Joel Hohko: Volodjan pojat. 481 sivua, WSOY 2025.
"Ukrainalaisten heitintuli alkaa kun olen taas kusemassa pulloon. Kun se loppuu, etsimme raunioista haavoittuneita. Nostelemme rautakangella betonikappaleita tjumenilaisen päältä. Sen maha on auki, suolet ovat revenneet. Kaikkialla ympärillä on verta ja ihmisen paskaa. Koetan tehdä jotain, suolenpätkät ovat käsissä liukkaita kuin silakat."
Tällaista on Venäjän "erikoisoperaatio" Ukrainassa Suomen merivoimien sotilaan Joel Hohkon esikoisromaanissa Volodjan pojat. Se on myös juopottelua, huumeita, äärimmäistä väkivaltaa, epäpätevää johtamista, raiskauksia, ryöstämistä, kaaosta - ja kaiken keskellä yllättävän sivistyneitä keskusteluja muun muassa kirjallisuudesta.
Volodjan pojat on sotaromaanina toista maata suomalaisiin talvi- ja jatkosotakuvauksiin tottuneelle. Ei ole rintamalinjoja, ei selkeitä käskyjä ja johtamista, eikä sankareita. On vain visvainen sekasotku, jonka Venäjä sai aikaan presidenttinsä päähänpinttymän takia.
Joel Hohko on kirjailijana ensikertalainen, mutta kirjoittaa heti mestarin elkein sodasta ja sen seurauksista. Näkökulma on Venäjältä 14-vuotiaana Suomeen muuttaneen Kostjan, joka haaveilee pääsevänsä kirjailijaksi, mutta työskentelee sairaalan vahtimestarina.
Kahden kulttuurin välimaastossa elävälle Kostjalle Putin on "meidän presidenttimme". Naisystävä Tanjan ja venäläis-ukrainalaisen ystäväpiirin kanssa juhlitaan venäläisiä merkkipäiviä kuten voitonpäivää. Tilanne Ukrainan rajalla kiristyy, mutta Kostja ja Tanja lähtevät Odessaan Tanjan serkun häihin. Tavallisten ihmisten tasolla venäläiset ja ukrainalaiset eivät vihaa toisiaan, vielä.
Romaanin alussa Kostja on 26-vuotias Suomen armeijan käynyt reserviläinen. Sympatiat ovat Venäjän puolella. Rauha Itä-Ukrainassa saadaan, "kunhan vain hoholit jättävät venäjänkieliset rauhaan ja unohtavat Donbasin ja Krimin ja hyväksyvät tosiasiat".
Pian edessä on astuminen asepalvelukseen Venäjällä. Sen voisi Suomessa asuvana helposti välttää, mutta Kostja lähtee ehkä epämääräisen isänmaallisuuden ja toisaalta kokemusten hankkimisen takia. Suomalaiset tuntuvat hänestä liian pehmeiltä. Miehet ovat kuin naisia ja naiset kuin miehiä, ja ulkomaalaisuus on koko ajan niskassa.
"Jos minä arvostelen vaikkapa Suomen terveydenhuoltoa, ne loukkaantuvat. Venäjälläkö on parempi, joku voi kysyä."
Loistavaksi kirjoittajaksi osoittautuva Hohko taustoittaa perusteellisesti mielenmaiseman, joka saa Kostjan lähtemään ensin varusmieheksi ja sitten sodan alettua sopimussotilaaksi.
Teksti on aivan tyrmäävää alusta lähtien. Kun päästään sotatapahtumiin, se muuttuu raadollisen mieltä kääntäväksi. Sodan rumuus ja sodassa nopeasti raaistuvien miesten kuvaus on häikäisevää, jos sellaista sanaa sopii käyttää tällaisessa yhteydessä.
Sodan rumuutta korostaa koko ajan kännissä olevien upseerien ja viime kädessä koko Venäjän välinpitämättömyys "sankareistaan".
Sotakirjallisuuden merkkitapaus. Sitä Volodjan pojat on. Mutta myös puhtaan kaunokirjallisuuden. Vuoden debyytti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti