Niklas Natt och Dagin trilogian hurja päätös täydentää pohjoismaisen rikoskirjallisuuden historiaan jäävän kokonaisuuden

Niklas Natt och Dag: 1795 - Petojen naamiaiset (1795). Suomentanut Kari Koski. 427 sivua, Johnny Kniga.

Olen haukkunut uusia ruotsalaisdekkareita niiden silmittömästä väkivallasta, mutta nyt en hauku, vaikka Niklas Natt och Dagin 1700-luvulle sijoittuvassa trilogiassa sitä on mielin määrin. Siinä väkivalta on rakenteellista ja luokkapohjaista, ei kirjailijan mielikuvituksen puutteesta kertova tehokeino. Rikkaat ja hyväosaiset tekevät mitä lystäävät, rahvaan alimmat kerrokset ovat heille vain käyttötavaraa. Sellainen Tuhkolma kaiketi oli vain vähän yli 200 vuotta sitten.

Ruotsin vanhimpaan elossa olevaan aatelissukuun kuuluva Natt och Dag on siten kirjoittanut ehkä tunnustuksellista omankin sukunsa historiaa historiallisissa rikosromaaneissa - tai vain romaaneissa - 1793, 1794 -Elävien haudasta ja nyt ilmestyneessä päätössuomennoksessa 1795 - Petojen naamiaiset.

Edellinen osa päättyi orpokodin murhapolttoon, jossa kuoli sata lasta. Päätösosassa murhapolttoa todistamassa olleet siveyspoliisissa työskennellyt yksikätinen raakki Mickel Cardell ja "ruumiita lukeva" Emil Winge jatkavat entisen orjanomistajan ja kauhistuttaviin rikoksiin syyllistyneen Tycho Cetonin etsintää. Cardell haluaa löytää myös lapsensa tulipalossa menettäneen Anna Stina Knappin, sillä hänen sielunsa kirvelee vielä pahemmin kuin palovammat.

Dekkarin muotoon kirjoitetun historiallisen romaanisarjan todellinen päähenkilö on 1700-luvun lopun Tuhkolma - tolkuttoman ylellisyyden ja äärimmäisen kurjuuden kaupunki, jonka kadut löyhkäävät ja kapakoissa savu kirvelee silmiä. Luokkaerot havainnollistuvat teatterissa, jossa rahvas tungetaan permannolle ylimysten parvelta luomien uteliaiden katseiden alle. Räikeimpiä ne ovat eumenidien veljeskunnan esityksessä, jossa köyhät ovat vain materiaalia mahtimiesten huvituksille.

Kirjasarjan poliittinen tausta on kuningas Kustaa III:n kuoleman jälkeinen aika, jolloin hänen alaikäisen poikansa sijasta valtaa käytti Gustaf Adolf Reuterholm. Aluksi vapaamielinen Reuterholm tiukensi otteitaan vallankumouksen pelossa. Sensuuri ja opposition valvonta muistuttivat nykyistä Venäjää.

Kirjasarjassa politiikka jää taustalle ajan mielenmaisemaksi. Kirjat ovat historiallisiin tapahtumiin perustuvia yksilöiden tarinoita, jotka kietoutuvat toisiinsa monimutkaisin sitein. Antoisinta olisi lukea kaikki kolme kirjaa yhteen putkeen, sillä henkilöitä, tapahtumia ja käänteitä on paljon.

Sankareita tarinassa ei ole. Jos lopussa ei olisi uuden elämän odotusta, se olisi täysin lohduton. On vaikea käsittää, että sen tapahtumista ei kulunut kuin runsaat sata vuotta siihen, kun Ruotsi alkoi rakentaa kansankotia, yhtä maailman onnistuneinta valtiota.

Pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa Natt och Dagin trilogia tullaan muistamaan pitkään erityisenä tapauksena.

Ingar Johnsrudin Kummitäti maistuu välityöltä

Ingar Johnsrud: Kummitäti (Gudmoren). Suomentanut Jonna Joskitt-pöyry. 304 sivua, Like.

Ingar Johnsrudista tuli hallitseva norjalaisen jännityksen mestari mahtavalla salaliittotrilogialla Wieniläisveljeskunta, Metsästäjä ja Risti, joka lähti liikkeelle 1930-luvun rotutohtoreista ja ulottui nykypäivään asti. Sitä edesauttoi edellisen mestarin Jo Nesbøn Harry Hole -sarjan taantuminen innottomiksi rutiinitöiksi.

Yllätys näinä aikoina on, että Johnsrud pisti vähintään hyllylle menestyksekkään kaksikkonsa Fredrik Beierin ja Kafa Iqbalin vain kolmen teoksen jälkeen. Nykyään valtaosa dekkareista on jopa monikymmenosaisia sarjoja. Uusi suomennos Kummitäti on sen luontoinen, että sille tuskin syntyy yhtään jatko-osaa.

Hyvää Kummitädissä on se, että teos on oivaltavasti kehitetty muunnelma mafiaromaaneista. Tällä kertaa kyseessä eivät ole kovin suuret kuviot, vaan valtakunta josta taistellaan on parhaat päivänsä nähneen itänorjalaisen Viken kartano, jota hallitsee hauraana vanhuksenakin rautaisin ottein Esther Wiike poikansa Salomonin kanssa.

Vikeen palaa vankilasta ehdonalaiseen vapautunut Stella, joka asui lapsena kartanossa kunnes lähti Osloon ja päätyi siellä huumeparoni Corneliksen töihin. Stellan äiti kuoli hänen ollessaan teini-ikäinen. Isä Ringo oli juoppo ja rosvo. Juuri ennen Stellan paluuta hän hirtti itsensä. Ringon sängyn alta löytyi kassillinen seteleitä.

Esther on oikeastikin Stellan kummitäti, mutta kirjan nimi on kaksiselitteinen. 

Stellan haaveena on jättää entinen elämä taakse ja avata pieni kahvila, mutta Vikessä on meneillään jotain joka sotkee suunnitelmat.

Mafiaromaanin asetelmien asettaminen norjalaiseen tuppukylään toimii siis hyvin, mutta pettymyshän Kummitäti on Johnsrudin edellisten teosten jälkeen. Totuus Vikessä käynnissä olevasta pelistä ja isän kohtalosta selviää Stellalle mallikkaasti lopussa ja hänen kostonsa menneistä vääryyksistä on sommiteltu taitavasti. Ennen kiihkeää loppuaan Kummitäti on kuitenkin harmillisen puuduttavaa luettavaa. Kaikki on niin moneen kertaan kirjoitettu ennenkin pohjoismaisissa dekkareissa: takaumat Stellan nuoruuteen, toinen toistaan epäilyttävämmät henkilöt ja onnekkaat sattumat, jotka johtavat amatöörietsivän totuuden jäljille. 

Kummitädistä ei jää oikein mitään käteen. Tänä vuonna on jo kolmen ensimmäisen kuukauden aikana ilmestynyt niin monta todella hyvää dekkaria, että kannattaa lukea ensin ennemmin niitä.

Jihadistin mielenmaisema avautuu Pascal Engmanin neljännessä trillerissä

Pascal Engman: Lesket (Änkorna). Suomentanut Pekka Marjamäki. 542 sivua, WSOY.

Hamza Mansour kasvoi Ruotsissa kahden kulttuurin välissä. Irakista muuttanut isä Abbas kehui sukulaisille ihmeellistä maata, "kylmää paratiisia maailman ääressä", mutta oli todellisuudessa katkera kaikesta ja kaikille. Asenne tarttui vähitellen koulussa menestyvään ja jääkiekkoammattilaisuudesta haaveilevaan Hamzaan. Vihan ja ulkopuolisuuden tunteet voimistuivat.

Vuosia myöhemmin Hamza on palannut Tukholmaan entisestään radikalisoituneena Isisin riveissä kokemistaan taisteluissa. Nyt on aika antaa opetus muslimien vastustajille heidän kotikentällään.

Pascal Engmanin ajankohtaistrillerien aiheena on neljännessä suomennoksessa jihadistinen terrorismi. Siinä paneutunut kirjoittaja pääsee paljon tavanomaista säiyttelyä syvemmälle. Terroristin mielenmaisema ja manipuloinnin keinot saavat hyvän läpivalaisun menevässä muodossa.

Engmanin teoksia voisi luonnehtia ajattelevan ihmisen trillereiksi. Hän on koukuttavan jännityksen mestari, mutta ei ilman oikeaa sanottavaa. Esikoisteos Patriootit käsitteli vihapuheen muuttumista äärioikeistolaiseksi terrorismiksi. Sitä seurannut Vanessa Frank -sarjan avaus Polttava maa käsitteli laitonta elinkauppaa, mutta meni pilalle liiallisen toiminnallisuutensa takia. Viime vuonna ilmestynyt miesten naisiin kohdistamasta vihasta kertova Rottakuningas kuitenkin palautti uskon Engmaniin ja nyt ilmestynyt Lesket on myös huipputyö.

Pascal Engmanilla on kertojanlahja luoda teoksiinsa hirmuinen jännityslataus ensimmäiseltä sivulta lähtien vaikka hän pitää lukijan pitkään pimennossa siitä, mitä kirja varsinaisesti käsittelee. Nyt lähdetään liikkeelle kahdesta murhasta Tukholman syyspimeydessä. Toinen uhri on jengirikollisuuden parissa työskennellyt poliisi, joten rikostutkinnan painopistekin on siinä. Vanessa Frankille tärkeämpi on toinen uhri, nuori maahanmuuttajataustainen nainen. Juttu tulee häntä henkilökohtaisestikin lähelle.

Osa Engmanin tekstin tehosta selittyy lyhyillä 1,5-3-sivuisilla luvuilla, joissa on koko ajan käsittämätön lataus ja jotka pakottavat lukemaan vielä yhden ja sen jälkeen vielä yhden luvun. Samaa koukuttavaa rakennetta käyttävät toki useimmat muutkin jännityskirjailijat, mutta Engman on vain kolmessa hyvässä kirjassaan muita edellä.

Hän tuntuu myös tajuavan sen, että trillerin loppuratkaisu on joka tapauksessa ennalta arvattava, joten sitä ei kannata pitkittää liikaa. Näin on myös Leskissä. Jihadistien isku on kekseliäästi ideoitu, mutta Engman hoitaa sen alta pois eleettömän tyylikkäästi. Koko teos on pakattu niin täyteen ajatuksia herättävää jännitystä, että ylenpalttinen ryminä sen päälle olisi vain haitaksi.

Ruotsinsuomalaisuuden pohdinta piristää heppoista dekkaria

Milka Hakkarainen: Maa kauhein isien. 350 sivua, Myllylahti.

Milka Hakkaraisen toinen dekkari lähtee odotuksia nostattavasti käyntiin. Tukholmalaispoliisi Jani Perannolle tuli ero puolisostaan, kun hän löysi suomalaisen identiteettinsä ja alkoi käyttää i-kirjaintakin etunimessään. Paras ystävä Jukka auttaa Jania muutossa uuteen kotiin, mutta ei jouda jäämään juhlimaan, koska hänellä on vielä menoja. Seuraavana päivänä Jani näkee Jukan menevän paketin kanssa ravintolaan, jossa räjähtää.

Oliko se terroriteko vai rikollisliigojen välienselvittelyä? Niin tai näin, turvallisuuspoliisi Säpo pitää Janiakin epäilyttävänä. Eikä aikaakaan, kun Jani Perannon uudessa asunnossa syttyy tulipalo ja hän palaa vanhaan kotiinsa Skutskäriin Stora Enson tehtaan varjossa.

Tästä voisi syntyä vaikka mitä, mutta Hakkaraisen käsittelyssä kunnon rikostarinaa ei synny. Jani Peranto haahuilee masennuksen syövereissä ja kippaa viinaa niin, että Hakkarainen tulee enemmän vahvistaneeksi kuin purkaneeksi suomalaismyyttejä.

Teoksen toinen päähenkilö, true crime -kirjailija Rosa Riemunen tuo teokseen elementin, jota kutsutaan cozy crimeksi, suomeksi kotoisaksi tai pehmodekkariksi. Janin ja Rosan välillä kipinöi, mutta samalla he tuntevat vetoa toisiaan kohtaan. Romanssia pukkaa tulevissa osissa, vaikka Rosa on omalla tahollaan sidottu islantilaissyntyiseen Hallmariin?

Sinänsä on miellyttävää, ettei tarina ole niin täyteen ahdettu rikostutkintaa kuin kovat dekkarit. Paljon tilaa saavat Janin ja Rosan henkilöt. Teoksen parasta antia on Ruotsissa kymmenen vuotta asuneen Milka Hakkaraisen kuvailu ja pohdinta ruotsinsuomalaisuudesta ja kahden kulttuurin välissä elävän identiteetistä tai identiteetittömyydestä. 

Rikoskirjana Maa kauhein isien on toivottoman heppoinen. Gävlen suomalaismafia ja sitä johtava Marsalkka kaksospoikineen enemmän huvittavat kuin jännittävät, vaikka teosta ei ilmeisesti ole huumoriksi tarkoitettukaan. Tietty kotikutoisuus antaa leimansa kirjalle. Lukemista kuitenkin auttaa Hakkaraisen tavattoman sujuva ja kevyesti rullaava kirjoitustyyli.

Milka Hakkaraisen ensimmäinen dekkari Ei verta rantaa rakkaampaa palkittiin viime vuoden parhaana esikoisena. Johtolanka-raadin valintaa täytyy kyllä ihmetellä, jos se oli samaa tasoa kuin tämä toinen. Viime vuonna ilmestyi läjäpäin jäätävän hyviä kotimaisia esikoisia, joista moni muu olisi ansainnut kunniamaininnan ja jopa vuoden parhaan dekkarin Johtolangan paremmin.

Huumori, asenne ja anarkistinen päähenkilö erottavat Valtteri Mörttisen esikoisdekkarin massasta

Valtteri Mörttinen: Mutta suurin niistä on raha. 346 sivua, CrimeTime.

Huumorin ja kovaksi keitetyn rikoskirjallisuuden yhdistäminen onnistuu Suomessa parhaiten Antti Tuomaiselta, jonka kirjoista on tullut myös vientimenestys. Uusi tulokas Valtteri Mörttinen kulkee hieman samoilla linjoilla esikoisteoksessaan Mutta suurin niistä on raha - eikä huonosti kuljekaan. Käsistä karkaava yritys paikata koronan kuolettamaa taloutta huumekaupalla kulkee makoisasti ja loppua kohti yllätyksellisiä kierroksia kasvattaen.

Mörttisen päähenkilö tavallisista tavallisin taksikuski Matti Virtanenkin on sukua Tuomaisen pulaan joutuville jokamiehille, mutta vertailut tästä poikki. Mutta suurin niistä on raha toimii ihan omillaan.

Teos on ensimmäisiä dekkareita, joissa eletään korona-aikaa tunnistettavasti. Se alkaa melko tarkkaan kaksi vuotta sitten, jolloin Suomi suljettiin ja taksikuskiltakin loppuivat kyyditettävät kuin seinään. Yhden humalaisen rikkaan Virtanen sentään saa heitettäväksi Kulosaareen. Asiakassuhteen muuttuessa konfliktiksi "juopuneen porvarin" takki jää Virtasen taksin takapenkille. Sen taskusta löytyy pieni pussi heroiinia ja pum: siinä on Virtasen tukipaketti korona-ajasta selviytymiseksi, kun hallitusrouvien vastaavia vasta suunnitellaan.

Teoksen varsinainen päähenkilö on rikosylikonstaapeli Ailon Rajakari, joka takertuu härkäpäisesti rakennustyömaalta löytyvän  huumekaupan alimman portaan toimijan Farakh Dabirin surman selvittämiseen, vaikka ketään muuta ei kiinnosta.

Matti Virtasen pienen myyntierän kokeilusta lähtee kasvuun huumeimperiumi ja tie Kalasataman uusien tornitalojen hulppeisiin näkymiin. Mutta niin kuin klassisissa tragedioissa, huipulta on vain yksi suunta ja lojaalisuudet saa unohtaa taistelussa helposta rahasta. Ahneus ja luksuselämä syövät miehen mieltä, kuten äsken pitkästä aikaa tv:ssä esitetyssä Scarface-elokuvassa.

Samaan aikaan toisaalla: Ailon Rajakari ja hänen työparinsa Jorma Jööki Wallenius saavat riesakseen väkivaltaosaston uuden pomon Antti Karppasen, jonka pitäisi muiden töidensä ohella palauttaa Ailon järjestykseen.

Ailon Rajakari, jonka sukupuoli varmistuu vasta kirjan loppupuolella, on hieno uusi ja uudenlainen räväkkä persoona suomalaisten dekkari-poliisien joukkoon. Sääntökirjasta piittaamaton Ailon puskee eteenpäin omalla tyylillään syystä, jota Mörttinen ei juuri valota sarjan avausosassa. Jokin hänet kuitenkin saa paneutumaan "markkinatalouden uuden uhrin" tapaukseen erityisellä päättäväisyydellä. Kun puheeksi tulevat Ailonin omat menetykset, vastauksena on kiukkuinen mulkaisu.

Mutta suurin niistä on raha ei ole varsinaisesti mikään huumoridekkari, mutta Valtteri Mörttisen irtonainen ja iloitteleva sanankäyttö sekä parodinen ote erottavat sen kyllä niistä teoksista, joiden ensisijaisena pontimena on kuvata poliiseja ja rikollisuutta realistisesti. Vastapainoa sille tuo kaikkien petollisuus kaikkia kohtaan. Ruumiita teoksessa tulee tasaisen tappavaan tahtiin. Sääntö-Antinkaan ei lopulta auta muu kuin yhdistää voimansa anarkisti-Ailonin kanssa jutun saamiseksi loppuun.

Tästä se lähtee ja jatkoa jäädään odottamaan. Mutta suurin niistä on raha taitaa olla rujon kauniin ystävyyden alku.

Kari Haakanan karujen miesten trillerissä on ajatusta tiiviissä paketissa

Kari Haakana: Välitön uhka. 256 sivua, Aula & Co.

Azerbaidzanin poliittinen tilanne suistaa eduskunnan puhemiehen Varma Kinnusen elämän raiteiltaan. Hänen vaimonsa Elisa Kinnunen on pitänyt yhteyttä maan opposition johtohahmoihin kuuluvan Nadia Nurkadilovan kanssa. Salamurhaaja teloittaa molemmat Kinnusten kodissa, samoin heidän alaikäisen tyttärensä ja kolme muuta turvamiestä ja poliisia. Mitään jälkiä ei ole.

Ylen digiasiantuntijana työskennelleen Kari Haakanan esikoistrillerin alku on kylmäävä ja tehokas. Niin on jatkokin. Välitön uhka on tehokas avaus ja taas vähän erilainen teos koko ajan monipuolistuvassa suomalaisessa rikoskirjallisuudessa.

Vastuun murhien tutkinnasta saa KRP:n rikostutkija Viinanen. On elokuun alku. Kun vielä syyskuun loppupuolellakaan ei ole tapahtunut mitään edistystä, hakee entinen pääministeri Kinnunen vanhojen kontaktiensa avulla apua yksityisiltä toimijoilta. Mukaan tulee erikoiskoulutettu sotilas Jari Karhu, joka työskentelee Yhdysvalloissa yksityiselle turvafirmalle. Hänellä on juttuun henkilökohtainenkin motiivi.

Haakana kirjoittaa pelkistettyä tekstiä karuista miehistä. Henkilöt ovat vain sukunimiä ja kerronta pysyy tiukasti asiassa. Ei juuri mitään henkilöiden taustoista, ei kotioloja, ei elämää työn ja miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä -hankkeen ulkopuolella. Toimii. Teos etenee määrätietoisesti ja koukuttavasti toimijoiden näkökulmia vaihdellen.

Kinnunen ei saa poliisin paikalleen polkevista tutkimuksista oikeutta. Toinen vaihtoehto on kosto. Sodankäyntiä on ulkoistettu Blackwaterin ja Wagnerin kaltaisille yksityisille turvayrityksille. Sieltä löytyy kalustoa ja ammattitaitoa hankkeisiin, joihin valtiot ja hallitukset eivät voi suoraan osallistua. Tästä Haakana kirjoittaa.

Kinnusen suunnittelema kosto on mielikuvituksellinen ja kaukana uskottavuudesta, mutta sellaisiahan poliittiset trillerit usein ovat. Mies itse ei tiedä olevansa vain pelinappula isommassa geopoliittisessa kuviossa.

Välitön uhka avaa näkymän politiikkaan, jonka jatkamista sota ja salamurhat ovat toisin keinoin. Haakana tekee sen tehokkaasti ja ekonomisesti. Kirjassa ei turhia jaaritella eikä pyritä kaunokirjallisiin saavutuksiin. Koko juttu mahtuu runsaaseen 250 sivuun.

Muuten erinomaisessa trillerissä on yksi toistuva virhe, joka heikentää sen uskottavuutta yllättävän paljon. Eduskunnan puhemiehestä käytetään koko ajan nimitystä eduskunnan puheenjohtaja. Eikö Haakana tai kukaan muu kirjan prosessissa mukana ollut tiedä, ettei sellaista ole olemassakaan? Se on puhemies ja nimenomaan puhemies sukupuolesta riippumatta.

Syöpään kuolleen Susanne Janssonin oma suru heijastuu viimeiseksi jääneessä mysteeridekkarissa Talvivedet

Susanne Jansson: Talvivedet (Vintervatten). Suomentanut Tiina Sjelvgren. 302 sivua, Bazar.

Vuonna 1972 syntyneeltä Susanne Janssonilta ehti ilmestyä vain kaksi aaveista ja mysteereistä ponnistavaa jännityskirjaa, ja niistäkin Talvivedet vasta hänen kuolemansa jälkeen. Syöpää sairastanut Jansson kuoli vuonna 2019.

Ilman tätä tietoa Talvivedet olisi vain tavallista omaperäisempi, mutta ei kuitenkaan kovin vetävä teos ruotsalaisjännärien tulvassa. Nyt voi olettaa, että lapsensa menettäneen Martinin lamauttavassa tuskassa on paljon Janssonin omaa kokemusta parantumattoman sairauden keskellä.

Simpukoiden kasvatusta ammatikseen Ruotsin länsirannikolla Orustin saaressa harjoittavan Martinin ja hänen vaimonsa Alexandran maailma hajoaa Martinin pienen huolimattomuuden takia. Kaksivuotias Adam pääsee hetkeksi yksin ulos merenrantatalosta ja katoaa jäljettömiin. Meressä kelluu hänen punainen muoviämpärinsä. Pojan ruumista ei kuitenkaan löydy.

Mysteeriä Adamin katoamisen ympärille luovat hänen unissakävelynsä merta tuijottamaan ja Martinin kuulemat äänet tai "äänet". Ihan kuin joku kutsuisi merestä poikaa luokseen. Boheemin valokuvaaja Mayan avustuksella Martinille valkenee, että samana päivänä 11. tammikuuta mereen samassa paikassa hukkuneita on vuosien varrella muitakin. Heidän aaveensako kutsuvat ensin Adamia ja myöhemmin surusta sekaisin olevaa Martinia?

Myyttien, kauhu-aineksen ja dekkarin yhdistäminen on hyvä yritys, mutta kovin suurta imua Jansson ei kerrontaansa saanut. Toisten mielestä voi olla hyvä, että henkilöitä esitellään perusteellisesti, mutta esimerkiksi Mayan levoton rakkauselämä ja sitten hänen syvenevä suhteensa vakaaseen Bäckeen tuntuisi vievän liikaa tilaa sivujuonena. Kun tapauksen varsinainen tutkinta pääsee käyntiin, kaikki loksahtaa paikalleen liian helposti.

Mutta se surun ja menetyksen kuvaus, siinä on voimaa. Alkuajat olivat pelkkää tiheyttä, kuin kuilu. - - Hän ei edes yrittänyt löytää mitään, mihin tarttua. Hän vain putosi, kuin nähdäkseen kuinka syvälle oli mahdollista pudota. Kaikki vastustus oli poissa. Jollakin tapaa se oli mahtavaa: päästää irti kaikesta ja kuolla.

Sitähän emme voi tietää, kirjoittiko Susanne Jansson itsestään, kenties ensireaktiosta syöpädiagnoosiin, mutta Martinin ja myöhemmin Alexandran tunteiden kuvaukset koskettavat enemmän kuin teoksen mysteeri- ja dekkariaines. Myös kirjan eräiden henkilöiden kaipuussa "ikuiseen mereen" on vahva symbolinen lataus.

Vieras mies tulee taloon ja Huldan tragedia alkaa Ragnar Jónassonin trilogian häikäisevässä päätösosassa

Ragnar Jónasson: Sumu (Mistur). Englanninnoksesta suomentanut Oona Nyström. 262 sivua.

Ragnar Jónassonin Hulda-trilogian päätös Sumu on herkeämättömän jännittävä, melkein kauhuun kurkottava synkkä joulutarina ja nelikymppisen päähenkilön loppuelämän pilanneen tragedian alku. Lukijat tietävät jo hänen myöhemmät vaiheensa, mutta Sumun alussa kaikki on vielä melkein hyvin. Aviomies Jón paiskii töitä ja saa Huldan uskomaan, että Dimma-tyttären sulkeutuneisuus kuuluu teini-ikään.

Dimman itsemurhan jälkeen Hulda kulkee kuin sumussa. Kotona Jónin kanssa on sietämätöntä olla, mutta työpaikalla rikosetsivänäkään hän ei saa mitään aikaan. Eloa Huldaan panee Unnur-nimisen nuoren naisen katoamisen tutkiminen.

Mennään ajassa taaksepäin jouluaaton aattoon, islantilaisittain Pyhän Thorlakin päivään. Kaukana kaikesta maatilallaan kahdestaan asuvan Erlan ja Einarin taloon lumipyryn ja hankien keskeltä ilmaantuu mies, joka sanoo eksyneensä tovereistaan metsästysretkellä. Erlassa heräävät epäluulot outoa vierasta kohtaan, mutta Einar on tyytyväinen kun saa erityksissä olevaan taloonsa juttuseuraa.

Jónasson synnyttää Leóksi esittäytyvän miehen tulosta taloon vertaansa vailla olevan jännitysnäytelmän. Se syntyy pitkälti Erlan epäluuloisessa mielessä hänen kuvitellessaan miehen pahoja aikeita. Kulissit kauhunäytelmälle synnyttää koko ajan yltyvä lumimyrsky sekä sähköjen ja puhelinlinjan katkeaminen ja León Erlan mielestä epäilyttävä käytös.

Helmikuussa Hulda lähetetään taloon tutkimaan juttua, sillä sieltä on löytynyt kaksi ruumista. Lumi on peittänyt kaikki jäljet ja paikallinen poliisi on ymmällään. Hulda pakottaa surunsa keskellä itsensä paneutumaan tapaukseen, sillä trilogian tässäkin osassa hänen pitää venyä, koska on nainen.

Jónassonin Hulda-sarja paranee osa osalta. Kaikki kirjat ovat melkein sietämättömän jännittäviä, mutta Sumu menee tässäkin suhteessa muiden edelle. Kokonaisuus on modernissa pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa aivan omalla tasollaan. Jónasson ei tarvitse väkivallan kuvauksia eikä sarjamurhaajia. Tunnelma ja hyvät henkilöhahmot riittävät. Henkilöistä Hulda on tietysti ykkönen, mutta Sumussa eristyneeseen elämään kyllästynyt ja elämäänsä pettynyt Erla on myös vavahduttava hahmo.

Toivottavasti saamme lisää Ragnar Jónasson -suomennoksia. Hulda-sarja ilmestyi Islannissa 2015-2017. Sitä ennen häneltä ilmestyi viisi rikosromaania ja Sumun jälkeen niitä on ilmestynyt neljä lisää.