Uusi dekkarinimi Pekka Vänni kirjoittaa elävästi, mutta rytmittää huonosti, jolloin Hesekiel on pikkuisen tylsä

 

Pekka Vänni: Hesekiel. 342 sivua, CrimeTime.

Pekka Vänni menee asiaan ääntä nopeammin esikoisdekkarissaan Hesekiel. Viidennellä sivulla oikeistopopulistisen puolueen konkaripoliitikko kuolee salamurhan uhrina eurovaalien viimeisessä tilaisuudessa Helsingin Narinkkatorilla. Paikalla oleva KRP:n rikosylikonstaapeli Taru Wahlberg saa vainun ampujasta ja ampaisee perään. Murhaaja kuitenkin katoaa Helsingin maanalaisiin tunneleihin.

Huima alku lupaa paljon, mutta sitten Vänni juuttuu pitkäksi aikaa KRP:n tilannehuoneeseen. Juttua tutkitaan, kuulusteluja tehdään ja kaikkiin toimiin ryhdytään niin kuin varmasti tehtäisiin oikeastikin. Se ei vain ole pitkän päälle kovin mielenkiintoista. 

Aika pitkään saadaan odottaa jotain käännettä. Se tulee lyhyenä välähdyksenä, kun ilmeisesti ihmiskaupan uhrina prostituutioon pakotettu nainen yrittää paeta. Sen jälkeen palataan taas tilannehuoneeseen. 

Teoksen rytmitys ontuu. Dynaamisemmilla vaihteluilla Hesekiel toimisi paremmin.

Vasta Hesekielin puolivälin paikkeilla juttu alkaa jäsentyä. On poliitikon salamurha, ihmiskauppaa pyörittävä rinki sekä mahtimiesten saunaseura, jossa pannaan Suomen asioita kuntoon. Päästään ulos toimistosta. Tehdään uskaliaita operaatioita, tutustutaan tarkemmin sarjan muihin keskeisiin henkilöihin.

Alkaa valjeta, että Hesekiel on murhaaja, joka tappaa kostaakseen uhriensa pahat teot. Mutta mitä pahaa Narinkkatorilla ammuttu veteraanipoliitikko Pauli "Pate" Tenhunen on tehnyt?

Suuren kansainvälisen teknologiayhtiön johtotehtävissä työskentelevä Pekka Vänni kirjoittaa elävästi. Tarina sinänsä luistaa vaivattoman tuntuisesti. Teemat ovat puhuttelevia. Oikeistopopulismi, demokratian tulevaisuus, yhteiskuntaa sotatilaan ajavat kiihkoilijat. Nehän ovat tuttuja viime päivien uutisistakin.

Taru Wahlbergin henkilöä Vänni avaa vähän kerrallaan. Hän on taas uusi mielenkiintoinen naishahmo dekkarisarjan vetonaulaksi. Naisiahan uusien sarjojen päähenkilöt yleensä ovat.

 Aineksia on, mutta esikoinen ei ihan nappaa. Nimihenkilö Hesekiel jää täydeksi arvoitukseksi niin, että lukijalle jää hölmistynyt olo. Viritelläänköhän tässä suoraa jatkoa seuraavaan osaan?

Lopullisesti maku tähän esikoisdekkariin menee loppuratkaisussa. Ai sellainen James Bond -pahisten kaltaisen suuren suunnitelman toteuttaja oli tapahtumien taustalla.

Kaikesta tässä sanotusta negatiivisesta huolimatta en menetä toivoani Pekka Vänniin yhden kirjan perusteella. Kuten sanottu, hän kirjoittaa erinomaisesti, joten ehkä seuraavalla kerralla rytmit saadaan kohdilleen ja tarina lähemmäs maanpintaa, jolloin tuleekin jo hyvä dekkari.

Outi Hongiston pitäisi olla dekkaritähti - kolmiosainen Veljet täyttää sekä yhteiskunnallisen otteen että huippujännityksen vaatimukset

Outi Hongisto:

Veljet - Amir. 336 sivua, Myllylahti 2020.

Veljet - Younas. 293 sivua, Myllylahti 2021.

Veljet - Jälkeläinen. 245 sivua, Myllylahti 2023.

Miksi en ollut koskaan kuullutkaan espoolaisesta Outi Hongistosta vaikka hänen kolmiosainen dekkarisarjansa Veljet on loistava, olen dekkarien suurkuluttaja ja seuraan alaa tiiviisti? Kolmiosainen yhtenäinen teos ilmestyi 2020-2023. Siitä on ilmeisesti julkaistu vain yksi lehtiarvio ja pari blogiarviota. Hongiston nimi muistui mieleen kirjastossa siitä, että aina luotettava Kirsin kirjanurkka on arvioinut hänen kirjansa. 

Ensin lainasin ensimmäisen osan, mutta se ollessa vielä kesken kiirehdin hakemaan jatko-osat, ettei lukemiseen tule katkoa.

Veljet on saumattoman yhtenäinen tarina, joka on epäkätevästi julkaistu kolmessa osassa. Toisen ja kolmannen osan välissä meni lisäksi kaksi vuotta. Jatkuvajuoniset dekkarit ovat huono idea, mutta kun pääsi lukemaan tarinan yhteen menoon, kokemus oli intensiivisyydessään poikkeuksellinen. Muutama yhtä vetävä dekkari Suomessa joka vuosi julkaistaan, mutta ei kovin monta.

Rakennusalalla työskentelevä Hongisto käyttää sarjan nimen mukaisesti hieman kulunutta asetelmaa, jossa kaksi veljestä on eri maata. Teoksissa ei kuitenkaan ole mitään kulunutta. Hongisto oli jo esikoisessaan taitava kuvaamaan jengirikollisuuden houkutuksia ja nostattamaan sydämen tykytystä aiheuttavaa jännitystä.

Veljet ovat Pakistanista Suomeen turvapaikanhakijoina tulleet Younas ja Amir Zardari. Younas on poliisi ja tiiminvetäjä keskusrikospoliisissa. Amirille koulu ei maistunut. Hän on taitava käsistään, mutta kouluttamattomalle ei töitä löydy. Zardarit ovat siirtyneet äitinsä Maryamin kanssa Espooseen Joensuusta. Suomessa he aloittivat Kontiolahden vastaanottokeskuksessa.

Ensimmäisessä osassa Veljet - Amir Hongisto kuvaa uskottavasti, miten toimeton ja turhautunut nuori mies houkutellaan kerhoon eli maahanmuuttajien rikollisjengiin. Siihen Amirin värvää Kontiolahden ajalta tuttu Saeed. 

Amirin elämä on näköalatonta ja rahasta on koko ajan puute. Jengi tarjoaa veljeyttä ja ansaintamahdollisuuksia - rikollisin keinoin toki. Jengin johtajan Alin pyytämistä pienistä "palveluksista" se alkaa ja kohta Amir on mukana vakavissa rikoksissa, vaikka ei oikeastaan tahtoisi. Hän ei ole perinteinen paha veli, mutta veljeyttä puheissaan korostavan yhteisön vetovoima on vain liian suuri.

Younas alkaa luisua kaltevalle pinnalle, kun hänelle selviää, missä pikkuveli on mukana. Amiria suojellakseen hän syyllistyy virkavirheisiin, ja sotkeutuu yhä pahemmin omiin kuviohinsa, kun ymmärtää veljen olevan vastuussa myös rikoksista pahimmassa.

Hongisto rakentaa veljeksistä riittävän hyvät henkilökuvat, että kummastakin alkaa välittää. Jännitys kohoaa sitä mukaa, kun kummatkin vajoavat yhä syvemmälle laittomuuksiinsa. Ja kun selviää, että jengin todellinen johtaja on espoolainen poliisi, joka on rakentanut isot kuviot toimintansa pohjaksi.

Toisessa osassa Veljet - Younas Amir pyrkii eroon jengistä, jolloin hän muuttuu liian vaaralliseksi sen johtajalle. Raskaana olevan tyttöystävänsä Saanan kanssa edessä on pakomatka ja perässä tappajat.

Kakkososassa Hongisto kuvaa seikkaperäisemmin talousrikollisuuden toimintatapoja samalla kun intensiivinen jännitys kohoaa edelleen.

Päätösosa on Younasin ja pahan poliisin pitkä yhteenotto. Younas kokoaa tiiminsä kanssa todisteita, mutta vastapuoli on taustavoimiensa avulla aina askeleen edellä. Hongisto kirjoittaa tavalla, josta ei voi olla varma, voittavatko hyvät lopulta pahat. Siksi jännitystä riittää loppuun asti.

Monia dekkareita kuvataan nykyään sanalla nopealiikkeinen. Outi Hongiston tapauksessa liike on hypernopeaa. Luvut ovat lyhyitä ja koko ajan tapahtuu. Näkökulmahenkilöitä on useita ja heitä tulee sarjan edetessä koko ajan lisää. Ajassa tehdään usein isojakin loikkia eteenpäin. Nyt ei jahkailla saati jarrutella. Vauhdista huolimatta kokonaisuus pysyy koko ajan Hongiston hallussa. Esikoiskirjailijalla on varma ote alusta alkaen.

Miksi ihmeessä näin tasokas dekkaristi ei siis ole alan harrastajien huulilla, lehtien sivuilla ja ainakin pieni tähti Suomen dekkarikentällä? 

En tiedä, mutta epäilen sen johtuvan kustantaja Myllylahden passiivisuudesta, jota olen ihmetellyt ennenkin. Saihan nyt vientimenestykseksikin noussut Arttu Tuominen kirjoittaa neljä ensimmäistä dekkariaan Myllylahdelle ilman mitään huomiota. Jos en olisi ollut kymmenen vuotta sitten Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -raadissa, en olisi silloin kuullutkaan Muistilabyrintti-sarjasta.

Hongiston kustantajalla näyttää olevan tapana lähettää kirja maailmalle, mutta jättää se ja kirjailija ilman tukea. Outi Hongisto on niin kovan luokan tekijä, että ansaitsisi päästä isompaan talliin samalla lailla kuin Tuominen viidennestä dekkaristaan eteenpäin. Siitä ei ole merkkejä. Hongiston uusin dekkari Grynderi ilmestyi viime syksynä. Jälleen täydessä hiljaisuudessa ilman minkäänlaista markkinointia.

Delta-sarjan synkkä päätös Lavastaja esittelee taas uudenlaisen Arttu Tuomisen

 

Arttu Tuominen: Lavastaja. 320 sivua, WSOY.

Lavastaja on porilaisen Arttu Tuomisen kymmenes dekkari ja kuusiosaisen Delta-sarjan synkkääkin synkempi päätös. Myös Tuomisen neljä ensimmäistä teosta muodostivat kokonaisuuden.

Delta-sarjan viiden edellisen osan neljässä teoksessa Tuominen otti lähitarkasteluun yhden rikostutkijan kerrallaan. Jari Paloviidan, Henrik Oksmanin, Linda Toivosen ja rikososaston päällikön Susanna Mannerin taustoista nousi esiin traumaattisia kokemuksia ja vaiettuja asioita, jotka vaikuttivat heidän työhönsä. Paloviita peukaloi Verivelassa, todisteita suojellakseen lapsuuden ystäväänsä, Oksman salasi Hyvityksessä olleensa naiseksi pukeutuneena homobaarissa vähän ennen kun siellä räjähti ja Manner suojeli Vapahtajassa rikollisille poluille eksynyttä poikaansa laittomin keinoin.

Nyt Tuominen laittaa tutuiksi tulleet poliisit kuolemanvaaraan johdattamalla heidät kohtaamaan Harriksi itseään kutsuvan murhaajan. Harri ei ole tavallinen murhaaja. Hän on sellainen mestari, joita esiintyy vain dekkareissa. Harri murhaa ihmisiä, palsamoi ruumiit, asettaa ne tiettyyn asetelmaan ja lavastaa huolellisesti myös ympäristön menneen maailman esineillä. Ensimmäiset uhrit ovat perhe, joka istuu kotoisasti sohvalla katsomassa Kulkurin valssi -elokuvaa.

Harri pitää myös huolen siitä, että poliisi löytää uhrit nopeasti. Murtatut ovat osa suurempaa näytöstä.

Asetelma muistuttaa Henning Mankellin Wallander-dekkaria Askeleen jäljessä. Siinä murhaaja teki asetelmia historiallisiin pukuihin pukeutuneiden nuorten ruumiista. Tuomisen dekkarissa Lavastaja on koko ajan askeleen tai kaksi edellä. Hän ohjailee poliiseja haluamaansa suuntaan ja saa nämä toimimaan juuri sillä tavalla kuin tahtookin.

Mitä pidemmälle juttu etenee, sitä selvemmäksi käy, että poliisin Lavastajaksi kutsuma murhaaja lähenee Delta-sarjan ydinnelikkoa. Rikospoliisit ovat tietämättään roolihenkilöitä Lavastajan suuressa näytöksessä. Harri itse kertoo siitä kirjan osastojen alkuluvuissa. 

Lukijan tehtävä on jännittää, miten heidän käy nyt, kun jokainen on saanut elämänsä kuntoon ja rauhan itselleen. Jari ja Linda toistensa kanssa, Henrik Oksman järjestyspoliisi Pasin kanssa ja Susanna Mannerin poika suunnittelee opintoja ja elämäänsä eteenpäin.

Vaikka Delta on sarja, siinä ei ole tippaakaan sarjatuotannon makua. Jokainen teos on erilainen. Niin myös Lavastaja. Se on jo kokeneen, mutta kaikkea muuta kuin kaavoihinsa kangistuneen kirjoittajan huippuluokan näytös siitä, että kun osaa, voi tehdä mitä vaan. Jännitys tiivistyy hetki hetkeltä kohti odotettavissa olevaa suurta paukkua, joka ei kuitenkaan jää teoksen viimeiseksi sanaksi.

Lavastaja on jännityksen mestarin työtä, mutta ei kuitenkaan tärähdä samalla tavalla tajuntaan kuin realistisemmat sarjan aikaisemmat osat. Kuten sanottu, Lavastajan kaltaisia rikollisia huippuneroja esiintyy vain tällaisissa rikoskirjoissa. Viime vuosien pohjoismaisissa dekkareissa liikaakin. Ansioistaan huolimatta Lavastaja maistuu teoreettiselta. Arttu Tuominen näyttää, että häneltä luontuu nordic noirkin, vaikka sen kultakausi on ohi. Lavastaja viihdyttää, mutta ei kouraise.

Helena Immonen nousee vielä uudelle tasolle kettu-sarjan kihelmöivän jännittävässä päätösosassa

Helena Immonen: Operaatio Tulikettu. 512 sivua, CrimeTime.

Todella harvoin käy näin, mutta Helena Immosen tänään ilmestynyttä Operaatio Tulikettua lukiessa piti monta kertaa havahduttaa itsensä nostamaan katseen pois kirjasta: tämä ei ole totta eikä uutistekstiä. Tämä on romaani kuvitteellisista tapahtumista. Vaikka maailma on levoton, Suomessa vallitsee rauha.

Immosen Operaatio Punainen kettu oli jännärivuoden 2020 suurin sensaatio. Toden tuntuinen ja asiantunteva kuvitelma Suomen ja Venäjän välisestä sodasta teki sissiradisti ja reserviupseeri Immosesta kertaheitolla suomalaisen jännityskirjallisuuden kuumimman nimen. Vuoden välein ilmestyneet jatko-osat todistavat alan poikkeuksellisesta lahjakkuudesta.

Operaatio Tulikettu päättää neljän kirjan sarjan, jonka päähenkilöitä ovat sotaan joutuvat nuoret isät ja äidit. He ovat erikoisjoukkojen ylikersantti Joni Koivu, tämän sisar Riina, joka on Suomen ja Venäjän välisen sodan veteraani sekä Riinan mies everstiluutnantti Mikael Koivu. Jonin vaimo Meri on viimeisessä osassa sivuroolissa.

Hyvää tiedettiin odottaa, mutta priimaa siitä pukkasi. Neljännessä jännitys/sotakirjassaan Helena Immonen nousee vielä uudelle tasolle. Todelta tuntuva jännitys puree, ja juuri se pakottaa muistuttamaan itseä, että tämä on vain romaani.

Viime vuonna ilmestyneessä Operaatio Napaketussa kiristynyt kansainvälinen tilanne puhkeaa nyt avoimeksi Venäjän hyökkäykseksi Suomen Lapissa ja sitä myöten Natoa vastaan. Sitä ennen Venäjä on räjäyttänyt taktisen ydinaseen Ukrainassa. Kiinankin puheet kovenevat. Ollaan vähintään kolmannen maailmansodan kynnyksellä.

Vaikka kyseessä on jatko-osa, Operaatio Tulikettu toimii aivan hyvin itsenäisenä teoksena. Sen alussa kerrataan, että Venäjä on edellisessä osassa miehittänyt Norjalle kuuluvat Huippuvuoret ja Mikael Koivu on joutunut venäläisten vangiksi Barentsinmerellä yhdessä jäänmurtaja MSV Nordican miehistön kanssa. Mikael Koivua koskevaa tarinalinjaa lukuun ottamatta Tuliketun juoni on kokonaan uusi.

Suomi on siis taas sodassa. Operaatio Tuliketun tarina jakautuu kolmelle taholle. Riina Koivu lähetetään agenttitehtävään Kaliningradiin tavoitteena saada selville Suomen sotasalaisuuksia Venäjälle vuotavan vakoojan henkilöllisyys. Joni Koivu puolestaan osallistuu erikoisjoukkojen mukana Venäjän puolella tapahtuvaan operaatioon. Hänestä tulee siis uuden ajan kaukopartiomies.

Kentällä tapahtuvan toiminnan lisäksi kolmas olennainen taso ovat edellisten esimiehet ja Suomen poliittinen johto etunenässä presidentti Sauli Niinistö. Tämän kärsivällisyys on koetuksella eversti Vesa Ilvesvuoren uskaliaitten suunnitelmien ja omavaltaisen toiminnan takia. Ilvesvuori asettaa isänmaan asian oman asemansa edelle.

Näillä kolmella tasolla Helena Immonen operoi tavalla, joka saa haukkomaan henkeä. Jännitys on tiivistä yhtä aikaa Kaliningradin kaupungissa, Venäjän metsissä ja pääesikunnan käytävillä. Sotilastekniikan suhteen lukija voi olla varma, että kirjassa kaikki on oikein, mutta Immonen ei raskauta tekstiään liialla nippelitiedolla. Termistö on tullut tutuksi kaikille, jotka ovat vähänkin seuranneet Ukrainan puolustustaistelua Venäjän hyökkäystä vastaan. Se riittää.

Jonkinmoinen yllätys on, että sotakirjallisuuden alalajeista Immonen on valinnut juuri kaukopartiotoiminnan, jonka aiempien sotakirjailijoiden sukupolvet ovat kirjoittaneet viimeksi kuluneiden 60 vuoden ajan koko lailla tyhjiin. Hyvä että valitsi. Immonen puhaltaa uutta henkeä kuluneeseen teemaan ja luo sietämätöntä jännitystä, kun Muurmannin rataa katkaisemassa olevat erikoisjoukot saavat matkallaan uusia tehtäviä. 

Jatkosodassa radan katkaiseminen jäi suomalais-saksalaisilta joukoilta tekemättä. Jääköön tässä kertomatta, miten käy tällä kertaa.

Yli 500-sivuinen kirja on niin vetävä, että sitä ei oikein voi laskea käsistään. Immonen annostelee toimintaa ja suvantoja sekä vaihtuvia näkökulmia niin taitavasti, että jokainen lyhyehkö luku päättyy cliffhangeriin.

Jos nyt hakemalla hakee jotain kritisoitavaa, niin Immosen alussa taitavasti luonnehtimat kansaivälisen tilanteen kaikkinainen kiristyminen sekä Pohjois-Suomessa alkanut sota lähes unohtuvat taustalta, kun kuvaus keskittyy Koivujen ponnisteluihin. Helsingissäkin suhtaudutaan aika kevyesti siihen, että Lappia pommitetaan, koteja tuhoutuu, siviilejä kuolee ja evakot ovat taas liikkeellä.

Kaiken kaikkiaan Operaatio Tulikettu on kuitenkin mahtava näyttö siitä, että jännitys/sotakirjan voi luoda koskettavasti ja älykkäästi jonkinlaisen realismin puitteissa ilman supersuorituksiin pystyviä yksilöitä. Tavallisissa ihmisissä on Operaatio Tuliketun ja koko sarjan voima.

Kari Häkämiehen kolmas vakoiluromaani on polttavan ajankohtainen, mutta karikatyyrimäiset FSB-upseerit syövät tehoa

Kari Häkämies: Pietarin verikoirat. 329 sivua, CrimeTime.

Eleetön, tyylikäs, hillitty. Luonnehdinnat sopivat Kari Häkämiehen vakoilusarjan kolmanteen osaan Pietarin verikoirat siinä kuin kahteen edelliseenkin. Varsinais-Suomen maakuntajohtaja kirjoitti niitä ennen kymmenkunta perinteistä dekkaria, jotka toimivat hyvin, mutta eivät juuri erotu massasta. Politiikkaan kietoutuvat tiedustelumaailmaan sijoittuvat ajankohtaisjännärit ovat enemmän hänen leipälajiaan. Tai eiväthän Henrik Hamilo -teokset kovin jännittäviä ole. Tiedustelu sijoittuu varjomaailmaan, jossa keskustellaan, ei ammuskella.

"Linnan hämähäkki" Henrik Hamilo palaa Pietarin verikoirien alussa virkaansa eduskunnan perustuslakivaliokunnan valiokuntasihteeriksi. Viime kesään sijoittuvassa teoksessa demarit joutuvat oppositioon ja Hamilon päivät suositun pääministerin valtiosihteerinä ovat ohi. Pian hän saa kutsun ryhtyä suojelupoliisin uudeksi päälliköksi.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ehti mukaan sarjan ensimmäiseen osaan Linnan hämähäkki, joka ilmestyi toissa kesänä. Nyt myös Nato-Suomen horjuttaminen on Venäjän kohteena.

Presidentti Sauli Niinistöllä oli tapana sanoa, että "jotain ilkeyttä", sieltä, siis Venäjältä, saattaa olla tulossa. Häkämies kuului 1990-luvulla eduskunnassa Niinistön ystäväpiiriin. Hän on ehkä ottanut tehtäväkseen pohtia, mitä se ilkeys voisi käytännössä tarkoittaa.

Pietarin verikoirilla eli FSB-upseereilla Viktor Valujevilla ja Sergei Makarovilla on suomalaisen yhteiskunnan huipulla kiristettävissä oleva myyrä, jota voi tässä tapauksessa hyödyntää. Operaatio käynnistyy, kunhan ensin yksi venäläinen toisinajattelija on ammuttu ja pudotettu parvekkeelta Tukholmassa.

Henrik Hamilo tuntuu kolmannessa osassa vierailijalta nimikkosarjassaan. Aktiivisempi rooli on hänen naisystävällään, Ilta-Sanomien Venäjään erikoistuneella toimittaja Lotta Simulalla. Hän todistaa murhaa Tukholmassa ja matkaa pian Pietariin tapaamaan mahdollista arvokasta kontaktia. Eletään siis viime kesää, jolloin Pietariin pääsi bussilla. 

Samassa bussissa matkustaa Venäjän äänitorvena Suomessa toimiva Martin Kosygin, jonka esikuvaa ei ole kovin vaikea arvata. Yksi taso Häkämiehen kirjoja lukiessa ovatkin henkilöt, joilla on vastine todellisuudessa.

Valujevin ja Makarovin operaatio Suomessa tuntuisi tehokkaammalta, jos FSB-upseerit eivät olisi viinaan menevinä niin karikatyyrimäisiä. Uskottavuutta sillä kyllä on. Suomen ja Neuvostoliiton / Venäjän monikymmenvuotinen erityissuhde synnytti niin paljon riippuvuuksia, että Putinin pussiin pelaavat eivät tee sitä välttämättä aatteesta, vaan kiristyksestä tai puhtaasti rahasta.

Operaatio heikentäisi onnistuessaan Suomen uskottavuutta Natossa, mutta tavalliset kansalaiset tuskin huomaisivat mitään. Tåssä suhteessa todellisuus vesilaitoksiin kohdistuneina murtoyrityksineen tuntuu kylläkin jättävän Häkämiehen skenaarion varjoonsa.

Pietarin verikoirilla Häkämiehen vakoilusarja jatkuu tasaisen varmana. Ehkä liiankin tasaisen. Maammelaulun hengessä siinä ei ole laaksoa eikä kukkulaa. Klassisten vakoiluromaanien vaikutus näkyy, agenttitoiminta ei ole tavoitteenakaan, eikä siitä ole kysymys. Räväkkä Lotta Simula toki tasapainottaa Henrik Hamilon harmaata virkamiesmäisyyttä, mutta jotain uutta seuraavaan osaan jo kaivattaisiin.

Mikaela Bleyn loistava dekkari Kunnia säilyttää arvoituksensa loppuun asti

 

Mikaela Bley: Kunnia (Systern). Suomentanut Jonja Rajala. 491 sivua, Tammi.

Gyldenstedtin suvun linnassa Malmössa järjestettävät juhlat päättyvät murhenäytelmään. Kapinallinen Märtha-tytär ei saavu 18-vuotisjuhlapäivällisilleen, koska hänet on murhattu linnan saunassa. Sen jälkeen rakennus on sytytetty tuleen. Palaneesta ruumiista löytyy 21 veitseniskua.

Mikaela Bleyn The Killer -sarjan toinen dekkari Kunnia synnyttää heti kutkuttavan arvoituksen, ja pitää salaisuutensa loppumetreille. Sarjan tyhmä nimi johtuu sen toisesta päähenkilön, rikostutkija Henrik Hedinin pelityylistä entisenä jalkapalloammattilaisena. Enemmän päähenkilöä on kyllä hänen työparissaan Leia Kaplanissa, jolla on traumaattinen menneisyys, mutta sillä ei mässäillä tässä teoksessa.

Kunnia on poliisiromaani, jossa kysytään kuka sen teki. Perinteiseltä ja kaavamaiselta kuulostaa näin pelkistetysti ilmaistuna. Todellisuudessa Bley pysyttelee kaukana kummastakin. Hän luo heti kärkeen tiheän tunnelman, joka pitää loppuun asti. 

Sivuhenkilöt, jotka liittyvät tai eivät liity Märthan murhaan, lisäävät arvoituksellisuuden tuntua. Heistä yksi on vanhan tuttavuuden perusteella Gyldenstedtien juhlissa ollut asianajaja Andreas. Toinen keskeinen henkilö on hermoheikko Frances, joka asuu sisarensa Ritan ja kuolleen Helena-sisaren pojan Leonelin kanssa. Frances on jotain paossa ja pelkää, että heidät löydetään. Mutta mitä? Ja onko vaara vainoharhaa vai totta?

Bley on kehittänyt loistavan jännitteensä pitävän juonen, jossa jutun ytimeen kaarretaan kaukaa. Ennen kuin juttu ratkeaa ja menneet mädännäisyydet nousevat pintaan, oikeat henkiöllisyydet ja vanhat ihmisten väliset suhteet paljastuvat kerros kerrokselta. On näissä yhteyksissä tietysti klisee, että mikään ei ole miltä näyttää. Se vain on totta, ja tällä kertaa arvoitusdekkari on erityisen huolellisesti ja mukaansa tempaavasti rakennettu.

Kunniassa sivutaan naisten kokemaa väkivaltaa, rasismia ja maahanmuuttoa. Niiden myötä teos on hyvin ajassa kiinni. Olennaisinta silti on, että tätä ennen viisi suomennettua dekkaria kirjoittanut Mikaela Bley on huippulahjakkuus, joka tietää miten lukija otetaan pihteihin ja pidetään otteessa viimeiselle sivulle asti.