On vaikea ymmärtää, miksi Jeneva Rosen höttöinen dekkari Täydellinen avioliitto on bestseller

Jeneva Rose: Täydellinen avioliitto (The Perfect Marriage). Suomentanut Juha Ahokas. 411 sivua, Like 2026.

Kirja-arvostelujani mahdollisesti seuraavat ovat panneet merkille, että haluan ensisijaisesti nostaa esiin kotimaisia dekkareita ja yleensä pohjoismaista rikoskirjallisuutta. Anglosaksiset dekkarit, jopa maineikkaat brittiläiset, lakkasivat kiinnostamasta vuosikymmeniä sitten. Etenkin amerikkalaisten dekkarien maailma alkoi tuntua täysin vieraalta, joten miksi lukea sellaisia, kun pohjoismaista laatutarjontaa riittää.

Pyytämättä ja yllätyksenä sain "New York Times -bestselleristi" Jeneva Rosen "valtaisaksi ilmiöksi ja myyntimenestykseksi" nousseen teoksen Täydellinen avioliitto. Annoin sille mahdollisuuden, koska muutakaan uutta lukemista ei ollut. Alkuvuosi on hiljaista aikaa kirjamarkkinoilla.

Täydellinen avioliitto kertoo menestyksekkäästä puolustusasianajaja Sarah Morganista ja epäonnistuneesta kirjailijasta Adam Morganista. He asuvat kaksistaan Washingtonin laitamilla talossa, jossa on kuusi makuuhuonetta ja neljä kylpyhuonetta. Adam haaveilee lapsesta, mutta täysin työlleen omistautuneella Sarahilla ei ole siihen mielenkiintoa. Lisäksi heillä on maaseutumökki Lake Manassasin rannalla noin tunnin ajomatkan päässä kodistaan.

Mökkiä käyttää melkein yksin Adam, koska Sarah ei koskaan ennätä sinne työkiireiltään. Adam yrittää kirjoittaa siellä uutta kirjaa, mutta enemmän aikaa kuluu vaimon pettämiseen mökkipaikkakunnan kahvilan tarjoilijana työskentelevän Kelly Summersin kanssa.

Kelly löytyy mökistä murhattuna hänen ja Adamin yhteisen yön jälkeen. Adam pidätetään ja häntä uhkaa kuolemantuomio. Sarah ryhtyy kaikesta huolimatta puolustamaan petturimiestään.

Siinä Täydellisen avioliiton alkuasetelma, johon sukelletaan yhtään viivyttelemättä, mistä kiitokset. Sitä riittää ensimmäiset noin 350 sivua. Sitten tulee ilmeisesti tällaisten bestsellerien pakollinen käänne, joka muuttaa kaiken edellä luetun. Yllätys oli kieltämättä melkoinen, joten lisää pisteitä Jeneva Roselle.

Miinuspisteitä taas tulee paljon enemmän siitä, että ensimmäiset 350 sivua Täydellistä avioliittoa on puuduttavan tylsää luettavaa henkilöistä, jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa, ja käänteistä, joissa ei ole tolkun häivää. 

Sarah on joka suhteessa niin täydellinen, että hänen hiuksensakaan eivät sekoa edes nukkuessa. Hänen assistenttinsa Anne palvoo Sarahia ja yrittää muuttua häneksi. Adam on joka suhteessa vastuuton pölvästi, joka on elänyt vaimonsa rahoilla. Kellyn murhaa tutkivat poliisit käyttäytyvät pohjoismaisten dekkarien kollegoihinsa verrattuna epäammattimaisesti ja täysin luonnottomasti. Adamin äiti Eleanor on poikaansa palvova hirviö. Murhatulla Kellyllä on epäilyttävä menneisyys.

Koko henkilögalleria on kalsea ja muovinen.

Täydellinen avioliitto on niin sanottu eroottinen trilleri. Se tarkoittaa tulikuumia seksikohtauksia, joissa vaatteita ei riisuta, vaan ne revitään päältä, ja sitten pannaan, ei rakastella. Adam tuntuu olevan pätevimmillään panomiehenä, sillä viimeisenä iltana Kellyn kanssa otetaan useampi erä ja samana yönä Sarahin kanssa vielä yksi.

Teoksen juonenkäänteet ovat niin epäuskottavia ja henkilöt vastenmielisiä, että jännitystä ei synny, ei edes pikkuisen. Mutta niin vain Täydellinen avioliitto uppoaa ainakin amerikkalaislukijoihin, ja elokuvakin on tekeillä. Eiköhän tästä synny "eroottinen trilleri" jonkun suoratoistopalvelun loputtomaan kitaan. Enempään on vaikea uskoa.

Pekka Vänni nousee divarista mestaruussarjaan toisella dekkarillaan Garrotte

 

Pekka Vänni: Garrotte. 355 sivua, Docendo / CrimeTime 2026.

Toivoin arvostelussani puolitoista vuotta sitten Hesekielillä debytoineelta Pekka Vänniltä jatkossa kahta asiaa: vähemmän korkealentoista juonta ja parempaa rytmitystä. Kumpikin toive toteutuu Taru Wahlberg -sarjan kakkososassa Garrotte. Sillä hyvinkääläinen suuren kansainvälisen teknologiayhtiön johtotehtävissä vaikuttava Vänni nousee suomalaisen dekkarikirjallisuuden kärkikaartiin. Siinä toki riittää tungosta näinä uusina hyvinä aikoina.

Hesekieliksi kutsuttu palkkamurhaaja pääsi ensimmäisessä osassa pakoon, ja jäi pakkomielteeksi KRP:n rikosylikonstaapeli Taru Wahlbergille. Ainoastaan pahiksia murhaava Hesekiel pelasti Wahlbergin hengen kirjan lopussa.

Nyt Hesekiel näyttää tekevän paluun jutussa, joka alkaa Hyvinkäällä tapahtuneesta murhasta. Kuristetun Noora Katajan taustalta ei löydy mitään, mikä selittäisi murhan. Mutta hänen velipuolensa Kalle Kataja on tunnettu huumerikollinen, joka istuu vankilassa. Voisiko Nooran murha olla kosto tai uhkaus Kallelle entisiltä bisneskumppaneilta? Mitä Nooran kodin kätköistä löytyvä kymppitonni merkitsee?

Vänni vetää lukijan taas yhtään viivyttelemättä rikostutkinnan ytimeen. Nooran liepeiltä löytyy henkilöitä, jotka eivät ole, miltä aluksi näyttivät. Epäilyttävillä tyypeillä on kuitenkin vedenpitävä alibi ajalle, jolloin Noora kuoli.

Arvoituksellisuutta lisäävät herkullisesti sivuhenkilöt, ainakin siltä aluksi näyttävät. Ihan ensimmäiseksi Garrottessa joku vaanii metsän pimeydestä miestä kiikaritähtäimellä kosto mielessään. Nooran poikaystävä Mika Marttila puhuu poliisille puolitotuuksia. Rakennusbisnestä pyörittävä Juho Rekola ajautuu vaikeuksiin venäläisten ja virolaisten kumppaniensa kanssa.

Hesekielin rytmityksen ongelmien kanssa tarkoitin kerronnallista tasapaksuutta. Räjähtävän alun jälkeen siinä juututaan KRP:n tilannehuoneeseen.

Garrottessa Vänni vie tarinaa eteenpäin niin etevästi, että jännite ei katkea hetkeksikään. Monipolvinen juoni avautuu kerros kerrokselta ja pitää otteessaan alusta loppuun.

Rikostutkinnan ja toiminnallisempien jaksojen lomaan Vänni annostelee sopivasti päähenkilönsä Taru Wahlbergin yksityiselämää. Hän on mitä tyypillisin tämän ajan dekkarisankari, kamppailulajeja harrastava nainen, erinomainen ampuja ja härkäpäisesti juttuihinsa suhtautuva puurtaja. Ei kuitenkaan mikään yksinäinen susi. Poliisiyhteisö Vännin kuvaamana on miellyttävää luettavaa.

Tarun menneisyydestä löytyy traumoja ja lapsuuden perheestä salaisuuksia, jotka valottunevat seuraavissa osissa. Näitä asetelmia Vänni kuvaa odotuksia nostattaen.

Hesekielin juoni oli mielestäni liian korkealentoinen, koska poliittinen salamurha linkittyi suomalaisten mahtimiesten salaliittoon, jonka päämääränä oli demokratian horjuttaminen. Liian epäuskottavaa, vaikka dekkarimaailmassa uskottavuuden rajat paukkuvat eri tavalla kuin harmaassa arjessamme.

Garrottessa juoni on maanläheisempi, mutta kuitenkin mielikuvituksekas ja salaisuutensa loppuun asti säilyttävä. Irralliselta näyttävistä langanpätkistä Vänni solmii kokonaisuuden, joka kertoo suuresta kunnianhimosta ja osaamisesta. Lisäksi hän jättää monia asioita sen verran auki, että seuraavaa jatko-osaa jää odottamaan, mutta Garrotte toimii myös itsenäisenä teoksena.

Esikoisteoksessa Pekka Vännillä oli jo hyvä aihio, vaikka viimeistely ei aivan onnistunut. Garrotte onkin sitten jo puhtaaksi hiottu timantti.

Mikke on tähänkin asti loistotyötä tehneen Kale Puontin vieläkin parempi romaani rikoksista

Kale Puonti: Mikke, Pasilan myrkky 8. 382 sivua, Bazar 2026.

Entinen huumepoliisi Kale Puonti on tehnyt tarkkaa työtä edellisissä seitsemässä Pasilan myrkky -dekkarissaan. 270-301 sivua todelta maistuvaa rikosdraamaa, jossa seurataan kulloisenkin nimihenkilön pyrkimyksiä rikastua huumekaupalla ja säilyä hengissä sen ankarassa maailmassa, jossa jokainen ajattelee lopulta vain omaa etuaan. Vastassa ovat rikosylikonstaapeli Kosti Kaartamon johtamat huumedekkarit, joista etualalla on esimiesten kanssa jatkuvassa hankauksessa oleva rikosylikonstaapeli Kalle Pesonen.

Sarjan kahdeksannessa osassa Mikke sivuja on yllättäen 382. Miten näin paljon aiempia osia suurempi sivumäärä näkyy teoksen sisällössä? Hyvin, suorastaan erinomaisesti. Koko Pasilan myrkky -sarja on suomalaista rikoskirjallisuutta parhaimmillaan, mutta nyt Puonti vielä ylittää itsensä. Huumerikollisuus, sen verkostot ja toimijoiden petollisuus toisiaan kohtaan tulevat Puontin käsittelyssä esiin musertavalla voimalla. Henkilökuvaus on aiempaakin syvällisempää.

Mikke on huumekaupan pikkutekijä ja sählääjä, jonka takia hänen paras ja ainoa kaverinsa Antti joutuu syyttömänä miehenä vankilaan. Antilla on jonkin verran menneisyyttä, mutta nyt hän on keskittynyt harjoittelemaan nyrkkeilyn SM-kisoihin ja parisuhteeseen Piian kanssa. Poliisille hän ei kuitenkaan suostu vasikoimaan edes petollista kaveriaan.

Onnekkaiden sattumien kautta Mikke löytää alan, jossa hän kerrankin onnistuu ja tienaa jopa rahaa puolalaisen huumeringin "kokkina". Paha vaan, että Mikke on velkaantunut somalijengille, joka ei unohda.

Vankka realismi on itsestäänselvyys Kale Puontin kirjoissa. Hän kirjoittaa siitä, mitä rikollisuus on juuri nyt. Se on muun muassa ehkä jo Suomeenkin ulottuvaa crime as service -rikollisuutta, jossa väkivaltakeikoille värvätään tekijöitä anonymisti Telegramissa. Niihin tarttuvat myös teinit, jopa lapset, kuten Yousif ja Farhan Mikessä. Heidän tehtävänään on kuljettaa termospulloon rakennettu pommi helsinkiläiseen osoitteeseen 100000 kruunun palkkiota vastaan.

14-vuotias Farhan on teoksen ensimmäinen riipaiseva henkilö. Hän haluaisi palata kotiin kesken keikan, ja pelkää poliisia enemmän sitä, että äiti saa tietää. Toiveissa on, että voisi ostaa äidille tuliaisia Suomen laivalta.

Sydäntä särkevä tapaus kaikesta huolimatta on Mikkekin, joka on kaiken lisäksi onnettomasti rakastunut Antin Piiaan. Puontin inhimillinen ote kuvattaviinsa konniin tuo mieleen Seppo Jokisen komisario Koskiset. Lämpöä lisää kaikenlaisiin ihmisiin ymmärtävästi suhtautuva Pesonen.

Antin kautta Puonti kertoo vankien keskinäisestä hierarkiasta ja vankilan tavoista tavalla, josta tavallisella keskiluokkaisella tallaajalla ei ole aavistustakaan.

Mikke etenee lyhyin luvuin ja on koko ajan dynaamisessa liikkeessä. Puonti löysi tyylinsä heti ensimmäisessä dekkarissaan Manni, eikä "uudistumiselle" ole ollut mitään tarvetta. Realismi, hyvä henkilökuvaus ja kerronnallinen taito ovat tuottaneet pelkkiä onnistumisia. Uuden teoksen suurempi sivumäärä mahdollistaa, että tässä kaikessa päästään vielä syvemmälle.

Ehkä dekkari ei ole aivan oikea sana kuvaamaan Puontin teoksia. Rikoksiahan niissä selvitetään, mutta käsitellään myös rikokseen ajautumisen syitä ja seurauksia. Pohjoismaisen dekkarin historiasta löytyy parempi kuvaus: romaani rikoksesta. Tai Miken tapauksessa romaani rikoksista.

Outi Hongiston uuden sarjan ideassa on omaperäisyyttä, mutta toteutuksessa saisi olla enemmän kipinää

 

Outi Hongisto: Hylätyt lapset. 311 sivua, Docendo 2026.

Pete hoippuu humalassa ja pilleripäissään uurnalehdon kupeeseen Espoon Niittykummussa, ja sammuu marjakuusen juurelle. Herättyään hän huomaa maanneensa tapetun naisen vieressä. Pete on niin sekaisin, ettei tiedä, onko hän syyllinen ja pakenee paikalta.

Alueelle juuri muuttanut Tuukka Halmeenkivi huomaa parvekkeeltaan oudosti käyttäytyvän miehen, jonka takissa näyttää olevan verta. Hän kuvaa miestä kännykkäkamerallaan. Juuri poliisiammattikorkeakouluun pyrkineellä nuorella miehellä on sellainen vaisto.

Outi Hongisto aloittaa kolmannen dekkarisarjansa kiitettävän suoraviivaisesti. Aiemmin häneltä on ilmestynyt loistava Veljet-trilogia ja rakennusalan epäkohtia ruotiva Hans ja Venla -ratkaisee, jossa myös oli kolme osaa. Se on asiasisällöltään erittäin kiinnostava sarja, mutta rikosromaaneina aika tasapaksu.

Hylätyissä lapsissa Pete saa apua kovapintaiselta lähihoitajasiskoltaan Katalta, jonka nykyinen kumppani on liivimies  Late.

Kun tieto uurnalehdosta löydetystä kuolleesta naisesta leviää, Tuukka haaveilee selvittävänsä rikoksen. Apua hän saa autistiveljeltään Miikalta, joka osaa kaivaa tietoverkosta kaiken löydettävissä olevan ja myös sen, mitä tavallisen ihmisen ei sieltä pitäisi löytää.

Tuukan, Miikan ja Peten tarinan rinnalle Hylätyissä lapsissa kuvaan astuu traumaattisen menneisyyden omaava kiinteistövälittäjä Laura, jonka mökkireissu saa karmean päätöksen. Vai saako? Kokeeko hän asioita vain mielikuvituksessaan entisten asioiden takia?

Hongisto pitää mielenkiintoa yllä annostelemalla kumpaakin tarinalinjaa sopivan mittaisin luvuin, joissa tapahtumat etenevät koko ajan, mutta arvoituksellisuus säilyy: miten nämä henkilöt liittyvät yhteen? Ja keitä ovat hylätyt lapset? Eivät ainakaan Tuukka ja Miikka, koska heidän vanhempansa ovat kuolleet auto-onnettomuudessa.

Kuvio selkiintyy takaumien kautta ja osoittautuukin todella yllätykselliseksi. Niin yllätykselliseksi, että tätä enempää juonta ei enää voi kuvata. Hongisto yhdistää seitsemännen dekkarinsa tarinalinjat ammattinaisen varmuudella.

Rikos, rikokset, ratkaistaan nokkeluudella ja Miikan velhomaisella tietoteknisellä osaamisella. Normaalisti en pidä rikosromaaneista, joissa amatööri ratkaisee murhan, mutta Tuukan ja Miikan kombinaatio ylittää kyllä riman kirkkaasti.

Ikävä vaan, että Hylätyt lapset on vähän vaisu tapaus. Monia jännitysromaaneja kuvaillaan sanalla korkeaoktaaninen. Hylätyt lapset on enempi matalaoktaaninen. Se kulkee kahdeksaakymppiä moottoritiellä ilman nousuja ja laskuja, ja myös ilman pulssia nostattavia huippukohtia. Sama tahti jatkuu loppuhuipennuksessakin.

Terävyys puuttuu, vaikka teoksen käännekohta onnistuukin yllättämään. Henkilöt ovat särmättömiä, etenkin partiopoikamaisen rehti Tuukka. Eikä Miikankaan autismi käytännössä juuri käy tekstistä ilmi, ellei Hongisto kertoisi siitä. Hyvät ovat erityisen hyviä ja kaidalta tieltä eksynyt niin äkkivalmis muutokseen, että pienin muutoksin Hylätyt lapset voisi olla opettavainen kristillinen kirja.

Rauhallisista arvoitusdekkareista pitäville Hylätyt lapset on varmasti oivaa luettavaa, mutta särmää arvostavat jäävät vaille tarttumapintaa.

Vuoden 2025 Johtolanka -ehdokkaat ja oma kuuden dekkarin varjolista

 

Suomen Dekkariseura julkisti tänään keskiviikkona kuusi kirjaa, joista yksi voittaa vuoden 2025 Johtolanka-palkinnon. Palkinnon saaja kerrotaan 3. helmikuuta. Jo perinteeksi on tullut, että julkaisen samassa yhteydessä oman kuuden dekkarin varjolistani. Siinä ei ole tänäkään vuonna yhtään samaa teosta kuin raadin listalla. Tänä vuonna valinta oli erityisen vaikea, sillä ehdokas ehdokkaitten listalle tuli yli kymmenen teosta. Niistä karsiminen kuuteen teki kipeää, sillä moni todella hyvä kotimainen dekkari on jäänyt käsittämättömän vähälle huomiolle. 

Ehdokkaat on valinnut kolmihenkinen Vuoden johtolanka -raati, jonka jäsenet ovat Päivi Kuntze (puheenjohtaja), Anssi Linkoaho ja Marja Litja-Salminen. He valitsevat myös lopullisen voittajan. Raati hyväksyi kilpailuun 99 tänä vuonna ja vuoden 2024 lopussa ilmestynyttä dekkaria.

”Halusimme lukea hyviä tarinoita ja toiveemme toteutui. Vuoden dekkarisato on ollut erinomainen – siitä kiitos kirjailijoille, kustannustoimittajille ja kustantamoille. Tavoittelemme hyvää ja positiivista oloa lukemisen jälkeen, vaikka tarina olisi synkkä ja henkilöt ikäviä. Hyvä kirja syöpyy mieleen, mutta jättää halun lukea se uudelleen. Arvostamme myös sopivasti älyllistä huumoria. Rikos- ja jännityskirjallisuuden lajivalikoima on laajentunut viime vuosina”, Vuoden johtolanka -raadin puheenjohtaja Päivi Kuntze toteaa.

”Olemme saaneet tutustua tänä vuonna peräti 20 esikoisdekkariin ja iloksemme ne ovat erittäin laadukkaita. Hienoa, että alalle on saatu uutta, tuoretta verta ja uusia, ennakkoluulottomia avauksia! Annamme poikkeuksellisesti palstatilaa myös kolmen esikoisdekkarin lyhytlistalle, koska ne ovat sen ansainneet”, hän jatkaa.

Johtolanka-raadin asettamat ehdokkaat perusteluineen

Pekka Hyyti: Huhtikuun kymmenen päivää (Myllylahti)
Komisario Voitto Karhu lähipiireineen vie lukijan mukaan vuoden 1942 kevääseen keskelle Tampereen historiaa. Elävän ajankuvan konkari Hyyti on omaääninen historian tulkitsija ja sota-ajan vahva tuntija. Sen pohjalta hän on luonut mielenkiintoiset hahmot kertomukseen. Kotirintaman tärkeät vastuuhenkilöt tunteineen ja tuntemuksineen sytyttävät jännittävän tarinan. Myös kaupunkia terrorisoivat aktivistit on kuvattu vahvasti ja heidän tarkoitusperänsä on helppo ymmärtää. Kirja tuo lukijalle mieleenpainuvaa tietoa niin lastensuojelun menneisyydestä kuin metsäkaartilaisten sabotaaseistakin.

Helena Immonen: Horros (Docendo)
Havu-sarjan avaus esittelee kadettikoulun traagiseen onnettomuuteen keskeyttäneen Antto Havun. Päähenkilön taustoitus on poikkeuksellisen vahvaa niin vaikean äitisuhteen kuin lapsuuden parhaita päiviä tarjonneen isoisän tarinan kautta. Immonen luo lukijalle todentuntuisia kauhukuvia uudenlaisista teknisistä ja lääketieteellisistä sovelluksista, jotka toteutuessaan sekoittaisivat maailmanpolitiikan. Kognitiivinen sodankäynti ja psykologinen informaatiovaikuttaminen pelottavat ja kiehtovat lukijaa. Vankka inhimillisyys pehmentää hienosti ajankohtaista ja globaalia jännitysnäytelmää.

Risto Isomäki: Krakenin saari (Into)
Meribiologi Martti Ritola ryhtyy tutkimaan pienoissukellusveneen mystistä tuhoutumista Teneriffan rannikolla. Merenpohjan kanjoneissa rikokset kohdistuvat luontoon ja tähän ainoaan planeettaamme Maa. Toimintaympäristö eliöineen ja meren syvänteineen on kiehtovasti ja asiantuntevan täsmällisesti kuvattu. Arvostamme kirjailijan tutkijamaista kirjoitusotetta, eli tiivistä, jäsenneltyä, faktapohjaista ja perusteltua kerrontaa. Tämä ekotrilleri ansaitsee paikkansa kärkijoukossa tuoden raikkaan merellisen tuulahduksen jännitysgenreen. Lukijan on vaikea erottaa totta fantasiasta, mutta erinomainen selitysosio kirjan lopussa auttaa.

Matti Laine: Isänsä tytär (Bazar)
Uusi sarja esittelee Kovasen pienen perheen: tytär Kata toimii Armadillo-järjestössä, joka suojelee maalitettuja henkilöitä. Hänen työnsä ja rankat huvinsa ovat Berliinissä. Isä Rene on jättänyt poliisityön taakseen ja hautautunut Lappiin. Laine rakentaa koukuttavia draamoja, joten tarina ja juoni pitävät otteessaan alusta loppuun. Kirja tarjoaa huikeaa kielenkäyttöä sekä elävää ja tiivistä kerrontaa. Sympaattiset ja uskottavat, vaikeuksiin ajautuneet antisankarit nousevat lopuksi pinnalle. Pahan kurimuksessa löytyy myös huumoria, lämpöä ja humaani taustavire. Kovasen perheen maailmassa opitaan, että mikään ei ole mustavalkoista, eniten on harmaata.

Christian Rönnbacka: Armoton (Bazar)
Porvoon poliisin rikostutkintaryhmä komisario Antti Hautalehdon johdolla saa selvittääkseen kirkkoherraan ja hänen puolisoonsa kohdistuvan kiusaamistapauksen. Poliisiasema työpaikkana moninaisine ihmissuhteineen on kuvattu persoonallisesti ja lämmöllä. Kirjan juonikuviot ovat mutkikkaita ja tutkinnan kiemurat kohdillaan. Konnat eivät ole tyhmiä ilkimyksiä vaan asiansa osaavia rikollisia, joilla on yllättävät taustat. Rönnbacka kirjoittaa nautittavan sujuvaa, moitteetonta tekstiä, joka vangitsee lukijan. Porvoon tuntija nauttii autenttisesti kuvatuista tapahtumapaikoista.

Antti Tuomainen: Hyvällä tai sahalla (Otava)
Kirja on mukaansatempaava ja koukuttava tarina rahavaikeuksiin joutuneesta sahanomistaja Heikistä, ruumiista, joka ei olekaan kuollut sekä rahan voimasta. Pikkukylän tapahtumaympäristö on kuvattu kiinnostavasti. Ihmiskuvaus suviyössä on lämmintä ja kielenkäyttö suvereenia. Tuomainen on löytänyt oivan keinon saada pahiksia pois pelistä ikään kuin vahingossa. Kirja tarjoaa lukijalle uskomattomia juonenkäänteitä, jotka itkettävät ja naurattavat yhtä aikaa. Silti hauskuuttaminen ei ole päälle liimattua, vaan muhii kerronnassa koko ajan. Kielikuvien valikoima on rikas, ja kerronta soljuu kuin itsestään.

Oma varjolista kirjojen ilmestymisjärjestyksessä

Aamos Honka: Punainen verkko

Kiinan armeijan vähemmän tunnettu puolustushaara Strategiset Tukivoimat sekä tiedustelupalvelu MSS käyttävät hybridisodankäyntiä, sabotaasia ja salamurhia aiheuttaakseen epäluottamusta Yhdysvaltojen ja Euroopan välille, iskeäkseen Yhdysvaltojen ydinaseohjelmaan sekä tietojen varastamiseen. Lännessä leviävät valeuutiset Yhdysvaltojen vastaisen mielialan kasvusta, Suomessa maalitetaan Kiinan juonista perille päässyt tutkija.

Kun tietää, miten riippuvainen koko maailma on Kiinasta, ja miten Kiina käyttää strategisia yrityksiään mielipidevaikuttamiseen, on Hongan luoma näkymä huolestuttava ja pelottava.

Aamos Honka on luonut mahtavan todenmakuisen trillerin. Kirjoittajan tausta pistää uskomaan, että näin voisi oikeastikin tapahtua. Kaikella on täysin todellinen pohja.

Antti Vihinen: Valkoinen susi

Sydän pamppailee. Ei niinkään jännityksestä vaan kiihtymyksestä. Antti Vihisen Vaaran värit -sarjan kolmas osa Valkoinen susi ei päästä otteestaan. Se hakee vertaistaan nerokkaiden dekkareiden luokassa, mutta on vielä enemmän. Monissa kulttuurialan tehtävissä vaikuttanut Vihinen on kehystänyt rikostarinan säveltäjämestari Jean Sibeliuksen Ainolaan liittyvillä todellisilla ja keksityillä anekdooteilla tavalla, joka osoittaa suurta perehtyneisyyttä aiheeseen. Niiden lisäksi Tampereen historiaan liittyvät kiinnostavat yksityiskohdat nostavat Valkoisen suden täysin omalle tasolleen suomalaisten rikosromaanien joukossa.

Vihinen kirjoittaa isoista asioista, mutta letkeästi ja humoristisesti. Eriparinen toisiaan täydentävä poliisikaksikko on mainio luomus. Sorilla Rhytm´n´bluesiksi kutsuttavassa parivaljakossa tiimiä johtava Berglund edustaa harkitsevaa ja rauhallista bluesia, kun taas Ilveksen entinen pakki Ruokosalmi käy juttujen kimppuun samalla vimmaisella rytmillä, jolla jahtasi kiekkoa kaukalossa aktiiviurallaan.

Joona Keskitalo: Tunturi, joka ulvoi

Yllättäviä käänteitä löytyy vähintään joka toisesta rikosromaanista, ja enemmänkin, mutta Keskitalolla nekin ovat omassa ulottuvuudessaan. Lukija ei voi kuin haukkoa henkeään Keskitalon kekseliäisyyden ja tarinankerronnan taidon edessä.

Rankimmillaan monen tyylilajin Tunturi, joka ulvoi on lähellä kauhuromaania, ja senkin jälkeen Keskitalolta irtoaa vielä infernomainen käänne.

Tatiana Elf: Huijari

Teos perustuu taiten aseteltuihin odottamattomiin käänteisiin. Siis dekkariasteikollakin erityisen odottamattomiin ja yllättäviin. Juonen enempi kuvaaminen pilaisi lukunautinnon, ja Huijarin parissa nautintoa riittää. Tässä ei voi kuvata edes sitä, minkä laatuisesta huijauksesta tai huijauksista on kysymys, koska sekin paljastaisi liikaa.

Kokenut juonenpunoja on luonut teoksen, jollaista suomalaisessa trillerissä ei ole aiemmin tullut vastaan. Henkilöhahmot ovat uudenlaisia. Onhan dekkareita tehty ennenkin rikollisen näkökulmasta, mutta onko sosiopaatti Rebekka rikollinen? Asetelmien muutokset Huijarissa ovat täysin poikkeuksellisia. Jännitys tiivistyy sivu sivulta.

Kari Haakana: Kirvesmies

Kari Haakana sijoittaa uuden teoksensa hellekesään 1972 ja kylmän sodan kyyniseen maailmaan. Klassinen vakoiluromaani sekoittaa herkullisesti IB-jutun tositapahtumia siihen, mitä muuta olisi voinut tapahtua.

Rauhallisessa tempossa etenevän Kirvesmiehen ajankuva vuodesta 1972 on täyteläinen miehelle, joka itse oli silloin 6-vuotias. Taustatyö on tehty huolellisesti. Miljöö, ihmisten muodollinen käytös, autot, tiet ennen moottoriteitä. Murhatun miehen opiskelijatytär suhtautuu tapaukseen välinpitämättömästi. Hän ei pidä yhteyttä vanhempiinsa, koska he ovat fasisteja. Murhatun  vaimo taas on varma, että syyllisiä ovat kommunistit.

Viimeisten lukujen kohdalla tekisi mieli huutaa hallelujaa tai mitä tahansa, kun kokonaisuuden viimeinenkin palikka löytää paikkansa. 

Tuomas Lius: Rikottu rintama

Sivumäärä kasvaa, vitsit vähenevät ja laatu nousee suomalaisen seikkailujännityksen kaikkien aikojen huipulle. Liperin huumorimies Tuomas Lius on löytänyt hyvän tasapainon huonoille vitseille, kekseliäälle jännitykselle ja elokuvallisille toimintakohtauksille parissa viime teoksessaan. 

Etsivätoimisto Haka -sarjan seitsemäs osa Rikottu rintama yllättää lisäksi syvemmällä tasolla. Suomeen Ukrainasta palanneen vapaaehtoistaistelija Eeron epätoivoinen rakkaustarina ukrainalaissyntyisen Anastasiaan kanssa riipaisee. Sitä huutaa yhdessä kohtauksessa mielessään, että älä ammu. Älä pilaa tulevaisuuttasi, sillä kaikesta huolimatta sinulla on mahdollisuus siihen.

Menoa ja remellystä riittää niin kuin pitääkin, mutta Rikotun rintaman perusvire on haikea. Se on haikea siksi, että rikkinäiset Eero ja Anastasiia voisivat luoda yhdessä jotain kestävää, mutta jännitystarinoiden lainalaisuuksien mukaan haaveet on tehty särjettäviksi.

Raadin ehdokkaat vuoden esikoisdekkariksi

Tatiana Elf: Huijari (Into)
Tatiana Elf on Etelä-Afrikassa syntynyt helsinkiläinen käsikirjoittaja ja kirjailija. Hän on tuttu nimi useiden tv-draamojen taustalta. Kirja on henkeäsalpaava psykologinen trilleri Rebekka Nummesta, joka yrittää paeta pimeää puoltaan. Sosiopaatti päähenkilönä on rohkea, uudenlainen ja ajattelua uudistava tuttavuus. Kirjassa on elokuvallisia, nopeita leikkauksia sekä monipuolista ja painavaa dialogia. Ihmiskuvaus on tarkkaa ja syvällistä. Taitavasti kuvatut, epämiellyttävätkin henkilöhahmot ja luonteenpiirteet herättävät lukijassa monia kysymyksiä. Onko Rebekka sankari vai rikollinen, onko sosiopatia hänen vahvuutensa?

Piia Helander: Helios (Karisto)
Piia Helander on hyvinkääläinen laskentasihteeri ja esikoiskirjailija. Hän on ikuinen “heppatyttö”, jonka kotona asustaa myös koira ja kolme kissaa. Freelance-toimittaja Sandra Dahlqvistin juttumatka hevostallille päätyy murhatutkinnaksi yhdessä konstaapeli Ossi Hietalan kanssa. Päähenkilöiden taustat kuvataan uskottavasti. Helander nostaa kirjassaan esiin vakavan kysymyksen eri urheilulajeissa toimivien auktoriteettien, valmentajien ja muiden aikuisten vastuusta. Nuorten haaveet ja ristiriidat on oivaltavasti kuvattu. Kirja puhuttelee todennäköisesti myös nuoria lukijoita.

Joel Kangas: Kaamos (Karisto)
Joel Kangas on inarilaislähtöinen esikoiskirjailija ja muusikko, joka työskentelee kehitystehtävissä pankkialalla. Mikkal Moilanen, lappilaistaustainen helsinkiläispoliisi, lähtee virkistävästi ratkaisemaan uniongelmiaan terapeutin kanssa. Rikoksen selvittely kuljettaa lukijaa vaivattomasti nykypäivän Helsingistä, Hämeenlinnasta ja Norjan Vesisaaresta 1990-luvun Muotkatunturiin. Poliisien tiedostamattomiin ja tiedostettuihin ennakkoluuloihin, jotka muokkaavat ja vääristävät ajattelua, pureudutaan herättävästi. Henkilögalleria on monipuolinen ja ihmiskuvaus syvällistä. Kerronta on jännityksen täyteistä, ajoittain jopa ahdistavaa.

Omat ehdokkaat vuoden esikoiseksi

Anna Harju: Jäljet

Jäljet on yhtä aikaa perinteinen poliisidekkari ja silti siinä on myös uuden tuntua. Perinteistä on, että kerronta keskittyy Sorin poliisilaitoksella vaikuttavan komisarion ympärille. Uutta on tapahtumien käynnistyminen apteekista ja vielä moniulotteisemmat henkilökuvat kuin normaalistikin henkilövetoisissa rikosromaaneissa.

Eija Laine: Keisarinvihreä

Kustantaja määrittelee vuonna 1966 syntyneen sairaanhoitaja Eija Laineen esikoisteoksen Keisarinvihreä psykologiseksi dekkariksi. Määritelmä saattaa johtaa harhaan sekä dekkarien lukijoita että heitä, jotka eivät missään nimessä halua lukea dekkareita. Johonkin uinuvaan maalaiskylään sijoittuva Keisarinvihreä on vain hyvin etäisesti rikosromaani. Enemmän se on taitavasti kirjoitettu pieni lukuromaani pikkupaikkakunnasta, sen salaisuuksista ja pysähtyneistä elämistä, sinne asettuvan Kaislan epävakaasta persoonasta ja hoivatyön arjesta. Ja, kyllä, myös erään kuolemantapauksen selvittelystä.

Anna Äärelä: Mene mene mene

Mene mene mene on kaunokirjallisuuden ja rikosromaanin yhdistelmä kahdesta ihmisestä, jotka "ovat molemmat kasvaneet aikuisiksi vanhempiensa kivuliaista haavoista, muovanneet itsensä uudelleen parhaansa mukaan". Se on romaani kouluampumisista ja tyttöjen kokemista peloista. Samaan aikaan se on dekkari, jossa poliisin kenttäpartio kohtaa kaiken sen pahoinvoinnin, josta meillä muilla ei ole aavistustakaan. 

Kaikki, siis ihan kaikki, suomalaisesta progesta Matti Pajuniemen innostavassa megateoksessa Virtojen kiharat

Matti Pajuniemi: Virtojen kiharat - suomalainen progressiivinen rock. 430 sivua, Aviador 2025.

Ei, progressiivinen rock, tuttavallisesti proge, ei päättynyt Suomessa 1970-luvulla Wigwamin LP-levyyn Dark Album (1978), johon bändi lopetti toimintansa. Eikä se loppunut 1970-luvun maineikkaimpien progemuusikoiden lukuisiin soololevyihinkään seuraavilla vuosikymmenillä. Itse asiassa suomiproge on ollut aivan elinvoimaisimmillaan ja monimuotoisimmillaan 2000-luvulla.

Tämä on ehkä olennaisin havainto tamperelaisen kirjastonhoitajan ja progehistorioitsijan Matti Pajuniemen järkälemäisestä kirjasta Virtojen kiharat. Nimensä se on sanonut Pekka Pohjolan biisistä hänen ensialbumillaan Pihasilmä, kaarnakorva (1972).

Pajuniemi on aiemmissa kirjoissaan kertonut progressiivisen rockin historian vuodesta 1967 vuoteen 2020 meillä ja muualla kirjoissaan Aamunkoiton portit, Unisatama ja Prog Finlandia. 

Virtojen kiharat tuo suomiprogen koko historian yksiin kansiin tänä vuonna ilmestyneisiin levytyksiin asti. Se kertoo tiiviisti alan legendojen Wigwamin, Tasavallan Presidentin ja Tabula Rasan sekä monien vähemmälle huomiolle jääneiden 1970-luvun suuruuksien tarinat. Ne ovat alan harrastajille tuttuja, joten oleellisempaa on, mitä niiden jälkeen tapahtui.

Ja kyllä on tapahtunut, ja kyllä on Pajuniemi levyjä kuunnellut ihan tajuttoman määrän. 1980-luku oli hänen mukaansa huonoin kausi suomalaisessa progessa, mutta sen jälkeen hänen esittelemiään bändejä on ainakin kymmeniä, taitaa olla satojakin. Useimmat niistä jäivät yhden pitkäsoiton - kaikki eivät sitäkään  -ihmeiksi, mutta alan aluskasvillisuus kertoo suuresta innoittuneisuudesta, vaikka menestystä ei tullut.

Pajuniemi kuvaa marginaaliin jääneiden yhtyeiden musiikkia niin ilmeikkäästi, että jokaisesta syntyy jonkinlainen käsitys, mistä on ollut kyse. Suoratoistopalveluista löytyy kirjan tueksi yllättävän paljon aikanaankin olemattomalle huomiolle jääneitä levyjä, joilta voi ihmetellä bändien soittotaittoa, sävellysten kiharaista korkeaa tasoa ja sanoitusten progemaisen hämärää sanomaa.

Monissa muuten hyvissä bändeissä kompastuskiveksi tuntuisi osuvan puutteet laulutaidossa ja englannin kielen ääntämyksessä. Toisaalta monissa yhtyeissä on ollut erittäin hyviä etenkin naislaulajia, jotka olisivat ansainneet suuremman huomion.

Uudemmista progeksi luokiteltavista bändeistä suosioon ovat yltäneet Kingston Wall ja Von Hertzen Brothers. Aivan viime aikoina levyttäneitä erittäin tasokkaita bändejä ovat ainakin Vesilinja ja Viima. Progeksi voidaan laskea myös monimuotoinen Saimaa, jonka pitkä kiertue päättyy joulukuussa Kulttuuritalolle.

Pajuniemen Virtojen kiharat kuuluu jokaisen musadiggarin lukemistoon matkaoppaaksi siinä, mitä kaikkea herkkua Suomessa on proge-nimikkeen alla julkaistu Blues Sectionista kirjassa viimeiseksi esiteltyyn Viimaan, jonka pakahduttavan tyylikäs viiden tähden levy Väistyy mielen yö ilmestyi viime vuonna.

Bändiesittelyjen lisäksi Pajuniemi on haastatellut mutamia nykyprogen tekijöitä ja progea nykyisin julkaisevien levy-yhtiöiden toimijoita. Suuri osa suomalaisista bändeistä on saanut levynsä julki italialaisten ja ranskalaisten yhtiöiden kautta. Levy-yhtiöissäkin aluskasvillisuus on runsasta, vaikka kaupallisesta menestyksestä voidaan vain haaveilla.

Pajuniemi hyödyntää kirjassaan paljon hiipuneen progeyhdistys Colossuksen lehdessä julkaistuja haastatteluja ja arvioita, ja antaa näin vaikeasti ellei mahdottomasti saatavilla oleville asiantunteville jutuille uuden elämän. Tämä on merkittävä progekulttuuriteko.

Yli 400-sivuinen Virtojen kiharat on progediggarin ja laajemminkin musadiggarin aarreaitta sisällöltään. Esineenäkin se voisi olla upea, jos sivut eivät olisi kuvaliitettä lukuun ottamatta mustavalkoiset. Suurin osa progelevyistä on kansiltaankin taideteoksia. Kirjassa ne ovat pieniä ja mustavalkoisia, joten lukija ei saa levynkansien loistokkuudesta oikeastaan kalpeaakaan aavistusta. 

Tämä on varmasti ollut täysin ymmärrettävä kustannuskysymys.

Siihen kustannustoimittaja olisi sen sijaan saanut puuttua, että Pajuniemi kirjoittaa tavattoman pitkiä kappaleita. Lisäksi bändejä esitellään pötkössä niin, että on vaikea erottaa, milloin siirrytään yhtyeestä toiseen. Tätä olisi voinut helpottaa lihavoimalla bändin nimen, kun se tulee ensi kerran mukaan tekstiin. Sinänsä Pajuniemi kirjoittaa kyllä niin mukaansa tempaavasti, että tämäkin on pieni haitta.

Eetu Pellonpään piirtämä kansikuva täydentää huolellisesti ja paneutuneesti toteutetun innostavan teoksen, joka toimii kattavana oppaana kiehtovalle musiikkimatkalle uusiin ulottuvuuksiin.

Frida Skybäck tuhlaa hyvän aiheen tylsään toteutukseen toisessa dekkarissaan Rautakukka

 Frida Skybäck: Rautakukka (Järnblomma). Suomentanut Jonja Rajala. 420 sivua, WSOY 2025.

Frida Skybäckin toisen dekkarin mottona on Lundin Vipeholmin sairaalan ylilääkärinä 1935-1963 toimineen Hugo Fröderbergin lausuma: "Olisi järjenvastaista pitkittää heidän elämiään ja antaa heidän lisääntyä entisestään. Passiivinen eutanasia on perusteltu. Kukaan ei heitä sure."

Ruotsi oli eugeniikan eli rotuopin johtava maa maailmassa 1920-luvulla. Ruotsiin perustettiin jopa valtiollinen rotuinstituutti.

Skybäckin toisen dekkarin Rautakukan lähtökohdat ovat erityisen lupaavat, kun se alkaa suljetusta Sankt Larsin mielisairaalasta, jonka seinärakenteiden takaa paljastuu muoviin kääritty ruumis. Vuonna 1987 sairaalasta katosi kaksi potilasta, Marie-Louise Sparre ja Tommy Svensson. Heidän otaksutaan kuolleen. Löytyikö toisen ruumis nyt? Ja jos, niin missä on toinen?

Skybäckin ensimmäinen dekkari Musta lintu toimi hienosti lähes väkivallattomana mysteerinä ja tumman tunnelman kohottajana, joten sekin loi suuria odotuksia Rautakukan suhteen.

Mutta nyt ei toimi, ei sitten millään. Lundiin sijoittuvan sarjan toinen osa on jähmeä, puuduttava - sanalla sanoen tylsä. Frida Skybäck ei saa entiseen mielisairaalaan sijoittuvista salaisuuksista mitään irti. Ei jännitystä, ei mysteeriä, eikä alun moton lupaamaa yhteiskunnallista sanomaakaan. Rautakukka etenee tasaisen tappavaan tahtiin loppuun asti, ja jää vaille kunnon huipennustakin.

Mikä hukattu mahdollisuus luoda kolkkoa jännitystä tai sanoa jotain Ruotsin rotubiologisesta menneisyydestä - tai mieluiten luoda niistä tyylikkään värisyttävä yhdistelmä.

Skybäckin päähenkilö Fredrika Storm on Tuhkolmassa virheeseen syyllistyttyään palannut rikostutkijaksi Lundiin. Rikostutkija hän haluaa olla, mutta tuntee epävarmuutta. Osaltaan se johtaa höyryjyrämäiseen käytökseen ja sääntöjen kiertämiseen, mikä hankaloittaa yhteistyötä työparin, hienostuneen Henry Calmentin kanssa.

Rautakukassa myös Fredrikan uusi poikaystävä Jonas jää niin paljon lehdellä soittelemaan morsmaikun sännätessä töihin, että hieman ihmetyttää, miksi Jonas haluaa jatkaa suhdetta.

Ensimmäisessä osassa murhajuttu kietoutui Fredrikan lapsuudenkotiin ja sukulaisiin. Lisäksi häntä vaivaa oma menneisyys, sillä oma äiti katosi hoitokodista jäljettömiin, kun Fredrika oli pieni. Suku, kotitila ja äidin tapaus pitävät huolen siitä, että Skybäckillä on aineistoa kasassa jatko-osien jatko-osiin pitkäksi aikaa.

Rautakukka ei lupaa niiden osalta hyvää. Musta lintu poikkesi edes vähän ruotsalaisdekkarien tulvan massasta, mutta siinä näkynyt laadukas kerronta katosi nyt jonnekin.