Viisi syytä sille, miksi oikeistovalta jyllää nyt kerrotaan vuoden parhaassa politiikka-kirjassa Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu

 Teemu Luukka: Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu. 395 sivua, Otava 2025.

Suomessa on oikeistolaisin hallitus sitten 1930-luvun. Kokoomuksen johdolla se toteuttaa kaiken, mitä elinkeinoelämä on osannut pyytää, ja perussuomalaiset taas saavat ne maahanmuuttopolitiikan kiristykset ja maahanmuuttajien elämän hankaloittamiset, jotka olivat puolueen tavoite.

Miten tämä on mahdollista?

Helsingin Sanomien entinen pitkäaikainen politiikan toimittaja Teemu Luukka esittää perustellun ja kiihkottoman näkemyksensä vuoden parhaassa politiikka-kirjassa Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu. Se sisältää jonkin verran uutta tietoa viime vuosien poliittisista tapahtumista sekä hallituspuolueiden puheenjohtajien pienoishenkilökuvat. Parhaimmillaan kirja on sen viimeisessä osassa, joka kertoo oikeistovallan synnyn syyt kirjoittajan näkemyksen mukaan.

Luukan mukaan syitä on viisi: perussuomalaisten nousun myötä tapahtunut protestiäänien kanavoituminen vasemmiston sijaan oikealle ja puolueen oma oikeistolaistuminen Timo Soinin jälkeen, oikeiston oma oikeistolaistuminen, talouspuheen hallitseva asema yhteiskunnallisessa keskustelussa, SDP:n toissa vaalikaudella tapahtunut käänne vasemmalle ja ay-liikkeen voimien hiipuminen.

1. Perussuomalaisten nousu

Luukan mukaan perussuomalaiset on muuttanut Suomen politiikkaa enemmän kuin kukaan muu 2000-luvulla. Puolueen nousu on keskeinen syy sille, että Petteri Orpo pystyi muodostamaan kokoomuslaista politiikkaa toteuttavan hallituksen.

Aiemmin maailmaan pettyneiden ääniä olisi kanavoitunut vasemmistolle, nyt ne ovat menneet oikeistolaiselle perussuomalaisille. Perussuomalaisten nousu on heikentänyt muita puolueita, mutta ei kokoomusta. 

Kokoomus on pitänyt kannattajansa myös siksi, että se kiristi maahanmuuttopolitiikkaansa jo viime vaalikaudella perussuomalaisten paineessa.

Siemen oikeistovallalle kylvettiin Luukan mukaan Jyväskylässä kesäkuussa 2017, jolloin perussuomalaisten koko puoluejohto siirtyi Jussi Halla-ahon ja halla-aholaisten käsiin. Puolue oli Soinin aikana jonkinlainen kristillis-sosiaalinen liike, "työväenpuolue ilman sosialismia". Uuden ja nykyisen puoluejohdon aikana siitä tuli talousoikeistolainen.

Petteri Orpo oli heittämässä perussuomalaisia ulos Juha Sipilän hallituksesta heti Halla-ahon valinnan jälkeen perustellen tätä arvopohjalla. Luukan kirjassa Orpo sanoo, että nyt hallitusyhteistyö oli mahdollista, koska puolue on muuttunut.

Ainoa todellinen muutos on, että perussuomalaiset ei tavoittele eroa EU:sta ainakaan nyt. Sen sijaan maahanmuuttokriittisyys on ehkä tiivistynyt lisää puolueen ydinsanomaksi, se vähättelee kaikista muista puolueista poiketen rasismia, ei pidä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistämistä tavoiteltavana, eivätkä sen jäsenet eivät luota mediaan tai tutkittuun tietoon.

Vuoden 2023 eduskuntavaalitutkimuksen perusteella perussuomalaiset on puolueena yhtä oikeistolainen kuin kokoomus, mutta sen äänestäjät ovat vähemmän oikeistolaisia kuin kokoomuksen.

Luukan kirjassa puheenjohtaja Riikka Purra sanoo perussuomalaisten olevan selkeästi oikeistolainen puolue siinä, miten se korostaa yksilön vastuuta yhteiskunnassa.

Kesän 2017 väärä arvopohja ei estänyt Orpoa lähestymästä Halla-ahoa jo keväällä 2019 yhteisen hallituksen muodostamisen merkeissä. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne kävi kirjan mukaan alustavia keskusteluja Orpon kanssa, mutta samaan aikaan Orpo tunnusteli hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa siltä varalta, että Rinteen yritys epäonnistuu.

"Hiukan maireissa yhteydenotoissa vakuuteltiin, että ne arvopohja-asiat, joista puhuttiin 2017, olivat silloin ja nyt on nyt", Halla-aho kertoi omassa elämäkerrassaan.

2. Oikeistolaiset ovat entistä enemmän oikealla

Toinen syy oikeistovaltaan on oikeistolaisten oma muutos. Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn arvo- ja asennetutkimuksissa näkyy, että suomalaiset ovat siirtyneet kymmenessä vuodessa poliittisesta keskustasta oikealle, mutta vasemmistoon itsensä sijoittavien osuus on pysynyt ennallaan.

Muutos on tapahtunut myös oikeiston sisällä. Maltilliseksi itseään kutsuvien määrä väheni, vahvojen oikeistolaisten määrä kasvoi. Tänä vuonna tehdyssä kyselyssä 23 prosenttia suomalaisista sijoitti itsensä oikeistolaidan äärimmäiseen kolmannekseen, vuonna 2013 heitä oli vain 13 prosenttia.

Vasemmistossa vastaavaa siirtymää äärilaidalle ei ole tapahtunut.

3. Talouspuheen ylivalta

Vuonna 2018 suomalaisten suurin huoli oli ilmastonmuutos. 2023 se oli siirtynyt talouteen, nuorten väkivaltaan ja hybridivaikuttamiseen. Talous- ja turvallisuuspuhe suosivat oikeistoa. Venäjän hyökkäyssota lisäsi sitä entisestään.

EVAn tutkimuksen mukaan kansalaiset luottivat velan hoidossa eniten kokoomukseen ja rikollisuuden torjumisessa perussuomalaisiin.

Saman tutkimuksen mukaan kansalaiset pitivät vähiten tärkeinä vasemmistolle ja vihreille tärkeitä aiheita, kuten kehitysyhteistyö, vähemmistöjen asema, maahanmuuton edistäminen ja sosiaaliturvan korottaminen. Vuoden 2018 huoli ilmastomuutoksesta oli sekin hiipunut talouden ja turvallisuuden taakse.

Taloudessa erottuu Nokian romahdus. Vuonna 2000 Nokia vastasi yksin noin puolesta Suomen talouskasvusta ja 20 prosentista viennistä. Se ja vuoden 2008 finanssikriisi on johtanut jatkuvaan kurjuuteen ja leikkauskierteeseen, joka katkesi vain neljäksi vuodeksi viime vaalikaudella.

Kokoomuksen kannatus ei ole ainoana puolueena kärsinyt julkisten menojen leikkauksista, jotka alkoivat vuonna 1991.

4. Antti Rinteen nousu SDP:n johtoon

SDP:n puheenjohtajaksi valittiin ay-demari Antti Rinne toukokuussa 2014. Voitto oli täpärä. Jutta Urpilainen joutui väistymään vain 14 äänen tappiolla.

Rinteen valinta siirsi SDP:n vasemmalle ja katkaisi pitkään jatkuneen yhteistyön kokoomuksen kanssa, mikä pohjusti tietä oikeistohallitukselle.

Urpilaisen kohtaloksi muodostui, että hänet koettiin oikeistolaiseksi. Hänen toimiessaan valtiovarainministerinä Suomeen iskivät finanssikriisi, eurokriisin jälkeinen matalasuhdanne sekä Nokian ja metsäteollisuuden tuottavuuden romahdus. Laadittiin pelastuspaketti ja tehtiin leikkauksia.

 Urpilainen sanoo kirjassa, että valtiontaloudesta huolehtiminen leimataan oikeistolaisuudeksi, vaikka se ei ole sitä.

Kokoomuksen ja SDP:n välit kiristyivät myös henkilösuhteiden takia. Se muutti kirjan mukaan Orpon suhtautumisen demareihin.

5. Ay-liike menetti mahtiasemansa

Viides ja viimeinen syy nykyiseen oikeistovaltaan on ay-liikkeen aseman heikentyminen elinkeinoelämän pitkän hivutuksen tuloksena.

Se alkoi marraskuussa 2015 Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n ilmoittaessa, ettei se tee enää keskitettyjä tupo-sopimuksia, jotka olivat olleet neuvottelujärjestelmän kivijalka 1960-luvun lopusta lähtien. EK:n tavoitteena oli viedä työehtosopimukset yritystasolle.

Sen jälkeen tehtiin kuitenkin vielä yksi tupo: Sipilän hallituksen kiky, jolla työnantajien maksutaakkaa sosiaaliturvamaksuissa kevennettiin ensimmäisen neljän vuoden aikana kuusi miljardia euroa.

Yksi kiky-neuvottelijoista oli Petteri Orpo. Luukan kirjan mukaan hän oppi silloin, että jos haluaa saada kokoomuksen tavoittelemia muutoksia läpi, sananvaltaa ay-liikkeelle annetaan vain se minimi, mihin kansainvälinen oikeus velvoittaa.

Sitä oppia Orpon hallitus on toteuttanut myllätessään työelämän suhteet työnantajille ja elinkeinoelämälle mieleisiksi. SAK järjesti viime vuonna suuria lakkoja lakimuutoksia vastaan, mutta työnantajapuoli oli päättänyt, että ne kestetään, maksoi mitä maksoi.

Nyt jäljellä on enää työmarkkinasuhteiden mullistuksen viimeinen silaus, kun hallitus helpottaa työntekijöiden irtisanomista.

Miksi he ovat niin vihaisia, että Euroopan perustukset järkkyvät?

 

Tom Kankkonen: Suuttumuksen aika - Populismin vastustamaton kutsu. 334 sivua, Docendo 2025.

Äärioikeisto ravistelee Eurooppaa, ja tämä voi olla vasta uuden aikakauden alkusoitto. Poliittinen maisema saattaa mullistua täysin ennen kuin 2020-luku on päätöksessä ja vajaan sadan vuoden takaa kylmiä väreitä herättävä uusi 30-luku alkaa.

Suomessa perussuomalaiset ovat jo hallituksessa, Ruotsin ruotsidemokraatit vaikuttavat hallitukseen sen ulkopuolisena tukipuolueena.

Euroopan poliittiset mannerlaatat voivat todella järkkyä, kun jatkuvassa poliittisessa kriisissä olevassa Ranskassa järjestetään presidentinvaalit vuonna 2027, jos Emmanuel Macron edes kestää sinne asti, Saksassa liittopäivävaalit vuonna 2029 ja Britanniassa parlamenttivaalit viimeistään elokuussa 2029. On täysin mahdollista, että kaikissa maanosan mahtivaltioissa valtaa pitävät oikeistopopulistit ja suoranainen äärioikeisto, kun uusi vuosikymmen alkaa.

Miten tähän on tultu?

Ylen entinen ulkomaantoimittaja Tom Kankkonen vastaa kysymykseen reportaasikirjallaan Suuttumuksen aika - Populismin vastustamaton kutsu. Hän on tavannut äärioikeistopuolueiden kannattajia ja politiikan tutkijoita Saksassa, Britanniassa, Ruotsissa ja Suomessa, ja tutkii myös ääripuolueiden Yhdysvalloista ja Venäjältä saamaa taustatukea.

Kirja auttaa ymmärtämään, mikä tavallisia ihmisiä ärsyttää niin paljon, että he ovat valmiita heittämään vakiintuneet vuosikymmeniä demokratiaa rakentaneet puolueet romukoppaan ja ainakin kokeilemaan jotain uutta. Vaikka äärioikeistoa ei niin kannattaisikaan, uusille voimille halutaan antaa mahdollisuus. Usko useimmissa maissa valtaa pitäneisiin sosialisti- ja konservatiivipuolueisiin on mennyt niin totaalisesti.

Ei tietenkään ole mikään yllätys, että eri maiden suuttuneita yhdistää eniten maahanmuutto. Sen koetaan lisänneen rikollisuutta, ja ulkomaalaisten  uskotaan vievän rahat, jotka kuuluisivat omille.

"Nythän tulijat eivät tee töitä. He saavat rahansa valtiolta", saksalainen eläkeläinen Wolfgang Wichmann sanoo Kankkoselle Vaihtoehto Saksalle (AfD) -puolueen vaalitilaisuudessa.

Keskustelu maahanmuuttajien yliedustuksesta sosiaalitukien saajina on yleiseurooppalainen äärioikeiston suosiota kasvattava ilmiö. Sama keskustelu käytiin Suomessakin viimeksi syyskuun lopussa, kun iltapäivälehdet julkistivat siitä kertovia selvityksiään. Seuraavassa gallupissa perussuomalaisten kannatus teki ison pompun ylöspäin.

Yhteistä on myös pelko oman kulttuurin kuolemasta "väestönvaihdon" takia.

"Jos maahanmuutto jatkuu, käy vielä niin, että muslimit julistavat kalifaatin jokaiseen suurkaupunkiin. Sitten moskeijoita on enemmän kuin kirkkoja. Sitä minä vastustan", Wichmann jatkaa.

Tälle voi naureskella, mutta syyskuussa AfD nousi gallupeissa Saksan suurimmaksi puolueeksi 26 prosentin kannatuksella. Samaan pelkoon nojaamalla perussuomalaiset käänsi koko kevään jatkuneen kannatuksensa alenemisen uudelleen nousuun.

Toinen yhdistävä tekijä on energiapolitiikka ja ilmastotoimien vastustaminen. Perussuomalaiset on koko ajan puhunut ylimitoitetusta ilmastopolitiikasta. Se on saanutkin hallituksessa vesitettyä senkin vähän, mitä ilmastopolitiikan kunnianhimosta oli jäljellä Orpon hallituksen ohjelmassa.

Tässä asiassa puolueiden välillä on myös painopiste-eroja. Se on sanottava perussuomalaisten kunniaksi, että puolue seisoo muiden suomalaispuolueiden tavoin Venäjä-pakotteiden ja Ukrainan tukemisen takana. Saksan AfD sen sijaan janoaa Venäjän halpaa energiaa.

Oikeistopopulistien käymä jatkuva kulttuurisota on tuttua jokaiselle suomalaiselle, joka viettää aikaansa sosiaalisessa mediassa. Se ja tunnepolitiikka ovat Kankkosen haastatteleman saksalaistutkija Wilhelm Heitmeyerin mukaan niin tehokkaita, että ihmiset ovat valmiita äänestämään omia etujaan vastaan.

Maahanmuutto, islam, ilmastotoimet. Siinä on kolme asiaa, jotka yhdistävät eri maiden äärioikeistoa ja jotka uppoavat kuin veitsi voihin.

Lisäksi on vielä neljäs: media, jota pidetään punavihreänä. Perussuomalaisille erityinen vihollinen on Yle.

Kun Kankkonen kysyi perussuomalaisten toimijoilta, mitkä Ylen sisällöt ovat heidän mielestään ideologisesti värittyneitä, vastauksissa nousi esiin vuonna 2019 julkaistu neljän jakson dokumenttisarja Pillupäiväkirjat, jonka kustannukset Ylelle olivat 2500 euroa.

Kankkosen haastatteleman Heitmeyerin mukaan nykyinen kehitys oli nähtävissä jo vuosituhannen alussa. Silloin ihmisten pelko oman asemansa menettämisestä alkoi kasvaa, kun kapitalismi jyräsi ja eriarvoisuus lisääntyi. Samaan aikaan valtiot alkoivat menettää kontrolliaan kehitykseen, mikä lisäsi epäluottamusta liberaaliin demokratiaan. Poliittinen koneisto ei pystynyt vastaamaan epävarmuuden ja epäluottamuksen nousuun.

25 vuotta myöhemmin ollaan ehkä suuren käännepisteen kynnyksellä.

Eleettömän tyylikästä vakoiluviihdettä Kari Häkämieheltä

 Kari Häkämies: Venäläinen sopimus. 356 sivua, CrimeTime 2025.

Kaapelit katkeilevat Itämerellä ja Donald Trump aloittaa toisen kautensa Yhdysvaltojen presidenttinä. Ex-ministeri Kari Häkämies on tiukasti ajassa kiinni vakoilusarjansa neljännessä osassa Venäläinen sopimus. 

Suojelupoliisin johtajaa Henrik Hamiloa työllistää brittiparlamentin jäsenen, entisen ulkomaankauppaministeri David Huntin katoaminen Turussa. Tapauksessa venäläisillä on sormensa pelissä, kuten kirjan nimikin kertoo.

Dekkareista klassisen tyylin vakoilukirjojen kirjoittajaksi vuonna 2022 siirtynyt Häkämies on uudella alallaan löytänyt varsinaisen kirjallisen leipälajinsa. Kokonaisuus on kuitenkin ollut epätasainen, mutta nyt avausosa Linnan hämähäkki on saanut vertaisensa seuraajan, ehkä jopa paremman.

Henrik Hamilo on edennyt sarjan neljässä kirjassa perustuslakivaliokunnan valiokuntaneuvoksesta pääministerin valtiosihteeriksi ja siitä suojelupoliisin päälliköksi. Tässä maailmanajassa ja Suomen maantieteellisen sijainnin takia venäläinen yhteys jokaisessa osassa on itsestäänselvyys.

Venäläisessä sopimuksessa Häkämies yhdistää elegantilla tavalla rakennusalalla toimivan perheyrityksen sisäiset riidat brittikansanedustajaan, joka ministerin postin jälkeen toimii myös rakennusalan konsulttina omassa maassaan. 

Suojelupoliisin huomion kiinnittää Ruotsissa toimiva venäläisdiplomaatti Max Mansulo, jolla näyttää olevan paljon asioita myös Helsingissä. Venäjän hyökkäyssodan takia Mansulo liikkuu tavallistakin matalammalla profiililla, sillä oikeasti hän on vakooja sekä monien poliittisten salamurhien taustavoima.

Oikeissa asiantuntevissa vakoiluromaaneissa ei rymistellä. Niissä istutaan työhuoneissa ja kabineteissa keskustelemassa. Tilanne kehittyy verkalleen. Näin on myös Venäläisessä sopimuksessa. Osaamattomissa käsissä tällä reseptillä voisi syntyä tylsää proosaa, mutta Häkämies on jo niin kokenut kettu, että jännite tihentyy koko ajan.

Sitä syntyy rakennusalan Havas-yhtymän ympärillä käytävästä pelistä, kun Lauri Havaksen isän perustaman Havas-yhtymän enemmistöomistajaksi on yllättäen noussut hyvien Venäjä-suhteiden palauttamista kannattava Rainer Sarkki. Hän on Havaksen vävy, jonka vaimo on kuollut auto-onnettomuudessa. Appiukon ja vävyn välit ovat jäätävät.

Ja toisaalla David Hunt tapaa hotellissaan kauniin naisen, jonka haluaa tavata pian uudelleen.

Henrik Hamilo ei ole poliisi eikä hänellä ole kokemusta rikostutkinnasta. Häkämies on kehittänyt hänen ympärilleen hienon kaartin miehiä, joilla sitä on. Heidän mukanaan Hamilokin on edellisiä osia enemmän mukana myös operatiivisessa toiminnassa.

Todellakin miehiä, naisen paikka tässä teoksessa on olla sihteeri, joka tarjoilee miehille kahvia. Naisenergiasta vastaa Hamilon naisystävä toimittaja Lotta Simula, jonka uutisnenä vie saman tapauksen jäljille ja ohikin Huntin katoamista tutkivista poliiseista.

Juttu viedään loppuun tyylillä ja maltilla. Lopussa Hamilo miettii maailman menoa pessimistisen realistisesti: "Suurvaltojen johtajat kaipasivat ihailua ja hyväksyntää usein samalla tavalla kuin pienet lapset. Isojen maiden sivistyneistö joutui surkeana ja unohdettuna seuraamaan sivusta maailmanpolitiikan merkillistä näytelmää, joka usein oli kuin päivästä ja kuukaudesta toiseen jatkuva painajaisuni."

Siinä on hyvin kiteytetty maailman tilanne syksyllä 2025.

Se vain ihmetyttää, miksi Venäläisessä sopimuksessa juodaan niin paljon teetä. Onko se venäläis-brittiläinen yhteys, joka toteutuu kirjan juonessakin?

Jukka-Pekka Palviaisen perusdekkarit erottuvat mukavilla päähenkilöillä

 

Jukka-Pekka Palviainen: Viimeinen rukous. 277 sivua, CrimeTime.

Raumalainen hypertuottelias kirjailija Jukka-Pekka Palviainen julkaisi vuosi sitten ensimmäisen dekkarinsa Tavoittelemanne henkilö on tapettu. Leppoisa perusdekkari kävi myös Vanhan Rauman matkailumainoksesta.

Sarjan toinen osa on Viimeinen rukous. Siinä mennään suoraan asiaan. Kaksi tummanpuhuvaa miestä kaappaa kiinteistönvälittäjä Titta Majavasuon ja tiukkaa häneltä nimiä. Rikosylikonstaapeli Teemu Taikkonen hälytetään uimahallista rikospaikalle. Pastori Mikael Salmenrinne on murhattu ampumalla naulapyssyllä niskakuoppaan. Salmenrinnettä on aiemmin uhkailtu sekaantumisesta nuoriin tyttöihin.

Heti alussa lukijalle on selvää, että jotenkin tapaukset yhdistyvät. Miten, sitä poliisit selvittävät Palviaisen dekkarissa sitten, kun hekin ymmärtävät, että monet erillisiltä näyttävät jutut liittyvät yhteen. Kolmas lenkki on vilunkimies, joka kuvaa pikkutyttöjä "kilttien setien" laskuun.

Kokeneena kirjoittajana Palviainen saa tekstin elämään ja soljumaan viihdyttävästi, vaikka dekkarina se ei erotu isosta massasta.

Henkilökuvaukseltaan se sen sijaan erottuu niin, että tällaista dekkaria lukee enemmän kuin mielellään.

Yleensä dekkarien päähenkilöillä on synkkiä salaisuuksia ja traumaattisia kokemuksia, jotka heijastuvat äkkipikaisena käytöksenä. Palviaisen Teemu Taikkonen, sekä lähin työtoveri rikoskonstaapeli Nelli Nurminen, ja oikeastaan koko poliisiyhteisö, ovat sen sijaan supermukavia ja empaattisia. Parasta Viimeisessä rukouksessa ei ole rikosjuoni vaan päähenkilöiden toisilleen heittämä hyväntahtoinen naljailu ja tarvittaessa huolenpito.

Päähenkilö Teemu Taikkosen parikymppinen tytär Taija on mielisairaalassa ja merikapteenivaimo Venla pitkiä aikoja poissa kotoaan. Tyhjää tilaa Teemu täyttää tapaamalla paljon vaimonsa sisarta Sonjaa, johon hän on ihastunut. Ainakaan kahdessa ensimmäisessä osassa asiassa ei kuitenkaan edetä kielletylle alueelle. Mutta jatkoa seuraa, sitä Palviainen virittää teoksensa lopussa.

Mikä on naulapyssymurhien motiivi? Palviainen on luonut niille riittävän toimivan taustan ja murhien tekijöille aivan uskottavan motiivin. Koskettavin henkilö on lievästi kehitysvammainen Tume, joka ei oikein ymmärrä, missä on mukana.

Jos kerronnassa olisi enemmän särmää ja kaavan rikkomista, Palviaisen dekkarit nousisivat perustasoa ylemmäksi. Aineksia siihen on.

Outi Hongisto unohti rakennusalan epäkohtiin pureutuvan sarjansa uusimmassa osassa sen, mikä tekee hänen dekkareistaan niin erityisiä

 Outi Hongisto: Järjestely. 291 sivua, Myllylahti.

Rakennusalalla itsekin töissä oleva espoolainen Outi Hongisto on tarttunut kahdessa edellisessä dekkarissaan Gryderi ja Verkosto alalla piileviin väärinkäytöksiin. Tai mitä sitä kaunistelemaan: rikollisuuteen.

Ensimmäisessä osassa grynderi hankki tonttimaata rikollisin keinoin. Erityisen onnistuneessa Verkostossa kuvattiin häikäilemätöntä välistävetoa uusien asuntojen takuukorjauksissa. Uskonnollistaustaisten rakennusliikkeiden verkosto vaikuttaa kirjan perusteella suomalaiselta versiolta mafiasta.

Sarjan kolmas osa Järjestely on Hongiston jälkisanojen perusteella mahdollisesti sen viimeinen. Nyt taustalla on Helsingin yritys rakentaa asuntoja Stansvikin luontoalueelle. Hongisto on siirtänyt samanlaisen tilanteen Espoon Mustalahteen, jonka kaavoitus on parhaillaan käynnissä.

Hongiston kahdessa aiemmassakaan dekkarissa ei juhlita henkilökuvauksella eikä juuri jännitykselläkään. Niiden voima on hänen asiantuntemuksessaan rakennusalan epäkohdista. Oman alan mätäpaiseiden puhkominen tuntuisi vaativan mittavaa kansalaisrohkeutta.

Järjestelyssä Outi Hongisto on kuitenkin pitkälle unohtanut oman valttikorttinsa. Mustalahden tapaus jää taustalle ennen kuin se keritään hätäisen tuntuisesti kasaan kirjan loppupuolella. Etualalle nousee kahden murhan selvittäminen. Sarjan toiselta päähenkilöltä sairauseläkkeellä olevalta rikosylikonstaapeli Hans Järvelältä se käy luonnottoman helposti.

Suolistosyöpää sairastava Hans löysi Grynderissä uuden yhteyden toimittajatyttäreensä Venlaan. Nyt he asuvat yhdessä Espoon Leppävaarassa kolmantena Venlan pikkupoika Leo. Entinen poliisi ja nykyinen toimittaja muodostavat tehokaksikon, joka on selvittänyt edellisten osien jutut.

Hans joutuu kahden murhan loukkuun, kun hän on luvannut tutkia entisen tutkintasihteerinsä Pia Valkosen veljen seitsemän vuoden takaista kuolemaa. Ville Valkonen puukotettiin kuoliaaksi 15-vuotiaana. Juttu jäi selvittämättä. Sitten Hansille soittaa KRP:n rikostutkija Kim Vähäsalo työmatkalta Yhdysvalloista. Hänen vaimonsa Maria on kateissa. Poliisi tutkii tapausta, mutta voisiko Hanskin katsoa sitä?

Arkkitehtinä työskennellyt Maria on saanut potkut arkkitehtitoimisto Pilvilaivasta vuosi sitten. Hetken itseään keräiltyään hän on perustanut ystävänsä kanssa yrityksen, joka flippaa asuntoja.

Jo komisario Palmu tiesi, että dekkarin, silloin puhuttiin salapoliisiromaaneista, ainoa kestävä aihe on murha. Ei siis ole yllätys, että Hans löytää Marian kuolleena tämän eräänlaisesta kakkosasunnosta, jossa tämä on tavannut rakastajaansa.

Olen allerginen dekkareille, joissa sivullinen, usein täysi amatööri, selvittää rikoksen, johon poliisi ei kaikista resursseistaan huolimatta pysty. Hans Järvelä ei ole amatööri ja vanhentuneen poliisikortin ahkera vilauttelu avaa hänelle ovia. Mutta ei vaan mene läpi, että hän löytää Marian ruumiin muutamassa tunnissa toisin kuin poliisi.

Rikosromaanina Järjestelyssä on samat heikkoudet kuin Grynderissä ja Verkostossa: kaikki käy liian helposti. Järjestely on lisäksi kerronnaltaan monotoninen. Hans saa idean, ajaa autolla tapaamaan asiasta tietäviä, jotka ovat aina heti tavoitettavissa. Seuraa 2-3 sivua dialogia, jonka jälkeen Hans ajaa Leppävaaraan makustelemaan kuulemaansa.

Molemmat murhat selviävät lopulta käden käänteessä. Marian murhaajan arvaa heti, Villessä on enemmän pureskeltavaa.

Kun kirjan lopulla päästään kunnolla käsiksi Mustalahteen, ollaan kiinni arvokkaan ranta-alueen kaavoitukseen liittyvässä vilunkipelin mahdollisuudessa ja talousrikollisuudessa. Siinä Hongisto pääsee elementtiinsä, mutta liian myöhään.

Nostin Verkoston viime syksynä vuoden kuuden parhaan kotimaisen dekkarin joukkoon. Siihen nähden Järjestely oli pettymys.

Venäjä hyökkää Suomeen ällistyttävän pikkutarkkoja yksityiskohtia pursuavassa esikoissotaromaanissa

 Mikko Koho: Yö joka lankesi yllemme. 477 sivua, WSOY 2025.

Heinäkuussa joskus kuluvan vuosikymmenen lopulla Antti Lindtmanin toimiessa pääministerinä toteutuu peloista pahin. Kiina on saartanut Taiwanin, Yhdysvaltoihin ei voi luottaa tilanteen kiristyessä Euroopassa ja Venäjä aloittaa sodan Suomea ja muuta Pohjois-Eurooppaa vastaan. Reserviläisiä on koottu pikavauhdilla muun muassa Kouvolaan. Sodan ajan joukko-osastot on muodostettu. Tavallinen arki on pyyhkäisty hetkessä pois.

Onneksi tämä on vain fiktiota turkulaisen poliittisen historian opiskelijan, vuonna 1992 syntyneen Mikko Kohon esikoisteoksessa Yö joka lankesi yllemme.

Mutta häiritsevän hyvin kuviteltua fiktiota. Voi uskoa, että jotenkin näin se menisi, jos joutuisimme todella hyökkäyksen kohteeksi. Vihollinen tulisi idästä ja kaakosta. Kaupunkeja pommitettaisiin tuusannuuskaksi. Droonivaara olisi alituisesti läsnä. Puolustustaistelu olisi äärimmäisen raskasta, koska hyökääjällä on niin suuri miesylivoima.

Ehkä vähän ylätyylisesti nimetty Yö joka lankesi yllemme on muodoltaan klassinen sotaromaani vaikka siinä kuvitellaan epätodennäköistä mutta silti mahdollista tulevaa sotaa. Se kuvaa erityisesti Karjalan jääkäriprikaatin yhden joukkueen yhtä panssarijääkäriryhmää Charlie 3:a.

Koho tuo sen sotilaita ripeästi näyttämölle kunkin erikoispiirteitä ja murteita korostaen. Sellaisia persoonia kuin esimerkiksi Rokka ja Rahikainen ei löydy. Sen sijaan uuden ajan sotaromaanissa naiset ovat yhtä kovia ja joskus kovempiakin taistelijoita kuin miehet. Suomalaisilla sotilailla on sellaisia nimiä kuin Cixin Liu, Karim Sirdani ja Priit Saar. Varusmiespalvelun aikana Nikona tunnettu sinkomies on korjannut sen jälkeen sukupuolensa ja on nyt Noora. Suomalaisen yhteiskunnan monikulttuurisuus ja muu moninaisuus näkyy romaanissa arkisena asiana.

Lähes 500-sivuisessa sotaromaanissa huomio kiinnittyy erityisesti pitkiin intensiivisiin taistelujaksoihin. Ehkä hieman liian pitkiin, sillä ne alkavat toistaa itseään. 

Mikko Kohon asiantuntemus kuitenkin vakuuttaa ja jopa häkellyttää. Hän kuvaa eri aselajien yhteistyötä ja aseistusta niin, että varmasti tietää mistä puhuu. Vanhoihin sotaromaaneihinkin tottuneelle, joissa aseistus on yleensä kivääri ja konekivääri, tarpeeseen tulee romaanin lopussa oleva sotilastekninen sanasto. Pelkästään hyökkäusvaunuja ja lennokkeja on niin monia erilaisia ja eri tehtäviin suunniteltuja.

Lopullisesti Koho pöllämystyttää taistelupaikkojen pikkutarkalla kuvauksella. Tämän romaanin sota tapahtuu kymmenillä tai jopa sadoilla oikeilla pikkuteiden pätkillä, mäennyppylöillä, kallioilla ja ojissa. Se huolellisuus, jolla romaania on suunniteltu, menee yli ymmärryksen.

Taistelujaksot tuntuvat ylipitkiltä kunnes on edetty seuraavan vuoden toukokuuhun. Sodan ratkaisutaistelun Koho sijoittaa monelle kesän leppoisan mökkimatkan taukopaikan Pukaron Paronin lähistölle kuutostielle 30 kilometriä Kouvolasta etelään. Sijainti ikään kuin korostaa sitä, mitä kaikkea on pelissä nyt, kun Euroopassa eletään uusia vaaran vuosia. 

Koho saa taistelun tuntumaan sielua repivältä, kun se yhdistyy mielessä Venäjän Ukrainan kaupunkeihin kiihdyttämiin ilmahyökkäyksiin ja Euroopan lentoliikennettä häiritseviin drooneihin, joiden lähettäjästä ei ole tietoa.

Ensimmäisen kerran Venäjä hyökkäsi fiktiivisesti Suomeen Helena Immosen jysärin lailla vaikuttaneessa Operaatio Punaisessa ketussa vuonna 2020. Sen vaikutus oli niin suuri, koska sotaa ei silloin osannut kuvitellakaan, olihan Venäjän avoin hyökkäys Ukrainaan vielä edessäpäin. Uudelleen Immonen kuvitteli sodan viime vuoden Operaatio Tuliketussa.

Immosen kirjojen valtteja olivat päähenkilöiden psykologisen tarkka kuvaus ja hänen sotiensa uskottava geopoliittinen pohjustus. 

Koho menee suoremmin asiaan. Venäjä hyökkää, koska se on Venäjä. Henkilöille luodaan niukasti taustaa. Se ei hirveästi hätkähdytä, kun sotaromaaneille tyypilliseen tapaan heitä kaatuu kesken taistelun melskeen. Sillä tavalla tutuiksi ja persooniksi Kohon luomat hahmot eivät kehity.

Silti Yö joka lankesi yllemme on pelottava ja vakuuttava sotaromaani, koska se voisi olla totta.

Mieltä kääntävässä esikoisromaanissa Venäjä hyökkää Ukrainaan kännissä, pilvessä ja kaaoksessa - Joel Hohkon Volodjan pojat hipoo täydellisyyttä

 

Joel Hohko: Volodjan pojat. 481 sivua, WSOY 2025.

"Ukrainalaisten heitintuli alkaa kun olen taas kusemassa pulloon. Kun se loppuu, etsimme raunioista haavoittuneita. Nostelemme rautakangella betonikappaleita tjumenilaisen päältä. Sen maha on auki, suolet ovat revenneet. Kaikkialla ympärillä on verta ja ihmisen paskaa. Koetan tehdä jotain, suolenpätkät ovat käsissä liukkaita kuin silakat."

Tällaista on Venäjän "erikoisoperaatio" Ukrainassa Suomen merivoimien sotilaan Joel Hohkon esikoisromaanissa Volodjan pojat. Se on myös juopottelua, huumeita, äärimmäistä väkivaltaa, epäpätevää johtamista, raiskauksia, ryöstämistä, kaaosta - ja kaiken keskellä yllättävän sivistyneitä keskusteluja muun muassa kirjallisuudesta.

Volodjan pojat on sotaromaanina toista maata suomalaisiin talvi- ja jatkosotakuvauksiin tottuneelle. Ei ole rintamalinjoja, ei selkeitä käskyjä ja johtamista, eikä sankareita. On vain visvainen sekasotku, jonka Venäjä sai aikaan presidenttinsä päähänpinttymän takia.

Joel Hohko on kirjailijana ensikertalainen, mutta kirjoittaa heti mestarin elkein sodasta ja sen seurauksista. Näkökulma on Venäjältä 14-vuotiaana Suomeen muuttaneen Kostjan, joka haaveilee pääsevänsä kirjailijaksi, mutta työskentelee sairaalan vahtimestarina. 

Kahden kulttuurin välimaastossa elävälle Kostjalle Putin on "meidän presidenttimme". Naisystävä Tanjan ja venäläis-ukrainalaisen ystäväpiirin kanssa juhlitaan venäläisiä merkkipäiviä kuten voitonpäivää. Tilanne Ukrainan rajalla kiristyy, mutta Kostja ja Tanja lähtevät Odessaan Tanjan serkun häihin. Tavallisten ihmisten tasolla venäläiset ja ukrainalaiset eivät vihaa toisiaan, vielä.

Romaanin alussa Kostja on 26-vuotias Suomen armeijan käynyt reserviläinen. Sympatiat ovat Venäjän puolella. Rauha Itä-Ukrainassa saadaan, "kunhan vain hoholit jättävät venäjänkieliset rauhaan ja unohtavat Donbasin ja Krimin ja hyväksyvät tosiasiat". 

Pian edessä on astuminen asepalvelukseen Venäjällä. Sen voisi Suomessa asuvana helposti välttää, mutta Kostja lähtee ehkä epämääräisen isänmaallisuuden ja toisaalta kokemusten hankkimisen takia. Suomalaiset tuntuvat hänestä liian pehmeiltä. Miehet ovat kuin naisia ja naiset kuin miehiä, ja ulkomaalaisuus on koko ajan niskassa.

"Jos minä arvostelen vaikkapa Suomen terveydenhuoltoa, ne loukkaantuvat. Venäjälläkö on parempi, joku voi kysyä."

Loistavaksi kirjoittajaksi osoittautuva Hohko taustoittaa perusteellisesti mielenmaiseman, joka saa Kostjan lähtemään ensin varusmieheksi ja sitten sodan alettua sopimussotilaaksi. 

Teksti on aivan tyrmäävää alusta lähtien. Kun päästään sotatapahtumiin, se muuttuu raadollisen mieltä kääntäväksi. Sodan rumuus ja sodassa nopeasti raaistuvien miesten kuvaus on häikäisevää, jos sellaista sanaa sopii käyttää tällaisessa yhteydessä.

Sodan rumuutta korostaa koko ajan kännissä olevien upseerien ja viime kädessä koko Venäjän välinpitämättömyys "sankareistaan".

Sotakirjallisuuden merkkitapaus. Sitä Volodjan pojat on. Mutta myös puhtaan kaunokirjallisuuden. Vuoden debyytti?