Sven Westerberg: Vaikeneva nainen (Judinnans tystnad). Suomentanut Laura Jänisniemi. 284 sivua. Blue Moon.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.10.2002.
Vanha nainen ampuu noin vain kadulla vastaan kävelleen nuoren miehen Göteborgissa. Kumpikaan ei ole koskaan tavannut toisiaan eikä heillä ole mitään yhteistä. Nainen, Ester G. ei suostu sanomaan sanaakaan tapauksesta.
Oikeuspsykiatri Hanna Skogholmilla on visainen tehtävä edessään, mutta juutalaisen Ester G:n elämää takaperin seuraamalla vastauksiakin alkaa löytyä. Sodan aikana Kööpenhaminassa koettu vaino ja ruotsalaisten uusnatsien tuoreet tempaukset kietoutuvat yhdeksi vyyhdeksi, jonka läpi tapausta on tarkasteltava.
Mutta kaikki eivät katso hyvällä Hanna Skogholmin selvityksiä, sen hän saa perheineen kokea.
Sven Westerbergin toinen suomennos on hyytävän hyvä. Vaikeneva nainen on aivan loistokas osoitus siitä, miten rikoskirjallisuuden kautta voi tehokkaasti kuvata yhteiskunnallisia ilmiöitä.
Westerberg on taitava kirjoittaja, joka samassa kirjassa pystyy kuvaamaan ihmisiään kaunokirjallisella tarkkuudella ja luomaan pirullista jännitystä. Se miten hän tässä kirjassa kuorii Ester G:n elämää kerros kerrokselta auki, on mestarin työtä.
Mutta mitä kertoo Ruotsista se, että syksyn kahdessa uutuusdekkarissa aiheena on yhteiskunnassa piilevä fasismi? Natsejahan kuvaa myös Henning Mankell uusimmassa kirjassaan Tanssinopettajan paluu. Kumpikin kirja ilmestyi kotimaassaan toissa vuonna.
tiistai 29. lokakuuta 2019
Markku Ropposen arkista jännitystä
Markku Ropponen: Puhelu kiusaajalta. 261 sivua. Tammi.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.10.2002.
Nykyisissä jännityskirjoissa on kaksi valtavirtaa. Yhtäällä on megaäksön, jossa pelissä on mieluiten koko maapallon kohtalo ja pelikenttänä koko maailma. Toisaalla ovat ahdistuneet jännitysromaanit, joissa murhatutkimusten kautta peilataan yhteiskunnan tilaa ja muuttumista.
Mutta välillä on mukava lukea ihan tavallinen dekkari, jossa rosvot ovat rosvoja, tilanteet arkisia ja rikoskin enempi surkea laatuaan.
Markku Ropponen on tällainen karun arjen kuvaaja parhaasta päästä. Puhelu kiusaajalta -kirjassa ollaan ankean syksyisessä Jyväskylässä, missä yksityisetsivä Kuhala saa toimeksiannon tutkia 1970-luvulla tapahtunutta murhaa.
Toisaalla kaksi luuseria joutuu kiristyksen kohteeksi ja muutama uusikin ruumis saadaan aikaan.
Ropponen kirjoittaa oudon vetävällä tavalla. Kerronta on leppoisaa, mutta vähitellen jännitys tiivistyy kuin huomaamatta ja henkilöissä on elämän makua. (Paitsi tietysti niissä, jotka pääsevät tapahtumien edetessä hengestään).
Erityiskiitoksen Markku Ropponen ansaitsee yksityisetsivä Otto Kuhalan hahmosta. Hän ei kuuntele oopperaa, ei ole eronnut eikä alkoholisoitunut. Viimeistään onnellista perhe-elämää viettävä tavallinen mies, joka sattuu olemaan yksityisetsivä rikkoo nykydekkarin kaavat.
Wallander jättää jäähyväiset
Henning Mankell: Palomuuri. Otava. 2000 Suomentanut Laura Jänisniemi.598 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 24.8.2000.
Ruotsin tämän hetken parhaan rikoskirjailijan Henning Mankellin viimeinen Kurt Wallander -dekkari Palomuuri on juuri niin hyvä kuin tämän vaikuttavan, mutta epätasaisen sarjan finaalilta saattoi toivoakin. Se on sietämättömän jännittävä, imaisee heti mukaansa, ja Mankellilla tuntuu olevan myös oikeaa sanottavaa modernin länsimaisen maailman elämänmenosta.
Tämä on seikka, joka viimeistään erottaa hänet suomalaisdekkaristien monenkirjavasta joukosta. Useimmat suomalaiset rikoskirjat tuntuvat tapahtuvan jossain tyhjiössä, pienoismaailmassa, jossa läsnä ovat vain rikoksia tutkivat poliisit tai nuhruiset yksityisetsivät ja toinen toistaan epäilyttävämpi murhan uhrin lähipiiri. Ympäröivä yhteiskunta puuttuu näyttämöltä.
Vaikka Palomuuri on Wallander-sarjan viimeinen kirja (ellei Henning Mankell pyörrä lopettamispäätöstään, mitä sopii toivoa), ei suomalaislukijoiden tarvitse vielä heittää lopullisia jäähyväisiä sympaattiselle ystadilaiskomisariolle. Kahdeksanosaisesta kirjasarjasta on vielä suomentamatta sen kolmas osa Valkoinen naarasleijona.
Lisäksi Mankell julkaisi Palomuurin jälkeen novellikokoelman Pyramiden, jossa tutustutaan Kurt Wallanderiin ensimmäistä romaania Kasvoton kuolema edeltävänä aikana. Kirjassa on viisi tarinaa, joista kolme lyhyempää on aikaisemmin julkaistu ruotsalaisissa lehdissä ja kaksi pidempää ovat uusia.
Toivottavasti Mankellin suomalainen kustantaja Otava julkaisee seuraavaksi Wallander-novellit. Valkoisen naarasleijonan elokuvasovitus on jo nähty suomalaisilla valkokankailla ja televisiossakin. Elokuvaversion perusteella Wallander ei tässä kirjassa ole omimmillaan.
Haavoittuva tietoyhteiskunta
Palomuurissa Henning Mankell kiihdyttää taiten kierroksia atk-konsultin sydänkohtauksesta ja taksikuskin mielettömästä murhasta kohti tietoyhteiskunnan kipupisteitä. Ystadista on määrä käynnistyä maailmanlaajuisten tapahtumien vyöry (joiden laatua ei tässä parane paljastaa), elleivät poliisit nuoren hakkerin avulla ennätä murtaa kaukana Ruotsista sijaitsevan tietojärjestelmän suojausta, palomuuria.
Uuden ajan terroristien ei tarvitse ottaa ihmisiä panttivangeikseen, avain tietoverkkojen hallintaan on paljon tuhoisampaa ja tuloksellisempaa, Mankell varoittaa.
Wallander-sarjan voimaa ei selitä pelkästään Mankellin kyky punoa näennäisen vähäisistä tapahtumista kehkeytyviä mitä hurjempia juonia. Hän myös kuvaa Ystadin poliisilaitoksen henkilöitä ja rikostutkinnan tahmeutta uskottavan tuntuisesti. Voi ainakin kuvitella, että juuri näin poliisit kokoontuvat jälleen kerran yhteen tunteja kestävään palaveriin käymään jälleen kerran kaikki tiedossa olevat asiat läpi oppiakseen ymmärtämään, mitä itse asiassa on tapahtumassa.
Kurt Wallander itse on tyypillinen rikoskirjojen poliisi. Kohta 50-vuotias, tietysti eronnut, kuuntelee klassista musiikkia, ahdistunut.
Mankell kuitenkin ui tavallista syvemmälle päähenkilönsä nahkoihin, siihen 500-600 sivuiset kirjat antavat mahdollisuuden. Suhde omalaatuiseen isään kummittelee edelleen, vaikka hänet päästettiinkin päiviltä jo edellisissä osissa ja hapuilevat yritykset saada uusi naisystävä huipentuvat Palomuurissa yllättävällä tavalla.
Palomuuri myös vetää yhteen edellisten kirjojen tapahtumia jättäen vaikutelman, että kaikki kahdeksan Wallander-romaania ovat mietitty kokonaisuus, yhtenäinen jatkumo, joka kattaa kahdeksan vuotta erään poliisin elämästä.
Viimeisessä kirjassa poliisilaitoksen sisäiset suhteet hiertävät niin, että lukija jää uteliaaksi. Viihtyykö Wallander enää pitkään poliisina vai toteuttaako hän pitkään hautomansa aikeen vaihtaa ammattia jonkun yrityksen turvallisuuspäälliköksi?
Huippua ja heikompaa
Parhaat Wallander-romaanit ovat suorastaan loistavia ja Palomuuri on yksi parhaista. Sarjan taso on kuitenkin vaihdellut käsittämättömästi.
Henning Mankell kirjoitti Ystadin maailmankartalle 1991 ilmestyneessä romaanissa Kasvoton kuolema. Laadukas ja lupauksia nostattanut jännäri, josta heti tunnisti hyvän ruotsalaisen dekkariperinteen parhaat puolet.
Kaksi seuraavaa kirjaa Riian verikoirat ja Valkoinen naarasleijona ovat omituinen syrjähyppy sarjan muiden osien teemoille.
Riian verikoirat tapahtuu nimensä mukaisesti pääosin Latviassa ja sisältää aivan liian epäuskottavia käänteitä ollakseen lopulta kiinnostava. Elokuvaversion perusteella myös Valkoisen naarasleijonan venäläiset ja eteläafrikkalaiset palkkamurhaajat eivät oikein sovellu wallanderilaiseen todellisuuteen.
Neljäs kirja Hymyilevä mies ei sekään sytytä. Kirjan konna, inhottava talousrikollinen on kuin rautalangasta väännetty hahmo, jonka kautta Mankell pyrkii kömpelösti osoittamaan ruotsalaisen yhteiskunnan muuttumista entistä välinpitämättömämmäksi.
Sarjan seuraavat kolme osaa muodostavat aivan omanlaisensa trilogian. Kirjassa Väärillä jäljillä Mankell pistää sarjamurhaajan riehumaan kesäisessä Ystadissa. Ajatus voi tuntua kornilta, mutta toteutus ja ajatus sen takana olivat vankkaa tekoa.
Seuraavana kesänä kirjassa Viides nainen naismurhaaja kostaa kokemansa vääryydet, mutta kolmas sarjamurhaaja 26 000 asukkaan pikkukaupungissa tuntui Askeleen jäljessä -romaanissa jo liioitellulta.
Palomuuri palauttaa onneksi tapahtumat takaisin maan pinnalle komealla tavalla ja jättää jälkeensä toiveen, että Henning Mankell venyttäisi sarjansa tyypilliseen ruotsalaiseen tapaan kymmenosaiseksi. Ilman Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön komisario Beckiä olisi Wallanderin hahmoakaan tuskin syntynyt. Seuraisi vain loppuun asti perässä.
Julkaistu Kansan Uutisissa 24.8.2000.
Ruotsin tämän hetken parhaan rikoskirjailijan Henning Mankellin viimeinen Kurt Wallander -dekkari Palomuuri on juuri niin hyvä kuin tämän vaikuttavan, mutta epätasaisen sarjan finaalilta saattoi toivoakin. Se on sietämättömän jännittävä, imaisee heti mukaansa, ja Mankellilla tuntuu olevan myös oikeaa sanottavaa modernin länsimaisen maailman elämänmenosta.
Tämä on seikka, joka viimeistään erottaa hänet suomalaisdekkaristien monenkirjavasta joukosta. Useimmat suomalaiset rikoskirjat tuntuvat tapahtuvan jossain tyhjiössä, pienoismaailmassa, jossa läsnä ovat vain rikoksia tutkivat poliisit tai nuhruiset yksityisetsivät ja toinen toistaan epäilyttävämpi murhan uhrin lähipiiri. Ympäröivä yhteiskunta puuttuu näyttämöltä.
Vaikka Palomuuri on Wallander-sarjan viimeinen kirja (ellei Henning Mankell pyörrä lopettamispäätöstään, mitä sopii toivoa), ei suomalaislukijoiden tarvitse vielä heittää lopullisia jäähyväisiä sympaattiselle ystadilaiskomisariolle. Kahdeksanosaisesta kirjasarjasta on vielä suomentamatta sen kolmas osa Valkoinen naarasleijona.
Lisäksi Mankell julkaisi Palomuurin jälkeen novellikokoelman Pyramiden, jossa tutustutaan Kurt Wallanderiin ensimmäistä romaania Kasvoton kuolema edeltävänä aikana. Kirjassa on viisi tarinaa, joista kolme lyhyempää on aikaisemmin julkaistu ruotsalaisissa lehdissä ja kaksi pidempää ovat uusia.
Toivottavasti Mankellin suomalainen kustantaja Otava julkaisee seuraavaksi Wallander-novellit. Valkoisen naarasleijonan elokuvasovitus on jo nähty suomalaisilla valkokankailla ja televisiossakin. Elokuvaversion perusteella Wallander ei tässä kirjassa ole omimmillaan.
Haavoittuva tietoyhteiskunta
Palomuurissa Henning Mankell kiihdyttää taiten kierroksia atk-konsultin sydänkohtauksesta ja taksikuskin mielettömästä murhasta kohti tietoyhteiskunnan kipupisteitä. Ystadista on määrä käynnistyä maailmanlaajuisten tapahtumien vyöry (joiden laatua ei tässä parane paljastaa), elleivät poliisit nuoren hakkerin avulla ennätä murtaa kaukana Ruotsista sijaitsevan tietojärjestelmän suojausta, palomuuria.
Uuden ajan terroristien ei tarvitse ottaa ihmisiä panttivangeikseen, avain tietoverkkojen hallintaan on paljon tuhoisampaa ja tuloksellisempaa, Mankell varoittaa.
Wallander-sarjan voimaa ei selitä pelkästään Mankellin kyky punoa näennäisen vähäisistä tapahtumista kehkeytyviä mitä hurjempia juonia. Hän myös kuvaa Ystadin poliisilaitoksen henkilöitä ja rikostutkinnan tahmeutta uskottavan tuntuisesti. Voi ainakin kuvitella, että juuri näin poliisit kokoontuvat jälleen kerran yhteen tunteja kestävään palaveriin käymään jälleen kerran kaikki tiedossa olevat asiat läpi oppiakseen ymmärtämään, mitä itse asiassa on tapahtumassa.
Kurt Wallander itse on tyypillinen rikoskirjojen poliisi. Kohta 50-vuotias, tietysti eronnut, kuuntelee klassista musiikkia, ahdistunut.
Mankell kuitenkin ui tavallista syvemmälle päähenkilönsä nahkoihin, siihen 500-600 sivuiset kirjat antavat mahdollisuuden. Suhde omalaatuiseen isään kummittelee edelleen, vaikka hänet päästettiinkin päiviltä jo edellisissä osissa ja hapuilevat yritykset saada uusi naisystävä huipentuvat Palomuurissa yllättävällä tavalla.
Palomuuri myös vetää yhteen edellisten kirjojen tapahtumia jättäen vaikutelman, että kaikki kahdeksan Wallander-romaania ovat mietitty kokonaisuus, yhtenäinen jatkumo, joka kattaa kahdeksan vuotta erään poliisin elämästä.
Viimeisessä kirjassa poliisilaitoksen sisäiset suhteet hiertävät niin, että lukija jää uteliaaksi. Viihtyykö Wallander enää pitkään poliisina vai toteuttaako hän pitkään hautomansa aikeen vaihtaa ammattia jonkun yrityksen turvallisuuspäälliköksi?
Huippua ja heikompaa
Parhaat Wallander-romaanit ovat suorastaan loistavia ja Palomuuri on yksi parhaista. Sarjan taso on kuitenkin vaihdellut käsittämättömästi.
Henning Mankell kirjoitti Ystadin maailmankartalle 1991 ilmestyneessä romaanissa Kasvoton kuolema. Laadukas ja lupauksia nostattanut jännäri, josta heti tunnisti hyvän ruotsalaisen dekkariperinteen parhaat puolet.
Kaksi seuraavaa kirjaa Riian verikoirat ja Valkoinen naarasleijona ovat omituinen syrjähyppy sarjan muiden osien teemoille.
Riian verikoirat tapahtuu nimensä mukaisesti pääosin Latviassa ja sisältää aivan liian epäuskottavia käänteitä ollakseen lopulta kiinnostava. Elokuvaversion perusteella myös Valkoisen naarasleijonan venäläiset ja eteläafrikkalaiset palkkamurhaajat eivät oikein sovellu wallanderilaiseen todellisuuteen.
Neljäs kirja Hymyilevä mies ei sekään sytytä. Kirjan konna, inhottava talousrikollinen on kuin rautalangasta väännetty hahmo, jonka kautta Mankell pyrkii kömpelösti osoittamaan ruotsalaisen yhteiskunnan muuttumista entistä välinpitämättömämmäksi.
Sarjan seuraavat kolme osaa muodostavat aivan omanlaisensa trilogian. Kirjassa Väärillä jäljillä Mankell pistää sarjamurhaajan riehumaan kesäisessä Ystadissa. Ajatus voi tuntua kornilta, mutta toteutus ja ajatus sen takana olivat vankkaa tekoa.
Seuraavana kesänä kirjassa Viides nainen naismurhaaja kostaa kokemansa vääryydet, mutta kolmas sarjamurhaaja 26 000 asukkaan pikkukaupungissa tuntui Askeleen jäljessä -romaanissa jo liioitellulta.
Palomuuri palauttaa onneksi tapahtumat takaisin maan pinnalle komealla tavalla ja jättää jälkeensä toiveen, että Henning Mankell venyttäisi sarjansa tyypilliseen ruotsalaiseen tapaan kymmenosaiseksi. Ilman Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön komisario Beckiä olisi Wallanderin hahmoakaan tuskin syntynyt. Seuraisi vain loppuun asti perässä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)