Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus. 188 sivua, Aviador 2026.
Humppakuutio on kuomuperävaunu, jossa pienet orkesterit kuljettavat soittimiaan keikoille, kerrotaan joensuulaisen Suonna Konosen kolmannen romaanin takakannessa. Musiikillisilla linjoilla siis jatketaan. Toimittaja-muusikko Konosen esikoisessa Tie päättyy merenrannalle tyylilajina oli progessiivinen rock, proge. Omaelämäkerrallinen Uncle Samsara eteni 1980-luvun suomirokin tahtiin. Humppakuutio kirjan nimessä tietää sitä, että nyt on luvassa suuri joukko osuvia iskelmäsitaatteja.
Kadonneen humppakuution arvoitus on näennäisdekkari menneestä maailmasta, tarkemmin sanottuna jostain 1990-luvun lamavuosista Joensuussa ja yleensä Pohjois-Karjalassa. Se kertoo entisestä iskelmämuusikosta ja managerista Harri Harakasta, joka yrittää rauhallisempaa elämää ja leveämpää leipää yksityisetsivänä.
Etunimen hän kirjoittaa kuitenkin Harry-muodossa, koska se kalskahtaa paremmalta. Jos teoksen viitekehyksenä olisi rock, selitys voisi olla, että näin nimessä on enemmän Texasia. Vertauksen ymmärtävät ne, jotka tietävät, miksi Hurriganes-yhtye nimettiin tahallaan väärin.
Hiljaista on, mutta Harry Harakka saa kaljat tarjoamalla vetoapua uudelle toimelleen juopolta toimittajalta Könö Könöseltä, joka tekee hänestä ison jutun Sirmakka-kaupunkilehteen. Juoppo toimittaja on klisee, mutta basistivitsejä suoltava ja olutta imevä Könönen istuu tarinaan kuin plektra kitaristin sormiin.
Tanssiorkesteri Trio Revanssin pitäisi lähteä keikalle Lieksaan, mutta se humppakuutio soittokamoineen on kadonnut orkesterin johtajan Kauko Karvosen pihalta. Siinä keikka yksityisetsivälle.
Juonella ja dekkarillisilla elementeillä ei ole kauheasti väliä. Kadonneen humppakuution arvoitus viihdyttää rattoisasti, kun Harry ja Könö lähtevät ensin mainitun vuoden 1977 mallisella Mercedes-Benz W123:lla jäljittämään peräkärryä pitkin Joensuuta ja laajemmin lähialueita.
Muusikkohuumori ja absurdit käänteet seuraavat toisiaan. Kononen siteeraa yli kolmeakymmentä iskelmää juuri oikeissa paikoissa, ja keksii hyviä lauseita itsekin. Mersussa on vanhat talvirenkaat, "joiden nastat olivat rapisseet tienvarsien lepikoihin Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana ja Syreniuksen Elonkorjuun kitaristina". Aivan, teoksen huumorista saa kaiken irti vain, jos omaa monipuolisen musiikillisen sivistyksen.
Humppakuution arvoituksesta seuraa nostalgiaa ja arvostusta tanssipaikkojen puurtajille ja ihmisten tunnelman kohottajille, joiden leipä oli yhtä pieninä palasina kuin Tapio Rautavaaran laulussa Juokse sinä humma. "Joka lainanlyhennys on maksettu rumpua lyömällä ja lauluja laulamalla", Kauko Karvonen esittelee ylpeänä omakotitaloaan Harry Harakalle.
Lämminhenkisen huumorin täyttämällä kirjallaan Kononen tunnustaa rakkauttaan Joensuulle ja koko Pohjois-Karjalalle. Sen voi nähdä rinnakkaisteoksena hänen Huojuva lato -biisilleen Karjalan taivaan alla, jossa "nää oudot rajaseudut mua jostain syystä rauhoittaa".
Nostalgiatripin täydentää Juho Juntusen piirtämä kansi, ja kirjan taiton on tehnyt Japa Mattila. Nimet saavat kirjan sisällön lisäksi herkälle mielelle, sillä nehän ovat tuttuja Soundi-lehden 1980-luvun lukijoille. Oliko Mattila peräti se, joka liitti toimittajien juttuihin pisteliäitä latojan huomautuksia...
Eli niin tässä taas kävi kuin ennenkin: Suonna Kononen kirjoittaa ja samanlaisia herkkyyksiä omaava lukija alkaa muistella nuoruuttaan, johon tietenkin kuuluivat rockin ohella humppatanssit talvisin työväentalolla ja kesäisin VPK:n lavalla.
Kononen on tyylinsä löytänyt, mutta varioi sitä niin, että jokaisessa romaanissa on tuore ote. En panisi pahakseni, jos hän jarruttaisi tällä kertaa uudistumistaan niin että Harry Harakka saisi toisenkin jutun selvitettäväkseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti