Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. 335 sivua, Atena.
Pietarissa vuonna 1983 syntyneen, Vantaalla opettajana työskentelevän Anna Soudakovan kaksi ensimmäistä romaania olivat omaelämäkerrallisia. Mitä männyt näkevät -esikoinen ulottui 1930-luvun Neuvostoliitosta 1990-luvun Turkuun pohjautuen hänen omiin ja isovanhempiensa kokemuksiin. Toissa vuonna ilmestyneessä Varjele varjoani -teoksessa ollaan Turun Varissuolla 1980-luvulta lähes nykypäivään. Romaanissa kuvataan maahanmuuttajien sopeutumisen ongelmia kahden kulttuurin välissä omakohtaisen tuntuisesti.
Uudessa romaanissaan Haikara levittää siipensä Anna Soudakova vaihtaa näkökulman aviomiehensä synnyinmaahan Valko-Venäjään. Taas päästään seuraamaan sukupolvien ketjua, joka tällä kertaa ulottuu Valko-Venäjän 1940-luvun saksalaismiehityksestä vuoteen 2020, jolloin "vallanpitäjä" on varastanut taas yhdet vaalit, ja siitä raivostuneen kansan protesti kukistetaan väkivalloin. Valko-Venäjän presidentin nimeä Soudakova ei halua mainita romaanissa kertaakaan.
Mitä tiedämme Putinin taskussa olevasta Valko-Venäjästä? Sama mies on hallinnut maata yhtäjaksoisesti vuodesta 1994. Sitä on kutsuttu Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi, mutta Venäjän viime vuosien kehityksen takia oikeampi ilmaus voisi olla Euroopan toiseksi viimeinen diktatuuri. 9,5 miljoonan asukkaan Valko-Venäjä on köyhä maa, jonka yli vieraat sotajoukot ovat kävelleet kerta toisensa jälkeen satojen vuosien ajan.
Anna Soudakovan romaani on hivelevän kauniisti kirjoitettu tarina ihmisistä, jotka taistelevat ja ovat taistelleet kulloistakin diktatuuria vastaan, niistä, jotka ovat mukautuneet ja niistä, jotka lähtevät pois. Samalla se kertoo meillä vähän tunnetusta valkovenäläisten elämästä, kielioloista, kulttuurista ja eritoten ruokakulttuurista. Keitettyä perunaa ja makaronia, suolasilliä, piirakoita ja salaatteja valmistetaan romaanissa jatkuvasti arkea tai juhlaa varten.
En ennen tätä romaania tiennyt, että valko-venäjän kieltä movaa pidetään junttimaisena. Oman äidinkielen sijaan maassa suositaan venäjän kieltä tai venäjän ja valko-venäjän sekoitusta.
Romaanin päähenkilöistä Andréi pakenee ankeutta hakemalla turvapaikkaa Norjasta ja päätyen lopulta uuteen elämään Suomeen. Hänen kymmenen vuotta nuorempi sisarensa Sveta asuu enonsa perheessä pääkaupunki Minskissä. Teini-ikään vartuttuaan hän alkaa osallistua opposition mielenilmauksiin. Yliopistossa Sveta perustaa ystävänsä Glebin kanssa verkkojulkaisun, jossa jaetaan oikeaa tietoa siitä, mitä maassa tapahtuu.
Mutta kiinnostaako ketään, mitä tapahtuu todella?
"Ihmiset ovat sokeita, kiinni arjen ongelmissaan", opposition toimintaan osallistuva eno puuskahtaa. "Ei heitä kiinnosta jokin epämääräinen vapaus, kunhan he vain voivat illalla katsoa televisiota ja unohtaa edes hetkeksi jokapäiväiset huolensa."
Kuvaus lannistetusta kansasta sopinee myös Soudakovan synnyinmaahan.
Samoin se, että koulutuksen perusta on murskattu: "Tutkittu tiede ja tieto on korvattu vallanhaltijan maailmankuvaan sopivilla korulauseilla, historialliset faktat sepitetty saduilla, uteliaisuudesta on tullut ekstremismiä ja vapaasta ajattelusta vaarallista."
'
Soudakova ottaa yhtä tiukasti kantaa kuin esikoisessaan, jonka keskeinen kysymys vuonna 2020 kuului, taasko se alkaa viitaten Stalinin 1930-lukuun. Vastauksen tiedämme nyt.
Valko-Venäjä on romaanin sanoin ikuisen mustan murheen maa. Ei tarvitse mennä kaukaiseen historiaan. Maata ovat miehittäneet puolalaiset, bolsevikit, natsit, kommunistit ja nyt yksi diktaattori pitää sitä rautaisessa otteessaan.
Takaumissa Soudakova vie lukijan natsimiehityksen vuosiin. Andréin ja Svetan mummo Stepanída toimitti silloin salaa ruokaa ja muita tarvikkeita metsässä piilotelleille partisaaneille. Naapurin ystävällisen opettajan äidin Hristínan isä Vasíl taas oli poliisi ja natsien yhteistyömies, koska saksalaiset olivat suopeita maan omalle kulttuurille ja kielelle toisin kuin neuvostovalta.
Loppua kohti romaanin lähestyessä nykyaikaa Soudakovan ote muuttuu yhä poliittisemmaksi ikään kuin vimman ja raivon vallassa siitä, että tämän vuoden kesäkuussa Valko-Venäjällä oli 1396 poliittista vankia.
Anna Soudakovan kaksi ensimmäistä romaania olivat erinomaisia, ja niin on kolmaskin. Haikara levittää siipensä on suuri kaunokirjallinen lukunautinto ja tietopaketti samoissa kansissa. Romaanin nimi tulee siitä, että haikara on Valko-Venäjän kansalliseläin: "Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä. Valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta", mummo kertoo.
Romaanin kauniista ulkoasusta vastaa Laura Noponen niin kuin Soudakovan edellisissäkin teoksissa.
Nautinnon lisäksi romaani saa aikaan raivostunutta voimattomuuden tunnetta: diktaattorit ovat keskuudessamme, eikä heille mitään voi. Demokratian ala maailmassa on kapenemaan päin. Edes koulutus, vapaus ja moniarvoinen uutistarjonta eivät suojaa, kun kansalaiset tuntevat vetoa autoritaarisiin johtajiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti