Ilveksen kynnet on hajanainen, koska edes Karin Smirnoff ei voi välttää kolmiosaisen dekkarisarjan keskimmäisen osan ongelmaa

 Karin Smirnoff: Ilveksen kynnet (Lokattens klor). Suomentanut Anna Skogster. 421 sivua, WSOY 2025.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä ilmestynyt Stieg Larsssonin kolmiosainen Millennium-sarja oli dekkarisensaatio. Viisikymppisenä sydänkohtaukseen kuollut kirjoittaja ei ehtinyt nähdä sen menestystä.

Larssonin luomat hakkeri Lisbeth Salander ja toimittaja Mikael Blomqvist jatkavat dekkarihahmoina muiden kirjoittamissa kolmiosaisissa jatko-osissa. Mikäpä kustantaja kieltäytyisi valmiista menestysreseptistä, vaikka kyseenalaiselta se tuntuu.

Kolmessa osassa ilmestyvä yhtenäinen tarina on vaikea tapaus. Vaikka ensimmäinen olisi kuinka vetävä ja dynaaminen, on keskimmäisenä ilmestyvää vaikea hahmottaa, koska se alkaa keskeltä tapahtumia eikä varsinaisesti pääty ollenkaan. Kovimmat paukut jätetään päätösosaan.

Stieg Larssonkaan ei välttynyt tältä ongelmalta. Kakkososa Tyttö joka leikki tulella on hänen trilogiansa heikoin lenkki. Kokonaista lopputulosta vielä näkemättä tuntuu vahvasti siltä, että myös niinkin taitava kirjoittaja kuin Karin Smirnoff on vuorostaan ollut saman pulman edessä kirjoittaessaan omaa keskimmäistään Ilveksen kynnet.

Janakippo-kirjoillaan maineeseen noussut Smirnoff oli loistovalinta jatkamaan Lisbeth Salanderin tarinaa, jos sitä kerran piti jatkaa. Hänen sarjansa ensimmäinen osa Merikotkan huuto sijoittuu Norrbotteniin Gasskasin kuntaan, jossa rikollinen bisnes kietoutuu vihreään siirtymään erityisesti tuulivoiman osalta. Trilleriparodialta tuntunut teos nosti vanhojen päähenkilöiden edelle Lisbeth Salanderin 13-vuotiaan veljentyttären Svalan, numeroneron ja muutenkin poikkeuksellisen kylmäpäisen ja osaavan tytön.

Ilveksen kynsien alussa Svala on tet-harjoittelussa paikallislehdessä. Toimittaja Ester Södergranin kanssa hän valmistelee kevyttä viikonvaihdejuttua Gasskasin kummitustaloista. He kuvaavat autioksi jäänyttä parantolaa droonilla. Kuviin tarttuu jotain, jonka takia Ester murhataan.

Ilveksen kynnet käsittelee vihreää siirtymää rikolliseksi muuttuvan kaivosbisneksen kannalta vähän niin kuin Taina Haahdin Aktivisti. Pian myös Svala on vaarassa, ja Mikael Blomqvist ja Lisbeth Salander palaavat jälleen Gasskasiin niin kuin Smirnoffin ensimmäisessä osassa.

Rikollisia kiinnostaa myös tiettävästi Svalan hallussa oleva kovalevy, jolla on suuri määrä kryptovaluuttaa, mutta jonka salasana ei ole tiedossa. Svala voisi senkin selvittää.

Monista hyvistä aineksista huolimatta Ilveksen kynnet on hajanainen ja sekavakin trilleri. Pitäisi muistaa edellisestä osasta kuka on kuka, mutta henkikögalleria on poikkeuksellisen suuri. Siihen kuuluvat muun muassa Svalan enot, joiden luona hän asuu. Pääroisto Marcus Branco johtaa rikollisorganisaatiota, joka muistuttaa James Bond -elokuvien Spectreä ja jonka palkkatappajaa kutsutaan siivoojaksi. Svala muistelee paljon edellisessä osassa murhattua Märta-äitiään.

Sekä monia muita henkilöhahmoja. Osa esiintyy teoksen nykyajan lisäksi myös takaumissa omassa menneisyydessään.

Haaroja on niin paljon, ettei Smirnoff saa varsinaista juontaan oikein millään käyntiin. Pakko myöntää, että Ilveksen kynnet on pikkuisen tylsä ennen tarina tiivistyy vasta lopussa.

"Helvetissä on erityinen paikka johtajille ja pääomasijoittajille", kuuluu kirjan ensimmäinen lause. Yhteiskunnalliset teemat ovat teoksen taustalla, mutta myös jäävät sinne. Ehkä sitten rävähtää kunnolla, kun viimeinen osa ilmestyy vuoden kuluttua.

Lisbeth Salanderin välkky veljentytär varastaa shown Millennium-sarjan paluussa

 

Karin Smirnoff: Merikotkan huuto (Havsörnens skrik). Suomentanut Outi Menna. 472 sivua, WSOY.

Aktivisti-toimittaja Stieg Larssonin loistava Millennium-trilogia suomennettiin vuosina 2006-2008. Toimittaja Mikael Blomkvistista ja hakkeri Lisbeth Salanderista kertovista dekkareista tuli jättimenestys. Larsson ei ehtinyt nähdä ensimmäistäkään osaa painettuna. Hän kuoli viisikymppisenä sydänkohtaukseen.

Larsson välttyi myös näkemästä menestystä seurannutta perintöriitaa. Äärioikeistoa ja rasismia vastaan kamppaillut toimittaja kirjoitti dekkarit ajatuksena saada lisätuloja eläkepäivikseen. Vaatimattomaksi luulemansa omaisuutensa hän testamenttasi uumajalaiselle kommunistiyhdistykselle. Kun kirjoja myytiin miljoonia, sukulaiset ryhtyivät riitelemään testamentista.

Muun muassa tämän takia en ole lukenut David Lagercrantzin kirjoittamia jatko-osia. Millennium-sarjan jatkaminen Larssonin kuoleman jälkeen tuntuu haudanryöstöltä, pelkältä ahneudelta, joka tapauksessa pöhköltä.

Nyt olen kuitenkin lukenut seitsemännen osan Merikotkan huuto. En voinut vastustaa kiusausta, kun seuraavan trilogian kirjoittajaksi pestattiin mahtavan janakippo-trilogian kirjoittaja Karin Smirnoff.

Merikotkan huuto on Smirnoffin avaus, josta ei oikein tiedä, kuinka tosissaan se on kirjoitettu trilleriksi. Varsinkin Lisbeth Salander oli yliampuva hahmo jo Larssonin käsittelyssä, mutta Smirnoffin koko henkilögalleria on niin överi, ettei kauaksi jää ajatus trilleriparodiasta.

Kolmen edellisen osan lukemattomuus ei haittaa, kun Blomkvist ja Salander saapuvat omista syistään Norrbotteniin Gasskasin kuntaan, josta on tulossa yksi vihreän siirtymän Eldoradoista halvan sähkön takia. Mikaelista on tulossa kieron kunnanjohtajan Henry Salon appiukko ja Lisbeth matkustaa tapaamaan 13-vuotiasta veljentytärtään Svalaa, jonka Märta-äiti on kadonnut. Märtan miesystävä on täysi roisto ja sukulaiset eivät halua Svalaa vastuulleen. Joutuuko Lisbeth Salander siis solmimaan aidon ihmissuhteen ja vieläpä jonkinlaisena sijaisäitinä?

Stieg Larsson käsitteli omissa kirjoissaan ruotsalaisten natsimenneisyyttä, tämän päivän äärioikeistoa, naisiin kohdistuvaa vihaa ja tiedustelupalvelun laittomuuksia. Merikotkan huudon yhteiskunnallisena teemana ovat vihreässä siirtymässä piilevät rikastumismahdollisuudet, jotka vetävät myös konnia puoleensa. Sellainen olisi jättimäinen tuulipuisto, jonka rakentamista Branco-yhtiöt yrittää keplotella itselleen kovin ottein.

Kovin syvälle Smirnoff ei viitsi teemassa kaivautua. Tuulipuistosta käytävä taistelu on vain taustakulissi, joka mahdollistaa Blomkvistin ja Salanderin paluun yhteen, ja uusien mahtavien tyyppien marssittamisen näyttämölle. Heistä ehdottomasti ykkönen on numeronero Svala, tätinsä kaltainen poikkeusyksilö, mutta tästä poiketen korrekti ja hyvin käyttäytyvä nuori nainen. Svala on niin mahtava hahmo, että jopa Lisbeth Salander jää hänelle kakkoseksi. Neuvokkuus ei rajoitu pelkästään numeroihin.

Jos Merikotkan huutoa lukee vain trillerinä, niin voi pettyä. Se on rönsyilevä, huonosti rytmitetty, pitkitetyn oloinen eikä kovin jännittävä. Jos taas antautuu Smirnoffin pohjoisen outouden vietäväksi janakippo-kirjojen tapaan, saa nauttia hyvin kirjoitetusta ja imaisevasta tarinoinnin runsaudensarvesta.

Parodian vaikutelmaa lisäävät etenkin Merikotkan huudon roistohahmot. Kirjalle nimen antanut tappaja "siivooja" asuu syrjäisessä mökissä ja syöttää lähellä pesiviä merikotkia uhriensa lihalla. Pääroisto Marcus Branco on kuin James Bond -elokuvien maailman tuhoamista suunnitteleva miljonääri, mutta vielä pahempi ja groteskimpi.

Karin Smirnoff on ottanut Stieg Larssonin luomat henkilöt ja Millennium-sarjan idean luovaan käsittelyyn. Pistänyt ne pesukoneeseen ja lingonnut oikein kunnolla. Ulos putkahti teos, joka on enemmän omintakeista Smirnoffia kuin Larssonia, joka hänkin oli outo lintu dekkarin kirjoittajana. Tulos on ällistyttävän viihdyttävä ja vetävä.

Vimmaisen karheat jäävyväiset Jana Kipolle

 Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Sen for jag hem). Suomentanut Outi Menna. 320 sivua, Tammi.

Karin Smirnoffin sensaatiomaisen hyvä Jana Kippo -trilogia saa arvoisensa päätöksen viimeisessä osassa Sitten menin kotiin. Heti alussa veli kuolee ja ruumiista syntyy kiista. Haudataanko hänet kotiin Smalångeriin, jossa on raskaana oleva tyttöystävä vai Kukkojärvelle äidin viereen, jossa on uskonyhteisöön kuuluva raskaana oleva morsian, tai enää entinen morsian.

Aloituksessa on vinoa huumoria, mutta vain siinä. Smirnoff vyöryttää Jana Kipon, edelleen janakipon, sekavia miessuhteita  ja väkivallan perintöä, joka seuraa kaikkialle. Pohjoisen pikkukylässä isä, taatto, kuritti ja raiskasi lapsiaan, kunnes veli tappoi hänet. Päätösosassa mennään ajassa taaksepäin Tukholmaan, missä miesystävä, pörssimeklari, raiskasi ja hakkasi Jana Kipon melkein hengiltä. Sai kyllä maksaakin siitä korkojen kera.

Veljen hautaamisen jälkeen Jana Kippo palaa Tukholmaan, jossa hänen savitöistään on näyttely. Työt menevät kaupaksi hyvällä hinnalla, mutta Jana kiinnostuu uuden naisystävänsä Nikkin isän kiviveistoksista. Yksin etelässä saaressa asuva yrmeä Mikkel antaa hänen olla ja opettaa alkeitakin, mutta pääasiassa haluaa olla yksin. Mikkelin välit Nikkiin ovat poikki, ja niin Nikki haluaa niiden pysyvänkin.

Saaresta Jana Kippo palaa pohjoiseen, jossa hänen tyttärensä Dianan isä John on kuolemassa syöpään. Sen jälkeen levottoman Janan on aika päättää, missä se koti on, ja onko hänestä edes kotiutumaan lopullisesti mihinkään.

Jana Kippo -trilogiassa naidaan, ryypätään, riidellään, tapellaan, sekoillaan, kuollaan. Tyttäret ovat pistäneet välit poikki isiinsä. Elämä on armotonta kamppailua väkivallan varjossa. Vain veljestään Jana Kippo on varauksettoman riippuvainen. Edellisessä osassa hän yritti saada veljen pois Kukkojärven vanhoillisesta uskonyhteisöstä. Kolmannessa osassa he käyvät keskusteluja veljen kuoltuakin. Mitään muuta varmaa suuntaviittaa hänellä ei tunnu olevan.

Näistä aineksista voisi syntyä sysimustia ja lohduttomia romaaneja, mutta taitavan Karin Smirnoffin käsittelyssä tulos on kaunokirjallisesti jäätävän vaikuttava kokemus. Smirnoff on upea kirjoittaja, jonka ratkaisu jättää muut välimerkit kuin pisteet pois, vain parantaa lukukokemusta.

Jana Kippo ei ehkä pysty solmimaan pysyviä ihmissuhteita, ei edes aikuiseen tyttäreensä Dianaan, mutta selviytyjä hän on.

Tämän jälkeen Karin Smirnoffin ohjelmassa on jotain ihan muuta. Hän kirjoittaa seuraavat osat jatkamaan Stieg Larssonin Millennium-trilogiaa. Kolme edellistä, täysin tarpeettomalta tuntuvaa, kirjoitti David Lagercrantz, mutta Karin Smirnoffin käsissä Lisbeth Salanderin tarina voi saada vaikka kuinka hurjia uusia käänteitä. Ainakin se on mahdollisuus, jota ei voi ohittaa.

Jana Kippo juoppojen ja lahkolaisten kylässä

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Vi for upp med mor). Suomentanut Outi Menna.332 sivua, Tammi.

Viime vuonna ilmestynyt Lähdin veljen luo oli sensaatiomainen romaanitrilogian avaus. Karin Smirnoff nappasi hurjalla pohjoiseen sijoittuvalla tarinallaan August-ehdokkuuden jo ennen romaanin ilmestymistä. Vuoden odotus jatko-osasta palkitaan ruhtinaallisesti. Viedään äiti pohjoiseen on toisinaan rankka, usein myös hellä ja koko ajan karhea kuvaus kyläyhteisöstä, jota hallitsevat viina, väkivalta ja vanhatestamentillinen uskonlahko.

Jana Kippo, jonka Smirnoff kirjoittaa edelleen janakippo, ja veli vievät äidin haudattavaksi pohjoiseen Kukkojärven kylään, josta muori sirirahanni oli kotoisin. Siellä on myös hänelle kuuluva talo, jonka kaksoset perivät, mutta talossa asuu kimmorantatalo, joka ei aio lähteä pois.

Hautajaisten jälkeen pitäisi palata kotiin Smålangeriin, mutta veli ei lähde. Hän haluaa jäädä uskonyhteisöön, minkä Jana yrittää estää. Jana jää asumaan serkkunsa Jussi Rahannin, siis jussirahannin, kanssa ja aloittaa uuden suhteen, vaikka Smålangerissa on John, jonka kanssa asiat jäivät epämääräiselle tolalle. Jussi haluaisi naimisiin, mutta Janasta ei ole sitoutumaan muihin kuin veljeensä.

Kukkojärvi on armoton kylä, jonka juoppoja ja lahkolaisia yhdistää naisten kova kohtelu ja väkivalta.  Uskovaisten johtotähti  Pastor Silas on varsinainen piru mieheksi. Sukupolvien paino lepää kaikkien yllä. Lapsilleen jättämässään kirjeessä Siri kertoo nuoruutensa Kukkojärven pastori Korhosesta.

 Uskonyhteisöstä erotettu Jussi olisi vakaa kuin peruskallio ja hänen talonsa muodostuu turvasatamaksi kaltoimmin kohdelluille. Janakiposta ei ole kuitenkaan ottamaan rakkautta vastaan.

Karin Smirnoff vyöryttää trilogian keskiosassakin pohjoista angstia ja hurjia tyyppejä. Kukkojärvi on kuin Sodoma ja Gomorra, jossa ei ole eroa, ryypätäänkö vai uskotaanko. Kumpikin tapahtuu samanlaisella vimmalla ja pohjia myöten. Ollaan ääriasennossa, sama se minkä suhteen.

Smirnoff kirjoittaa jälleen nimet yhteen eikä käytä muita välimerkkejä kuin pisteitä. Teksti on niin totaalisesti mukaansa tempaavaa, ettei tarpeettomalta tuntuvaa kikkailua edes huomaa. Outi Mennan suomennos on bravuuri. Vaikeusastetta lisää vielä yleiskielen ja murteellisten ilmaisujen sekamelska.

Onnistuuko Jana saamaan veljen pois pohjoisesta? Sitä pitää nyt odottaa vuosi. Ja kaiken lisäksi Viedään äiti kotiin loppuu sananmukaisesti piinaavaan cliffhangeriin.

Karin Smirnoffin pohjoinen angsti vetää täysin mukaansa

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo. (Jag for ner till bror). Suomentanut Outi Menna. 294 sivua, Tammi.

Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo -romaania kuvataan sensaatioksi sekä Ruotsissa että Suomessa. Se sai Ruotsin August-kirjapalkintoehdokkuuden jo ennen ilmestymistään. Tarina onkin hurja ja omaperäisesti kirjoitettu, mutta kuitenkin suoraviivainen paluu juurille -romaani.

Ja aivan hirvittävän vetävä. Siinä on samanlaista pohjoista angstia kuin Tuomo Pirttimaan talvella ilmestyneessä Heteessä. Väkivaltaa ja hurjia ihmisiä siis.

Lähdin veljen luo aloittaa Jana Kippo -trilogian. Tai janakippo, niin kuin Smirnoff nimen ja kaikki nimet kirjoittaa. Eikä käytä pilkkuja eikä sitaattimerkkejä vuorosanoissa. Tuntuu ensin rasittavalta ja turhalta kikkailulta, mutta ei ole sitä. Poikkeava kirjoitustyyli vain lisää teoksen kiehtovuutta eikä haittaa lukemista ollenkaan.

Smirnoffin esikoisromaania on vaikea sijoittaa mihinkään tyylilajiin. Jana Kippo palaa etelästä juopon veljen asuttamalle kotitilalle Smalångeriin ja aloittaa heti seksuaalispitoisen suhteen naapurissa asuvan taiteilijan Johnin kanssa.

Päätettyään jäädä kotipaikkakunnalle ainakin joksikin aikaa, Jana hakeutuu töihin kotipalveluun. Asiakkaiden myötä henkilögalleria kasvaa ja romaanin kuvaama elinpiiri laajenee.

Dekkaria romaanissa ovat monet rikokset insestistä murhiin ja petoksiin. Samoin Jana Kipon tarinan vähittäinen avautuminen ja totuuden paljastuminen kerros kerrokselta. Silkkaa kaunokirjallisuutta on Smirnoffin tapa kuvata karuja pohjoisia olosuhteita ja niiden muovaamia ihmisiä. Lädin veljen luo ei kaipaa määritelmiä luonteestaan. Kannattaa vain antautua sen viemäksi ja nauttia.

Ensimmäisen osan loppu on kaunis ja seesteinen, ihan muuta kuin mihin tarinan kuluessa luulisi päädyttävän. Ensi vuonna ilmestyy toinen osa Viedään äiti pohjoiseen. Sitä jää odottamaan nälkäisenä.