoisdekkari ei liiemmin jännitä, mutta se on riittävän omaperäinen, että ansaitsee olla olemassa. Jatkoa todennäköisesti seuraa. Ehkä silloin tutustutaan paremmin Nelliin ja Artturiin.

Ilmastokriisin vähättelijät sarjamurhaajan kohteina Petja Lähteen pätevässä dekkarissa Kaksi astetta

 

Petja Lähde: Kaksi astetta. 309 sivua, Gummerus.

Moni kaunokirjallisuutta edustava kirjailija kokeilee siipiään myös dekkarin tekijänä. Tulokset ovat usein hyviä. Kaunokirjallinen tausta ja ilmaisu antavat rikastavan lisämausteen dekkarille, jos dekkarin perusainekset ovat kunnossa. Näyttelijä-käsikirjoittaja-kirjailija Petja Lähteen kohdalla yhdistelmä toimii erinomaisesti. Viime vuoden keväällä ilmestynyt esikoisdekkari Yksi neljästä esitteli empaattisen rikostutkija Terhi Nuoran.

Sarjan toinen osa Kaksi astetta on vielä hallitumpi kuin toimiva, mutta rikostarinana sittenkin aika tavallinen Yksi neljästä. Kaksi astetta viittaa uutuudessa ilmaston lämpenemiseen kahdella asteella, jota yritysjohtaja Harri Tammisto on pitänyt mitättömänä asiana. Nyt Tammisto löytyy murhattuna hylätystä huvilasta. Elimistö ei kestänyt, että hänen kehonsa lämpöä pidettiin pitkään keinotekoisesti kaksi astetta normaalia lämpimämpänä.

"Vanhan liiton öykkäri, joka puhui ajatuksensa suoraan ulos", Tammistoa luonnehtii Terhi Nuoran uusi työpari Milla Rissanen.

Murhaaja ei tyydy yhteen uhriin. Vaaravyöhykkeessä on muitakin johtajia, jotka ovat vähätelleet ilmastokriisiä. Heidän on määrä kuolla tavalla, jota he ovat ilmastonmuutoksen yhteydessä vähätelleet. Kova juttu tutkinnanjohtajaksi siirtyneelle Panu Tammelle, joka oli edellisessä kirjassa Terhin työpari ja ihastuksen kohde.

Murhatutkinnan lisäksi Petja Lähteen dekkareissa iso paino on ihmissuhteilla. Yksinhuoltaja ja kosketusta janoava Terhi on salannut aikuiselta pojaltaan tämän isän henkilöllisyyden. Huoneeseensa linnoittautunut taitava hakkeri Taneli on sen kuitenkin selvittänyt. Nyt hän on lähtenyt kotoaan ja päätynyt Kööpenhaminaan, josta lähettää uhkaavia viestejä kotimaassa vallan portailla korkealle nousseelle isälleen. Mutta onko Tanelilla jotain tekemistä myös ilmastomurhien kanssa?

Iäkkään äitinsä kanssa Terhi lähtee ruumisarkkukurssille. Yhteinen tekeminen ei muuta sitä, että äidin ja tyttären suhde on vaikea.

Dekkarina Kaksi astetta  etenee miellyttävän rauhallisesti, mutta jännitettään koko ajan kasvattaen. Ilmiselviä epäilyttäviä ympäristöihmisiä ovat Elokapinasta lähtenyt ja omaa vielä radikaalimpaa liikettä perustava Kaarlo Kivistö ja 72-vuotias Kari Lahti, joka itse ilmoittautuu murhien tekijäksi. Kumpaakin voi luonnehtia ajattelultaan linkolalaiseksi. Poliisilla on kuitenkin syynsä epäillä heidän toimineen ainakaan yksin, jos ovat murhiin yhteydessä ollenkaan.

Jossain ainakin on koko hankkeen taustavoima, joka on pysäytettävä ennen kuin uhreja tulee lisää. Ja mikä on motiivi? Mikä ajaa jonkun tekemään tällaisia murhia?

Terhi Nuoran työpari Milla Rissanen erottuu suorasukaisella rasismillaan melkein kaikista suomalaisten dekkarien poliisihahmoista. En pidä rasismista, mutta pidän siitä, että tällainenkin henkilöhahmo on tuotu näyttämölle. Kun ajattelee perussuomalaisten kannatusta poliisien keskuudessa, on syytä uskoa oikeissa poliiseissa olevan aika monia millarissasia eikä vain niitä mukavia tyyppejä, joita valtaosa dekkarisarjojen poliiseista on.

Petja Lähde ei mullista kotimaista dekkaria, mutta ei liioin kulje kuluneimpia polkujakaan. Erittäin hyvin kirjoitetuissa rikosromaaneissa on riittävästi omaperäisyyttä ja vetoa. Kaksi astetta päättyy sellaiseen cliffhangeriin, että kolmatta osaa jää odottamaan lievää suuremmalla mielenkiinnolla.