Lisbeth Salanderin välkky veljentytär varastaa shown Millennium-sarjan paluussa

 

Karin Smirnoff: Merikotkan huuto (Havsörnens skrik). Suomentanut Outi Menna. 472 sivua, WSOY.

Aktivisti-toimittaja Stieg Larssonin loistava Millennium-trilogia suomennettiin vuosina 2006-2008. Toimittaja Mikael Blomkvistista ja hakkeri Lisbeth Salanderista kertovista dekkareista tuli jättimenestys. Larsson ei ehtinyt nähdä ensimmäistäkään osaa painettuna. Hän kuoli viisikymppisenä sydänkohtaukseen.

Larsson välttyi myös näkemästä menestystä seurannutta perintöriitaa. Äärioikeistoa ja rasismia vastaan kamppaillut toimittaja kirjoitti dekkarit ajatuksena saada lisätuloja eläkepäivikseen. Vaatimattomaksi luulemansa omaisuutensa hän testamenttasi uumajalaiselle kommunistiyhdistykselle. Kun kirjoja myytiin miljoonia, sukulaiset ryhtyivät riitelemään testamentista.

Muun muassa tämän takia en ole lukenut David Lagercrantzin kirjoittamia jatko-osia. Millennium-sarjan jatkaminen Larssonin kuoleman jälkeen tuntuu haudanryöstöltä, pelkältä ahneudelta, joka tapauksessa pöhköltä.

Nyt olen kuitenkin lukenut seitsemännen osan Merikotkan huuto. En voinut vastustaa kiusausta, kun seuraavan trilogian kirjoittajaksi pestattiin mahtavan janakippo-trilogian kirjoittaja Karin Smirnoff.

Merikotkan huuto on Smirnoffin avaus, josta ei oikein tiedä, kuinka tosissaan se on kirjoitettu trilleriksi. Varsinkin Lisbeth Salander oli yliampuva hahmo jo Larssonin käsittelyssä, mutta Smirnoffin koko henkilögalleria on niin överi, ettei kauaksi jää ajatus trilleriparodiasta.

Kolmen edellisen osan lukemattomuus ei haittaa, kun Blomkvist ja Salander saapuvat omista syistään Norrbotteniin Gasskasin kuntaan, josta on tulossa yksi vihreän siirtymän Eldoradoista halvan sähkön takia. Mikaelista on tulossa kieron kunnanjohtajan Henry Salon appiukko ja Lisbeth matkustaa tapaamaan 13-vuotiasta veljentytärtään Svalaa, jonka Märta-äiti on kadonnut. Märtan miesystävä on täysi roisto ja sukulaiset eivät halua Svalaa vastuulleen. Joutuuko Lisbeth Salander siis solmimaan aidon ihmissuhteen ja vieläpä jonkinlaisena sijaisäitinä?

Stieg Larsson käsitteli omissa kirjoissaan ruotsalaisten natsimenneisyyttä, tämän päivän äärioikeistoa, naisiin kohdistuvaa vihaa ja tiedustelupalvelun laittomuuksia. Merikotkan huudon yhteiskunnallisena teemana ovat vihreässä siirtymässä piilevät rikastumismahdollisuudet, jotka vetävät myös konnia puoleensa. Sellainen olisi jättimäinen tuulipuisto, jonka rakentamista Branco-yhtiöt yrittää keplotella itselleen kovin ottein.

Kovin syvälle Smirnoff ei viitsi teemassa kaivautua. Tuulipuistosta käytävä taistelu on vain taustakulissi, joka mahdollistaa Blomkvistin ja Salanderin paluun yhteen, ja uusien mahtavien tyyppien marssittamisen näyttämölle. Heistä ehdottomasti ykkönen on numeronero Svala, tätinsä kaltainen poikkeusyksilö, mutta tästä poiketen korrekti ja hyvin käyttäytyvä nuori nainen. Svala on niin mahtava hahmo, että jopa Lisbeth Salander jää hänelle kakkoseksi. Neuvokkuus ei rajoitu pelkästään numeroihin.

Jos Merikotkan huutoa lukee vain trillerinä, niin voi pettyä. Se on rönsyilevä, huonosti rytmitetty, pitkitetyn oloinen eikä kovin jännittävä. Jos taas antautuu Smirnoffin pohjoisen outouden vietäväksi janakippo-kirjojen tapaan, saa nauttia hyvin kirjoitetusta ja imaisevasta tarinoinnin runsaudensarvesta.

Parodian vaikutelmaa lisäävät etenkin Merikotkan huudon roistohahmot. Kirjalle nimen antanut tappaja "siivooja" asuu syrjäisessä mökissä ja syöttää lähellä pesiviä merikotkia uhriensa lihalla. Pääroisto Marcus Branco on kuin James Bond -elokuvien maailman tuhoamista suunnitteleva miljonääri, mutta vielä pahempi ja groteskimpi.

Karin Smirnoff on ottanut Stieg Larssonin luomat henkilöt ja Millennium-sarjan idean luovaan käsittelyyn. Pistänyt ne pesukoneeseen ja lingonnut oikein kunnolla. Ulos putkahti teos, joka on enemmän omintakeista Smirnoffia kuin Larssonia, joka hänkin oli outo lintu dekkarin kirjoittajana. Tulos on ällistyttävän viihdyttävä ja vetävä.

Mitä Laina Päätalo ehkä ajatteli avioliitossaan Kalle Päätalon kanssa

Karoliina Timonen: Laina. 416 sivua, WSOY.

Laina Päätalo oli, on ehkä vieläkin, Suomen tunnetuin vaimo, jos julkkiksia ei lasketa mukaan. Kirjailija Kalle Päätalo kuvasi avioliittoaan Lainan, oikealta nimeltään Helvi Ojala, 14 Iijoki-sarjan romaanissa. 26-osainen sarja ilmestyi vuosina 1971-1998. Laina oli mukana niiden suosion huippukaudella, jolloin kirjoja painettiin yli 100000 kappaletta. Kallen luoma kuva Lainasta on ikuistettu myös näytelmässä Tammerkosken sillalla sekä Hannu Kahakorven ohjaamassa elokuvassa Päätalo (2008).

Kallen versiossa ensimmäisestä vaimostaan tämä oli työteliäs, mutta länsimurteellaan säkättävästi nalkuttava ihminen. Laina vihasi erityisesti viinaa ja yritti vaivihkaa haistella Kallen hengitystä, onko tämä ottanut. Aviovuoteessa oli vaikeaa Lainan haluttomuuden takia. Lisäksi pariskunnan lapsettomuus johti ristiriitoihin. Kaikki tämä purkautui raivoisina riitoina.

Ei Kalle Päätalo peitellyt kirjoissaan omiakaan vikoja, joista liiton kannalta raskaimmat olivat jatkuvat syrjähypyt. Niihin Kalle syyllistyi ensi kerran pian helluntaina vuonna 1944 pidettyjen häiden jälkeen, kun oli vielä armeijan kirjoissa. Uskottomuuteen liitto myös päättyi lopullisesti vuonna 1955.

Oikean Lainan, Helvi Ojalan, kanta yhteen Suomen tunnetuimmista avioliitoista on saatu lukea vain parista Kalle Päätaloa käsittelevästä kirjasta. Eero Marttisen kirjassa Mestari elämän telineillä (Gummerus 1999) Ojala kertoo, että viinaa hengestä haisteli kokonaan toisen miehen vaimo. Kalle oli myöntänyt tämän, mutta perustellut Lainan luonnekuvan muuttamista niuhompaan suuntaan sillä, että se kiinnostaisi ihmisiä.

Laina on mukana Iijoki-sarjan kirjoissa, jotka ilmestyivät 1981-1994. Helvi asui samaan aikaan Tampereella toisen miehensä Veikko Moilasen kanssa. Jotkut varmasti tiesivät, että hän oli tuon Kalle Päätalon supersuositun kirjasarjan Laina, omaa sukua Puronen.

Pohjustus on pitkä, mutta Karoliina Timosen romaani Laina on niin erikoinen tapaus, että ehkä sitä tarvitaan. Timonen on tunnettu Päätalo-asiantuntija. Edellisessä kirjassaan Kirjeitä Iijoelle hän käsitteli Kalle Päätalon nuoruuden naisia. Laina on romaani, jossa Timonen kuvittelee, miten Laina koki samat tapahtumat, joista Kalle kirjoitti kirjoissaan oman versionsa. Kyse on nimenomaan fiktiivisestä romaanihenkilöstä, mutta teoksessa on joitakin ainakin itselleni ennen tuntemattomia tietoja myös oikeasta Helvistä.

Lainan runkona on teoksen päähenkilön työpäivä tammikuun viimeisenä vuonna 1955. Päivän päätteeksi Kalle tulisi viimeisen kerran yhdessä rakennettuun Kirvestien taloon hakemaan muuttokuormansa. Talo jäisi Lainalle ja Kalle muuttaisi vuokralle asumaan. Todellisuudessa Kalle petti Lainalle antamansa lupauksen talosta, mutta Laina ei sitä tiedä päivänä, jolloin avioero on sinettiä vailla.

Linja-auton rahastajana Laina palaa muistoihinsa. Naimisiin mennessään pariskunta ei juuri tuntenut toisiaan. Sodassa ollut Kalle oli herättänyt Lainan mielenkiinnon lemmekkäillä kirjeillään. Nopealla ensitapaamisella Messukylään tuli raamikas mies, jota myöhemmin sanottiin Tauno Palon näköiseksi.

Kalle kotiutui armeijasta marraskuussa 1944. Yhteinen elämä alkoi ahtaassa vuokra-asunnossa Messukylässä. Romanttinen kirjemies paljastui juroksi ja mustasukkaiseksi jöröksi, joka alkoi pian pettää Lainaa tätä nuorempien naisten kanssa.

Karoliina Timosen kuvitelmassa Laina kärsii, mutta kestää, koska ihminen rakastuu vain kerran. Timonen panee Lainan muistelemaan kuolinvuoteellakin Kallea, ei Veikkoa, vaikka Veikon kanssa hän eli suurimman osan elämästään.

Timosen Laina on tuohon aikaan epätavallisen rakastavan ja hellän perheen elämäniloinen tyttö, joka rakastaa tanssimista. Kuten Kalle Päätalon lukijat tietävät, tanssiminen loppui, kun avioliitto alkoi. Teini-ikäiselle Lainalle Timonen on kehittänyt traagisen tapahtuman, joka selittää hänen seksuaalisen haluttomuutensa.

Huikean kauniisti kirjoitetussa romaanissa Laina saa vihdoin puolustuksen puheenvuoron, olkoonkin, että kyse on siis puhtaasta fiktiosta. Hänellä oli hyvät syynsä epäillä Kallen luotettavuutta ja vihata viinaa, koska viina villitsi Kallen vieraisiin. 

Romaanin Laina ei ole kuitenkaan sellainen vahva nainen, jollaisen joku toinen olisi voinut kirjoittaa Kallen kuvauksen vastakohdaksi. Hän yrittää miellyttää Kallea ja aistia töistä osuuskaupasta tullessaan miehen kulloistakin mielialaa. Laina on valmis moniin uhrauksiin pelastaakseen liiton, mutta lopulta pato murtuu Kallen reissutöissä Vesilahdella tekemään lapseen.

Timosen Laina on toisaalta tunneihminen, toisaalta hyvin rationaalinen. Taivalkoskella hän ihastuu osuuskaupan autonkuljettajaan Veikkoon. Laina laittaa kuitenkin tunteet sivuun, kun Päätalot palaavat Tampereelle. Hän uhraa mahdollisuuden rauhalliseen ja tasaisempaan elämään pelastaakseen avioliittonsa. Miksi Laina uhrautuu kerta toisensa jälkeen, sille Timosella ei oikein ole muuta selitystä kuin se, että "tämä rakkaus on ainutkertaista".

Karoliina Timonen on tiivistänyt kymmenvuotisen avioliiton vaiheet 400 sivuun Kalle Päätalon kuvausten pohjalta, mutta tuo niihin kaivatun toisenlaisen näkökulman. Jokainen Päätalon kirjoittama romaani vastaavasta ajasta on 600-700-sivuinen. Timonen muistuttaa, että liitossa oli myös hyviä hetkiä. Kirjoittihan Kallekin niistä.

Laina on pakollista luettavaa kaikille Päätalo-faneille, joita on edelleen paljon, vaikka mestarin kuolemasta tulee marraskuussa kuluneeksi 23 vuotta. Päätalot moneen kertaan lukeneena en pysty arvioimaan, mitä ne tuntematon saa kirjasta irti. Uskoisin kuitenkin Lainan toimivan omillaankin vuosikymmeniä myöhemmin seuranneen valtavan julkisuuden takia poikkeuksellisen avioliiton kuvauksena.

Kalle Päätalosta on olemassa Ritva Ylösen erinomainen elämäkerta. Hänen ystäviään ja muuta lähipiiriä on haastateltu Eero Marttisen ja Raimo Jokisalmen kirjoissa. Laina sai nyt oman fiktiivisen henkilökuvan.

Yhtä vielä puuttuu. Kuka oli Kallen toinen vaimo Leena omaa sukua Janakka? Mikä oli naisiaan hän, joka loi Kallelle eron jälkeen hänen toivomansa kotoisan ja rauhallisen tunnelman? Se mahdollisti hänelle suuren päämäärän toteutumisen. Leena hoiti huushollin ja lapset, Kalle sai paneutua kirjoittamiseen täyspainoisesti.

Leenan elämästä ei ehkä riitä aineksia kirjaan, mutta kyllä hänkin jonkin muistomerkin ansaitsisi.

Kristian Kosonen vaihtaa näkökulmaa sodan melskeestä vankileirin kurjuuteen seitsemännessä romaanissaan

Kristian Kosonen: Vuosalmen sotavangit. 351 sivua, Bazar.

Teräs on myrskynnyt, mielet murtuneet ja viikatemies korjannut satoaan Kristian Kososen kuudessa pätevässä sotaromaanissa, jotka pohjautuvat todellisiin tapahtumiin talvi- ja jatkosodassa. Jokainen on nykyaikaisen sotakirjallisuuden parhaimmistoa, mutta viime vuonna arvostelin, että kiihkeät taistelukuvaukset alkavat jo puuduttaa ja Kososelta kaipaisi uusiutumista. Sodan ryske on aina suunnilleen samanlaista, kuvataan mitä taistelua tahansa.

Syyskuussa ilmestynyt Vuosalmen sotavangit onkin uudenlaista Kososta. Hänestä on muuhunkin kuin rajun taistelutoiminnan kuvaajaksi. Sotavankileirin mikrokosmoksesta Kosonen löytää hyviä tyyppejä, aitoa aseveljeyttä ja petoksen kavaluutta.

Mutta ennen kuin suomalaiset sotilaat ovat päätyneet Tserepovetsin vankileirille loppukesällä vuonna 1944, käydään rajua taistelua suurhyökkäystä tekevää vihollista vastaan Äyräpäässä Karjalan kannaksella. Neuvostojoukot ovat keskittäneet hirvittävän tulivoiman murtamaan suomalaisten puolustus.

Äyräpäässä käytyä taistelua kuvatessaan Kosonen on ilmaisuvoimaisimmillaan. Sotilaiden pakokauhu, epätoivo, väsymys ja jostain löytyvä rohkeus keskellä maanpäällistä helvettiä ovat jälleen kerran raastavaa luettavaa.

"Märkää hiekkaa puski Peitsaron suuhun. Hän käänsi päänsä sivulle ja sylkäisi suurimmat hiekat ulos. Simät pysyivät kiinni. Lankunpätkä putosi alaselän päälle, ja hirvittävä meteli koski korviin, aivan kuin joku olisi käännellyt terävää rautapiikkiä korvakäytävissä", Kosonen kirjoittaa.

Alikersantti Mikko Peitsaro on yksi vangiksi jäävistä sotilaista teoksessa, joka pohjautuu ainakin joltain osin Kristian Kososen ukin kokemuksiin. Ne olivat pohjalla myös Kososen ensimmäisessä sotaromaanissa Taistelu Vasikkasaaresta, jolle Vuosalmen sotavangit on jatkoa.

Sotavankien asema ei ollut sen parempi kuin taistelijoidenkaan. Väkivaltaisen äkkikuoleman sijaan uhkana olivat taudit, joihin ei ollut hoitoa, ainakaan kunnollista, saatavilla. Nälkä, jano ja ripuli vaivasivat pitkillä kuljetuksilla. Ne ammuttiin, jotka eivät jaksaneet kulkea omin jaloin, Kosonen kuvaa. Tulitaistelun tilalle oli astunut taistelu eloon jäämisestä.

Peitsaro saa jostain voimaa, sillä hänellä on tehtävä. Hän on luvannut lapualaiselle kersantille viedä tämän vihkisormuksen kotiin sodan jälkeen. Lapualaiskersantti on varma, ettei selviä sodan kurimuksesta hengissä.

Vankileirikuvauksessa etualalle nousee hurjaluontoinen ja suustaan äkkiväärä sotilas Alatalo, joka ottaa Peitsaron ja toisen papparaiseksi kutsumansa miehen Raatikaisen suojelukseensa. Kiihkeästi Alatalo vihaa muuatta suomalaista miestä, joka on vastapuolelle loikannut vihollisen urkkija.

Kuolo korjaa vankileirillä satoaan. Käydään henkien taistelua vankien ja vartijoiden välillä, mutta jälkimmäisistä löytyy myös inhimillisiä tyyppejä. Tapetaan aikaa. Kuullaan huhuja sotatoimien päättymisestä, mutta uskaltaako kaiken kurjuuden keskellä päästää toivoa valloilleen kotiin pääsystä? 

Niin kuin aina, yhtään ei voi tietää, kuka Kososen tutuksi tekemistä päähenkilöistä selviää ja kuka ei. Hänen kerrontansa on nyt kuitenkin aiempaa sävykkäämpää, nousee jollain lailla uudelle tasolle. Vuosalmen sotavangit on merkittävä uudenlainen avaus yhdeltä tämän hetken parhaalta sotakirjailijalta.

Suomalaisten kansanmurhan koko kuva Stalinin Neuvostoliitossa avautuu Anni Reuterin tärkeässä kirjassa

 

Anni Reuter: Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. 397 sivua, SKS kirjat.

Suomalaisten raskaista kokemuksista Stalinin 1930-luvulla toteuttamissa vainoissa on saatu viime vuosina monta hyvää tietokirjaa. Tohtori Anni Reuter onnistuu silti yllättämään kirjallaan Suomalaiset Stalinin puhdistuksissa. Kun muissa kirjoissa on pitkälti keskitytty Karjalaan muuttaneisiin punapakolaisiin, loikkareihin ja amerikansuomalaisiin siirtolaisiin, on vainojen kokonaiskuva jäänyt hämäräksi. Reuter kattaa vavahduttavassa kirjassaan kaikki Venäjän suomalaisryhmät ja vainojen ajallisen keston 1920-luvun lopulta pitkälle 1950-luvulle asti. 

Reuterin mukaan Stalin tapatti noin 25000 suomalaisperäistä ihmistä. Se on lähes yhtä paljon kuin suomalaisia kuoli talvisodassa. Arvio on huomattavasti suurempi kuin mihin muissa tutkimuksissa on päädytty. Niissä luku on 9000-11000. Reuter puolustaa omaa arviotaan sillä, että muissa tutkimuksissa suomalaisuus on määritelty liian kapeasti. Niistä puuttuvat suomalaissyntyiset neuvostokansalaiset, kuten inkeriläiset ja kuolansuomalaiset.

Kotiseuduiltaan karkotettuja suomalaisia oli Reuterin mukaan 100000.

Reuterin kirjalle on onneksi, että hän ehti tehdä arkisto- ja muita tutustumismatkoja Venäjälle juuri ennen kuin Putinin vainot kärjistyivät nykyiseen mittaansa. Oppaana hänellä oli nyt kielletyn ihmisoikeusjärjestö Memorialin edustajia. Välähdykset näiltä matkoilta tuovat tietokirjaan poikkeuksellista elämyksellisyyttä.

Elämyksellisyyttä ja kokemuksellisuutta teoksessa on muutenkin paljon, sillä Reuter tutki samalla oman sukunsa historiaa. Hän muistelee kuunnelleensa lapsena isoisänsä serkun Toivo Jääskeläisen kertomusta tämän paosta karkotuksesta Kazakstanista. Reuterin isoisä oli inkeriläispappi Juhani Jääseläinen.

Reuterin käytössä on ollut myös Suomalaisen kirjallisuuden arkistoon talletettuja kirjeitä ja muita muistoja vainon vuosilta. Teoksen kylmien numeroiden ohessa ne todistavat, millaista oli kohdata äärimmäinen kurjuus ja väkivalta kaukaisilla karkotuspaikkakunnilla. Suomalaiset ja muut vangit olivat pakkotyössä käytännössä orjia, joista otettiin kaikki irti ennen kuolemaa. Maanviljelijöistä tehtiin samanlaisia maaorjia, joita Venäjällä oli vuoteen 1861 asti tsaarien aikana. Vainotut saavat nimet ja kasvot, sillä kirjassa on paljon ainutlaatuisia valokuvia

Suomen sukuisten vainot alkoivat inkeriläisistä ja heihin ne ulottuivat kauimmin. Jatkosodan jälkeen Venäjän suurimpaan suomalaisryhmään kuuluneet inkeriläispakolaiset houkuteltiin tai vietiin väkisin Suomesta. Lupaukset paluusta omalle maalle petettiin. Myös Suomeen adoptoidut yli 300 lasta pakkopalautettiin ja heidän yhteytensä juuriinsa ja kieleensä pyrittiin katkaisemaan. Lapsista kasvatettiin neuvostoihmisiä. 

Tämä ei ole ainoa karmaiseva yhtäläisyys sen kanssa, mitä Venäjä tekee nyt Ukrainassa ja ukrainalaisille.

Inkeriläisiä oli Venäjällä vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan 115000, yli kymmenen kertaa enemmän kuin vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Venäjälle paenneita punaisia. Sosialismia rakentamaan lähteneitä amerikansuomalaisia oli 6500. Uskonnoltaan luterilaisten inkeriläisten jälkeen toiseksi suurin suomalaisryhmä olivat ortodoksiset inkerikot.

Talonpoikaiset inkeriläiset joutuivat ensimmäisinä vainojen kohteeksi ammattinsa ja elämäntapansa vuoksi. Vapaat talonpojat eivät suostuneet vapaaehtoisesti kolhooseihin, joten heidät piti pakottaa. Bolsevikkien väkivalta kohdistui aluksi ylipäätään kulakeiksi leimattuihin maanomistajiin. Inkerinmaalla painostukseen osallistuivat myös Suomesta muuttaneet kommunistit.

"He olivat kommunisen järjestelmän ilmeisiä vihollisia, ja heitä vietiin ensimmäisinä", Reuter kirjoittaa vuosien 1937 ja 1938 suurta terroria edeltäneistä tapahtamista. 

Suomenkielinen kulttuuri hävitettiin samalla tavalla mitä Venäjä tavoittelee nyt Ukrainassa. Reuterin mukaan kirjaroviot edelsivät ihmisten massamurhaamista samalla tavalla kuin natsi-Saksassa.

1930-luvun edetessä kaikkia suomalaistaustaisia alettiin pitää epäluotettavina ja vastavallankumouksellisina. Tuhansia ammuttiin joukkohautoihin, mutta historialliset suomalaisalueet tyhjennettiin myös pakkosiirroilla. Siperian lisäksi suuri joukko tapasi kohtalonsa Kazakstanissa viljelemässä puuvillaa aivan kuin Afrikasta siepatut orjat Yhdysvalloissa.

Gulagiin karkotetut saapuivat härkävaunuissa tyhjälle maalle. Majoitusta, ruokailua, työvälineitä tai terveydenhuoltoa ei oltu suunniteltu. Karkotetut joutuivat rakentamaan itse omat vankilansa äärimmäisissä olosuhteissa. Kesällä oli kuuma, talvella hirveä pakkanen. Kylmässä yritettiin selviytyä hatarissa parakeissa ja jopa maakuopissa asuen. Kuolleisuus oli valtavaa.

Reuter kirjoittaa, että "pakkotyön teettämistä oikeutettiin propagandassa sillä, että se kasvatti kurittomasta väestä hyviä neuvostokansalaisia".

Samaan aikaan Pravadassa kauhisteltiin kapitalististen maiden työläisten kurjia oloja.

Neuvosto-Karjalassa suomalaisen kulttuurin ja hallinnon kukoistus päättyi vuonna 1935. Moskovan neuvostojohto julisti taistelun suomalaista porvarillista nationalismia vastaan. Murhat ja karkotukset alkoivat huipentuakseen vuosina 1937 ja 1938. Suomalaisia demonisoitiin samalla tavalla kuin ukrainalaisia nyt. He joutuivat kahden tulen väliin, koska Suomikaan ei halunnut loikkareita takaisin kotiin. Sekä NKVD että Suomen Valtiollinen poliisi pitivät suomalaistaustaisia neuvostokansalaisia vakoojina.

Punainen terrori ei sinänsä erotellut kansanryhmiä. Sen uhreiksi joutuivat kaikki, myös NKVD:n pyövelit kukin vuorollaan. Silti suomalaiset olivat niin yliedustettuja etenkin teloitetuissa, että Anni Reuterin mielestä voidaan puhua kansanmurhasta. Neuvostoliitossa asuneista tuomituista suomalaisista 90 prosenttia sai kuolemantuomion. Teloituskiintiöt ylitettiin Karjalassa nopeasti, sillä alueen uusi venäläinen johto väitti paljastaneensa suomalaisten fasistien terroristiryhmän.

Virallinen Venäjäkin tunnusti suomalaisten kansanmurhan vuonna 1993 Boris Jeltsinin kaudella. Siitä on tasan 30 vuotta. Nyt Venäjä on murhattujen sijaan rehabilitoinut murhaajan, Stalinin, ja vainojen muistoa häivytetään tai vääristellään, kuten joukkoteloituspaikka Sandarmohin taannoissa kaivauksissa. 

Ilkka Remeksen trilleri viihdyttää pitkästä aikaa, hurjavauhtisessa teoksessa Venäjän kosto Suomelle on vain yksi juonne

 Ilkka Remes: Pimeyden sydän. 472 sivua, WSOY.

Siitä on vuosia kun olen viimeksi päässyt kehumaan muinaisen ykkössuosikkini Ilkka Remeksen uutta trilleriä. Nyt se tapahtuu. Pimeyden sydän on viihdyttävä vauhtijännäri. Se on kuin Jason Bourne -elokuvat, joissa sankari sarjaselviytyy kiperistä tilanteista onnella ja nokkeluudella. Tai Remeksen itsensä toinen jännäri Karjalan lunnaat vuodelta 1998 huikeine ajojahteineen.

Yksi Pimeyden sydämen pääjuonista on Venäjän kosto Suomen Nato-jäsenyydestä. Remeksen skenaario on huolestuttava. Niin paljon vahinkoa voi tehdä niin kevyellä kalustolla.

Se on kuitenkin vain yksi juonilinja ja huipentuu vasta lopussa. Sitä ennen Remeksen tämänkertaisen sankarin Mikko Jalavan on jätettävä palaamatta vankilomalta ja matkustettava Hollantiin. Sieltä olisi isolla rahalla olisi ostettavissa todistusaineistoa, joka puhdistaa hänen vakoilusta syytetyn isänsä nimen.

Jalava itse on vankilassa kunnianloukkauksen takia. Hän on syyttänyt Supon entistä johtajaa Seppo Materoa vehkeilystä venäläisten kanssa, mutta todisteita ei ole. Nyt niitäkin on luvassa ja rahoituksessa auttaa Mikko Jalavan saama yllätysperintö, joka sisältää muhkean osuuden Kongossa toimivasta kaivosyhtiöstä.

Kongo, kaivos ja kolonialismi. Entinen ja nykyinen. Remes käsittelee aina suurvaltapoliittisia kysymyksiä. Pimeyden sydämessä aihe on Venäjän ja Kiinan kilpajuoksu Afrikan luonnonvaroista. Siihen viittaa kirjan nimikin. Pimeyden sydän on myös Kongoon sijoittuva Joseph Conradin vuonna 1899 ilmestynyt klassikkoteos.

Kaivosyhtiön osakkeita perinyt Jalava joutuu sekä kiinalaisten että venäläisten jahtaamaksi. Samaan aikaan hänen naisystävänsä Joanna on pinteessä tutkittuaan omin päin Seppo Materon toimia. Jännitystä syntyy kahdella rintamalla ja kolmannella venäläiset valmistelevat iskuaan Suomea vastaan.

Pidän Pimeyden sydämestä toisin kuin muista uudista remeksistä kahdesta syystä.

Ensinnäkin suurvaltapoliittinen vehkeily on tässä teoksessa taka-alalla ja Jalava vain pelinappula siinä. Tällä kertaa ei ole niin, että käytännössä koko maailman pelastaminen on yhden suomalaisen harteilla. Pimeyden sydän on rennointa Remestä. Huumoria ei totuttuun tapaan ole yhtään, mutta mielikuvituksellinen seikkailu yltää paikoin komeisiin mittoihin. Erityisesti pidän käärmeiden osuudesta Jalavan kujanjuoksussa.

Toiseksi Suomi on nyt Natossa. Remeksen ei tarvitse enää sisällyttää kirjaansa vaivaannuttavia turvallisuuspoliittisia puheenvuoroja liittoutumisen välttämättömyydestä.

Entisestä jäljellä ovat ontot henkilöhahmot. Sille ei voi mitään, että samalla kentällä operoiva Helena Immonen tekee kaiken paremmin ja uskottavammin. Joka syksy vuodesta 1997 ilmestyneellä uudella Remeksellä on silti paikkansa, jos ote säilyy jatkossakin yhtä pinnistämättömänä it´s only rock'n'roll-hengessä.

Härskin hauskaa menoa Tuomas Liusin liioittelevassa jännärissä Sikojen lahti

 

Tuomas Lius: Sikojen lahti. 555 sivua, CrimeTime.

500 sivun tuolla puolen Sikojen lahti huipentuu megalomaaniseen lopputaisteluun Pohjois-Karjalan syvässä metsässä jossain Venäjän rajan lähellä. Vaikutteet Tuomas Lius on todennäköisesti ottanut lukuisista toimintaelokuvista, joissa räjähdykset repivät maata ja takaa-ajot seuraavat toisiaan, mutta alakynnessä oleva vetää pitemmän korren oveluudellaan. Ja on mukana myös annos Sergio Leonen länkkäreiden dramaattisia lopputaisteluja.

Sikojen lahti on Liusin viides etsivätoimisto Hakasta kertova jännäri. Se on jotain aivan muuta kuin mihin suomalaisessa rikoskirjallisuudessa on totuttu. Realismista ei ole tietoakaan, kun Liperissä etsivätoimistoaan pyörittävät Julia Noussair ja Marko Pippurinen panevat tuulemaan. Lähin vertailukohta ovat Antti Tuomaisen komedialliset jännärit, mutta Lius panee paljon härskimmäksi ja brutaalimmaksi, ja kiihdyttää vielä kovemmille kierroksille kuin Tuomainen.

Liusin huumori on monesti oikeasti hauskaa, mutta sitä on liikaa. Teoksessa on paljon viittauksia populaarikulttuuriin. Teenpä minäkin yhden. Tuomas Lius toimii kuin viihdemoguli Spede Pasanen myöhäiskaudellaan. Koomisia tilanteita venytetään loputtomiin ja selitetään niin perin pohjin, että ainakin tämä lukija kyllästyi. Onneksi perinteisessä kirjassa on helppo hypätä yli, kun vitsi jatkuu ja jatkuu.

Komiikasta pitää huolen levottomasti höpöttävä ja vastuuttomasti käyttäytyvä Pippurinen, joka vetää välistä teinityttöjen etsivätoimiston saaman keikan kadonneen papukaijan etsimiseksi, mutta onnistuu huiputtamaan Hakalle myös rahakkaan homman liikemies Tapio Witkan henkivartijana tämän vieraillessa juhlatilaisuudessa Parikkalassa. Se keikka päättyy Witkan pojan Joonaksen sieppaukseen. Lunnaiden sijaan sieppaajat vaativat Witkaa myymään halvalla omistamansa Vaaralahden suojelualueen Eco Milestone -nimiselle yhtiölle. Sieppauksen tekijät toimivat nimellä Vihreä kaarti.

Tuomas Lius pyöräyttää käyntiin yhden Suomen kaikkien aikojen dekkarikarusellin. Siinä riittää rempseää meininkiä, yliampuvan värikkäitä tyyppejä, kantria soittava palkkamurhaaja, kieroja liikemiehiä ja yllättäen kaiken mekastuksen keskellä myös ekologista otetta. Sikojen lahti muistuttaa Carl Hiaasenin ekodekkareita, joita suomennettiin 1990-luvulla, mutta tässäkin tapauksessa Liusilla kaikki on isompaa ja röyhkeämpää.

Sieppausdraaman ensimmäinen käänne ei varsinaisesti yllätä, mutta siinä vaiheessa jäljellä on useampi sata sivua. Se onkin vasta alkua, kun tarinan konnat pettävät toisiaan ja Vaaralahden ikimetsästäkin löytyy yhtä ja toista arjen yläpuolelle nousevaa karmaisevaa. Ja lisäksi se kadonnut papukaija.

Marko Pippurisesta kuoriutuu kaiken hölötyksensä ja häröilynsä keskellä pätevä toimintasankari, kun on tosipaikka. Egyptiläistaustainen Julia Noussair on viileä huippuammattilainen, joka voi tehdä yhteistyötä Pippurisen kaltaisen sählärin kanssa vain tällaisessa liioitellussa mielikuvitusmaailmassa.

Teoksen alkupuolella ihmettelin, miten tällainen kirja voi olla peräti 550-sivuinen. Kyllä se voi ja sivumäärän mittaluokka on pitkitettyjä huumorikohtauksia lukuun ottamatta perusteltu. Hävyttömän viihdyttävä dekkari, kustantaja mainostaa takakannessa. Pitää paikkansa. Tuomas Liusin mielikuvituksella ei tunnu olevan rajoja ollenkaan. Kaikki tässä teoksessa on yliampuvaa, mutta juuri viihdearvo on huikea ja lopulta kokonaisuus osoittautuu loogiseksi vaikka siihen päädytään todella monen mutkan kautta.

Ruotsin parhaan dekkarikirjailijan Tove Alsterdalin Syväsatamassa poliittinen lähihistoria ja sukutarina kietoutuvat yhteen

Tove Alsterdal: Syväsatama (Djuphamn). Suomentanut Kari Koski. 364 sivua, Aula & Co.

Pakahduttava monikerroksinen dekkarin ja kaunokirjallisuuden yhdistelmä. Määritelmä sopisi jokaiseen Tove Alsterdalin romaaniin. Juuri ilmestynyt Ådalen-sarjan kolmas osa Syväsatama on sitä vielä enemmän. Kun poliisikonstaapeli Eira Sjödin alkaa selvitellä joen pohjasta löytyneen luurangon arvoitusta, jäljet johtavat poliittiseen kuohuntaan vuosikymmeniä sitten, mutta tulevat myös lähelle hänen oman sukunsa tarinaa.

Alsterdalin Ådaleniin sijoittuvissa dekkareissa on aina läsnä alueen teollinen ja poliittinen menneisyys. Ne kietoutuvat nykyhetkeen, jossa menneestä muistuttavat suljetut satama-alueet, lakkautetut sahat ja lahoavat talot. 

Aikoinaan poliittisesti tulipunainen alue muistetaan historian kirjoituksissa Ådalenin laukauksista. Vuonna 1931 Ådalenissa nykyisen Kramforsin kunnan alueella Ruotsin puolustusvoimat ampui kuoliaaksi viisi ihmistä paperityöläisten lakon yhteydessä järjestetyssä mielenosoituksessa. Niiden laukausten muisto kulkee mukana jokaisessa Alsterdalin Ådalen-kirjassa.

Syväsatamassa joen pohjasta löytyy siis luuranko, joka DNA-tutkimuksissa paljastuu noin 50 vuotta sitten kuolleen miehen ruumiiksi. Hän on kuollut niskalaukseen ja upotettu surman salaamiseksi. Ruotsin lakien mukaan murha - mahdollinen murha, voi se olla tappokin - on vanhentunut, mutta vakavien rikosten yksikköön siirtynyt Eira Sjödin ei anna periksi. Tapaus on selvitettävä, koska uhrin on saatava oikeutta ja mahdollisten elossa olevien omaisten saatava tietää, mitä kauan sitten kadonneelle miehelle on käynyt. 

Hämmästyttävä DNA-tekniikka antaa kuolleelle kasvot, ja vyyhti alkaa purkautua. Luuranko johdattaa poliittisesti kuohuvalle 1960-luvulle ja sitäkin kauemmas menneisyyteen. 

Vietnamin sodasta kieltäytyneitä amerikkalaisia sotilaskarkureita saapui Ruotsiinkin tuhatkunta. Osa heistä siirtyi Ådalenin kaltaiselle syrjäseudulle. Yhdysvaltain Vietnamissa käymä sota radikalisoi nuorisoa ympäri maailmaa. Alsterdal kuvaa sodan vastaisia mielenosoituksia, FNL-ryhmiä ja erilaisia vasemmistoliikkeitä, joita tuli ja meni. Niihin osallistui Eiran nyt muistisairas äitikin.

Yksi Syväsataman henkilöistä miettii, miksi Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei synnytä mitään vastaavaa.

Sosiaalidemokraattisessa Ruotsissa Ådalen oli kommunistien vankkaa tukialuetta. Sosiaalidemokraattiset puolue- ja ammattiyhdistysmiehet toimittivat työnantajille mustia listoja, joilla heiltä estettiin työhön pääsy. CIA taas vakoili sotilaskarkureita ja muita radikaaleina pitämiään aineksia Operaatio Kaaoksessa, joka oli Yhdysvaltojen lakien mukaan laiton.

Vietnam-karkurit ja Ruotsin vasemmiston sisäiset ristiriidat synnyttivät katkeruuden, joka johtaa Syväsatamassa jokeen upotetun miehen kuolemaan. Syyllinen on helppo arvata jo kirjan alkuvaiheessa, mutta se ei haittaa mitään. Tärkeintä ei ole, kuka sen teki vaan olosuhteet, joissa se tapahtui sekä matka, jolla juttu ratkeaa.

Tove Alsterdal mahduttaa reilusti alle 400-sivuiseen kirjaan valtavasti teemoja sekä raskaana olevan Eira Sjödinin persoonaa ja yksityiselämää. Silti Syväsatama ei tunnu millään lailla täyteen tungetulta. Kerronta on ilmavaa ja vetävää, jollain lailla kotoisaa. Yhteisön arki on vahvasti läsnä vaikkapa työväentalolle kokoontuneiden vanhojen ukkojen sekä naapuriavun muodossa.

Eira Sjödin on ollut sarjan ensimmäisestä kirjasta asti valloittava hahmo. Nyt hän on viimeisillään raskaana, muttei tiedä, kumpi kahdesta mahdollisesta vaihtoehdosta on lapsen isä. Ei olisi yllätys, jos hän tulevissa kirjoissa olisi kuitenkin päätynyt yhteen kolmannen kanssa.

Syväsataman voi lukea itsenäisenäkin tarinana, mutta eniten siitä saa irti, jos on lukenut ensin aiemmat osat Juurakko ja Vajoama. Yksi Syväsataman monista juonilinjoista alkoi jo Juurakossa, joten sitä ja osaa dekkarin henkilöistä ei voi oikein ymmärtää ilman aiempien osien tuntemusta.

Tove Alsterdalilla on ihmeellinen kyky yhdistää täysipainoinen dekkari ja vaikuttava lukuromaani samoihin kansiin. Keksittyjen henkilöiden lisäksi hänen sarjansa pääosassa on kokonainen syrjäinen alue, sen luonto ja ihmiset, katoava elämänmuoto maaseudulla ja aina jotain olennaista ruotsalaisen hyvinvointivaltion pimeältä puolelta. Syrjäisyydestään huolimatta huumekauppa on valunut etelän isoista kaupungeista Ådaleniinkin.