Huumekauppaa ja väkivaltaa Vesijärven satamassa - Timo Sandberg jatkaa Lahti-sarjaansa varmoin ottein

 

Timo Sandberg: Surmasatama. 385 sivua, Karisto 2025.

Kannessa lukee teoksen nimi Surmasatama ja sen alla pienemmällä Jännitysromaani. Markkinointimielessä määre saattaa olla paikallaan, koska dekkarit jos mitkä myyvät. Mutta se myös typistää sitä, mistä Timo Sandbergin kahdeksannessa Otso Kekki -teoksessa on kysymys. Oikeammin se on Lahteen sijoittuva lähihistoriallinen romaani, jossa etsivä Otso Kekki on vain yksi hahmoista ja hänen tutkimansa rikokset vain yksi teoksen haaroista.

Sandberg on teossarjassaan kuvannut Lahtea 1920-luvulta Surmasataman vuoteen 1950. Ne ovat olleet kuohuvia vuosia ja vuosikymmeniä. Teoksissa on sisällissodan jälkeensä jättämää katkeruutta, oikeistoradikalismia, pirtuvuosia, jatkosotaa poliittisten vankien näkökulmasta ja viimeksi Rauhanmyrskyssä kommunistien nousu poliittiseksi voimatekijäksi ja turvallisuuspoliisi Valpon johtajiksi.

Vuonna 1950 mielenmaisemaa hallitsevat sodan jälkeinen levottumuus ja edelleen yhteiskunnallinen vihanpito.

Surmasatamassa Lahden vilkkaassa Vesijärven satamassa myydään pimeän viinan lisäksi huumeita, heroiinia ja sodasta selvinneiden miesten haltuunsa saamaa Pervitiniä, jonka antamilla voimilla kaukopartiomiehet suorittivat ihmetekojaan.

Vihaa toisilleen pitävät äärioikeistolaiset ja -vasemmistolaiset. Molempien mielestä tilit ovat vieläkin tasaamatta ja kosto elää. Surmasataman nuoriin tyttöihin kohdituva väkivaltakin paljastuu poliittisesti motivoiduksi. "Porvarinuorukainen pahoinpiteli työläislasta", kirjoittaa sarjan keskeisiin henkilöihin koko ajan kuulunut Anton Rimminen kansandemokraattiseen Työn Valta -lehteen, tosin vastoin parempaa tietoaan.

Surmasataman rikosjuonessa Otso Kekki ja hänen poliisiksi valmistunut poikansa Urho selvittelevät Vesijärven satamaan keskittyneitä rikoksia. Satamasta Sandberg luo eloisan ja kiintoisan kuvan. Enpä tiennytkään sen olleen vilkas matkustaja- ja rahtisatama. Metsäteollisuuden tuotteita laivattiin ruuhilla Jämsänkoskelta Lahteen kuljetettaviksi sieltä eteenpäin maailmalle. Lotjamiehissä oli monenlaisia seikkailijoita, joiden elämäntapaa Sandberg kuvaa värikkäästi.

Rauhanmyrskyssä vaikuttanut punainen Valpo on lakkautettu ja Suomeen ollaan perustamassa uutta turvallisuuspoliisia Suojelupoliisia. Sen palvelukseen päätyy myös entinen Rautateollisuuden ay-aktiivi ja sotasankariksi tarkka-ampujana noussut Ismo Torni. Punaisessa Valpossakin työskennelleelle Tornille vakuutetaan, että uusi Suopo toimii uudelta pohjalta. Ketään ei vainota poliittisten mielipiteidensä takia. Silti Torni saa pian huomata, että Suopoa kiinnostavat lähinnä kommunistit ja metalliteollisuuden lakkohankkeet.

Otso Kekki ja muut sarjan keskeiset henkilöt ovat asuneet koko sen ajan Lahden keskustan tuntumassa sijaitsevalla puutaloalueella Reunanpalstalla. Nyt sen aika alkaa olla loppu. Kasvavaan kaupunkiin tarvitaan uusia uudenaikaisia asuntoja. Lopullisia hyvästejä Reunanpalstalle ei vielä Surmasatamassa jätetä, mutta jos lisää jatko-osia tulee, niin ehkä eletään jo uusissa asunnoissa.

Urho Kekin tuominen Lahden poliisilaitokselle mahdollistaisi Sandbergille sarjan jatkamisen tuleville vuosikymmenille, vaikka Otso Kekki alkaa olla jo vaivainen. Mieluusti lukisin etenkin 1960-luvun loppupuolen vasemmistoradikalismista hänen kertomanaan. Sandbergilla on siihen hyvät pohjat entisenä pitkäaikaisena Metallityöväen liiton toimitsijana ja SKDL/vasemmistoliiton kunnallispoliitikkona Järvenpäässä.

Meillä ihmisillä on taipumus ajatella, että oma aikamme on ainutlaatuista. Juuri nyt yksi huoli koskee yhteiskunnallista polarisaatiota. Timo Sandbergin romaanisarja tuo tähän perspektiiviä. Polarisaation aikaa elettiin Suomessa entisetkin vuosikymmenet, mutta somesotien sijaan se näkyi avoimena väkivaltana. Ehkä on kuitenkin parempi lyödä vastapuolta terävällä kommentilla X:ssä kuin nyrkillä naamaan tai vielä pahempaa.

Elina Backmanin Saana Havas -dekkarit kaipaisivat jo jotain uutta

 

Elina Backman: Kuka pimeässä kulkee. 384 sivua, Otava 2025.

Elina Backmanista voi sanoa, että hänestä tuli dekkaritähti kertaheitolla. Kun kuningas kuolee oli ansaitusti yleisö- ja arvostelumenestys vuonna 2020. Jatko-osien myötä Saana Havas -dekkarien suosio on vain laajentunut. Hänen teoksiaan julkaistaan jo 17 maassa.

Backmanin omaperäinen idea on päähenkilö, joka selvittelee murhia ei poliisin vaan true crime -podcastien tekijänä. Miesystävä Jan Leino toki on rikoskomisario. Joskus heidän samaan aikaan tutkimansa jutut kietoutuvat yhteen, aina eivät.

Saana Havakset ovat ainakin lähellä dekkarikirjallisuuden lempeää siipeä cozy crimea. Murhista kerrotaan, mutta niiden tekemistä ei kuvata. Saanan ja Janin parisuhteen kehitys on kirjojen olennainen elementti. Backmanilla on hieno taito kuljettaa Saanan yksityiselämää kulloisenkin rikosjutun ohessa.

Kuka pimeässä kulkee on sarjan viides osa, ja ensimmäinen, josta tuntuu, että seuraavaksi tarvitaan voimakasta uusiutumista. Olisi tarvittu jo nyt. Teos on liian samanlainen kuin edelliset. Jälki jäi haaleaksi myös siksi, että tämän dekkarin kummatkin rikosjutut ratkeavat liian suoraviivaisesti ja helposti. 

Backman on ollut hyvä myös jännityksen kehittelijänä. Nyt siinä ei päästä edes puolitiehen, koska jännitystä ei synny lainkaan.

Sarjan edellisessä osassa Kuinka kuolema kohdataan Saana Havas selvitteli vanhaa kuolemantapausta Pyhtään Kaunissaaressa alkukesällä. Nyt ollaan elokuussa. Saanan ja Janin loma keskeytyy, kun Helsingin Sörnäisten Katri Valan puistosta löytyy murhattu mies ja hänen mukanaan Jan Leinolle henkilökohtaisesti osoitettu viesti: ON AIKA PALJASTAA TOTUUS tikkukirjaimin.

Saana lähtee Salossa sijaitsevaan Mathildedalenin ruukkikylään koiravahdiksi ja kirjoittamaan käsikirjoitusta seuraavaan podcastiinsa, joka kertoo Kaunissaaren jutusta. Työstä ei tahdo tulla mitään, koska hän törmää heti kylässä kuusi vuotta aiemmin tapahtuneeseen 19-vuotiaan Sara Kanniston katoamiseen. Juuri silloin ruukkikylän rantaan ilmestyy kyltti, johon on kirjoitettu Saran nimi ja sen vieressä on risti. Taas mennään kohti uutta juttua.

Helsingissä nuorten miesten ruumiita ilmestyy lisää naisten mukaan nimettyihin puistoihin. Jokaisen mukana on uusi viesti Janille. Murhatut ovat hyvätuloisia ulkonäköönsä huomiota kiinnittäviä nuoria miehiä, joita yhdistää erikoinen sormus.

Kuka pimeässä kulkee on yhtä miellyttävää luettavaa kuin Backmanin edelliset dekkarit. Teksti soljuu luontevasti ja on helppolukuista. Utelias Saana on hyvä dekkarihahmo. Samalla uusimmassa osassa on kuitenkin rutiinityön makua. Kuviot ovat tuttuja neljästä edellisestä, ja kuten sanottu, kaikki käy liian helposti. Kaikki Saran tunteneet ovat heti valmiita puhumaan hänestä täysin ulkopuoliselle Saanalle. Uusia haastateltavia löytyy kuin liukuhihnalta.

Olisikohan tämän teoksen kanssa tullut liikaa kiirettäkin. Siihen viittaavat normaalia suppeamman sivumäärän ja Helsingin pään murhien suoraviivaisen ratkeamisen lisäksi monet valmiiseen kirjaan jääneet kirjoitusvirheet.

Miljöön kuvaajana Elina Backman on yhtä vahva kuin ennenkin. Enpä yllättyisi, jos kesän jälkeen kerrottaisiin, että Mathildedalenin ruukkikylässä on käynyt tavallista enemmän matkailijoita. Ihastuttavaltahan se vaikuttaa Backmanin kertomana.

Samuli Laihon uusi huipputrilleri Pelon piiri on juuri niin jännittävä kuin sen nimi antaa ymmärtää

 

Samuli Laiho: Pelon piiri. 334 sivua, Gummerus 2025.

Uskottava suomalainen trilleri syntyi vuonna 1997. Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjä tuntui aivan käsittämättömältä tapaukselta. Miten suomalainen jännäri voi olla yhtä hyvä ja ehkä jopa parempi kuin alan kansainväliset menestysteokset. Vuonna 2000 oli Taavi Soininvaaran debyytin Ebola-Helsinki vuoro. Suomi oli lopullisesti astunut uuteen aikaan jännityskirjallisuuden saralla.

Remekseltä ja Soininvaaralta tulee uudet teokset myöhemmin tänäkin vuonna. He avasivat pelin, mutta eivät ole enää pitkään aikaan olleet johtavia pelinrakentajia. Esiin on astunut parikin seuraavaa sukupolvea. 

Uusimpaan kuuluva Samuli Laiho on näyttänyt taitonsa ensin kahdessa Kuolemansynnit -jännärissä ja viime vuonna uuden Katja Mark -sarjan ensimmäisessä osassa Jäätymispiste. Katja Mark kakkonen Pelon piiri viimeistään nostaa Laihon Suomen trillerisarjan kärkijoukkoon. Nimi antaa katetta teoksen sisällöllekin. Se on mielettömän jännittävää luettavaa lähes kokonaan ilman lajityypille ominaista toimintarymistelyä.

Jäätymispisteessä Laiho operoi tavanomaisilla trillerikuvioilla. Oli tehtävä Venäjällä, uhkaava terrori-isku ja monitaitoinen nuorempi konstaapeli Katja Mark, jonka Supo houkutteli venäjän kielen taitonsa takia helpolle keikalle Pietariin, mutta joka muuttuikin maailman pelastamiseksi. Hyvä jännäri, mutta ei muista erottuva. Naissankarikin on nykyään itsestäänselvyys.

Pelon piirissä Laiho on onneksi hylännyt suuret kansainväliset kuviot ja päähenkilön uskomattomat viime hetken pelastumiset. Nyt hän keskittyy luomaan tiheää jännitystä ilman ulkoisia näyttäviä tehokeinoja laittamalla Supon etsiväksi siirtyneen Katja Markin selviytymään peitetehtävässä fanaatikkojoukon keskellä ilman yhteyttä ulkomaailmaan. Eikä kyse ole yksin Katja Markista, vaan myös hänen tehtävään houkuttelemasta siviilistä.

Uskonnollisen ääriajattelun siivittämästä ekoterrorismista on kysymys. Pyhästä sodasta, jonka on määrä pelastaa luomakunta, mutta ei islamistisesta vaan kristillisestä. 

Viimeiseksi sukupolveksi itseään kutsuva ryhmä sieppaa teollisuusjohtajan Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa, ja vaatii heistä lunnaita. Sieppausten on määrä käynnistää jotain suurempaa. 

Ainoa tie päästä jutun selvittelyssä eteenpäin on soluttautua siihen ryhmästä irronneen naisen avulla. Tapahtumat etenevät odotettua nopeammin. Katja Mark joutuu naisystäväänsä esittävän Ronjan kanssa suljettuun yhteisöön, jota johtaa karismaattinen Krister. Puhelimet on kerätty pois, yhteisön käytössä olevalle tietokoneelle ei pääse. Sanaa operaatiossa mukana oleville KRP:lle ja Supolle ei saa, ja paljastumisen pelko ja siviili Ronjan henkinen kestävyys kiristävät tunnelmaa.

Pelon piiri on heittämällä yksi jännittävimmistä tänä vuonna lukemistani kirjoista. Samuli Laiho on tehnyt pätevää työtä aiemmissaankin, mutta nousee nyt uudelle tasolle.

Tatiana Elf aukoo uusia uria suomitrilleriin pätevässä esikoisessaan Huijari

Tatiana Elf: Huijari. 285 sivua, Into 2025.

Kun Rebekkan terapeutti Carla kehottaa häntä menemään ulos ihmisten pariin, Rebekka menee vieraan ihmisen hautajaisiin, koska hänestä on kiinnostavaa tarkkailla niiden ilmapiiriä. 

Rebekka Nummi on holtittomasti käyttäytyvä sosiopaatti Tatiana Elfin esikoistrillerissä Huijari. Hän ei kykene empatiaan eikä juuri kontrolloimaan tekojaan. Siinä menee kuitenkin raja, että kun Rebekka tuntee valkoisen raivon nousevan takaraivossaan, hän onnistuu olemaan vahingoittamatta raivon nostattanutta henkilöä. Rebekka on myös taitava esittämään normaalia.

Rebekka on toinen päähenkilö kokeneen tv-käsikirjoittaja Tatiana Elfin ensimmäisessä trillerissä. Hän on kirjoittanut muun muassa poliisisarja Robaa ja sairaalasarja Sykettä sekä luonut omiin kokemuksiinsa perustuvan Kultakalan, joka kertoo dementoituvan äidin ja hänen tyttärensä suhteesta komediallisesti.

Huijarin toinen päähenkilö on Alex, johon Rebekka kaikesta huolimatta ihastuu. Myös Alex kokee ulkopuolisuutta elämässään. Sukulaissieluja siis.

Siinä kaikki, mitä Huijarin juonesta voi kertoa. Teos perustuu taiten aseteltuihin odottamattomiin käänteisiin. Siis dekkariasteikollakin erityisen odottamattomiin ja yllättäviin. Juonen enempi kuvaaminen pilaisi lukunautinnon, ja Huijarin parissa nautintoa riittää. Tässä ei voi kuvata edes sitä, minkä laatuisesta huijauksesta tai huijauksista on kysymys, koska sekin paljastaisi liikaa.

Kokenut juonenpunoja on luonut teoksen, jollaista suomalaisessa trillerissä ei ole aiemmin tullut vastaan. Henkilöhahmot ovat uudenlaisia. Onhan dekkareita tehty ennenkin rikollisen näkökulmasta, mutta onko sosiopaatti Rebekka rikollinen? Asetelmien muutokset Huijarissa ovat täysin poikkeuksellisia. Jännitys tiivistyy sivu sivulta.

Teoksen nimi paljastaa, että huijaamisesta on kysymys. Mutta kuka huijaa ketä? Miksi? Millaisin menetelmin? Huijari avautuu vähitellen paljastaen koko ajan uusia kerroksia. Se osoittaa Tatiana Elfin perehtyneen syvällisesti psykologiaan, johon huijareiden toiminta pohjautuu, ja hän pystyy porautumaan huijareiden ja sosiopaattien omalaatuiseen maailmaan uskottavasti. 

Ennen kaikkea Huijari on silti vaikuttavan viihdyttävä jännityspakkaus, ei jännityskirjan muotoon puettua saarnaamista tai valistusta. Vuoden ensimmäinen puolisko on tuottanut ilahduttavan suuren joukon kotimaisia esikoisdekkareita ja -trillereitä, joista moni voi voittaa Suomen dekkariseuran myöntämän vuoden parhaan esikoisdekkarin palkinnon aikanaan. Tatiana Elfin Huijari on yksi niistä.

Piia Helanderin lupaava esikoisdekkari Helios vie hevosten ja valta-aseman väärinkäytön maailmaan

 

Piia Helander: Helios. 380 sivua, Karisto 2025.

Vuoden 2025 kotimaisissa esikoisdekkareissa on ollut mukavan uudenlaisia aiheita ja miljöitä. Niin on myös tänään ilmestyvässä Piia Helanderin Helioksessa. Se on nuorten hevosharrastajien ympärille kietoutuva jännitysromaani, ehkä Suomen ensimmäinen aikuisten heppatyttödekkari. Ikuiseksi heppatytöksi itseään luonnehtii sen kirjoittaja, vuonna 1992 syntynyt hyvinkääläinen Helander.

17-vuotias Matilda Andersson katoaa heinäkuussa 2022 Hangon suuren ratsastustapahtuman jälkeen. Kilpailut ovat menneet häneltä täysin pieleen. Viimeksi Matilda nähtiin valmentajansa Kalle Eskelisen ratsastuskeskuksessa Hyvinkään Palopurossa.

Opettaja ja ratsastusaiheiseen lehteen kirjoittava Sandra Dahlqvist lähtee vastahakoisesti selvittämään tapausta Matildan isän pyynnöstä. Sandra on itsekin juuri palannut Hangosta, ja Matildan isä Klaus Andersson muistaa hänen joskus kirjoittaneen tyttärestään. Hyvinkään poliisissa juuri rikososastolle siirtyneelle Ossi Hietalalle katoaminen on ensimmäinen juttu uudessa virassa.

Helioksen alussa on vähän kotikutoisen omakustannedekkarin tuntua, mutta Helander tuntuu löytäneen varmuuden varsin nopeasti. Katoaminen, rikostutkinta sekä Dahlqvistin ja Hietalan henkilökohtaiset tasot vuorottelevat sujuvasti, ja Helios tempaa mukaansa vaikka en ole vähääkään kiinnostunut hevosharrastuksesta. Se on samanlaista kerronnan taikaa kuin huhtikuussa ilmestyneessä Hanni Maulan esikoisessa, jonka aiheena oli itselleni yhtä vieras vintage.

Helander tuo poliisi- ja ihmissuhdedekkarin yhdistelmäänsä alun kepeyden jälkeen rankkoja käänteitä ja vakavaa asiaa. Hän käsittelee teini-ikäisten kilparatsastusharrastuksen kautta yleispätevästi vaaroja, jotka liittyvät valta-aseman mahdollistamaan hyväksikäyttöön, kun nuorten tyttöjen menestymisen mahdollisuudet riippuvat lajilegendan suosikiksi pääsemisestä.

Yhtenä pontimena Helanderilla on ollut myrkyllinen nettikirjoittelu, jonka hän on kytkenyt hyvin teokseensa.

Isoksi teemaksi Helioksessa nousee myös lähisuhdeväkivalta, josta sen päähenkilöillä on omat kokemuksensa.

Joitain epäuskottavuuksia teoksessa on, mutta kokonaisuus on vankka. Loppupuolella jännitys tiivistyy, kun asemies astuu huoneeseen tasatakseen tilit olettamansa murhaajan kanssa. Se ei kuitenkaan ole loppukohtaus. Syyllinen onnistui yllättämään.

Nuoren Kuhalan erottaa vanhasta vain valuutta eli Kuoleman kurkkupurkit tarjoaa takuuvarmaa viihdettä ja virnettä

Markku Ropponen: Kuhala ja kuoleman kurkkupurkit. 253 sivua, Tammi 2025.

Helmikuussa 70 vuotta täyttänyt Markku Ropponen tiivistää tahtiaan. Hykerryttävän hauskoja Kuhala-dekkareita ilmestyy nyt kaksi vuodessa entisen kirja per vuosi -tahdin sijaan. Kesäkuun alussa julkaistiin toinen osa nuoren Kuhalan seikkailuista, joulukuussa on taas vuorossa eläkeikään ehtineen Kuhalan seuraava juttu.

Kaikkiaan vuodesta 1990 murhia punoneella Ropposella on takanaan noin 35 kirjaa. Se on kova määrä kun ottaa huomioon, että jyväskyläläinen kirjastonhoitaja kirjoitti niistä suuren osan sivutöinään.

Viime kesänä ilmestyneessä uuden sarjan ensimmäisessä osassa Vaiennut viulu rääkkyläläinen konstaapeli Otto Kuhala komennettiin saattelemaan vankilassa istuvaa viulistia keikalle kansanmusiikkifestivaaleille. Ropposelle ominainen hauskuus jäi vähän piippuun. Vain vankikarkuriksi ryhtyneen miehen nimi Livohka nosti suupieliä yläviistoon.

Kuoleman kurkkupurkeissa nuori mies on asettunut Jyväskylään miettimään mitä elämällään tekisi erottuaan poliisivoimista. On kesä 1984. Hänen katutason asuntoonsa hyppää ranskalaisen parvekkeen kautta vauhko toinen nuori mies. "Sori, tota... ne hullut aikoo tappaa mut", ovat Tuukka Vintterin ensimmäiset sanat yllättävässä tilanteessa. Perässä pihaan ajaa amerikanrauta, josta luukutetaan tauotta Hurriganesin Bourbon Streetiä.

Kuhala pelastaa Vintterin ja pestautuu naaraamaan uppotukkeja Jyväsjärvestä. Jo toisena työpäivänä naaraan osuu tutun näköinen ruumis jaloissaan kurkkupurkkehin valetut betonimöhkäleet. Tukkijätkän homma saa jäädä, Kuhala löytää elämälleen suunnan jyväskyläläisenä passipoliisina.

Kuoleman kurkkupurkit tarjoaa samanlaista letkeää menoa kuin Ropposen pääsarja. Ratkaiseva ero on vain valuutta. Kuhalan haltuun päätyy vahingossa Vintterin konnilta pihistämät 70000 markkaa, ei euroa. 

Muilta osin nuori Kuhala ajautuu samanlaisiin sattumuksiin ja persoonien kohtaamiseen kuin vanha vuosikymmeniä myöhemmin. Rikoksen selvittäminen on oheistoimintaa, joka ei edes varsinaisesti kuulu katuja mittaavalle passipoliisille. Erityisen näyttävää menoa Ropponen kehittää Kustavissa järjestettävistä passipoliisipäivistä, jotka joutuvat myrskyn kouriin.

Kuoleman kurkkupurkit naurattaa muutenkin kuin Ropposen briljantisti keksimien nimien osalta. Se on mainiota viihdettä olipa sitten kesä, syksy, talvi tai kevät.

Joona Keskitalo on totaalisesti ilmiliekeissä kolmannessa Takamailla-jännärissä Tunturi, joka ulvoi

 

Joona Keskitalo: Tunturi, joka ulvoi. 320 sivua, Bazar 2025.

Eihän tällaista voi ollakaan, mutta kuitenkin on. Vajaassa neljässä vuodessa huippulahjakkaalta Joona Keskitalolta ilmestyy jo kuudes rikosromaani, joista yhdellekään ei ole vertaa tässä maassa. Ensin mahtava kolmiosainen Tottelemattomat-sarja, ja nyt syrjäisiin paikkoihin sijoittuvan Takamailla-sarjan kolmas osa Tunturi, joka ulvoi on hänelle jälleen uusi voitto. Keskitalon suomalaismuunnelma Fargo-elokuvasta ja tv-sarjasta läkähdyttää kerronnan notkeudella ja yllättävillä käänteillään. 

Yllättäviä käänteitä löytyy toki vähintään joka toisesta rikosromaanista, ja enemmänkin, mutta Keskitalolla nekin ovat omassa ulottuvuudessaan.

Korppoon ja Raahen seudun jälkeen Keskitalo sijoittaa uusimman tarinansa Lappiin, niin kuin kirjan nimikin sen kertoo. Tarkemmin sanottuna Muonioon. 

Janita Torpparin äiti on romanialainen prostituoitu, joka karkasi synnytyssairaalasta. Isä on vilunkimies, jonka tärkein oppi tyttärelleen on opportunismi: "Opportunismi on sitä, että käyttää hyödykseen eteen ilmaantuvat mahdollisuudet turhia nirsoilematta." Janita on hyödyntänyt oppia täysillä, sekoillut miesten ja rahan kanssa, alituisessa pulassa, mutta pudonnut aina jotenkin jaloilleen. Hän on selviytyjä jos kuka.

Muoniossa Janita asuu isänsä rakennuttamassa homeisessa luksustalossa, jonka tuorein miesystävä on valmis ostamaan. Ensin on kuitenkin tehtävä kuntotarkastus. Siitä alkaa vimmatusta raivopäiseksi yltyvä seikkailu, joka imee pyörteisiinsä myös talon ainoa naapurin, kaikkea yleensä ja Janitaa erityisesti vihaavan Oddin. Sekä Muoniossa vaikuttavat Liljan desperadoveljekset, joiden setä Jyrki katoaa jäljettömiin hometarkastuskeikalla.

Ja tietenkin lukijan, joka ei voi kuin haukkoa henkeään Keskitalon kekseliäisyyden ja tarinankerronnan taidon edessä.

Keskitalon teoksilla on sukulaisuutta Antti Tuomaisen käännösmarkkinoilla menestyville veijarijännäreille. Mutta siinä missä Tuomainen kietoo murhakarusellinsa vapauttavaan mustaan huumoriin, Keskitalo kaartaa siitä kovaotteisempaan suuntaan. Rankimmillaan monen tyylilajin Tunturi, joka ulvoi on lähellä kauhuromaania, ja senkin jälkeen Keskitalolta irtoaa vielä infernomainen käänne.

Hillittömistä rikostarinoista pitäville Tunturi, joka ulvoi on täydellistä sateisen alkukesän viihdettä.