Tanskalaispariskunnan dekkarissa Varjon maa selvitetään kahta rikosta, mutta toinen tuntuu unohtuvan tekijöiltä

 Kim Faber - Janni Pedersen: Varjon maa (Skyggeriget). Suomentanut Jaana Palanterä. 399 sivua, Like 2025.

Tanskalainen journalistipariskunta Janni Pedersen ja Kim Faber on julkaissut neljä dekkaria Martin Junckerin ja Signe Kristiansenin tutkimuksia. Ei ehkä ollut kovin hyvä idea hypätä kyytiin vasta neljännessä osassa Varjon maa. Se edustaa sen verran hyvää pohjoismaista rikoskirjallisuutta, että haluttaa lukea edellisetkin osat. Varjon maassa kuitenkin kerrataan niiden tapahtumia sen verran, että osa jännityksestä laimenee.

Varjon maassa tapahtuu kaksi rikosta miltei yhtä aikaa. Yhteen Tanskan viimeiseen hiilivoimalaan tehdään terrori-isku, jossa yksi sen työntekijä kuolee ja Tanskan kiistellyn ilmastoministerin poika löytyy murhattuna. Hiilivoimala sijaitsee Aalborgissa, ministerin pojan murha on tapahtunut Kööpenhaminassa. Jutuilla tuskin on yhteyttä toisiinsa, mutta eihän sitä tutkintojen alussa tiedä.

Pedersenin ja Faberin dekkarissa juttuja selvittää iso joukko edellisistä osista tuttuja poliiseja. Joukossa on epävarma Afganistanin operaation veteraani Kristoffer sekä toisiinsa rakastuvat naispoliisit Nabiha ja Mascha. 

Sarjan nimelliset päähenkilöt Juncker ja Kristiansen erottuvat joukosta vain hieman. Molempien ominaisuudet ovat pohjoismaisten dekkarien vakiokalustoa. Martin Juncker on työlleen omistautunut ihmissuhderajoitteinen mies. Signe Kristiansen huokuu kapinallista itsepäisyyttä.

Hiilivoimalan räjähdyksessä jäljet näyttävät johtavan radikaaliin ympäristöliikkeeseen. Ilmastoministerin pojan murhan taustalta alkaa löytyä huumekauppaa, jota eliittikoulussa toisiinsa tutustuneet nuoret leijonat ovat käyneet.

Mitään suurta omaperäisyyttä Varjon maasta ei löydy, mutta pohjoismaisen rikoskirjallisuuden himolukijalle se kyllä maistuu. Tarina kulkee hienosti ja käänteitä riittää. Pedersen ja Faber kirjoittavat hyvin ja saavat poliisikuvaukseen elävyyttä.

Hämmästys on vuorossa vasta viimeisellä sivulla. Toinen alussa esitellyistä rikoksista ratkeaa taitavan poliisityön ja päättelyn avulla, mutta toisen dekkarikirjailijat tuntuvat unohtaneen kokonaan matkan varrella. Varjon maa loppuu oudon töksähtäen ikään kuin kesken. 

Alku lupaa jännäriä yhteiskunnallisilla kytkennöillä, mutta niitä ei täysin saadakaan.

Tiina Martikaisen Verijäljet kierrättää sarjamurhaajadekkarin perusaineksia

Tiina Martikainen: Verijäljet. 348 sivua, Otava 2025.

Kiertotaloutta tämäkin: sarjamurhaaja kostaa menneitä vääryyksiä, jättää uhrinsa löydettäviksi, pitää yhtä vangittuna niin, että lopussa käydään kilpajuoksu hänen pelastamisekseen. Lyhyissä väliluvuissa kuullaan murhaajan omaa ääntä. Juttua tutkivalla poliisilla on parisuhdeongelmia.

Tiina Martikaisen Verijäljet pelaa tuttuakin tutummilla aineksilla. Ainoa kaavasta poikkeava ratkaisu on poliisikoira Ruuti, jonka kanssa rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo selvittää Sammattiin sijoittuvia hirmutekoja.

Verijäljet on jatkoa toissa kesänä ilmestyneelle Ruutin nimikkodekkarille, joka käsitteli rikollista eläinbisnestä. Se oli aiheeltaan hyvä, mutta dekkarina tasapaksu. Edellä sanotusta huolimatta Verijäljet puolestaan rullaa sujuvasti ja siinä on hyvää veto- ja pitovoimaa, vaikka kaikki ainekset ovat tuttuja kaikista sarjamurhaajadekkareista. Martikaisella on kerronta niin hyvin hallussa, että uutukaisen luki mielellään ja innostuenkin.

Sammatissa asuva Martikainen on sijoittanut tarinan kotiseudulleen. Ensin yhden sikäläisen leirikeskuksen rannasta löytyy murhattu nainen ja seuraavana päivänä toisesta leirikeskuksesta toinen. Murhat on tehty kuristamalla. Uhreista löytyy verijälkiä, koska heiltä on leikelty vaatteet saksilla runnomalla. Hiuksiakin on revitty.

Niin, vielä yksi kaavamaisuus: sarjamurhaajajännäreissä murhataan yleensä naisia. Nyt ei sentään kaksikymppisiä vaan uhrit ovat yli 30-vuotiaita.

Rikospaikoilla Ruuti tekee korvaamatonta työtä osoittaessaan hajuaistillaan, miten tapahtumat ovat todennäköisesti edenneet. Poliisikoiran ja hänen ohjaajansa yhteispelin kuvaus on hieno oivallus Tiina Martikaiselta, ja siitä lukee todella kiinnostuneena.

Murhaajan ajatukset yhdessä teoksen kansikuvan kanssa paljastavat liiankin aikaisin, mihin tapaukset liittyvät. Jäljelle jää vain syyllisen löytäminen pienestä ehdokasjoukosta. Siinäkin Martikainen käyttää perinteisiä kikkoja, joilla lukija harhautetaan väärille jäljille. Oikeaa syyllistä en arvannut ennen kuin hänen oli tarkoituskin paljastua.

Juttua tutkivia poliiseja ja heidän juttujaan Martikainen kuvaa luontevasti. Edellisen osan kliseistä on päästy hyvin eroon.

Yksityiselämässään Mira on parisuhteessa poliisilaitoksen uusimman tulokkaan Marcuksen kanssa niin kuin edellisessä arviossani ennakoin. Hyvin ei kuitenkaan mene. Mira on parisuhdekammoinen ja tulistuu tuon tuosta mukavan oloiselle Marcukselle vaikeasti ymmärrettävistä syistä. Harvassa ovat onnellista ja harmonista suhdetta elävät poliisiromaanien poliisit.

Verijäljet on riittävän hyvin kirjoitettu, että se toimii dekkarina, vaikka mukana ei ole ainuttakaan omaperäistä oivallusta. Kiusaaminen on aina puhutteleva teema, joten Martikaisen voi sanoa onnistuneen. 

Tietokirja: Neuvostoliiton propagandassa Suomea ei syytetty talvisodan aikana fasismista, koska maa oli natsi-Saksan liittolainen

 

Timofei Malikov: Suomen vapauttaminen talvisodassa. Suomennos Maija Dahlgren. 448 sivua, Docendo 2025.

Docendo on viime vuosina julkaissut joukon merkittäviä historiateoksia Neuvostoliitosta ja Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista. Niistä kiinnostavin on Ossi Kamppisen 1930-luvun Neuvosto-Karjalan suomalaisista kertova Palkkana pelko ja kuolema (2019). Toinen huippu on 1930-luvun näytösoikeudenkäyntejä kuvaava Stalinin lavastukset (2020).

Juuri ilmestynyt Suomen vaputtaminen talvisodassa ei nouse samalle tasolle, vaikka aihe on tavattoman mielenkiintoinen. Nimimerkillä Timofei Malikov kirjoittava venäläinen historioitsija kuvaa Neuvostoliiton Suomea vastaan esittämää propagandaa runsaan arkistoaineiston pohjalta. Malikov myös etsii ja löytää yhtäläisyyksiä Venäjän nykyiseen propagandaan Ukrainaa vastaan, mutta jättää kertomatta, että moni asia on täysin toisin.

Käytännössä teos on yleiskatsaus talvisotaan vuoden 1938 Jartsev-neuvotteluista sen loppuselvittelyihin asti keväällä 1940. Suurin osa asioista on yleisesti tunnettuja. Uutta ovat mahdollisesti ensi kertaa suomennetut neuvostohallituksen ja sen edustajien tiedonannot ja puheet sekä neuvostolehdistön julistukset. Arkistomateriaalia on todella paljon, Malikovin tulkintaa ja omaa ääntä valitettavan vähän.

Kirja on toisin sanoen puuduttava ja sen sanoma hukkuu valtavan pitkiin sellaisinaan julkaistuihin puheisiin ja kirjoituksiin.

Parasta teoksessa on sen runsas kuvitus. Venäläisissä Suomea vastaan suunnatuissa pilapiirroksissa oli kieltämättä vauhtia ja oivalluksia.

Yhdessä aivan olennaisessa asiassa Stalinin diktatuurin Suomen vastainen propaganda erosi totaalisesti diktaattori Putinin perusteluista sodalle Ukrainaa vastaan. Kun Venäjä omien sanojensa mukaan hyökkäsi Ukrainaan sen natsihallintoa vastaan, ei Stalinin aikaan ollut luvallista puhua suomalaisista natseina eikä fasisteina. Syy oli tietysti se, että Neuvostoliitto ja natsi-Saksa olivat talvisodan alla ja sen aikana poliittisia liittolaisia "länttä" vastaan. Näin ollen Neuvostoliitossa oli kesään 1941 asti kiellettyä puhumasta fasismista negatiiviseen sävyyn.

Aiemmin neuvostopropagandassa Mannerheimia oli kuvattu vuoden 1918 työläisten pyöveliksi, joka yhdessä saksalaisten kanssa nujersi punaiset. Uudessa propagandassa kaikki viittaukset Saksaan poistettiin. Sen tilalle tuli Suomen riippuvuus englantilaisista pankkiireista, joiden käskyläisiä Mannerheimin ja Suomen hallituksen sanottiin olevan.

Molotov-Ribbentrop -sopimus Euroopan jaosta Neuvostoliiton ja Saksan etupiireihin solmittiin elokuussa 1939. Se johti syvenevään yhteistyöhön, jota täydensi maiden allekirjoittama taloussopimus talvisodan aikana helmikuussa 1940. Sen mukaan Neuvostoliitosta viedään Saksaan raaka-ainetta, joka kompensoidaan tuomalla Saksasta teollisuustuotteita Neuvostoliittoon.

Mustaa väännettiin valkoiseksi niin kuin Venäjän ja sen myötäilijöiden puheissa tänään. Neuvostoliiton pääministeri Vjatseslav Molotov julisti Saksan olevan rauhanvoima Euroopassa ja Englannin ja Ranskan sodanlietsojia.

Jo sodan ollessa käynnissä Molotov väitti Kansainliitolle lähettämässään sähkeessä, ettei Neuvostoliitto ole sotatilassa Suomea vastaan eikä uhkaa sodalla Suomen kansaa. Tätä hän perusteli rauhanomaisilla suhteilla Suomen demokraattisen tasavallan eli Otto-Wille Kuusisen nukkehallituksen kanssa.

Oli toinenkin iso ero nykyiseen verrattuna. Stalinin aikaan Neuvostoliiton lausuttuna tavoitteena oli suomalaisten vapauttaminen, mutta ei sen itsenäisyyden ja riippumattomuuden vieminen. Putin taas on perustellut hyökkäystään sillä, että mitään Ukrainaa ja sen kansaa ja kieltä ei ole edes olemassa. Ukrainan kuuluu olla Venäjän yhteydessä.

Fasismin sijaan neuvostoliittolaisessa propagandassa pohjustettiin hyökkäystä puhumalla valkosuomalaisten ikeessä elävistä kurjuudessa kärsivistä työläisistä ja "hallitsevien piirien" neuvostovastaisuudesta. Suomeen tunkeutuminen esitettiin kansainvälisenä apuna sorretulle luokalle, joka oli noussut kapinaan tilanomistajia ja kapitalisteja vastaan.

Kun kansa ei talvisodan alettua ottanutkaan vapauttajiaan ilolla vastaan, iskulauseeksi tuli työläisten ja talonpoikien vapauttamisen sijaan Neuvostoliiton luoteisten rajojen ja Leningradin turvallisuuden takaaminen.

Yhtäläisyydet Suomen ja Ukrainan tilanteen välillä jäävät tässä kirjassa lopulta varsin ohuiksi. Molemmissa tapauksissa lehdistössä luotiin voimakas vihakampanja tulevaa vihollista vastaan ja kireä hyökkäystä edeltänyt tila rajalle.

Neuvostoliitossa masinoitiin lisäksi työläisten joukkokokouksia ja mielenosoituksia Suomea vastaan. Neuvostolehdistö raportoi pari päivää ennen hyökkäystä Mainilan laukausten jälkeen, että Leningradin työläiset hyväksyvät yksimielisesti Neuvostoliiton tiukan ja päättäväisen ulkopolitiikan ja ovat milloin tahansa valmiita puolustamaan neuvostomaan pyhiä rajoja. Kirovin tehtaalla vastustettiin "Suomen sotakiihkoilijoiden röyhkeää provokaatiota" ja Stalinin tehtaalla nähtiin "vihaisia, keskittyneitä kasvoja".

Nyky-Venäjällä mitään tällaista ei tapahtunut ennen hyökkäystä Ukrainaan. Mobilisoinnin sijaan kansa halutaan pitää pasiivisena.

Kirjallinen kunnianhimo ei pelasta Joel Kankaan hitaasti syttyvää esikoisdekkaria Kaamosta

Joel Kangas: Kaamos. 317 sivua, Karisto 2025.

Ei, taas tätä! 

Inarilaislähtöisen Joel Kankaan esikoisdekkarin Kaamoksen alku saa huokaamaan epätoivosta. Murhan uhri on jälleen kerran nuori nainen, ja murhassa on rituaalin omaisia piirteitä. Helsingin Lauttasaaren kärjestä kuolleena löytyneen Anna Koskelaisen kehossa on spiraalin muotoisia viiltoja ja veitsi pystyssä keskellä palleaa.

Mielikuvituksettomampaa lähtötilannetta dekkarille on vaikea keksiä.

Onneksi teos on kliseinen vain alkuasetelmaltaan, vaikka ei tässä omaperäisyydellä juhlita kokonaisuutenakaan. Pankkialalla kehitysjohtajana työskentelevä Kangas kertoo kuitenkin sujuvasti helsinkiläisistä rikospoliiseista, jotka selvittävät murhaa. Runsas dialogi on elävää ja luontevaa.

'Ryhmätyötähän murhatutkinta on, mutta etualalle poliiseista nousee Inarista kotoisin oleva Mikkal Moilanen, jota Kangas taustoittaa huolellisesti. Takaumissa käydään 1990-luvulla Moilasen lapsuudessa, jota sävyttävät kala- ja eräretket hetkessä nollasta sataan tulistuvan isän kanssa. Mummo tuo mukaan välähdyksiä lappilaisesta elämänmenosta.

Nykyajassa Mikkal Moilanen elää askeettisesti. Hän nukkuu huonosti, juoksee pitkiä lenkkejä, käy terapiassa. Työyhteisössään hän on kuitenkin mukava ja helposti lähestyttävä, ei mikään ongelmakimppu. Työparinsa rikoskonstaapeli Taina Riestolan kanssa ollaan jopa ystäviä.

Kaamoksen ongelma on, että Joel Kangas on kyllä hyvä kirjoittaja, mutta teos on silti enemmän tylsä kuin vetävä. Se on peruspoliisiromaani, jossa kuulustellaan, keskustellaan ja spekuloidaan. Yhden kerran vetäydytään porukalla kaljalle, mihin Mikkal suurin piirtein pakotetaan mukaan. Kuppilassa poliiseille löytyy persoonallisia piirteitä.

Yleisestä dekkarikaavasta Kaamos poikkeaa siinä, että uhka alkaa ulottua myös murhaa tutkiviin poliiseihin.

Tarinassa on Pohjois-Norjaan ulottuva sivujuonne, mutta pohjoinen ulottuvuus jää kyllä tavattoman ohueksi.

Eli Kaamoksessa ei tapahdu oikein mitään ennen kuin vasta aivan loppupuolella Kangas iskee yllättävän shokkiefektin suoraan kasvoille, ja paljastaa samalla murhaajan ja motiivin. Käänne on tehokas. Kunpa niitä olisi ollut pari muutakin jo paljon aiemmin. Murhaajasta Kangas on antanut vihjeitä pitkin matkaa, mutta täytenä yllätyksenä hän tuli ainakin minulle, mistä pisteet. Murhien motiivien uskottavuus sekä muutama muu asia on sen sijaan vähän niin ja näin.

Erikoiseksi Joel Kankaan dekkarin tekee hänen käyttämänsä runsaasti maalaileva tyyli ja kieltämättä omaperäisten kielikuvien viljely. "Pimeys on läpitunkematonta, tiheää kuin tervahyytelö." "Aamupäivän anteeksi pyytelevä valo hiipii huoneeseen korkeiden paneeliverhojen viipaloimana.""Jälleen hiljainen hetki. Poliisien yhdessä valutsema viehe totuuden pilkkimiseksi kuulusteltavan mielen lammikosta."

Kaamos on kauttaaltaan täynnä tällaista kuvailua. Se kertoo korkeasta kirjallisesta kunnianhimosta ja on tavallaan piristävää luettavaa, koska näihin ei yleensä törmää dekkariympäristössä. Valitettavasti Kankaan valitsema tyyli yhdessä teoksen hitaan etenemisen kanssa saa sen kuitenkin tuntumaan vielä pikkuisen puuduttavammalta. Vaikka sivuja on vain 319, niitä tuntuu olevan ainakin 50 liikaa.

Joel Kankaalla on sana hallussa, mutta kerrontaan tarvitaan paljon lisää dynaamisuutta. Ehkä ne ovat paremmassa tasapainossa jatko-osassa, sillä sarjan alku tämäkin dekkari on. Lahjoja Kankaalla kyllä on, mutta kielellisen ilmeikkyyden lisäksi tarvittaisiin jotain muutakin omaa, jolla erottua poliisiromaanien sankasta joukosta.

Rikoksia ja orastavaa rakkautta kevään 1919 kaoottisessa Kiovassa Andrei Kurkovin romaanin ja dekkarin yhdistelmässä

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Samson i Nadezta). Suomentanut Arja Pikkupeura. 296 sivua, Otava 2025.

Ukraina oli sodan kourissa myös vähän yli sata vuotta sitten. Venäjän sisällissodan ja Ukrainan itsenäistymissodan aikana Venäjän bolshevikkivallankaappauksen jälkeen valta vaihtui 14 kertaa.

Ukrainalaisen Andrei Kurkovin romaani Kiovan korva sijoittuu kevääseen 1919, jolloin pääkaupunki Kiova oli bolshevikkien käsissä. Maa ja kaupunki olivat kaaoksessa. Eri kapinallisrymittymät taistelivat uutta hallintoa vastaan. Miliisin lisäksi kuria ja pelkoa piti yllä henkilöstöään rajusti kasvattanut salainen poliisi Tsheka. Sähköt katkeilivat, ruuasta oli pulaa, mutta uuden hallinnon palveluksessa olleet saivat syödäkseen neuvostoruokaloissa. Rinnakkain käytössä oli useita valuuttoja ja rahaväärennöksiä.

Tähän maisemaan Kurkov pudottaa insinööriopiskelija Samsonin, jolta kasakan sapeli irrottaa korvalehden. Sitä ei kerrota, oliko kyseessä valkoista valtaa vai punaista ratsuväkeä edustanut kasakka. Heitä taisteli molemmilla puolilla. Eikä sillä ole tarinan kannalta merkitystäkään.

Hyvän ja sujuvan kirjallisen osaamisensa takia Samson värvätään miliisin palvelukseen. Koulutukseksi riittää lyhyt ampumiskurssi. Luontaisten taitojensa ansiosta hän selvittää kaksoismurhaa, jonka uhrit olivat saksalaistaustainen räätäli ja punasotilas. Hopean varastamisesta on kysymys. Taustalla vaikuttaa Jakobson-niminen belgialainen.

Kiovan korva on romaani ja dekkari samoissa kansissa. Kurkovilla riittää mustaa huumoria hänen kuvatessaan monikulttuurista poikkeusoloissa elävää kaupunkia, jossa rikollisuus ja uusien vallanpitäjien mielivalta rehottavat. Rikosjuoneltaan teos on täysverinen taitavasti rakennettu dekkari. Nopeasti oppiva Samson tekee tutkimuksia sen mitä tuon ajan ja noiden olojen metodeilla oli mahdollista. Aika paljon.

Alkuteoksen nimi juontuu siitä, että Samsonin alakerrassa asuva talonmiehen leski naittaa häntä innokkaasti, koska vanhempansa ja ainoan sisarensa menettäneen nuoren miehen ei ole hyvä olla yksin.

"Sen tytön suuhun ei passaa tuikata sormeaan, se osaa olla voinpehmoinen mutta myös kova kuin takorauta. Vilkaise edes! Sinulle semmoinen vaimo olisi yhtä kuin kivääri. Semmoisia pelkäävät sotilaatkin", leski esittelee löytöään, joka paljastuu tilastotoimistossa väestönlaskentaa tekeväksi Nadezdaksi.

Onko työ kiinnostavaa, Samson kysyy ensitapaamisella.

"Ei työn tule olla kiinnostavaa. Työn tulee olla tärkeää ja tarpeellista yhteiskunnalle", Nadja vastaa. Hän yrittää toimia esimerkkinä tulevaisuuden ihmisestä, sellaisesta, jonka tulee olla päättäväinen, työteliäs ja lempeä.

Nadja muuttaa Samsonin isoon asuntoon, koska uusi valta vaatii joka tapauksessa tiiviimpää asumista. Yhteiseen sänkyynkin päädytään, mutta suhde taitaa jäädä tässä vaiheessa vielä platoniseksi. Tulevissa jatko-osissa nähdään, muuttuuko se rakkaudeksi.

Kiovan korvassa on annos maagista realismiakin. Samson säilyttää irronnutta korvanlehteään peltisessä makeisrasiassa. Siinä se muuttuu eräänlaiseksi lähettimeksi. Kun Samsonin asuntoon väkisin majoittuneet puna-armeijalaiset pohtivat hänen tappamistaan, Samson kuulee kaiken irronneen korvansa välityksellä. Ja monia muitakin ääniä ja keskusteluita.

Venäjänkielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 2020, joten sitä ei pidä lukea allegoriana Venäjän aloittamasta sodasta vaikka yhtymäkohtia tuleekin vastaan. Puna-armeijalaiset ryöstävät tavaroita ihan niin kuin venäläissotilaat 105 vuotta myöhemmin. Omaisuuttaan puolustavat tapetaan.

Ukraina joutui Neuvostoliiton alaisuuteen sen loppuun saakka. Neuvostovallan olemuksesta Kurkovilla on pisteliästä sanottavaa. Miliisiaseman kellariin pidätettyjen tiloihin pääsee rottia viemäriin vievästä reiästä.

"Käske sitten tukkia se reikä."

"Jaa ketä käsken?"

""Sitä neuvostolaitosta, joka tukkii reikiä!"

"Meillä on toistaiseksi vain semmoisia laitoksia, jotka kirjoittavat papereita. Semmoisia, jotka jotain tekevät, ei ole kuin raitiotielaitos, rautatielaitos ja sähkölaitos!"

Jens Lapiduksen loistava Top dog -sarja sai komean ruotsalaista nykyrikollisuutta avaavan finaalin

Jens Lapidus: Grand final (Grand final). Suomentanut Petri Stenman. 427 sivua, Like 2025.

Ruotsalainen rikoskirjallisuus oli maailmanlaajuinen käsite ja laadun merkki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Henning Mankell etunenässä laittoi komisariot selvittämään keskiluokkaisissa ympäristöissä tehtyjä monimutkaisia murhia.

Vuonna 2006 asianajaja Jens Lapidus muutti pelin säännöt esikoisellaan Snabba cash, joka suomennettiin kaksi vuotta myöhemmin nimellä Rahalla saa. Työnsä takia ruotsalaisen rikollisuuden ja sen pelisäännöt tuntenut Lapidus kirjoitti balkanilaistaustaisista rikollisjengeistä, jotka huumekaupallaan ruokkivat uusrikkaiden ja heidän siipeilijöidensä juhlia Tukholman pintapaikoissa. Vahvalla kaksi jatko-osaa saaneella rikosromaanillaan Lapidus kertoi, mitä ruotsalaisessa alamaailmassa tapahtui juuri silloin ja ennakoi myös tulevia jengisotia, jotka nyt ovat täyttä totta.

Vuodesta 2014 Lapidus on kirjoittanut Top dog -sarjaa, jossa mennään vielä syvemmälle ala- ja ylämaailman välisiin kytköksiin. Sen kuudes osa Grand final päättää nimensä mukaisesti tämän ruotsalaisen rikoskirjallisuuden toisen merkkipaalun.

Yritän välttää käyttämästä sanaa dekkari, koska kummassakaan Lapiduksen sarjassa ei ole oikein mitään dekkarielementtejä, vaikka ne ovat jännitysromaaneja. Niissä ei ole rikoksia selvittäviä poliiseja eivätkä jutut välttämättä ratkea lopussa. Rikollisia poliiseja kyllä on. Lapiduksen kirjat ovat enemmänkin yhteiskunnallisia ruumiinavauksia siitä, miksi entinen lintukoto Ruotsi tunnetaan nykyisin parhaiten kaduilla tapahtuvista ammuskeluista ja pommeista, joiden uhriksi kuka tahansa voi joutua.

Sarjan viimeisessä osassa sen toinen päähenkilö Najdan "Teddy" Maksumic on noussut alamaailman huipulle uudeksi Mr. Ykköseksi. Hän tekee bisnestä myymällä huumeita, mutta yrittää kuitenkin pysyä pehmeissä aineissa ja kieltäytyy moraalisista syistä todella isot rahat tuovasta kokaiinin maahantuonnista.

Teddy on sarjan kuluessa yrittänyt rehellistäkin elämää sen toisen päähenkilön Emelie Janssonin kanssa. Rikollinen elämä on vienyt kuitenkin voiton. Emelie on sarjan kuluessa toiminut liikejuristina ja asianajajana, mutta nyt hän on aloittanut syyttäjänvirastossa. Teddyllä ja Emeliellä on kuusivuotias poika Lucas.

Grand finalin alussa Teddyn veljen Darkon uusimman huumejutun tutkinta pannaan tauolle sillä ehdolla, että hän matkustaa Tukholmaan ottamaan selvää Teddyn toimista ja raportoimaan siitä poliisille.

Syyttäjäkamarin pääsyyttäjä Cilla Frank laittaa Emelien tutkimaan juttua, jossa poliisi on ampunut jengirikollisen.

Ja Teddy on rakennuttamassa itselleen ja Lucasille luksustaloa Mälarenin rantaan. Vielä pari vuotta ja hän voisi siirtyä laillisiin bisneksiin. Sitähän monissa rikosromaaneissa tavoitellaan, mutta aina jokin menee vikaan. Tässä suhteessa Lapidus on perinteen jatkaja. Teddylle itselleen riittävät pienemmätkin tulot, mutta hänellä on kunnianhimoisia alaisia, jotka haluavat Mr. Ykköseksi Mr. Ykkösen paikalle.

Grand final on rakennettu aikaisempien viiden osan päälle. Sen kyydissä ei ole ihan helppo pysyä, koska toimijoita on paljon ja aikaisemmatkin kuviot ovat olleet monimutkaisia. Nyt koko vyyhti ratkeaa uudenvuoden yönä huipentuen.

Jens Lapidus on mestari kuvaamaan rikollisjengien toimintakulttuuria ja sisäisiä rakenteita. Sen hän on tehnyt molemmissa sarjoissaan. Top dogissa otetaan vielä askel eteenpäin. Se esittää Ruotsin pelikenttänä, jossa rikollisten ja vauraan ylemmän keskiluokan sekä todellisten uusrikkaitten symbioosi on yksi asia. Kun siihen liitetään ensin finanssimaailmassa tapahtuvat todella isot liikkeet ja sitten poliisissa ja oikeuslaitoksessa piilevä korruptio, saadaan täydempi kuva siitä, miksi Ruotsi on niin kusessa järjestäytyneen väkivaltarikollisuuden kanssa.

"Iskut eivät olleet koskaan rationaalisesti perusteltuja, niillä oli aina henkilökohtainen motiivi, miehen loukkaaminen, kateus, mustasukkaisuus, ylilyönti, petos, kosto", Lapidus kirjoittaa Tukholman piireissä tapahtuvista murhista.

Kaiken tämän Lapidus tarjoilee jännittävästi ja lausein, jotka dynaamisuudessaan hakevat vertaistaan.

Ennen lopun hirmukäännettä Päivi Alasalmen neljäs Hallavainen kulkee turhankin tuttuja dekkarilatuja

 

Päivi Alasalmi: Myrkynkylväjä - Hallavainen 4. 355 sivua, Aviador 2025.

Päivi Alasalmen mittava ja monipuolinen kirjallinen ura alkoi vuonna 1988. Siihen sisältyy romaaneja, satukirjoja, novelleja, jatkokertomuksia ja näytelmiä.

Vuodesta 2022 kirjoina on ilmestynyt myös alun perin lukuaikapalvelulle kirjoitettu rankka ja omaperäinen Hallavainen-sarja. Sen ydin on lapsuudessa erotettujen kaksoissisarten Karla Kuusivaaran ja Anu Murtovuon välinen viha. Ääripaha ja ruutitynnyrin lailla leimahtava Tampereen alamaailman kuningatar Karla yrittää kostaa kokemansa vääryydet kiltille ja hyvälle Anulle. Lisäksi hän munuaistautia sairastavana aikoo viedä Anun ainoan toimivan munuaisen.

Edelliset kolme osaa ovat olleet taatusti koukuttavia hyytäviin cliffhangereihin päättyvää tykitystä. Neljäs osa Myrkynkylväjä on niihin verrattuna turhankin normaali dekkari. Karlan ja Anun draama puhkeaa lentoon vasta aivan teoksen lopulla. Käänne onkin sitten sellainen, että hiukset nousevat pystyyn sekä jännityksestä että Alasalmen kekseliäisyydestä.

Myrkynkylväjässä Anu on naimisissa vanhemman rikoskonstaapeli Jarkko Hallavaisen kanssa. Heillä on Henri-niminen vauva.

Vankilasta paennut Karla viettää hermoilleen käyvää hiljaiseloa rekkaa ajavan Kurikan kämpässä. Hän haluaisi lapsen, mutta ei ole onnistunut tulemaan raskaaksi.

Hallavaisen ja hänen parinsa Saana Sirkiän huomion vie Kissanmaalla sattunut pilveä pössyttelevän Ville Kuusjoen seksikkään vaimon Krissen katoaminen, joka paljastuu murhaksi. Mustasukkaisen Villen pihatielleen asentaman riistakameran kuvien perusteella kukaan ei tullut heinäkuisena lauantai-iltana heidän taloonsa eikä lähtenyt sieltä. Villellä itsellään on alibi. Hän oli ensin ryyppäämässä ja sitten putkassa.

Keskiluokkainen naapurusto on pitänyt tiiviisti yhteyttä toistensa kanssa. Kukaan ei nähnyt mitään iltana, jona Krisse katosi. Naapurien miehet kertomansa mukaan katsoivat formulakisojen aika-ajoja tai lukivat kirjaa. Vaimoista kukaan ei ehtinyt omien askareidensa takia Krissen pihalle, johon hän kutsui heitä sangrialle.

DNA-testit paljastavat, ettei kaikki ollut Kissanmaan naapuriyhteisössä niin harmonista kuin päälle päin näyttää.

Karlan ja Anun ollessa sivurooleissa Myrkynkylväjä jää vain luistavaksi normidekkariksi. Murhaajan ja motiivinkin arvaa jo sen puolivälissä. Melkeinpä kiinnostavin hahmo tässä teoksessa on Karlaan ihastunut ainaisessa rahapulassa oleva Hammaskeiju, joka arpoo sen välillä vasikoisiko Anun Karlalle vai Karlan Jarkko Hallavaiselle.

Vasta lopussa Alasalmi näyttää, miksi Hallavainen-sarja on kokonaisuutena niin hyvä. Karlan kehittelemä suunnitelma on häikäilemättömyydessään nerokas ja cliffhangerina täydellinen.