Piia Helander: Huurre. 350 sivua, Karisto 2026.
Hyvinkääläinen Piia Helander kirjoittaa uskottavasti nuorten maailmasta kotikaupunkiinsa sijoittuvissa dekkareissaan. Viime vuonna ilmestynyt Helios sijoittui hevosharrastuksen pariin, ja oli omasta mielestäni aivan vuoden parhaita kotimaisia esikoisdekkareita. Kakkososassa Huurre vuonna 1992 syntynyt Helander tavoittaa nuorten rikosten houkutukset, päihdeongelmat ja koulun kurinpito-ongelmat yhtä hyvin kuin kolmikymppisten aikuisten parisuhdekipuilut.
Hyvinkääläinen free-toimittaja Sami Alava on niin ison rikollisuuteen liittyvän skuupin jäljillä, että tietää henkensä olevan vaarassa. Marraskuussa hänet löydetäänkin kuolleena ulkoilualueella sijaitsevien kuntoportaiden juurelta. Vanhempi konstaapeli Ossi Hietala on ainoa, joka uumoilee rikoksen mahdollisuutta. Muut poliisit, varsinkin Ossin rasittava työpari rikoskonstaapeli Antti Lehto, ovat valmiita paketoimaan jutun vahvassa humalassa olleen miehen onnettomuutena.
Ossi Hietala on Helanderin sarjan toinen päähenkilö. Toinen on hevosaiheiseen lehteen kirjoittava ja yläasteen sijaisopettajana työskentelevä Sandra Dahlqvist. He kohtasivat jo Helioksessa edellisenä kesänä. Tunteita heräsi, mutta kumpikaan ei ole saanut tehtyä aloitetta, vaikka mieli on tehnyt. Nyt he kohtaavat uudelleen, koska Sandra Dahlqvist on jakanut työhuoneen Sami Alavan kanssa.
Hyvinkäällä tapahtuu katuryöstöjä ja huumekauppaa. Katujengeistä puhuminen tuntuu pikkukaupungissa liioitellulta, mutta häiriöt ulottuvat kouluunkin. Sandra saa yhden oppilaistaan avautumaan ja välittää tiedot poliisille.
Huurre on suurelta osin niin sanottua cosy crimeä. Etualalla on Sandra Dahlqvistin yksityiselämä, koiran ulkoitukset, ihastumiset ja pettymykset sekä aluillaan oleva esikoisromaani, jonka kirjoittamisessa Helander taitaa kuvata itseään. Yksi ihastumisen kohde on omista menneisyyden syistään sitoutumiskammoinen Ossi Hietala. Vetovoimaa kaksikon välillä on, mutta onko pitovoimaa?
Cosy crime ei kuulu suosikkeihini, mutta Piia Helander kirjoittaa niin sujuvasti, eloisasti ja ilmavasti, että Huurretta lukee oikein mielellään. Kun rikosjuoni tiivistyy, Helander heittää sujuvasti tiukemmalle vaihteelle. Loppuratkaisut kylmäävät. Tarinan eri sävyt sulautuvat ihmeen hyvin toisiinsa.
Rikosjuonessa Helander käyttää oivaltavasti Hyvinkään asemaa rautatiekaupunkina, jossa kiskot vievät etelään ja pohjoiseen, mutta tavarajunat kulkevat myös Hankoon. Huurre on niin näppärä jatko-osa, että Helanderille uskaltaa ennustaa valoisaa tulevaisuutta dekkarikirjailijana.
Piia Helanderin kirjojen nimiä en ymmärrä. En ole googlaamallakaan keksinyt, miksi esikoisen nimi oli Helios. Huurre taas on teoksessa koulun joulunäytelmä, joka on aivan sivuroolissa koko jutussa. Mutta eihän nimi miestä pahenna, eikä hyvin toimivaa dekkariakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti