Ilkka Remeksen laskuvoittoisella uralla Zeus on uusi pohjanoteeraus

 

Ilkka Remes: Zeus. 463 sivua, WSOY.

Sekava, tylsä ja puuduttava. Trilleri vailla häivääkään jännityksestä. Kyllä. Entinen trillerikunkku Ilkka Remes kyntää syvällä tämän syksyn teoksessaan Zeus. Vuonna 1997 loistavalla Pääkallokehrääjällä debytoinut Remes on ollut alamäessä jo vuosia, vuosikymmeniä, mutta Zeus on ehkä huonoin hänen teoksistaan. Jotenkin kuvaavaa on, että kannen kuvassa on kreikkalaisen jumalan sijaan kolmipäinen koira kerberos, joka kreikkalaisessa mytologiassa vartioi manalan porttia.

Remes on kirjoittanut koko uransa Venäjän muodostamasta uhkasta Suomelle ja lännelle. Hän on ollut monessa asiassa oikeassa niin, että voisi sanoa, mitäs minä sanoin. Zeuksessa ollaan nykytilanteessa, jossa Suomi on Naton jäsen, ja Venäjä pyrkii hybridivaikuttamisella mustaamaan Suomen mainetta ja sitä kautta lyömään kiilaa liittouman sisälle.

Tarinan operaatio Zeus on puolestaan vastaisku Venäjän vaikuttamiselle. Se on läntisten tiedustelupalvelujen luomaa hybridivaikuttamista, jolla luodaan epävarmuutta Venäjän ydinasepelotetta kohtaan.

Mutta ennen kuin operaatioihin päästään, pitää kahlata satoja sivuja tönköistä henkilöistä ja liian monista sivujuonista. Toiminta ulottuu Afrikan Kongosta Pohjois-Norjaan ja tietysti Suomeen, jonka kautta lännen operaatiota valmistellaan.

Zeuksen sekavuus alkaa jo siitä, että se on suoraa jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Pimeyden sydämelle. Sehän oli pitkästä aikaa parempi Remes, jossa Venäjä juoni kostoa Suomen Nato-jäsenyydestä. Pimeyden sydämessä Mikko Jalava yritti puhdistaa vakoilusta syytetyn isänsä maineen. Hän oli paossa vankilasta, johon oli joutunut kunnianloukkauksesta Supon entistä johtajaa Seppo Materoa vastaan. Jalava syytti Materoa vehkeilystä venäläisten kanssa.

Zeuksen yksi heti alussa esiin tuleva juonilanka kertoo, että Matero onkin ollut koko ajan lännen peliä pelannut kaksoisagentti. Mikko Jalavan isästä sen sijaan alkaa paljastua ikäviä ja häiritseviä asioita.

Samalla kun pöyhii isänsä menneisyyttä, Jalavalla on hallussaan aineistoa, jonka venäläiset haluavat. Kujanjuoksusta useamman tulen välissä voisi syntyäkin jotain, mutta perinteiseen tapaansa Remeksen henkilökuvaus on niin tönkköä, ettei Mikko Jalavan kohtalo juuri jaksa kiinnostaa.

Sekavuutta aiheuttaa myös se, että Zeuksessa on Pimeyden sydämen tavoin paljon henkilöitä ja liikaa toisistaan irrallisia juonikuvioita. Tai kyllähän niitä lopussa solmitaan yhteen, mutta vaivalloisesti. Kun henkilökuvaus on mitä on eli sitä ei käytännössä ole, tarinan toimijoita on vaikea erottaa toisistaan.

Pitkin matkaa Remes pudottelee valtavasti kiinnostavia faktoja. Se puoli hänellä on aina ollut kunnossa. Se mikä puuttuu, on jäntevä tarina, jossa niitä hyödynnetään.

Lännen operaatio on kyllä hyvin mietitty ja rakennettu, kun sinne vihdoin päästään yli 400 sivun jälkeen. Venäjänkin yritys iskeä Suomea vastaan on uskottava, se saatiin lukea kesällä uutisista. 

Näistä huolimatta Zeus ei saa jännitystä alleen missään vaiheessa. Meno on kovaa, tilanteet täpäriä ja pelastukset tulevat viime hetkillä, mutta kirjan lukeminen loppuun asti vaati tahdonvoimaa. Missään vaiheessa ei tullut tunnetta, että onpa jännää. Mitä on trilleri ilman jännitystä? Paperin, painomusteen ja lukijan ajan tuhlausta.