Pascal Engman kirjoittaa Ruotsin rikollisjengien ja asianajajien yhteispelistä veret seisauttavassa trillerissä Menestyksen hinta

 Pascal Engman: Menestyksen hinta (Bestseller). Suomentanut Pekka Marjamäki. 583 sivua, WSOY 2025.

Nyt on huimaa. Ruotsin parhaalta rikoskirjailijalta Pascal Engmanilta saatiin tänä vuonna kaksi Vanessa Frank -sarjan suomennosta. Yhteensä se tekee noin 1200 sivua sosiologisen tarkkaa analyysiä siitä, mikä Ruotsissa on pielessä, mutta kaikkea muuta kuin tieteellisen tylsästi. Engman on myös mestari pitämään hirmujännitystä yllä satojen sivujen ajan.

Engmanin kyky löytää ajankohtaisia, mutta aiemmin dekkareissa käsittelemättä jääneitä aiheita tuntuu ehtymättömältä. Tammikuussa suomennetussa Muuttuja X:ssä hän kirjoitti urheiluvedonlyönnin taustalla toimivasta rikollisuudesta. Menestyksen hinnassa Engman palaa jengirikollisuuteen, mistä on kertonut valaisevasti ennenkin. Nyt hänellä on siihen uusi kulma, korruptoituneiden asianajajien ja jengien välinen yhteispeli.

Menestyksen hinta alkaa menestyskirjailijan murhalla. Raymond Salinasilta on juuri ilmestynyt romaani Pimeän aikaan, ja jo valmisteilla seuraava teos, josta olisi tulossa todellinen pommi. Netflix maksaa huiman summan tulevan teoksen tv-oikeuksista.

Koukku on siinä, että Engman on kirjoittanut itsensä Raymond Salinasin hahmoon. Pimeään aikaan on jännitysromaani jengirikollisuudesta, jonka lähteitä löytyy sekä poliisien että oikeiden rikollisten piiristä. Seuraavaan kirjaansa Salinas on jo haastatellut Ibizalla majailevan kokaainikuningas Robert Franssonin.

Engman itse tunnetaan rikosromaaniensa hyvistä lähteistä. Kirjojen osioiden välillä olevat lainaukset hänen tekemistään haastatteluista lisäävät dokumentaarisuuden tuntua.

Menestyksen hinnan alussa Engmanin haastattelema syyttäjä kertoo kuulleensa uudenlaisesta diilistä gangsteriasianajajien ja heidän asiakkaittensa välillä.

"Eräänlaisesta provikkajärjestelmästä. Provisiota tarjoavilla asianajajilla on antaa asiakkaalle erityinen etu: jos valitset minut puolustusasianajajaksesi, saat osuuden asianajopalkkiosta. Toisin sanoen siitä, joka pulitetaan valtion pussista."

Engman siis paljastaa heti kirjansa alussa, että rikollista toimintaa rahoitetaan veronmaksajien rahoilla.

Menestyksen hinnan pääjuonessa selvitetään, mitä sellaista Raymond Salinas on saanut tietää, että hänet piti salamurhata. Pääosissa on jälleen rikoskomisario Vanessa Frank Tukholman poliisin törkeiden rikosten osastolta. Samaa juttua lähestyvät myös aiemmista osista tuttu entinen armeijan erikoisjoukkojen sotilas ja nykyinen poliisiharjoittelija Nicolas Paredes sekä potkut saanut toimittaja ja ruokalähettinä perheeltään salaa toimiva Lars Nilsson. Hänelle kova skuuppi voisi tarjota paluun Expressenin toimitukseen.

Toinen Menestyksen hinnan teema on 3D-printattujen aseiden tulo katukauppaan. Vuonna 2022 Ruotsissa ammuttiin hengiltä 62 ihmistä. Ruotsissa tehdään ampuma-asesurmia kuusi kertaa enemmän kuin Tanskassa, Norjassa ja Suomessa yhteensä, Engman vertaa. 

Printatut muoviaseet ovat halvempia ja vaikeammin jäljitettäviä kuin tavalliset. Rikollisjengit värväävät alaikäisiä lapsia tekemään murhia, mitä printattujen aseiden yleistyminen on helpottanut.

Näistä Ruotsissa polttavan ajankohtaisista aiheista Engman on luonut kiihkeästi 2-4 sivun mittaisina lukuina etenevän trillerin, johon ei suvantokohtia mahdu. Kolmen eri toimijan näkökulma pitää yllä kiihkeää tempoa ja koko ajan tihenevää jännitystä. Normitrillereistä sen erottaa tieto siitä, että Engmanin jännityskirjalla on vankka faktapohja.

Ainoa huono puoli kahden suomennoksen vuosiannoksessa on se, että Vanessa Frank -dekkareita on suomentamatta enää yksi. Niiden jälkeen hän on kirjoittanut paksuja 1990-luvulle sijoittuvia trillereitä samanlaisesta aihepiiristä entisen Expressen-kollegansa Johannes Selåkerin kanssa, mutta ainakin ensimmäinen osa Murhaajan muistolle oli kaukana Engmanin omien teosten tasosta. Joka on siis parasta, mitä Ruotsilla on tarjota rikoskirjallisuudessa.

Mahtavaa toimintaa Samuli Laihon kolmannessa Katja Mark -trillerissä Taistelukärki

Samuli Laiho: Taistelukärki. 340 sivua, Gummerus 2025.

Kata Kovanen, Henna Björk, Katja Mark.

Suomalaisten uusien toimintaromaanien päähenkilö on nainen. Tulokset ovat erinomaisia niin Matti Laineen kuin Christian Rönnbackan sarjoissa. 

Sama pätee Samuli Laihon Katja Markiin, joka on edennyt ensimmäisen kirjan nuoremmasta konstaapelista Supon vastatiedusteluun. Tehtävät kaikissa kolmessa osassa ovat kansainvälisiä. Taistelukärki liittyy suoraan Venäjän sotaan Ukrainassa.

Vauhdilla etenevässä tarinassa Espoossa asuva ex-oligarkki löytyy hirttäytyneenä autotallistaan. Tapaus paljastuu nopeasti murhaksi. Katja Mark lähetetään Berliiniin tapaamaan oligarkin leskeä ja tytärtä, ja selvittämään, mihin murha liittyy. Heti seuraa varjostusta, takaa-ajoja ja myrkkymurha venäläiseen tyyliin.

Seuraavaksi tie vie bulgarialaiseen asetehtaaseen, ja sitten Lontooseen. Siellä Katja jäljittää pimeillä markkinoilla toimivaa asekauppiasta ensimmäisestä osasta tutun CIA-agentin Misha Babinin kanssa.

Kateissa on radioaktiivista jätettä, jota voi käyttää likaisen pommin räjäyttämiseen. Mutta missä ja kuka siitä hyötyisi?

Vaarallisia tilanteita ja hienoja toimintakohtauksia. Niitä Laiho juoksuttaa jatkuvalla syötöllä. Suvantoa tuovat Katjan ja Mishan hellät kohtaukset.

Elokuvallinen meno on sellaista, että se siirtyisi luontevasti valkokankaalle, mutta suomalaiset resurssit tietäen mitään toivoa siitä ei ole. Toisiko se toisaalta mitään lisäarvoakaan? Samanlaista toimintaa suoratoistopalvelut ovat muutenkin tulvillaan, ja jännityselementti siitä, ehtivätkö sankarit estää pommin räjähdyksen, on niissä itsestäänselvyys.

Siitä on kyse myös Taistelukärjen loppuhuipennuksessa, joka tapahtuu Ukrainan maaperällä Venäjän ohjushyökkäyksen keskellä. Taistelukärki on loistoluokan toimintaviihdettä, jossa sankarit ja konnat eivät ole niin yksioikoinen juttu kuin voisi kuvitella.

Remeksen ja Soininvaaran jälkeisen trilleristipolven edustajana Samuli Laiho kuuluu kärkijoukkoon alussa mainittujen kirjailijoiden lisäksi. Ja on siellä monta muutakin. Suomalainen rikoskirjallisuus elää kultaisia vuosiaan korkean laadun ja monimuotoisuutensa ansiosta.

Yhden kylmäksi jättäneen dekkarin jälkeen Satu Rämön Hildur lumoaa jälleen

Satu Rämö: Tinna. 406 sivua, WSOY.

Suomen myydyin kirjailija Satu Rämö jyrää listoilla tänäkin vuonna. Lokakuun lopulla ilmestynyttä Tinnaa myytiin heti kymmeniä tuhansia kappaleita. Helsingin kirjastoihin sitä on ostettu 255 kappaletta ja varauksia on yli 4000.

Hildur-sarja on ollut alusta asti menestys, mutta jakanut myös mielipiteitä harvinaisen voimakkaasti. Monet lukijat ovat nähneet tarpeelliseksi ilmoittaa aiemmista osista julkisesti, että kirja jäi kesken, koska se on niin kelvoton.

Tinna on sarjan viides osa. Siinä palataan alkuperäisen trilogian lumoavaan tunnelmaan ja hyvin viritettyyn rikosjuoneen. Vuosi sitten ilmestynyt tasapaksu ja sekava Rakel pisti pelkäämään, että Rämön eväät oli syöty, kun hän kirjoitti väkisin väännetyn oloisesti jatkoa kolmiosaiselle tarinalle, joka oli oikeastaan tullut jo kerrotuksi.

Mutta heittäköön ensimmäisen kiven se, joka kieltäytyisi jatkamasta osuttuaan poikkeukselliseen kultasuoneen.

Tinna on Hildurin täti ja kasvattaja sen jälkeen, kun hänen äitinsä ja isänsä kuolivat auto-onnettomuudessa, joka ei välttämättä ollutkaan pelkkä onnettomuus. Nimikkokirjassaan sokeutunut Tinna yrittää selvittää, miksi hänen sisarensa Hulda katosi Islannista Färsaarille, jossa eli elämänsä loppuun asti.

Pää- ja sivuhenkilöiden menneisyys on polttoainetta, jolla Rämö voi pitää sarjaansa elossa vielä monen osan verran.

Hildurin menneisyyteen kytkeytyy Tinnan pääjuoni hotelliketjun valokuvaajan Paula Wolfin kuolema Islannin maaseudulla Strandirissa. Ruumis löydetään joka syksyyn kuuluvassa isossa talkooponnistuksessa lampaidenkeruussa maastosta maatalojen aitauksiin. Tapaturma vai murha, pohtivat poliisit, kun lukija tietää alusta alkaen, että alkamassa on uuden henkirikoksen tutkinta.

Ruumista tutkiessaan Hildur kuulee oudon äänen, "kuin joku olisi puhkonut neulalla reikiä taivaankanteen". Se jää soimaan hänen päähänsä sitkeänä ja kiusallisena tinnituksena.

Ääni on yksi asia, jossa Rämö vie lukijan taas Islannin kiehtovan kansanperinteen pariin ja maustaa sillä rikosromaania. Syksyiset lammastalkoot ovat islantilainen erikoispiirre. Otetaan mukaan vielä muhkeat luontokuvaukset, niin ollaan Rämön suosion ytimessä. Etevien rikostarinoiden elävöittäjänä hän hyödyntää Islantia enemmän kuin syntyperäiset islantilaiset dekkarikirjailijat. Syntyy tunne, että Hildur-kirjat ovat enemmän kuin dekkareita, ne ovat eräänlaisia matkaoppaita Islantiin ja islantilaisuuteen.

Paula Wolfin kuoleman tutkinta vie Hildurin matkalle omaan menneisyyteensä. Mieleen nousee ensimmäinen ruumis 20 vuotta sitten, kun hän oli vasta harjoittelija Reykjavikin poliisissa. Mitä enemmän Hildur muistelee ja paneutuu sen jutun asiakirjoihin, sitä varmemmalta näyttää, että sama on tapahtunut ennenkin.

Isafjördur on Tinnassa sivuosassa. Suuri osa tapahtumista sijoittuu Reykjavikiin, missä Hilduria vastassa on menneisyys toisellakin tavalla. Nuoruudenrakastettu James on palannut kaupunkiin, mikä on ilmat pihalle iskevän epämiellyttävä yllätys.

Sivuroolissa on myös sarjan toinen päähenkilö Jakob. Hän virittää Islannin ja Suomen välillä tapahtuvan huumeyhteyden tutkintaa, mistä varmasti kuullaan seuraavissa jatko-osissa enemmän.

Aineksia jatko-osille antanevat myös Hildurin sisarukset Rosa ja Björk, joka on omasta tahdostaan vankilassa rikoksesta, jota ei ole tehnyt.

Tinnan kaksi juonta etenevät islantilaisuuksien ja rikostutkinnan vuorovedolla mieltä hyväilevästi. Mitään varsinaista jännitystä ei synny, mutta ehkä Rämö ei sitä edes tavoittele. Huldan ja Paula Wolfin mysteerien ratkaisemisessa on riittävästi älyllistä jännitettä, että Tinnan parissa viihtyy.

Yhden notkahduksen jälkeen Satu Rämö palasi huipulle. Tammikuussa nähdään, miten käännösmarkkinoilla menestynyt ja menestyvä Hildur taipuu Suomen mittapuulla huippukalliiksi tv-sarjaksi.

Camilla Grebe on niin hyvä, että häneltä lukee sujuvasti huonommankin kirjan

 Camilla Grebe: Pimeyden polut (Flickorna och mörkret). Suomentanut Markus Myllyoja. 412 sivua, Gummerus 2025.

Kaksi kertaa parhaalle pohjoismaiselle dekkarille myönnettävän Lasiavain-palkinnon voittanut ruotsalainen Camilla Grebe kirjoittaa sekä omia teoksiaan että yhteisteoksia muiden kirjoittajien kanssa. Yhteistyökumppanina on ollut hänen sisarensa Åsa Träff ja viimeksi poikansa Carl-David Pärson.

Kuten palkinnoistakin voi päätellä, omillaan Grebe on kiistaton psykologisen jännityksen mestari. Teoksissa on käsitelty naisiin kohdistuvaa vihaa, tasa-arvopolitiikan kokemaa takaiskua ja niin sanottuja kunniamurhia. Kerta toisensa jälkeen Grebe on yhdistänyt ajankohtaiset teemat värisyttäviin jännitysjuoniin.

Muutaman vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Pimeyden polut oli siis odotettu uutuus, mutta nyt Grebe on kaukana parhaastaan. Puuttuu niin psykologinen taso kuin jännityskin.

Pimeyden polut sijoittuu Keski-Ruotsiin kuvitteelliseen Storforsan kuntaan. Siellä sijaitsevaa metsäaluetta kutsutaan nimellä Pimeys, ja marraskuussahan pimeys on todella pimeää. Teinityttö Ella katosi noin vuosi sitten. Pimeydestä löytyy nuoren tytön ruumis, mutta se ei ole Ellan. Poliisi ei ole pystynyt selvittämään katoamista.

Ellan 15-vuotias siskopuoli Myra saa idean. Ehkä jotain selviäisi, jos hän tekisi kaiken juuri niin kuin Ellakin ennen katoamistaan. Myra liftaa Tukholmaan ja palaa sitten junalla kotiin. Ellakin nähtiin viimeksi nousemassa paluujunaan.

Pimeydestä löytyneen ruumiin tapausta selvittää rikospoliisi Pirjo Lundquist yhdessä paikallispoliisissa työskentelevän Kentin kanssa. Vahvistukseksi lähetetään vielä Tukholmasta Manfred, joka on Pirjon ex siltä ajalta, kun hänkin työskenteli Tukholman poliisissa.

Grebe ei ole oikein osannut päättää, mistä hän oikeastaan kirjoittaa. Pimeyden polut on välillä teini-ikäisten tyttöjen kipuilusta ja kasvamisesta kertova nuortenromaani, välillä romanttinen kertomus Pirjon ihastumisesta Kentiin.

Liftimatkalla Tukholmaan Myra kohtaa kliseisen ällöttäviä ukkoja, jotka pyrkivät hänen pöksyihinsä. Pirjon ja Kentin keskinäinen vetovoima on niin vahva, ettei Manfred voi olla huomaamatta sitä. Aloitetta kumpikaan yksinhuoltaja ei kuitenkaan saa tehdyksi.

Jännitys loistaa poissaolollaan väistämättömään loppuhuipennukseen asti. Se tapahtuu tietenkin Pimeydessä. Murhaaja on kieltämättä yllätys, mutta Grebe ei pysty luomaan mitään oikeaa motiivia hänen teoilleen. Päässä oli vain pimahtanut.

Huonommalta kirjoittajalta Pimeyden polkujen lukeminen olisi jäänyt kesken. Camilla Grebe on niin taitava, että se ei tullut mieleenkään. Osin siksi, että häneltä odottaa loppuun asti nousua omalle parhaalle tasolleen. Osin taas siksi, että huonompikin Grebe on riittävän hyvä, että sen haluaa kaikesta huolimatta lukea kokonaan.

Petja Lähde parantaa kirja kirjalta

 

Petja Lähde: Kolme kärkeä. 300 sivua, Gummerus 2025.

Näyttelijä ja käsikirjoittaja Petja Lähde ylsi vuosi sitten Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon ehdokkaaksi toisella teoksellaan Kaksi astetta. Siinä ilmastokriisiä vähättelevät isokenkäiset saivat maistaa sitä, mitä olivat vähätelleet.

Sarjan aloittanut Yksi neljästä esitteli viittäkymppiä lähentelevän Terhi Nuoran, joka kantoi menneisyyden painolastia. Hänen kotiinsa tietokoneiden pariin sulkeutunut poikansa Taneli oli saanut alkunsa Terhin raiskauksesta. Terhi väitti pojan syntyneen keinohedelmöityksen kautta.

Sarjan kolmas osa Kolme kärkeä tuntuu muuten itsenäisiä dekkareita yhdistävän tarinalinjan päätepisteeltä. Terhin parikymmentä vuotta sitten raiskannut rikoskomisario Tapio Keinänen on joutunut eromaan ministerin paikalta, koska nimetön tietovuotaja on paljastanut hänen ottaneen lahjuksia ja olleen läheisessä suhteessa rikollisjärjestöön. Vuotaja on Terhi Nuora.

Taneli puolestaan on selvittänyt isänsä henkilöllisyyden ja hänkin hakee kostoa.

Kolme kirjaa läpäisevä juoni on komeaa perhedraamaa, joka saa Kolmessa kärjessä arvoisensa lopun. Itsensä kuntoon laittaneen Tanelin tapa kostaa on mojova ja juuri oikein Tapio Keinäsen kaltaiselle itsekeskeiselle paskiaiselle.

Miehistä ja heidän pojistaan kertoo myös Kolmen kärjen varsinainen oma tarina. Marjaniemen rantaan ajautuu nuoren miehen ruumis. Tutkimuksissa paljastuu, että häntä on pidetty nälässä ja raiskattu peräsuoleen. Kuollut Tatu Kanerva on kotoisin Jyväskylästä, mutta muuttanut Helsinkiin, koska ei tullut toimeen isänsä kanssa. Hän on ollut sosiaalisesti sulkeutunut kotiinsa pelejä pelaamaan jumittunut ylipainoinen nuori mies, joka katosi pari kuukautta aikaisemmin.

Samanlaisia katoamisia paljastuu lisää. Jokaisen taustalta paljastuu ankara perinteisiä arvoja kannattava isä, joka on pettynyt, kun poika ei vastaa hänen odotuksiaan.

Terhin tiimi saa vahvistuksekseen seksuaalirikostutkija Jouni Tawastin, joka oli ottamassa kiinni nuoria miehiä raiskanneen Janne Mäen. Mäki on ollut kymmenen vuotta vankilassa, mutta voisiko hänellä olla jäljittelijä? Ja miksi Janne Tawast itse käyttäytyy niin omituisesti?

Kolmen kärjen pääjuoni ja kolmen teoksen läpäisevä pitkä juoni vuorottelevat mallikkaasti koko ajan parantaneen Petja Lähteen otteissa. Tunnelma tiivistyy, eikä herkeä hetkeksikään, kun tapahtumat etenevät kahdella raiteella.

Lopussa räjähtää kunnolla, molemmissa tarinalinjoissa. Kadonneiden nuorten miesten arvoitukseen Petja Lähde on keksinyt todella omaperäisen idean. Terhin, Tanelin ja Tapion viimein kohdatessa asetelma huipentuu kolkon komeasti.

Terhi Nuora erottuu edukseen dekkarien päähenkilönä. Viittäkymppiä lähenevä empaattinen nainen janoaa kosketusta, mutta ei oikein osaa ottaa läheisyyttä vastaan, kun sitä on tarjolla. Työssään hän on pätevä, looginen ja varma. Ammatillinen suhde työpari Jari Hirvoseen on mutkaton ja hyvä.

On kiinnostavaa nähdä, jatkuuko Terhi Nuoran tarina vai keksiikö Lähde seuraavaksi jotain uutta.

Aamos Hongan vuoden toinen turvallisuuspoliittinen trilleri hyytää toden ja painajaismaisen mahdollisen rajapinnalla

 

Aamos Honka: Viides artikla. 510 sivua, Gummerus 2025.

Vuoden paras poliittinen trilleri taisi ilmestyi heti vuoden ensimmäisenä päivänä. Aamos Hongan Punaista verkkoa ei ole ohittanut kukaan, kun kirjasyksyn kuumin sesonki alkaa olla ohi. Mutta ehkä sen tekee Honka itse vuoden toisella trillerillään Viides artikla, joka ilmestyi lokakuun puolivälin jälkeen.

Aamos Honka on nimimerkki, koska kirjoittaja toimii itse tiedustelualalla. Leipätyö näkyy kirjoissa. Ne vakuuttavat asiantuntemuksellaan. Punaisessa verkossa hän kirjoitti väristyksiä aiheuttavalla tavalla Kiinan luomasta uhkasta läntisille demokratioille. Viidennen artiklan aihe on perinteisemmin Venäjä, mutta siinäkin Honka nousee täysin omalle tasolleen.

Ei ole juonipaljastus, että Honka kuvailee, millä lailla Venäjä voisi haastaa ja testata Nato-maita siitä, ovatko ne oikeasti valmiita tukemaan toisiaan, jos yhtä vastaan hyökätään. Siis aktivoimaan sen teoksen nimen mukaisen viidennen artiklan.

Hongan kuvittelemassa operaatiossa venäläiset erikoisjoukot nousevat maihin Skotlannissa ja murhaavat Royal Apex Banking Groupin hallituksen puheenjohtajan. Pian koko Britannian finanssijärjestelmä uhkaa halvaantua. Valko-Venäjällä on raskasta sotilaallista toimintaa samaan aikaan, kun pakolaisia kuljetetaan busseilla kohti Liettuan rajaa. Venäjän laivaston sotaharjoituksessa Itämerellä pääsee karkuun miinoja, jotka rajoittavat liikkumista alueella. Yhdysvalloissa tilanne kärjistyy niin, että maa on sisällissodan partaalla.

Hongan skenaario toimii niin hyytävästi, koska lukijan mielessä hänen kuvittelemansa ja kuvaamansa tapahtumat sekoittuvat päivän oikeisiin uutisiin. Aivan kuin Punainen verkko, myös Viides artikla voisi olla totta. Osa siitä onkin, tilanne, jota kohti Yhdysvallat voi olla ajautumassa, ja pakolaisten käyttö hybridiaseena, mistä Suomessakin on kokemusta. Samoin Venäjän uhkailu ydinaseilla Ukrainan sodan aikana. Lopulta tapahtumat huipentuvat Savukoskella tavalla, joka on koettu lähimenneisyydessä.

Teoksen toimijat eivät luonnollisestikaan tiedä edellä mainittua kokonaisuutta. He joutuvat ottamaan huomioon, että venäläinen harhauttaa aina, myös silloin kun ei tee harhautusta, mikä on kuulemma suomalaisten sotilaiden lentävä lause. Mutta muutakaan ei voi kuin varautua pahimpaan.

Hongan ensimmäisestä kirjasta tutuista henkilöistä Janne Peura on nyt puolustusasiamies Washingtonissa. Supon etsivä Tiina Mäkelä lähetetään ensin Valko-Venäjälle selvittämään, mitä maassa on meneillään. Sen jälkeen vuorossa on Lappi, jossa venäläiset kuljettavat salaperäistä lastia kohti erämaata.

Toimisiko Naton viides artikla tositilanteessa? Hongan näkemys on pessimistinen, mutta hänen taustansa takia ehkä realistinen. Venäjällä on keinot saattaa länsi sellaiseen sekasortoon, että jokainen joutuu huolehtimaan itsestään. Loppusanoissaan hän tosin kertoo uskovansa, että Naton yhtenäisyys pitää, mutta niitä edeltävien 500 sivun aikana Honka kertoo monta syytä sille, miksi se ei pidä.

Trilleritaivaalle syttyi uusi tähti, kirjoitin vuoden ensimmäisenä päivänä. Nyt näyttää siltä, että siellä loistaa pysyvä tähti. Tuhat sivua armottoman todenmakuista jännitystä saman vuoden sisällä todistaa, ettei esikoisteoksen onnistuminen ollut sattumaa. Aamos Hongalla on edellytykset olla alansa ykkönen pitkään tästä eteenpäin.

Tapani Bagge lähettää yksityisetsivä Mujusen pitkälle tauolle, mutta eläkekin voisi olla paikallaan

 

Tapani Bagge: Lyijynharmaa taivas. 241 sivua, CrimeTime 2025.

Yksityisetsivä Väinö Mujunen saapuu uuden vaimonsa Orvokin kanssa Rovaniemelle vuoden 1956 toisena päivänä. Alkamassa on yhdistetty työ- ja häämatka. Heti ensimmäisessä luvussa haulikkomies on heitä vastassa hotelli Pohjanhovin parkkipaikalla. Suunnitelmat menevät uusiksi.

Tapani Baggen värisarjan kymmenes osa Lyijynharmaa taivas alkaa baggemaisen vauhdikkaasti. 160 kirjaa julkaissut dekkariveteraani osaa tämän.

Mujunen on kymmenessä osassa kulkenut 1930-luvun lopun Etsivän keskuspoliisin / Valpon leivistä yksityisetsiväksi, jonka jutut sivuavat kulloisenkin ajankohdan todellisia tapahtumia. Uusimmassa osassa lähestetytään vuoden 1956 presidentinvaaleja, joihin Urho Kekkosen vastustajat ovat varautuneet jopa tappolistoilla, koska isänmaa on vaarassa.

Sisäministeri Kekkosen hengen Mujunen pelasti jo sarjan avanneessa Valkoisessa hehkussa vuonna 1938.

Baggen värisarja on ollut yllättävän epätasainen. Osa kirjoista on huippuluokan rikosviihdettä, mutta sitten on tullut jähmeä tai sekava osa.

Kekkosen ja vuoden 1956 vaalien ympärille on mahdollista punoa mehevä salaliittojuoni kansainvälisine agentteineen. Sen osoitti muutaman vuoden takainen tv-sarja Nyrkki. 

Bagge ei saa aiheesta läheskään samaa irti Lyijynharmaassa taivaassa. Se on sekava teos, jossa salaliitto on sivuosassa ja osoittautuu lopulta hörhöilyksi. "Koko jutusta tuntui puuttuvan punainen lanka", hän pistää Mujusen miettimään, ja se pätee itse teokseenkin.

Hyvät ainekset kommunismia ja Kekkosta vastustavasta "teollisuuspamppujen ja pankinjohtajien Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki- lafkasta" ja SDP:n entisen puoluesihteerin Veikko Puskalan putiikista ovat vajaakäytöllä. Sivumäärältään vähäinen teos haarautuu moniaalle, mutta ei mihinkään kunnolla. On Vanhan kirkon puistoon sijoittuvaa huumekauppaa ja 1920-luvun Läskikapinaa, jossa Neuvosto-Venäjältä tulleet punaupseerit yrittivät käynnistää vallankumouksen Lapissa.

Ei auta edes se, että Lyijynharmaassa taivaassa käydään Suomen dekkarihistorian todennäköisesti ensimmäinen takaa-ajo potkukelkoilla.

Bagge kertoi maanantaina kirjansa ilmestymispäivänä, että Mujunen menee nyt useamman vuoden tauolle. Seuraavaksi hän kirjoittaa rikosromaanitrilogian. Mujunen palaa kuvioihin vuonna 2029, jolloin siirrytään taas ajassa kaksi vuotta eteenpäin vuoteen 1958.

Jos Bagge haluaa välttämättä palata trilogiansa jälkeen vanhoihin aiheisiinsa, niin minulla olisi pitkäaikaisena lukijana parempi ehdotus. Enemmän kiinnostaisi, mitä Hämeen hurjille nykyään kuuluu. Poliisi-Leilan ja pikkukonna Allun seikkailut eivät ole koskaan pettäneet. Vieläkö he ovat yhdessä?