Vuoden viimeinen dekkari on Markku Ropposen 22. Kuhala, eikä se ole kovin hyvä

Markku Ropponen: Kuhala ja alamaailmanpyörä. 362 sivua, Tammi.

Vuoden viimeinen kotimainen dekkari ilmestyy vähän hassusti ensimmäisenä arkipäivänä joulun jälkeen. Tänään julkaistava Kuhala ja alamaailmanpyörä on Markku Ropposen 22. Kuhala-dekkari ja kaikkiaan 34. teos. Ensimmäinen oli Pronssijuhlat vuonna 1990, eli kirja per vuosi -tahtiin on menty.

Kuhalat ovat tuottaneet ainakin itselleni suurta nautintoa viime vuosina. Aidon huumorin lisäksi on ollut mukava lukea itseäni ehkä vähän vanhemman miehen surkuhupaisista pyristelyistä, jotka ovat johtaneet yksityisetsivän vaaran paikkoihin, seikkailuihin ja ihanien neitosten seuraan. 

Kuhala ja alamaailmanpyörä on kuitenkin pettymys. Nyt ei lähde, ei sitten millään. 

Edellisen osan Kuhala ja hornankattila jälkeen Kuhala on ollut sydänleikkauksessa ja keskittyy entistä vankemmin olemaan eläkkeellä sekä viettämään laatuaikaa ihanan Päivin sekä vanhenevan Hipun seurassa. Ropposensa lukeneet tietävät, ettei siitä mitään tule. Kuhala tempautuu seikkailuihin arkisella reissulla kodinkoneliikkeeseen, josta yrittää turhaan lunastaa arpajaisissa voittamaansa lihashuoltovasaraa.

Joutilas mies lupautuu viemään hybridillään epätoivoisen naisen Peetlehemin kylään Sallaan. Menomatkalla pistäydytään hylätyssä huvipuistossa Lapinlahdella. Paluumatkalla Kuhala osallistuu Kainuussa tanssilavan avajaisiin, jossa kohtaa epäilyttävien tyyppien lisäksi Epätarkka-ampujasta tutun sisäministeri Sterling Ryskälän. Kotona vaikeuksia tuottaa kuolleen ihanan Anastasian kelvoton veli Arkadi.

Kuten on viime vuosina tullut useasti todettua, Kuhalat ovat enää etäisesti dekkareita. Dekkarikehys vain mahdollistaa monenlaiset seikkailut ja oudot tapahtumat yhdistettynä ikääntyvän miehen itsetutkiskeluun. Sarjan aiemmissa osissa on silti ollut tarina, jolla on alku, keskikohta ja loppu.

Alamaailmanpyörä menee pelkäksi haahuiluksi. Ropponen marssittaa kainuulaiselle tanssilavalle ehkä venäläisiä hämärämiehiä aseineen ja räjähteineen, mutta tästä juonilinjasta ei synny sen kummempaa. Teokselle nimen antaneessa lapinlahtelaisessa rapistuneessa maailmanpyörässä mahdollinen jännitysmomentti hoidetaan pois vasemmalla kädellä vähän niin kuin sillä mielellä, että pakollinen kohtaus palkkamurhaajan kanssa on saatava alta pois mahdollisimman nopeasti.

Ropposen yleensä niin hersyvä huumorikin jää tällä kertaa piippuun. Sitä edustavat vain henkilöiden hupaisat nimet kuten Hääppönen, Sulo-Kaino Turtiainen ja Nettovirta. Muutaman hymyn huulille nostaa koekuvausten asteelle ennättänyt tv-sarja, joka pohjautuu Kuhalan edellisessä osassa ilmestyneisiin muistelmiin.

Kuhala-sarja ei ole tähänkään asti edennyt jatkuvana voittokulkuna. Väsähtänyt ja entisiä kuvioita liikaa toistava, kirjoitin vuonna 2012 ilmestyneestä teoksesta Kuhala ja yöjuna. Uuden vaihteen Ropponen löysi vuonna 2016 ilmestyneessä osassa Kuhala ja isku Helsingissä, josta alkaen verbaalista ilotulitusta riitti viime vuoden Hornankattilaan saakka.

Onkohan Markku Ropponen haukannut liian suuren palan alkaessaan kirjoittaa kahta kirjaa vuodessa? Viime kesänä ilmestynyt Nuori Kuhala -sarjan ensimmäinen osa oli jo pettymys ja nyt tuli toinen perään.

*   *   *

Julkaisin blogissani tasan 50 kirjoitusta vuonna 2024. Niistä 36 oli uusien kotimaisten teosten, pääasiassa dekkarien, arvioita. Lisäksi nostin esiin aiemmin itselleni tuntemattomat Outi Hongiston ja Marko Immosen. 

Yhteenvetona voisi todeta, että kovia täyosumia osui kohdalleni harmillisen vähän. Erityisen huolissaan pitää olla kotimaisten esikoisdekkarien vaatimattomasta tasosta. Kevätkauden kirjaluetteloiden perusteella ensi vuodesta on lupa odottaa parempaa ainakin esikoisten suhteen. Vuoden ensimmäinen kotimainen jännäri ilmestyy heti 2. tammikuuta.

Joona Keskitalolta jo toinen viiden tähden jännäri samana vuonna

Joona Keskitalo: Suo, joka upposi. 320 sivua, Bazar.

On perin harvinaista, mutta ei tavatonta että samalta kirjailijalta ilmestyy kaksi teosta vuodessa. Kirjoittaahan Christian Rönnbacka rinnakkain kahta sarjaa, ja esikoisdekkarinsa syksyllä julkaisseelta Jukka-Pekka Palviaiselta ilmestyi tänä vuonna peräti viisi kirjaa. Hyvin poikkeuksellista kuitenkin on, että samalta kirjailijalta saadaan muutaman kuukauden sisällä kaksi täysin erilaista teosta, jotka molemmat ovat aivan täydellisiä jännityskirjoja.

Suomen dekkarikentän omaperäisin ääni Joona Keskitalo pystyy tällaisenkin tempun tekemään. Takamailla-sarja alkoi viime talvena teoksella Saari, joka repesi. Näin Korppooseen sijoittuvan tarinan muunnelmana lännenelokuvien siitä teemasta, jossa muukalainen saapuu sisäänlämpiävään yhteisöön, ja saa totutut asetelmat sekaisin.

Syksyllä ilmestynyt Suo, joka upposi ei ole jatko-osa totutussa mielessä. Tarina ja tapahtumapaikka on kokonaan uusi. Takamailla on sarja vain siinä mielessä, että teokset sijoittuvat syrjäisiin paikkoihin. Seuraavaksi mennään Lapin tuntureille ensi vuoden puolella.

Suo, joka upposi sijoittuu kasitien varrella olevaan Revonlahden kylään Raahen lähellä. Siellä on suo ja kaksi toisiaan vihaavaa sukua. Lehtosilla on SEO-huoltoasema, Kaskilla muutaman sadan metrin päässä autokorjaamo ja tavoite avata sen yhteyteen huoltoasema. Viha on niin syvää, että murhia se tietää. 

Mutta kuka murhasi kenet ja miksi? Keskitalo yllättää lukijansa monta kertaa ja loppuun asti.

Suo, joka upposi alkaa heti komealla johdatuksella, jossa Keskitalo asettaa palikat näyttämölle. Tulossa on kuusi murhaa. Uhrit ovat tyranni, peto, marttyyri, petturi, valehtelija ja murhaaja. 

Sitten edetään murha kerrallaan tarinassa, joka on sekoitus Englannin nummille sijoittuvia kauhutarinoita ja Coenin veljesten Fargo-elokuvan innoittamia erinomaisia tv-sarjoja, jotka ovat nähtävillä Maxissa. Jälkimmäiset tuo mieleen Suon vinksahtanut henkilökaarti, jossa keskeisinä toimijoina vaihtelevat isänsä murhasta vankilassa istunut ja Los Angelesiin lähtöä tekevä Maria Lehtonen, harhojen vallassa elävä äitinsä tyrannisoima Teemu Kaski sekä Marialle kieroilun oppitunteja pitävä menestyvä yrittäjä Tumppi.

Monipolvista ja koko ajan kääntyilevää juonta on mahdotonta selostaa yhtään menemättä liian pitkälle ja pilaamatta lukijan iloa. Sanottakoon vain, että se kirjan nimessä oleva suo kätkee sisäänsä vähitellen ruumiin ja toisenkin, ennen kuin kuuden murhan tinki on täysi.

Joona Keskitalo on neljällä ensimmäisellä dekkarillaan todistanut olevansa huippulahjakkuus. Tämä viides vain vankistaa hänen asemaansa kirjailijana, jolta ei osaa yhtään ennakoida, minkälaista tarinaa sieltä seuraavaksi tulee. Yllätyksellisyys yhdistettynä korkeaan kertomisen taitoon. Siinä se, mikä on Keskitalon anti kotimaiselle rikoskirjallisuudelle.

Suo, joka upposi tarjoaisi mahtavat puitteet tv-sarjallekin Kaikki synnit ja Ivalo -sarjojen jatkeeksi, mikä tiedoksi laadukkaimmat sarjat nykyään tuottavalla Elisa viihteelle.

Keski-ikäinen mies muistelee Suonna Konosen romaanissa Uncle Samsara, ja saa kriitikon herkälle mielelle

Suonna Kononen: Uncle Samsara. 296 sivua, Enostone.

Kun mies tulee ikään, jossa eturauhanen muistuttaa olemassaolostaan, hän alkaa herkästi muistella nuoruuttaan ja ihmetellä nykyistä itseään. Se liekki mi silloin tulisena leimus, on hiipunut täs keski-iän keinus. Meidän piti muuttaa maailma, mutta muutuimmekin itse. Jäljellä on enää keski-ikäinen, keskiluokkainen keskinkertaisuus.

Joensuulaisen toimittaja-muusikko-kirjailija Suonna Konosen toisessa romaanissa elämäänsä kelaa toimittajasta mainostoimistoon siirtynyt Santtu Rinne. Santtu lienee viisikymppinen niin kuin Kononenkin. Kerran eronnut, nyt hyvässä avioliitossa elävä Tesla-mies, joka kesäreissuilla palaa nuoruutensa Kuopioon, jota ei enää ole. 

Kaikki on päällisin puolin mallillaan. Silti jotain puuttuu.

Aina silloin tällöin Santun uniin tai mielikuviin tulee parikymppinen Santtu muistuttamaan menneistä. Lukiolaiset Santtu Rinne ja Jaakko Rautiainen olivat Uncle Samsara -pienlehteä tekeviä nuorisoälyköitä, jotka intoilivat rokin lisäksi runoista, amerikkalaisesta beat-kulttuurista ja buddhalaisuudesta.

Pienlehdet syntyivät 1970-luvun lopulla punk-kulttuurin vanavedessä. Punkin lupaus oli, että kaikki saavat soittaa. Mutta jos ei osannut sitäkään vähää, mitä punkin soittaminen edellytti, oli mahdollisuus tehdä jotain muuta. Vaikka kopiokoneella monistettavia lehtiä, joita myytiin rocklehtien pienilmoitusten kautta ja kädestä käteen festareilla ja keikoilla. Avainsana oli omaehtoisuus.

Santtu ja Jaakko väsäsivät lehteään 1980-luvun alussa, jolloin suomirock eli voimavuosiaan. Ulkojäsenenä tiimiin kuului Santun ihastus Meri, johon suhde oli pitkään kuin Hectorin ikivihreässä Ake, Make, Pera ja mä: "Kuinka paljon kuinka turhaan hellyyttä mä silloin pelkäsin."

Supliikkimies Jaakko ja arempi Santtu monistavat lehteään Santun äidin työpaikan kopiokoneella ja rahoittavat kesäänsä Uncle Samsarasta saatavilla myyntituloilla. Lehteä myydään festareilla, joissa nähdään Lou Reedin kaltaisia nyt klassikoiksi muuttuneita rokkistaroja. Samalla tutustutaan toisiin pienlehtien tekijöihin. Nykykielellä verkostoidutaan. 

Eurooppakin avautuu interraililla. Sitä ennen kierretään Suomea peukalokyydillä ja uusien tuttujen autossa paperikartta oppaana. Digitaalista tulevaisuutta ei osaa edes kuvitella.

Konosen ensimmäinen romaani Tie päättyy meren äärelle loi vahvoja fiiliksiä ainakin tämän kirjoittajalle. Kun kuuluu samaan sukupolveen, ja on todennäköisesti hengittänyt Konosen kanssa samaa ilmaa vaikka emme ole koskaan tavanneet, romaani laittoi paljon muistikuvia liikkeelle.

Uncle Samsarakin tuli luettua muutamassa tunnissa. Nyt lähtivät liikkeelle toisenlaiset ajatukset. Santtu ja Jaakkohan elivät sen nuoruuden, jonka olisin halunnut elää, mutta en osannut, uskaltanut, pystynyt! Mutta sellainen kyllä oli oikeastikin olemassa, ei vain romaanin sivuilla. Mutta ei tuppukylässä ollut edes sitä yhtä hengenheimolaista, jonka kanssa olisi voinut sauhuta kulttuurin uusista tuulista. Eivätkä oma äly ja nokkeluus olisi riittäneetkään siihen vapautuneeseen verbalismiin, jota Santtu ja Jaakko harjoittivat lehdessään. Liian varhainen kommunistinen poliittinen herääminen kangisti ja muutti tosikoksi.

"Kaunokirjallisuus on ihmeellistä. Miten kirjailija voi kirjoittaa lukijasta." Näin Kononen kirjoittaa Uncle Samsarassa. Niin miten? Ja hän teki sen jo toisen kerran.

Lukion jälkeen Santtu ja Jaakko etääntyvät toisistaan. Nyt viisikymppinen mainosmies Santtu ei ole nähnyt entistä taistelupariaan vuosikymmeniin. Tarina kertoo, että Jaakosta olisi tullut ortodoksinen munkki. Lomamatkalla Heinäveden vuokramökiltä Santtu käy kyselemässä Jaakkoa Uuden Valamon luostarista, mutta turhaan.

Uncle Samsara on aivan suurenmoinen romaani. Mitä muuta edes voisi olla teos, jossa hurmaannutaan Lou Reedin lisäksi Neil Youngista, Pekka Strengistä, Joni Mitchellistä, ja nähdään Ruisrokissa Fisherman´s Blues -kauden The Waterboys. 

Omien päähän tulevien mielikuvien lisäksi se kertoo täyteläisesti 1980-luvun alun kaupunkilaisnuoruuden kiihosta ja tuskasta. Ja sen menetyksestä myös. Kipein ihanin nuoruuteni niin katkerana nään, kirjoitti Mika Waltari Nuoruus-runossaan. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva, että länsimaisen kirjallisuuden yksi haara palaa nuoruus-teemaan. Suonna Kononen tekee oman osansa taitavasti.

Viiden tähden romaanin täydellistää Juho Juntusen piirtämä kansikuva. Ainakin Soundia sen kulta-aikaan lukeneet ymmärtävät, että tämä on kovienkin juttujen joukossa vielä tavallista kovempi.

Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -ehdokkaat ja oma kuuden kirjan varjolista

 Suomen dekkariseura julkisti tiistaina kuusi ehdokasta Vuoden johtolanka -palkinnon voittajaksi. Suomen parhaana palkittava dekkari julkistetaan ensi vuoden helmikuussa. 

En ole toki lukenut kaikkia kotimaisia tämän vuoden dekkareita, mutta niin laajan otoksen kyllä, että kerron tänäkin vuonna oman varjolistani. Sillä ei ole yhtään samaa teosta kuin varsinaisella ehdokaslistalla.

SUOMEN DEKKARISEURAN EHDOKKAAT JA RAADIN PERUSTELUT

Kaarina Griffiths: Lintumies (Otava 2024)

Cornwallissa asuva kirjailija Kaarina Griffiths sijoittaa Lintumies-murhamysteerinsä sen tummaan ja villiin maisemaan tehden kunniaa who done it -juonirakennelmalle. Griffiths on lukenut christiensä ja hänen kuvaamansa kyläyhteisö henkii brittiläisyyttä. Griffiths kirjoittaa hyvin, ja monipolvisen juonen tarina kantaa hienosti loppuun saakka.

Petja Lähde: Kaksi astetta (Gummerus 2024)

Terhi Nuoran tarina jatkuu siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Kaksi astetta on vauhdikas ja jännittävä poliisiromaani. Nuoran oman elämän haamut vainoavat häntä, ja perisuomalaisesti Terhi juo liikaa ja rypee syvissä vesissä. Käsikirjoituksenomainen rakenne luo tapahtumista kuvia, joissa on kirjan läpi jatkuva jännite.

 

Risto Malin: Fabergén kana (Reuna 2024)

Kirjailija kertoo Kostamoiden kansalaissodasta alkavan sukutarinan. Malin on pitkänlinjan toimittaja, joka osaa kuvata kotimaisen vaateteollisuuden kehitystä ja tuhoa. Fabergén kanan jännitys syntyy kallisarvoisesta esineestä, jonka omistaminen on vaarallista. Kirja antaa hyvän historiallisen ajankuvan maamme teollisesta kehityksestä onnistuen yhdistämään jouhevasti historialliset faktat nykytapahtumiin.

 

Max Manner: Harha (Bazar 2024)

Harha on vahva ja jännittävä dekkari. Harri Hirvikallio -sarjan 7. osa toimii itsenäisenä teoksena. Harri joutuu virkansa puolesta selvittämään poliisin kuolemaa. Mitä ovat Harrin harhat ja mihin ne johtavat? Manner osaa lukijan huijaamisen taidon. Kirjailijan kekseliäisyyttä voi vain ihailla, ja kirja pitää lukijansa pihdeissään ja palkitsee kaikissa käänteissään.

 

Jussi Marttila: Lähdön läheisyys (Tammi 2024)

Kirjailija on luonut onnistuneen ja lämpimän päähenkilön. Yksityisetsivä Janatuinen on vahvasti oikeudentuntoinen, herkkä, pohdiskeleva, hidas mutta fiksu, omanlaisensa tyyppi. Lähdön läheisyyden juoni etenee jännittävänä läpi kirjan. Tarinakin on hyvällä tavalla omalaatuinen. Kirjailija tekee kunniaa kotimaiselle dekkarikirjallisuudelle viittauksilla Reijo Mäen ja Harri Nykäsen tuotantoihin.

 

Anu Patrakka: Kiusaaja (Otava)

Porton henkirikosyksikön tutkija Nelson Monteiro tasapainottelee virkansa ja muistisairaan isänsä hoitamisen välillä. Rikostutkinta vie Monteiron öisin tietojen perässä syrjäisille kaduille. Sivujuonena kulkee suhteen rakentaminen suomalaiseen Emiliaan. Monteiron ja muiden romaanin henkilöiden silmin Patrakka kuvaa Portugalin yhteiskuntaa ongelmineen sekä maan kaunista luontoa. Kiusaaja kertoo osattomuudesta mutta pyrkimyksestä parempaan uhrauksien kautta.

  

OMA VARJOLISTA KIRJOJEN ILMESTYMISJÄRJESTYKSESSÄ

Joona Keskitalo: Saari, joka repesi

"...uuden Takamailla-sarjan ensimmäisessä osassa piirit ovat pienet ja paikalliset, ja rikosten mittakaava pysyy pitkään piilossa. Kerronta on yhtä dynaamista ja eri näkökulmia vaihtelevaa kuin aiemmissa teoksissa. Myös jännitysruuvin hidas, mutta vääjäämätön kiristyminen pakottaa jatkamaan lukemista yllättävään loppuun asti."

Koko arvio täällä.

Kari Haakana: Kunnian hinta

"Jännityskirjallisuutta aikuisille, totesin edellisestä osasta. Siihen ei ole lisättävää. Kaiken lisäksi Haakana kirjoittaa upeaa toimintaa, mutta ei jännityskirjallisuudelle tyypillisellä tavalla, jossa päähenkilöiden ihmepelastukset seuraavat toisiaan. Kaikki Kunnian hinnassa on sellaista, että näin voisi olla oikeastikin."

Koko arvio täällä.

Ari Wahlsten: Pahan syleily

"Sen verran uskataa sanoa, että Wahlstenin kuvien perusteella lyhyet hiukset ovat todennäköisesti nousseet tanakasti pystyyn, kun hän on lukenut uutisia tänä kesänä. Pahan syleilyn juonikuvion yhtäläisyys todellisiin vasta sen kirjoittamisen jälkeen ilmi tulleisiin tapahtumiin on hätkähdyttävä, kylmäävä, jopa hieman pelottava."

Koko arvio täällä.

Tuomas Lius: Kova luu

"Kova luu on parasta Liusia. Hän on huumorimies, mutta pitää tällä kertaa itsensä sillä tavalla kurissa, että sitä ei ole liikaa, sitä ei venytetä, ja se mikä vitsaillaan, on oikeasti hauskaa. Nauroin jopa ääneen."

Koko arvio täällä.

Outi Hongisto: Verkosto

"Kirjan toivoisi toimivan kimmokkeena tutkiville taloustoimittajille selvittämään uskonnollispohjaisten rakennusliikkeiden taustaa ja toimintaa. On täysin pöyristyttävää, jos tavallisen ihmisen suurimman omaisuuden hintaa nostetaan ja laatua huononnetaan tietoisesti."

Koko arvio täällä.

Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli

Venäläinen peli alkaa yhden ihmisen moraalisen valinnan seurauksilla. Loppu saa melkein haukkomaan henkeä, kun Melentjeff nostaa moraalipohdinnan kokonaan toiselle tasolle.

Koko arvio täällä.

Moraalipohdinnat nostavat Jaakko Melentjeffin trillerin Venäläinen peli korkeammalle tasolle

 

Jaakko Melentjeff: Venäläinen peli. 341 sivua, Enostone.

Rikospoliisi Laura Kaskin ura keskusrikospoliisin Vantaan päämajassa on ohi. Pomot ja työtoverit käänsivät hänelle selkänsä, koska Laura teki oikein käräyttämällä yhden työtoverinsa korruptiosta. Se, mikä yleisen elämänkokemuksen mukaan oli oikein, on poliisien sisäpiirin näkökulmasta väärin ja petturuutta.

Laura on karkotettu KRP:n Tampereen yksikköön Timo Lehdon tiimiin, kun hän oikeastaan jo ennen työnsä aloittamista tempautuu osaksi vaikeaa murhatutkintaa. Helvetinjärven kansallispuistosta löytyy retkeilemässä ollut tapettu mies vieressään toinen, joka makaa henkitoreissaan maassa. Lammen vastarannalla retkeillyt eläkeläispariskunta on kuullut kaksi laukausta ennen kuin heidän ylitseen lensi drooni. Vähän ajan päästä kuului vielä kolmas laukaus.

Ylöjärveläisen Jaakko Melentjeffin neljäs dekkari Venäläinen peli alkaa poliisiromaanina. On murha ja murhayritys. Henkiin jääneen miehen henkilöllisyys ei selviä. Sairaalassa toipuvaa aletaan kutsua Mysteerimieheksi.

Timo Lehto suhtautuu Virossa syntyneeseen, mutta suomalaistuneeseen Lauraan alusta asti ynseästi. Nopeasti Laura huomaa tulleensa huijatuksi. Uusi marraskuussa alkanut työsuhde kestää vain vuoden loppuun, vaikka tiimissä on paikka auki. Petturin leima on seurannut Lauraa Vantaalta Tampereelle. Uusista työtovereista Matlockiksi kutsuttu Leo Mattila ja Outi Kuhlman sentään suhtautuvat häneen ystävällisesti.

Murhattu mies on ylikomisario Anssi Metsäpalo Tampereen paikallispoliisista. KRP:n tiimillä on edessä henkisesti raskas tutun miehen surman selvittäminen.

Venäläinen peli alkaa melko tyypillisenä poliisiromaanina. Lauran tausta talon sisäisenä ilmiantajana ei ole aivan tavanomainen, mutta muuten samat poliisityypit löytyvät kymmenistä rikosromaaneista.

Alku on kuitenkin vain silmänlumetta. Teos laajenee nopeasti kansainväliseksi trilleriksi, ja keskeisten henkilöidenkin parista alkaa löytyä tutkintaan vaikuttavia salaisuuksia. Laura saa läheltään vihaviestejä, joihin Timo Lehtokin suhtautuu jämäkästi. Melentjeff vyöryttää dekkariinsa kiinnostavia elementtejä ja käänteitä. Vaikutelma tyypillisestä dekkarista karisee. Tämä on jotain enemmän.

Murhan yhteydessä Helvetinjärven kansallispuistossa kadonnutta SIM-korttia jahtaavat kuumeisesti Venäjän FSB ja Saksan sotilastiedustelupalvelu MAD. SIM-kortille on taltioitu Euroopan turvallisuuteen vaikuttavia salaisuuksia. Suuri kysymys on, miksi se edes oli metsässä.

Venäläinen peli alkaa yhden ihmisen moraalisen valinnan seurauksilla. Loppu saa melkein haukkomaan henkeä, kun Melentjeff nostaa moraalipohdinnan kokonaan toiselle tasolle. Hän tuntuu kysyvän, mitä kaikkea voidaan hyväksyä Euroopan uuden kylmän oloissa ja kansallisen turvallisuuden nimissä. Uhrataanko silloinkin suuremman asian takia yksilö niin kuin Laura Kask uhrattiin oman valintansa takia? Onko oikein pelastaa uhrattavaksi päätetty työtoveri, vaikka hän ei olisikaan täysin viaton? Ja saako sitä katsoa läpi sormien, kun tietää tulleensa ylempien taholta raskaasti jymäytetyksi?

Jaakko Melentjeffin Venäläinen peli toimii erinomaisesti ihan monipolvisena trillerinäkin, mutta se pistää miettimään tavalla, joka nostaa teoksen jollekin korkeammalle tasolle.

Saksalaistakin huumoria on, todistaa Karsten Dussen Murhat ja mindfulness

Karsten Dusse: Murhat ja mindfulness (Achtsam morden). Suomentanut Anne Kilpi. 349 sivua, Aula & Co.

Saksalaisen huumorin sanotaan olevan sellaista, josta syntyisi maailman lyhyin kirja. Ei pidä paikkaansa ainakaan enää. Karsten Dussen maailmanmenestys Murhat ja mindfulness on normaalin dekkarin mittainen noin 350 sivussaan. Lisäksi se on hauska. Ei mikään kuoliaaksi naurattaja sentään, vaan hykerryttävällä tavalla humoristinen. Teoksessa on vähän samaa henkeä kuin Antti Tuomaisen huumoridekkareissa, jotka myös menestyvät maailmalla.

Murhat ja mindfulness menestyy myös Netflix-tv-sarjana. Eikä ihme. Se on ihanteellinen tapaus tv-sarjaksi sovitettavaksi. Tarina on selkeä, päähenkilö omaperäinen, luvut napakoita ja vastustamattomassa juonessa riittää koukkuja viimeiselle sivulle asti.

Mistä siis on kyse?

Asianajaja Björn Diemelin päämies on suurrikollinen Dragan Sergowicz. Työ on tuonut Bjönille runsaasti vaurautta, mutta haittapuolet painavat vaakakupissa enemmän. Hän ei ole ylpeä työstään rikollisen palveluksessa. Lisäksi se on saanut Björnin avioliiton luhistumisen partaalle. Tytärtään Emilyä hän ei näe juuri koskaan, ja vaimo Katharina tekee lähtöä, koska työn ja vapaa-ajan yhteensovittamista ei käytännössä ole.

Saadakseen elämänsä järjestykseen Björn hakeutuu mindfulness-valmentaja Joschka Breitnerin pakeille oppimaan tietoista läsnäoloa.

Opit kulminoituvat, kun Dragan pilaa Björnin ja Emilyn suuresti odottaman yhteisen vapaan viikonlopun. Koska se sanotaan takakannessa, sen voi sanoa tässäkin: hän antaa Draganin kuolla, koska voi. Ja koska mindfulness-oppien mukaan "minun ei tarvitse tehdä mitään, mitä en halua. Olen vapaa".

Björn hävittää Draganin ruumiin ja alkaa esiintyä niin kuin tämä olisi mennyt omasta halustaan maan alle ja kommunikoi organisaatiolleen ainoastaan asianajajansa kautta. Mutkia matkaan tuo se, että Draganin ryhmän ja kilpailevan rosvoporukan välille on juuri syntymässä sota, ja omissakin joukoissa on petturi. Pelastaakseen oman henkensä, Björnin on tehtävä lisää murhia.

Murhat ja mindfulness on nokkela veijariromaanin ja dekkarin yhdistelmä, jossa Björn Diemel luovii ja juonii mestarinsa Joschka Breitnerin oppaan Hektisestä hitaaseen - johtohenkilöiden mindfulness neuvojen mukaan kovassa rikollisten maailmassa saavuttaakseen sisäisen rauhan ja palauttaakseen perheyhteyden. 

Teosta ei ole suotta verrattu loistavaan Netflix-sarjaan Breaking Bad. Murhat ja mindfulness vain kulkee toisinpäin: pahojen joukossa oleva mies pyrkii jättämään rikollisten puolustamisen taakseen ja elämään tavallista elämää. Sen eteen hän on valmis kaikkeen saavuttaakseen tavoitteensa. "Kaikkeen" pitää sisällään myös joukon murhia, mutta vain murhamiesten murhia.

Murhat ja mindfulness sopii kaikille rikosromaanien harrastajille, mutta erityisesti niille, jotka ovat kyllästyneet samaa kaavaa toistaviin dekkareihin. Monty Pythonin sanoin: something completely different.