Ruutia, räminää ja vähän rakkauttakin - yhdeksäs Mujunen todistaa, että dekkariveteraani Tapani Bagge on voimissaan

Tapani Bagge: Violetti vainoaja. 288 sivua, CrimeTime.

Kukahan on "virkaiältään" vanhin uraansa jatkava suomalainen dekkarikirjailija? Todennäköisesti Outi Pakkanen, joka debytoi jo vuonna 1973, 51 vuotta sitten. Kakkonen voisi olla Tapani Bagge, joka aloitti suomalaisen dekkarikirjallisuuden klassikkosarjan Jerry Cottonin kirjoittamisen 1983. Tällä viikolla 62 vuotta täyttävä Bagge on toimittanut ruumiita makuuhuoneisiin ja muihin lukusoppiin 41 vuotta.

Veteraani ei hyydy. Siitä todistaa tänään ilmestyvä Mujunen-sarjan yhdeksäs osa Violetti vainoaja. Homma polkaistaan vauhdilla käyntiin 1. kesäkuuta vuonna 1954 Lohjalla ja Helsingin maalaiskunnassa sijaitsevalla Seutulan lentokentällä. Neljä päivää myöhemmin paketissa on ratkaisu moneen murhaan ja yhteen ihmisryöstöön.

Ihmisryöstöä Lohjalle tutkimaan saapuu yksityisetsivä Väinö Mujunen kalkkitehtaan omistajan Anselmi Hofstedin toimeksiannosta. Ryöstetty on hänen vaimonsa Ellen. 

Mujusen etsivätoimistossa työskentelevät Rane ja Mari Ruuti taas pääsevät violettiin pukuun pukeutuvan epäilyttävän miehen jäljille Helsingissä. Düsseldorfista Suomeen matkustaneen Arvid Lundin valmistelut viittaavat siihen, että valmisteilla on salamurha pääkaupungin sydämessä. Toimeksiantajat kutsuvat kohdetta petturiksi, jonka on kuoltava.

Bagge sekoittaa tutusti teokseensa totta ja tarua. Kalkkitehtailija Hofstedin esikuva on Lohjalla vaikuttanut kalkkitehtailija Petter Forsstöm, jota kutsuttiin Kalkki-Petteriksi. Sodan jälkeen äärioikeistolainen Forsström sai maanpetostuomion osallisuudesta natsimieliseen vastarintaliikkeeseen Suomessa.

Revanssia havittelevilla natseilla on sormensa pelissä myös Violetin vainoajan tapahtumissa.

Uuden jännärinsä Bagge polkaisee käyntiin pidemmittä esipuheitta ja loppuun asti mennään ilman hengähdystaukoja. Ihmisryöstö muuttuu mutkikkaammaksi, kun Mujusen tielle osuu ruumis ja sitten lisää. Mujunen itse saa astalosta päähänsä, joutuu putkaan, mutta kokee myös orastavaa rakkautta Lohjan kauppalamiljöössä. Teoksen lopussa näyttää pahasti siltä, että Mujunen on kahden naisen loukussa.

Vauhdista huolimatta Bagge pitää langat käsissään niin kuin noin 150 kirjan ammattilainen vain osaa. Lohjan sieppausdraaman ja siitä seuranneet murhat Mujunen ratkaisee terävällä päättelyllä kuin muuan Poirot. Helsingin pään tapahtumissa nokkelasti kehitetyllä sattumalla on sormensa pelissä.

Ei Mujusten tuoreustakuu ehkä ole enää voimassa. Näitä vauhdikkaita ja notkeita tarinoita on ilmestynyt ilman että mitään oleellista uutta enää ilmenee. Viihdyttävyystakuu sen sijaan pätee uusimpaankin osaan. Violetti vainaja on malliesimerkki siitä, miten ajaton rikosromaani vetää ja pitää otteessaan.

Tuskinpa erehdyn, kun ennustan, että ensi vuonna tulee kymmenes Mujunen ja se sijoittuu vuoden 1956 yleislakkoon. Sen jälkeen ainakin itse lukisin mieluummin lähes kymmenen vuotta tauolla olleista Hämeen hurjista

Ystävyys on kallis asia Antti Tuomaisen tunnelmallisessa rikoskomediassa Tappokeli

Antti Tuomainen: Tappokeli. 269 sivua, Otava.

Harvinaisen onnistuneesti rikoksen, makaaberitkin murhat ja komedian teoksissaan yhdistävä Antti Tuomainen on noussut yhdeksi Suomen kansainvälisesti menestyneimmistä kirjailijoista. Hänen kirjojaan julkaistaan yli 30 maassa. Suomessa Mies joka kuoli -dekkarista on tehty tv-sarja ja Pikku Siperiasta sovitettua kansainvälistä elokuvaa odotetaan Netflixiin ensi vuonna.

Tuomainen on sikäli poikkeuksellinen dekkaristi, että hän ei yleensä kirjoita sarjaa. Poikkeuksen teki Jäniskertoimesta alkanut kolmen kirjan hilpeä kimara. 

Juuri ilmestynyt Tappokeli on jälleen itsenäinen teos. Se on pieni helmi absurdeista tapahtumista ja ystävyyden voimasta. Tappokeli ei niinkään naurata, mutta nostattaa hymyä huuliin. Teos enemmän tunnelmallinen kuin jännittävä, vaikka ruumiitakin tulee.

Tuomainen kirjoittaa yleensä jokamiehistä, jotka joutuvat sattuman kauppaa outojen rikosten pyörteisiin. Tappokelissä hän postimies Ilmari Nieminen, joka haluaa avioeron jälkeen ostaa tyttärelleen joululahjaksi pianon. Rahaa hänellä ei siihen ole, mutta sitä on luvassa kunhan Ilmari kuljettaa Kilpisjärvelle sohvan. Jouluaattoon on kuusi päivää. Siinä ajassa keikan ehtii tehdä.

Vilunkiyrittäjä Leinoselta Ilmari Nieminen saa bensarahat ja alle kolhon Thames-merkkisen brittiläisen pakettiauton. Matkaseuraksi osuu Antero Kuikka, jonka kanssa Ilmari pelasi lapsena jalkapalloa samassa joukkueessa. Kilpisjärvelle on tarkoitus ajaa Ilomantsin ja Vaasan kautta.

Peräänsä sohvankuljettajat saavat Otto Puolanka -nimisen rikollisen sekä kommunistit Erkki Liljalammen ja Anneli Kukkorinteen. Puolanka haluaa sohvan ties mistä syystä. Kommunistikaksikko siksi, että sitä tarvitaan vallankumouksen edistämiseen.

Eletään vuotta 1982, jolloin kaikki oli kovin toisin kuin nyt.

Tuomaisen matkalla-dekkarissa koetaan takaa-ajoja ja väijytyksiä, ammuskeluakin. Ne ovat välineitä Tappokelin ytimeen. Tappokeli on hiljaisesti hymyilyttävä kertomus ystävyyteen kasvamisesta ja ystävyyden voimasta. Hectorin laulua muunnellen: kaikki tahtoo ystävän.

Ilmari ja Antero ylittävät matkallaan välillään olleen epäluulon muurin ja kasvavat toisiaan täydentäväksi ja arvostavaksi parivaljakoksi. Sitä tarvitaan, jotta he selviäisivät takaa-ajajistaan, joista Otto Puolanka kaahaa Saab 96:lla ja kommunistit tiestysti Ladalla.

Myös Erkki Liljalampi ja Anneli Kukkorinne huomaavat tarvitsevansa toisiaan muutenkin kuin taistelutovereina. Ystävää kaipaa myös Otto Puolanka, mutta onko hänestä rujon ja väkivaltaisen luonteensa takia vastaanottamaan tai jakamaan ystävyyttä?

Tuomaisen tarina soljuu kuin joulukuinen lumisade. Kielessä on jotain erityisen hienovaraista. Paikoin rankoista käänteistään huolimatta Tappokeli on poikkeuksellisen kaunis rikosromaani. Antti Tuomaisen tavaramerkkeihin kuuluu musta huumori, mutta tällä kertaa hän on uudistanut ilmaisuaan. Tarina on lempeä kuin joulusatu. Tappokeli on koskettavinta Tuomaista. Tunne suorastaan tihkuu siitä.

Ilkka Remeksen laskuvoittoisella uralla Zeus on uusi pohjanoteeraus

 

Ilkka Remes: Zeus. 463 sivua, WSOY.

Sekava, tylsä ja puuduttava. Trilleri vailla häivääkään jännityksestä. Kyllä. Entinen trillerikunkku Ilkka Remes kyntää syvällä tämän syksyn teoksessaan Zeus. Vuonna 1997 loistavalla Pääkallokehrääjällä debytoinut Remes on ollut alamäessä jo vuosia, vuosikymmeniä, mutta Zeus on ehkä huonoin hänen teoksistaan. Jotenkin kuvaavaa on, että kannen kuvassa on kreikkalaisen jumalan sijaan kolmipäinen koira kerberos, joka kreikkalaisessa mytologiassa vartioi manalan porttia.

Remes on kirjoittanut koko uransa Venäjän muodostamasta uhkasta Suomelle ja lännelle. Hän on ollut monessa asiassa oikeassa niin, että voisi sanoa, mitäs minä sanoin. Zeuksessa ollaan nykytilanteessa, jossa Suomi on Naton jäsen, ja Venäjä pyrkii hybridivaikuttamisella mustaamaan Suomen mainetta ja sitä kautta lyömään kiilaa liittouman sisälle.

Tarinan operaatio Zeus on puolestaan vastaisku Venäjän vaikuttamiselle. Se on läntisten tiedustelupalvelujen luomaa hybridivaikuttamista, jolla luodaan epävarmuutta Venäjän ydinasepelotetta kohtaan.

Mutta ennen kuin operaatioihin päästään, pitää kahlata satoja sivuja tönköistä henkilöistä ja liian monista sivujuonista. Toiminta ulottuu Afrikan Kongosta Pohjois-Norjaan ja tietysti Suomeen, jonka kautta lännen operaatiota valmistellaan.

Zeuksen sekavuus alkaa jo siitä, että se on suoraa jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Pimeyden sydämelle. Sehän oli pitkästä aikaa parempi Remes, jossa Venäjä juoni kostoa Suomen Nato-jäsenyydestä. Pimeyden sydämessä Mikko Jalava yritti puhdistaa vakoilusta syytetyn isänsä maineen. Hän oli paossa vankilasta, johon oli joutunut kunnianloukkauksesta Supon entistä johtajaa Seppo Materoa vastaan. Jalava syytti Materoa vehkeilystä venäläisten kanssa.

Zeuksen yksi heti alussa esiin tuleva juonilanka kertoo, että Matero onkin ollut koko ajan lännen peliä pelannut kaksoisagentti. Mikko Jalavan isästä sen sijaan alkaa paljastua ikäviä ja häiritseviä asioita.

Samalla kun pöyhii isänsä menneisyyttä, Jalavalla on hallussaan aineistoa, jonka venäläiset haluavat. Kujanjuoksusta useamman tulen välissä voisi syntyäkin jotain, mutta perinteiseen tapaansa Remeksen henkilökuvaus on niin tönkköä, ettei Mikko Jalavan kohtalo juuri jaksa kiinnostaa.

Sekavuutta aiheuttaa myös se, että Zeuksessa on Pimeyden sydämen tavoin paljon henkilöitä ja liikaa toisistaan irrallisia juonikuvioita. Tai kyllähän niitä lopussa solmitaan yhteen, mutta vaivalloisesti. Kun henkilökuvaus on mitä on eli sitä ei käytännössä ole, tarinan toimijoita on vaikea erottaa toisistaan.

Pitkin matkaa Remes pudottelee valtavasti kiinnostavia faktoja. Se puoli hänellä on aina ollut kunnossa. Se mikä puuttuu, on jäntevä tarina, jossa niitä hyödynnetään.

Lännen operaatio on kyllä hyvin mietitty ja rakennettu, kun sinne vihdoin päästään yli 400 sivun jälkeen. Venäjänkin yritys iskeä Suomea vastaan on uskottava, se saatiin lukea kesällä uutisista. 

Näistä huolimatta Zeus ei saa jännitystä alleen missään vaiheessa. Meno on kovaa, tilanteet täpäriä ja pelastukset tulevat viime hetkillä, mutta kirjan lukeminen loppuun asti vaati tahdonvoimaa. Missään vaiheessa ei tullut tunnetta, että onpa jännää. Mitä on trilleri ilman jännitystä? Paperin, painomusteen ja lukijan ajan tuhlausta.

Ikuisen mustan murheen maa - Anna Soudakovan kolmas romaani on pakahduttava sukutarina Valko-Venäjästä

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. 335 sivua, Atena. 

Pietarissa vuonna 1983 syntyneen, Vantaalla opettajana työskentelevän Anna Soudakovan kaksi ensimmäistä romaania olivat omaelämäkerrallisia. Mitä männyt näkevät -esikoinen ulottui 1930-luvun Neuvostoliitosta 1990-luvun Turkuun pohjautuen hänen omiin ja isovanhempiensa kokemuksiin. Toissa vuonna ilmestyneessä Varjele varjoani -teoksessa ollaan Turun Varissuolla 1980-luvulta lähes nykypäivään. Romaanissa kuvataan maahanmuuttajien sopeutumisen ongelmia kahden kulttuurin välissä omakohtaisen tuntuisesti.

Uudessa romaanissaan Haikara levittää siipensä Anna Soudakova vaihtaa näkökulman aviomiehensä synnyinmaahan Valko-Venäjään. Taas päästään seuraamaan sukupolvien ketjua, joka tällä kertaa ulottuu Valko-Venäjän 1940-luvun saksalaismiehityksestä vuoteen 2020, jolloin "vallanpitäjä" on varastanut taas yhdet vaalit, ja siitä raivostuneen kansan protesti kukistetaan väkivalloin. Valko-Venäjän presidentin nimeä Soudakova ei halua mainita romaanissa kertaakaan.

Mitä tiedämme Putinin taskussa olevasta Valko-Venäjästä? Sama mies on hallinnut maata yhtäjaksoisesti vuodesta 1994. Sitä on kutsuttu Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi, mutta Venäjän viime vuosien kehityksen takia oikeampi ilmaus voisi olla Euroopan toiseksi viimeinen diktatuuri. 9,5 miljoonan asukkaan Valko-Venäjä on köyhä maa, jonka yli vieraat sotajoukot ovat kävelleet kerta toisensa jälkeen satojen vuosien ajan.

Anna Soudakovan romaani on hivelevän kauniisti kirjoitettu tarina ihmisistä, jotka taistelevat ja ovat taistelleet kulloistakin diktatuuria vastaan, niistä, jotka ovat mukautuneet ja niistä, jotka lähtevät pois. Samalla se kertoo meillä vähän tunnetusta valkovenäläisten elämästä, kielioloista, kulttuurista ja eritoten ruokakulttuurista. Keitettyä perunaa ja makaronia, suolasilliä, piirakoita ja salaatteja valmistetaan romaanissa jatkuvasti arkea tai juhlaa varten.

En ennen tätä romaania tiennyt, että valko-venäjän kieltä movaa pidetään junttimaisena. Oman äidinkielen sijaan maassa suositaan venäjän kieltä tai venäjän ja valko-venäjän sekoitusta.

Romaanin päähenkilöistä Andréi pakenee ankeutta hakemalla turvapaikkaa Norjasta ja päätyen lopulta uuteen elämään Suomeen. Hänen kymmenen vuotta nuorempi sisarensa Sveta asuu enonsa perheessä pääkaupunki Minskissä. Teini-ikään vartuttuaan hän alkaa osallistua opposition mielenilmauksiin. Yliopistossa Sveta perustaa ystävänsä Glebin kanssa verkkojulkaisun, jossa jaetaan oikeaa tietoa siitä, mitä maassa tapahtuu.

Mutta kiinnostaako ketään, mitä tapahtuu todella?

"Ihmiset ovat sokeita, kiinni arjen ongelmissaan", opposition toimintaan osallistuva eno puuskahtaa. "Ei heitä kiinnosta jokin epämääräinen vapaus, kunhan he vain voivat illalla katsoa televisiota ja unohtaa edes hetkeksi jokapäiväiset huolensa."

Kuvaus lannistetusta kansasta sopinee myös Soudakovan synnyinmaahan.

Samoin se, että koulutuksen perusta on murskattu: "Tutkittu tiede ja tieto on korvattu vallanhaltijan maailmankuvaan sopivilla korulauseilla, historialliset faktat sepitetty saduilla, uteliaisuudesta on tullut ekstremismiä ja vapaasta ajattelusta vaarallista."

'

Soudakova ottaa yhtä tiukasti kantaa kuin esikoisessaan, jonka keskeinen kysymys vuonna 2020 kuului, taasko se alkaa viitaten Stalinin 1930-lukuun. Vastauksen tiedämme nyt.

Valko-Venäjä on romaanin sanoin ikuisen mustan murheen maa. Ei tarvitse mennä kaukaiseen historiaan. Maata ovat miehittäneet puolalaiset, bolsevikit, natsit, kommunistit ja nyt yksi diktaattori pitää sitä rautaisessa otteessaan.

Takaumissa Soudakova vie lukijan natsimiehityksen vuosiin. Andréin ja Svetan mummo Stepanída toimitti silloin salaa ruokaa ja muita tarvikkeita metsässä piilotelleille partisaaneille. Naapurin ystävällisen opettajan äidin Hristínan isä Vasíl taas oli poliisi ja natsien yhteistyömies, koska saksalaiset olivat suopeita maan omalle kulttuurille ja kielelle toisin kuin neuvostovalta.

Loppua kohti romaanin lähestyessä nykyaikaa Soudakovan ote muuttuu yhä poliittisemmaksi ikään kuin vimman ja raivon vallassa siitä, että tämän vuoden kesäkuussa Valko-Venäjällä oli 1396 poliittista vankia.

Anna Soudakovan kaksi ensimmäistä romaania olivat erinomaisia, ja niin on kolmaskin. Haikara levittää siipensä on suuri kaunokirjallinen lukunautinto ja tietopaketti samoissa kansissa. Romaanin nimi tulee siitä, että haikara on Valko-Venäjän kansalliseläin: "Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä. Valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta", mummo kertoo.

Romaanin kauniista ulkoasusta vastaa Laura Noponen niin kuin Soudakovan edellisissäkin teoksissa.

Nautinnon lisäksi romaani saa aikaan raivostunutta voimattomuuden tunnetta: diktaattorit ovat keskuudessamme, eikä heille mitään voi. Demokratian ala maailmassa on kapenemaan päin. Edes koulutus, vapaus ja moniarvoinen uutistarjonta eivät suojaa, kun kansalaiset tuntevat vetoa autoritaarisiin johtajiin.

Marko Immonen on monipolvisten juonien ja kihelmöivän jännityksen tuntematon suuruus

 

Marko Immonen: Lähtölaskenta. 332 sivua, Myllylahti 2022.

Elokuussa ihmettelin blogissani, miten niin tasokas dekkarikirjailija kuin Outi Hongisto voi olla niin vähän tunnettu. Veljet-trilogian luettuani luin vielä Hongiston uusimman teoksen Grynderi, joka on yhtä onnistunut, mutta toisenlainen.

Päätin sitten kokeilla, mitä muita helmiä teoksiaan markkinoimattoman Myllylahden MurhaMylly-sarjassa on mahdollisesti ilmestynyt. Summamutikassa lainasin kirjastosta orimattilalaisen Marko Immosen Kostonhautojan vuodelta 2018. Taas osuin kultakimpaleeseen. Pikavauhtia luin myös sitä seuranneen Syntien perukirjan sekä tämän uusimman Lähtölaskennan. Sitä ennen ilmestynyttä Välimiestä en ole vielä saanut käsiini. Ennen Kostonhautojaa Immoselta on ilmestynyt Kuoleman koeaika (2016) ja Murhapaikanhakijat (2017).

Kolmen luetun jännärin perusteella Immonen voisi keikkua suuren tuntemattomuuden sijaan myyntilistojen kärkipaikoilla. Dekkarikliseitä ovat, että "mikään ei ole miltä näyttää" ja "yllätyksellinen loppu". Molemmat pätevät Immoseen, mutta ainakin potenssiin kaksi tai jopa kolme. En muista kovin usein törmänneeni tällaiseen juonelliseen rikkauteen ja lukijan harhautteluun pitkin matkaa kuin Immosen kirjoissa. Niissä ei tule yllätystä vain lopussa, vaan koko ajan. Seikkailuviihdejännäreinä Immoset ovat täysin omaa luokkaansa.

Kostonhautojasta alkaen Marko Immonen on kirjoittanut lahtelaisesta Liinan perheestä ja sen lähipiiristä. Kostonhautojassa tietoturvayrittäjä Mika Liinan Juuso-poika pahoinpidellään kadulla. Isä ryhtyy hautomaan kostoa nastolalaiselle jengille, mutta se on vasta alkua hurjalle pyöritykselle, jossa pääosaa näyttelevät Luxemburgissa toimivan hämärän yrityksen johdannaiskaupat. Juonenkuljetus ja täpärät tilanteet ovat Immosella ilmiömäisesti hallussa.

Liinojen lähipiiriin kuuluvat myös Juuson anarkistishenkinen ystävä Emma Harju ja tämän täysin saamaton veli Roni.

Syntien perukirja alkaa 1980-luvun missikisojan perintöprinsessan murhasta ja Emman mummon Ritva Harjun muistotilaisuudesta. Taas lukijaa viedään kuin pässiä narussa, kun tapahtumat etenevät hurjalla vauhdilla saaden koko ajan uusia käänteitä. Teoksen keskeisen pahiksen Immonen poistaa näyttämöltä jo sen puolivälissä, mutta tarinan kierteet vain lisääntyvät, kun menneisyyden pahat teot ja tekijät lopulta paljastuvat.

Mitään huumoridekkareita Immonen ei kirjoita, mutta humoristinen pohjavire pilkahtelee aina välillä näissä kahdessa kirjassa. Samaan aikaan jännitys niissä on niin tiheää, että hengittäminen meinaa unohtua.

Lähtölaskennassa Juuso ja Emma ovat naimisissa ja heillä on pieni Jeremias-niminen poika sekä kitkaa keskinäisessä suhteessa.

Lähtölaskenta alkaa Ranskasta, jossa kolmen muskettisoturin nimiä kantava kolmikko ryöstää kemian alan yhtiön salaisuuksia ja tekee murhan. Kovan luokan ammattilaiset ovat nimimerkki Mr. Speedin tilaamalla keikalla.

Se ei yllätä, että Mr. Speedin jäljet johtavat Lahteen, jonne Immosen kirjat pääosin sijoittuvat. Kaikki muu onkin sitten taas heikunkeikun ennen kuin ollaan lopussa.

Aloitteleva juristi Juuso saa nyt hoidettavakseen yrityskaupan, joka on liian monimutkainen hänen taidoilleen. Viime hetken kahden miljoonan euron rahansiirto tuntuu erikoiselta, mutta Juuso on liian varomaton ja kokematon. Pian hän huomaa olevansa kaulaansa myöten liemessä, mahdollisesti osallisena rahanpesuun.

Jälleen kerran mikään ei ole, miltä alussa näyttää. Kohta Lahdessa Juuson ja koko perheen jäljillä on sekä ryöstetyksi tulleen DeepSearch-yhtiön palkkaama kovanaama Louis että alkuperäiset ryöstäjät peräämässä välistä vedettyä kahden miljoonan palkkiotaan. Niin Liinat kuin "Mr. Speedin" perhe ovat lopussa kahden tulen välissä Joutsalaisessa teollisuushallissa, jossa selviää, miksi kemian yhtiön ryöstö tilattiin.

Lähtölaskenta tarjoaa piinaavaa jännitystä ja nerokkuutta hipovia harhautuksia erinomaisesti kirjoitettuna ja rytmitettynä. Eräskin kotimainen tähtiluokan trilleristi on Immoseen verrattuna tönkkökertoja niin kirjoittajana kuin etenkin henkilöiden kuvaajana. Liinat, Emma, Roni ja jokaisessa kirjassa mukana oleva rikoskomisario Jukka Sirén ovat herkullisesti ja vivahteikkaasti rakennettuja hahmoja.

Humoristinen vire Lähtölaskennasta puuttuu. Immonen on kirjoittanut enemmän "tosissaan". Jälkisanoista selviää, miksi. Hän kertoo tositapauksia lääkkeiden hinnan vedättämisestä kohti korkeuksia yhtiöiden voittojen vuoksi. "Ihmisen elinvuosia ei voi jättää yksin kapitalismin päätettäväksi", hän toteaa.

Onko Marko Immonen niin tuntematon suuruus kuin alussa väitin? Ilmeisesti hänen kirjojaan ei ole juuri arvosteltu. Uusimmankin teoksen kansiliepeessä on kaksi otetta Etelä-Suomen Sanomien julkaisemista kehuvista arvioista vuosilta 2016 ja 2018. Aina luotettavasta Kirsin Kirjanurkasta löytyy arviot kolmesta Immosen alkupään teoksesta, mutta ei mitään enää Kostonhautojan  jälkeen.

Maailma on epäoikeudenmukainen, ja huippulahjakkaan jännityskirjailijan jääminen julkisuuden katveeseen on tietysti vain first world problem. Mutta silti. Kustantaja Myllylahden asenteesta kertoo tämä sivu, jossa pitäisi olla luettelo kaikista Immosen kirjoista. Katsokaa itse, onko.

Pohjoisen huumehelvetti laajenee terrorismiksi taitavan Anu Ojalan Taivasverkossa, jota ei voi ymmärtää itsenäisenä teoksena

 Anu Ojala: Taivasverkko. 247 sivua, Gummerus.

Juristi-kirjailija Anu Ojala Rovaniemeltä osaa shokkihoidon. Esikoisessaan Jääsilkkitiessä vuonna 2021 hän kuvasi Suomen ja Ruotsin rajalla käytävää huumeiden vastaista taistelua kuin kirjaimellisesti sotana. Poliisit olivat jatkuvassa hengenvaarassa konetuliaseiden papatuksen ja hurjien takaa-ajojen keskellä.

Sarjan kolmannessa osassa Taivasverkossa kaikki on vielä hurjempaa. Rajat ylittävä rikollisuus -ryhmän vetäjä, rikosylikonstaapeli Ronja Jentzsch valmistautuu työparinsa vanhemman rikoskonstaapeli Janne Pallarin kanssa tylsään palaveriin Haaparannan kaupunginhotellissa, kun kaupungintalon eteen pysähtyy jarrut kirskuen pakettiauto. Siinä samassa suomalaispoliisit ovat keskellä terrori-iskua ja verilöylyä, joka kohdistuu Haaparannan kaupunginvaltuuston jäseniin.

Taivasverkko päättyy suureen räjähdykseen rajalla. On kuin sota olisi tullut Suomeen ja Ruotsiin.

Alun ja lopun välissä olevat yli 200 sivua ovat täynnä lähes keskeytymätöntä intensiivistä toimintaa, jonka kuvaamisessa Anu Ojala on todella taitava.

Sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa on annettu ymmärtää, että nuoria kuin kärpäsiä tappaneen fentanyylin leviämisen takana ovat isommat kuviot kuin tavanomaiset huumekauppiaat.  Nyt alkaa hahmottua entistä selvemmin, että Ojala kuvaa vieraan vallan strategiaa kahden pohjoismaisen yhteiskunnan horjuttamiseksi huumeilla, terrorilla ja kylvämällä epäluottamusta viranomaisiin ja poliitikkoihin.

Terrorismia ei Suomessa ole, mutta osa muista vieraan vallan hybridi-iskujen menetelmistä on tuttuja aivan viime päivienkin uutisista. Ne koskevat oikeassa elämässä Venäjää, mutta Ojala tuntuu luovan katseensa Kiinaan, johon ensimmäisen osan nimi Jääsilkkitiekin viittaa. Keskeinen toimija hänen dekkarisarjansa uudenlaisessa rikollisuudessa näyttää olevan kiinalaistaustainen International Trust -sairaala, joka toimii Haaparannassa, mutta jonka magneettikuvausrekat kulkevat kenenkään edes kriisitilanteessa tarkastamatta vapaasti Suomeen ja takaisin.

Taivasverkko on jäätävän kova suoritus Ojalalta, jonka Jääsilkkitie oli yksi vuoden 2021 parhaista kotimaisista dekkareista, vaikka jäikin vähälle huomiolle. Ikävä vaan, että siitä ei voi ymmärtää juuri mitään, jos ei ole lukenut Jääsilkkitien lisäksi viime vuonna ilmestynyttä ensimmäistä jatko-osaa Kuolinsoitto.

Ja paljon menee ohi sellaiseltakin, joka on lukenut suuresti innostuen molemmat. Sen juuri muistaa, että koko tarina käynnistyi kolme vuotta sitten tullimies Kristianin sattumalta löytämästä huumerepusta. Moni muu viittaus aiempiin kirjoihin jää muistikuvien ulkopuolelle. Ilmestymässä on loistavan tekijän hyytävä tarina, joka menee osittain hukkaan, kun se on ripolteltu jatko-osien jatko-osiksi. Parhaimmillaan Ojalan sarja on vasta sitten, kun kaikki osat ovat ilmestyneet ja sen voi lukea kokonaan yhtä soittoa.

Tulevaisuuteen katsovassa ajankohtaisuudessaan Taivasverkko viiltää. Kun nyt puhutaan aiheellisesti nuorten katujengeistä, Ojala katsoo mitä voi olla pian edessä, jos heidät rekrytoidaan todella kovaan väkivaltaan ja annetaan aseet ja muut varusteet käteen. Kirjan alun Haaparannan terrori-iskun tekijäksi ilmoittautuu nuorten ja lasten militanttiryhmä, joka videomanifestissaan ilmoittaa lopettavansa maansa pettäneiden poliittisten päättäjien vallan.

Entä jos kaduilla oleva rikollisuuteen suuntautuva energia todella saadaan suunnattua järjestäytyneesti yhteiskunnan horjuttamiseen, Ojala tuntuu kysyvän.

Taivasverkon lopussa Rovaniemi alkaa muistuttaa sodassa olevaa kaupunkia. Kolmannessa jatko-osassa ensi vuonna panokset todennäköisesti kovenevat entisestään. Sitä ei voi jättää lukematta, mutta mieluummin olisin lukenut Anu Ojalan hahmotteleman kokonaisuuden yksien kansien välistä.

EDIT: Toisin kuin ennakoin, kirjasarjalle ei ole tulossa suoraa jatkoa. Anu Ojala kertoi, että Ronja Jenzchs jatkaa seuraavassakin kirjassa, mutta uusin kuvioin.

Kolme tarinaa sulautuu yhdeksi piinallisen tehokkaassa jännärissä Kukaan rakkaasi ei kuole

 Anna Platt: Kukaan rakkaasi ei kuole (Ingen du älskar kan dö). Suomentanut Hanni Salovaara. 335 sivua, Docendo.

Anna Platt on työskennellyt käsikirjoittajana monissa ruotsalaisissa tv:n jännityssarjoissa. Ei siis ole mikään yllätys, että hänen esikoisdekkarinsa on erityisen taitavasti rakennettu ja liimaa lukijan tiiviisti kiinni kirjaan.

Kukaan rakkaasi ei kuole -jännärissä vuorottelee kolme tarinaa. Alusta asti arvaa, että jossain vaiheessa ne kohtaavat, mutta sittenkin Platt onnistuu yllättämään miten ja minkälaisin seurauksin.

Kirjankustantamon markkinointiosastolla työskentelevä Bianca rakastuu yhtiön uuteen naimisissa olevaan toimitusjohtajaan. Bianca suree jäljettömiin kadonnutta veljeään Mickeä. Lena on jättänyt entisen elämänsä Ruotsissa ja aikoo perustaa Mallorcalle hostellin. Rakennuksen pihalta löytyy vuosia aiemmin haudattu ruumis, joten suunnitelmaan tulee mutkia. Irlantilainen Shane saa tietää, että hänen sairaalassa makaava isänsä ei olekaan hänen biologinen isänsä.

Lontoossa kirjakauppiaana epäonnistunut Shane käynnistää vimmaisen etsinnän kotiseudullaan Irlannissa selvittääkseen oikean isänsä henkilöllisyyden mielessään kysymys: kuka minä olen. Mallorcalla Lena selvittää mukavan sinne Irlannista muuttaneen taksikuski Eamonin kanssa kuopasta löytyneen ruumiin henkilöllisyyttä, kun poliisi ei tunne suurta mielenkiintoa vanhaa juttua kohtaan.

Näitä kahta mysteeriä Platt syventää harkitusti ja nautinnollisen hitaasti. Biancan tarina näyttää niihin nähden erilaiselta ja irralliselta, mutta totta kai sekin liittyy kokonaisuuteen.

Mysteeri, hitaasti kohoava kihelmöivä jännitys, psykologisesti uskottavat henkilökuvat ja kirjoittajan taito tehdä oikeat liikkeet oikealla hetkellä nostavat Plattin teoksen vuoden tähän mennessä parhaaksi suomennetuksi ruotsalaisdekkariksi. 

Kukaan rakkaasi ei kuole on kutkuttavan erilainen jännityskirja. Siinä ei ole rikoksia selvittäviä poliiseja, eikä mitään muutakaan kaavamaista. Ei väkivaltaakaan. On vain hieno tarina rakkautta kohti hapuilevista ihmisistä, jotka voivat lopulta tehdä rauhan menneisyyden tapahtumien kanssa.

Max Seeck uusiutui taas onnistuneesti - Merkitty todistaa, että sarjamurhaajasta voi kirjoittaa älykkäästi

Max Seeck: Merkitty. 400 sivua, Tammi.

Parin vuoden dekkaritauon jälkeen kansainvälistäkin menestystä saavuttanut Max Seeck palaa uuden hahmon ja sarjan parissa teoksessa Merkitty. Päähenkilö on nyt taidegalleristi Milo Perho, joka on jättänyt uransa suojelupoliisissa, mutta avustaa poliisia profiloijana.

Ennakkotiedot uuden sarjan avausosasta eivät suoraan sanoen innostaneet. Taas sarjamurhaaja, jonka murhasarja on poliisia härnäävä peli, ja profiloija, joka on todennäköisesti jollain lailla omituinen, mutta juuri tällä yhdellä saralla nero. Ei siitä ole kuin pari viikkoa, kun Arttu Tuominen käynnisti samantapaisen pelin Delta-sarjan päättävässä Lavastajassa, ja ylipäätään sarjamurhaaja-teema tuntuu loppuun kuluneelta.

Kahdeksan vuotta sitten aloittanut ja heti huipulle noussut Seeck on kuitenkin aiemmissa teoksissaan näyttänyt, että hän ei hae menestystä helpoimman eikä kuluneimpien kaavojen mukaan. Huoli siis pois: Merkitty on taas hieman erilainen Seeckin dekkari ja sellaisena laatutyötä. Enemmänkin: suoranainen taidonnäyte siitä, miten moneen kertaa käsiteltyyn kuvioon voi puhaltaa uutta henkeä ja nostattaa jännitystä älyllä, ei brutaalilla väkivallalla.

Sarjamurhaajajännärissä tarvitaan tietysti alussa ruumis. Bobbyksi itseään kutsuvalla murhaajalla on kaksi tavaramerkkiä. Hän maalaa uhrinsa valkoiseksi tai mustaksi ja uhrin henkitorveen on sullottu shakkinappula. Heti alussa käy selväksi, että Bobby pelaa jonkinlaista shakkipeliä poliisin kanssa. Nimimerkkikin viittaa maailmanmestari Bobby Fisheriin.

Lähtökohtiin nähden Seeck kutoo tarinaansa rauhallisesti, jopa arkisesti. Milon lisäksi juttua tutkii Helsingin poliisin vakavien rikosten yksikkö, josta Milolle läheisin on rikoskomisario Minka Laine. Ryhmää johtaa rikosylikomisario Kalle Åvist.

Pelottelun ja säntäilyn sijaan Seeck rakentaa huolellisesti henkilökuvia Milosta ja koko poliisin tutkintaryhmästä. Välillisesti siihen kuuluu myös Milon patologiäiti, jonka kanssa hän pystyy olemaan ainoastaan ammatillisessa suhteessa. Välit ovat menneet poikki syystä, joka selviää vähitellen.

Sarjamurhaajajännäriksi itse sarjamurhaaja esiintyy Merkityssä vähän ja harvakseltaan. Ruumiitakaan ei tule montaa. Murhien tekemistä Seeck ei kuvaa ollenkaan, vain niiden seurauksia. Hitaasta etenemisestä huolimatta jännitys kasvaa ja tiivistyy. Seeck osoitti taitonsa tunnelman luojana jo edellisessä dekkarissaan Loukko, joka muuten oli aivan erilainen kuin Merkitty.

Valitsemastaan linjasta Seeck pitää johdonmukaisesti kiinni loppuun asti. Ei tule suurta loppunäytöstä, jossa kaikki ratkeaa. Tulee pieni, jopa intiimi, joka tarjoaa viimeisen yllätyksen sillekin, joka on jo arvannut murhaajan.

Sarjamurhaasta voi siis kirjoittaa älykkäästi, ennakko-odotuksia uhmaten ja roiskimatta verta ja kauhua lukijan silmille, jos osaa. Max Seeck osaa. Hän on rakentanut jännäristään shakkia jäljittelevän pelin, jonka avautuminen tuottaa suurta nautintoa. Mikä mielikuvitus, mikä shakin yksityiskohtien tuntemus, mikä kertojan taito.

Päähenkilö Milokaan ei ole mikään kummajainen. Erikoista hänessä on vain vaimon kanssa solmittu seksielämää koskeva sopimus. Muuten tavallinen heppu, joka kävelyttää Banksy-koiraa ja nauttii silloin tällöin lasillisen tai pari hyvää viskiä.

Max Seeck on ensimmäisestä jännäristään Hammurabin enkelit lähtien sanonut suoraan tavoittelevansa kaupallista kansaivälistä menestystä. Kun sitä ei kansainvälisiä kuvioita käsittelevillä trillereillä tullut, hän vaihtoi psykologiseen jännityksen. Jessica Niemi -sarjalla menestystä tuli, mutta nyt neljän kirjan jälkeen Seeck pisti sen sarjan poikki tai ainakin tauolle ja aloitti uuden. Tätä uusiutumishalua ja -kykyä sekä riskinottoa ei voi kuin kunnioittaa. 

Lisäksi jokainen uusi askel on ollut taiteellisestikin onnistunut. Viime vuonna parhaan pohjoismaisen dekkarin Lasiavain-palkinnon saaneella Max Seeckillä on kultainen kosketus suomalaiseen jännityskirjallisuuteen.