Ikuisen mustan murheen maa - Anna Soudakovan kolmas romaani on pakahduttava sukutarina Valko-Venäjästä

Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä. 335 sivua, Atena. 

Pietarissa vuonna 1983 syntyneen, Vantaalla opettajana työskentelevän Anna Soudakovan kaksi ensimmäistä romaania olivat omaelämäkerrallisia. Mitä männyt näkevät -esikoinen ulottui 1930-luvun Neuvostoliitosta 1990-luvun Turkuun pohjautuen hänen omiin ja isovanhempiensa kokemuksiin. Toissa vuonna ilmestyneessä Varjele varjoani -teoksessa ollaan Turun Varissuolla 1980-luvulta lähes nykypäivään. Romaanissa kuvataan maahanmuuttajien sopeutumisen ongelmia kahden kulttuurin välissä omakohtaisen tuntuisesti.

Uudessa romaanissaan Haikara levittää siipensä Anna Soudakova vaihtaa näkökulman aviomiehensä synnyinmaahan Valko-Venäjään. Taas päästään seuraamaan sukupolvien ketjua, joka tällä kertaa ulottuu Valko-Venäjän 1940-luvun saksalaismiehityksestä vuoteen 2020, jolloin "vallanpitäjä" on varastanut taas yhdet vaalit, ja siitä raivostuneen kansan protesti kukistetaan väkivalloin. Valko-Venäjän presidentin nimeä Soudakova ei halua mainita romaanissa kertaakaan.

Mitä tiedämme Putinin taskussa olevasta Valko-Venäjästä? Sama mies on hallinnut maata yhtäjaksoisesti vuodesta 1994. Sitä on kutsuttu Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi, mutta Venäjän viime vuosien kehityksen takia oikeampi ilmaus voisi olla Euroopan toiseksi viimeinen diktatuuri. 9,5 miljoonan asukkaan Valko-Venäjä on köyhä maa, jonka yli vieraat sotajoukot ovat kävelleet kerta toisensa jälkeen satojen vuosien ajan.

Anna Soudakovan romaani on hivelevän kauniisti kirjoitettu tarina ihmisistä, jotka taistelevat ja ovat taistelleet kulloistakin diktatuuria vastaan, niistä, jotka ovat mukautuneet ja niistä, jotka lähtevät pois. Samalla se kertoo meillä vähän tunnetusta valkovenäläisten elämästä, kielioloista, kulttuurista ja eritoten ruokakulttuurista. Keitettyä perunaa ja makaronia, suolasilliä, piirakoita ja salaatteja valmistetaan romaanissa jatkuvasti arkea tai juhlaa varten.

En ennen tätä romaania tiennyt, että valko-venäjän kieltä movaa pidetään junttimaisena. Oman äidinkielen sijaan maassa suositaan venäjän kieltä tai venäjän ja valko-venäjän sekoitusta.

Romaanin päähenkilöistä Andréi pakenee ankeutta hakemalla turvapaikkaa Norjasta ja päätyen lopulta uuteen elämään Suomeen. Hänen kymmenen vuotta nuorempi sisarensa Sveta asuu enonsa perheessä pääkaupunki Minskissä. Teini-ikään vartuttuaan hän alkaa osallistua opposition mielenilmauksiin. Yliopistossa Sveta perustaa ystävänsä Glebin kanssa verkkojulkaisun, jossa jaetaan oikeaa tietoa siitä, mitä maassa tapahtuu.

Mutta kiinnostaako ketään, mitä tapahtuu todella?

"Ihmiset ovat sokeita, kiinni arjen ongelmissaan", opposition toimintaan osallistuva eno puuskahtaa. "Ei heitä kiinnosta jokin epämääräinen vapaus, kunhan he vain voivat illalla katsoa televisiota ja unohtaa edes hetkeksi jokapäiväiset huolensa."

Kuvaus lannistetusta kansasta sopinee myös Soudakovan synnyinmaahan.

Samoin se, että koulutuksen perusta on murskattu: "Tutkittu tiede ja tieto on korvattu vallanhaltijan maailmankuvaan sopivilla korulauseilla, historialliset faktat sepitetty saduilla, uteliaisuudesta on tullut ekstremismiä ja vapaasta ajattelusta vaarallista."

'

Soudakova ottaa yhtä tiukasti kantaa kuin esikoisessaan, jonka keskeinen kysymys vuonna 2020 kuului, taasko se alkaa viitaten Stalinin 1930-lukuun. Vastauksen tiedämme nyt.

Valko-Venäjä on romaanin sanoin ikuisen mustan murheen maa. Ei tarvitse mennä kaukaiseen historiaan. Maata ovat miehittäneet puolalaiset, bolsevikit, natsit, kommunistit ja nyt yksi diktaattori pitää sitä rautaisessa otteessaan.

Takaumissa Soudakova vie lukijan natsimiehityksen vuosiin. Andréin ja Svetan mummo Stepanída toimitti silloin salaa ruokaa ja muita tarvikkeita metsässä piilotelleille partisaaneille. Naapurin ystävällisen opettajan äidin Hristínan isä Vasíl taas oli poliisi ja natsien yhteistyömies, koska saksalaiset olivat suopeita maan omalle kulttuurille ja kielelle toisin kuin neuvostovalta.

Loppua kohti romaanin lähestyessä nykyaikaa Soudakovan ote muuttuu yhä poliittisemmaksi ikään kuin vimman ja raivon vallassa siitä, että tämän vuoden kesäkuussa Valko-Venäjällä oli 1396 poliittista vankia.

Anna Soudakovan kaksi ensimmäistä romaania olivat erinomaisia, ja niin on kolmaskin. Haikara levittää siipensä on suuri kaunokirjallinen lukunautinto ja tietopaketti samoissa kansissa. Romaanin nimi tulee siitä, että haikara on Valko-Venäjän kansalliseläin: "Haikarahan on kuin itse Valko-Venäjä. Valkoinen vartaloltaan, punainen nokastaan ja jaloistaan, suojelee meitä suurilla valkoisilla siivillään, joilla kantaa samalla ikuista mustaa murhetta", mummo kertoo.

Romaanin kauniista ulkoasusta vastaa Laura Noponen niin kuin Soudakovan edellisissäkin teoksissa.

Nautinnon lisäksi romaani saa aikaan raivostunutta voimattomuuden tunnetta: diktaattorit ovat keskuudessamme, eikä heille mitään voi. Demokratian ala maailmassa on kapenemaan päin. Edes koulutus, vapaus ja moniarvoinen uutistarjonta eivät suojaa, kun kansalaiset tuntevat vetoa autoritaarisiin johtajiin.

Marko Immonen on monipolvisten juonien ja kihelmöivän jännityksen tuntematon suuruus

 

Marko Immonen: Lähtölaskenta. 332 sivua, Myllylahti 2022.

Elokuussa ihmettelin blogissani, miten niin tasokas dekkarikirjailija kuin Outi Hongisto voi olla niin vähän tunnettu. Veljet-trilogian luettuani luin vielä Hongiston uusimman teoksen Grynderi, joka on yhtä onnistunut, mutta toisenlainen.

Päätin sitten kokeilla, mitä muita helmiä teoksiaan markkinoimattoman Myllylahden MurhaMylly-sarjassa on mahdollisesti ilmestynyt. Summamutikassa lainasin kirjastosta orimattilalaisen Marko Immosen Kostonhautojan vuodelta 2018. Taas osuin kultakimpaleeseen. Pikavauhtia luin myös sitä seuranneen Syntien perukirjan sekä tämän uusimman Lähtölaskennan. Sitä ennen ilmestynyttä Välimiestä en ole vielä saanut käsiini. Ennen Kostonhautojaa Immoselta on ilmestynyt Kuoleman koeaika (2016) ja Murhapaikanhakijat (2017).

Kolmen luetun jännärin perusteella Immonen voisi keikkua suuren tuntemattomuuden sijaan myyntilistojen kärkipaikoilla. Dekkarikliseitä ovat, että "mikään ei ole miltä näyttää" ja "yllätyksellinen loppu". Molemmat pätevät Immoseen, mutta ainakin potenssiin kaksi tai jopa kolme. En muista kovin usein törmänneeni tällaiseen juonelliseen rikkauteen ja lukijan harhautteluun pitkin matkaa kuin Immosen kirjoissa. Niissä ei tule yllätystä vain lopussa, vaan koko ajan. Seikkailuviihdejännäreinä Immoset ovat täysin omaa luokkaansa.

Kostonhautojasta alkaen Marko Immonen on kirjoittanut lahtelaisesta Liinan perheestä ja sen lähipiiristä. Kostonhautojassa tietoturvayrittäjä Mika Liinan Juuso-poika pahoinpidellään kadulla. Isä ryhtyy hautomaan kostoa nastolalaiselle jengille, mutta se on vasta alkua hurjalle pyöritykselle, jossa pääosaa näyttelevät Luxemburgissa toimivan hämärän yrityksen johdannaiskaupat. Juonenkuljetus ja täpärät tilanteet ovat Immosella ilmiömäisesti hallussa.

Liinojen lähipiiriin kuuluvat myös Juuson anarkistishenkinen ystävä Emma Harju ja tämän täysin saamaton veli Roni.

Syntien perukirja alkaa 1980-luvun missikisojan perintöprinsessan murhasta ja Emman mummon Ritva Harjun muistotilaisuudesta. Taas lukijaa viedään kuin pässiä narussa, kun tapahtumat etenevät hurjalla vauhdilla saaden koko ajan uusia käänteitä. Teoksen keskeisen pahiksen Immonen poistaa näyttämöltä jo sen puolivälissä, mutta tarinan kierteet vain lisääntyvät, kun menneisyyden pahat teot ja tekijät lopulta paljastuvat.

Mitään huumoridekkareita Immonen ei kirjoita, mutta humoristinen pohjavire pilkahtelee aina välillä näissä kahdessa kirjassa. Samaan aikaan jännitys niissä on niin tiheää, että hengittäminen meinaa unohtua.

Lähtölaskennassa Juuso ja Emma ovat naimisissa ja heillä on pieni Jeremias-niminen poika sekä kitkaa keskinäisessä suhteessa.

Lähtölaskenta alkaa Ranskasta, jossa kolmen muskettisoturin nimiä kantava kolmikko ryöstää kemian alan yhtiön salaisuuksia ja tekee murhan. Kovan luokan ammattilaiset ovat nimimerkki Mr. Speedin tilaamalla keikalla.

Se ei yllätä, että Mr. Speedin jäljet johtavat Lahteen, jonne Immosen kirjat pääosin sijoittuvat. Kaikki muu onkin sitten taas heikunkeikun ennen kuin ollaan lopussa.

Aloitteleva juristi Juuso saa nyt hoidettavakseen yrityskaupan, joka on liian monimutkainen hänen taidoilleen. Viime hetken kahden miljoonan euron rahansiirto tuntuu erikoiselta, mutta Juuso on liian varomaton ja kokematon. Pian hän huomaa olevansa kaulaansa myöten liemessä, mahdollisesti osallisena rahanpesuun.

Jälleen kerran mikään ei ole, miltä alussa näyttää. Kohta Lahdessa Juuson ja koko perheen jäljillä on sekä ryöstetyksi tulleen DeepSearch-yhtiön palkkaama kovanaama Louis että alkuperäiset ryöstäjät peräämässä välistä vedettyä kahden miljoonan palkkiotaan. Niin Liinat kuin "Mr. Speedin" perhe ovat lopussa kahden tulen välissä Joutsalaisessa teollisuushallissa, jossa selviää, miksi kemian yhtiön ryöstö tilattiin.

Lähtölaskenta tarjoaa piinaavaa jännitystä ja nerokkuutta hipovia harhautuksia erinomaisesti kirjoitettuna ja rytmitettynä. Eräskin kotimainen tähtiluokan trilleristi on Immoseen verrattuna tönkkökertoja niin kirjoittajana kuin etenkin henkilöiden kuvaajana. Liinat, Emma, Roni ja jokaisessa kirjassa mukana oleva rikoskomisario Jukka Sirén ovat herkullisesti ja vivahteikkaasti rakennettuja hahmoja.

Humoristinen vire Lähtölaskennasta puuttuu. Immonen on kirjoittanut enemmän "tosissaan". Jälkisanoista selviää, miksi. Hän kertoo tositapauksia lääkkeiden hinnan vedättämisestä kohti korkeuksia yhtiöiden voittojen vuoksi. "Ihmisen elinvuosia ei voi jättää yksin kapitalismin päätettäväksi", hän toteaa.

Onko Marko Immonen niin tuntematon suuruus kuin alussa väitin? Ilmeisesti hänen kirjojaan ei ole juuri arvosteltu. Uusimmankin teoksen kansiliepeessä on kaksi otetta Etelä-Suomen Sanomien julkaisemista kehuvista arvioista vuosilta 2016 ja 2018. Aina luotettavasta Kirsin Kirjanurkasta löytyy arviot kolmesta Immosen alkupään teoksesta, mutta ei mitään enää Kostonhautojan  jälkeen.

Maailma on epäoikeudenmukainen, ja huippulahjakkaan jännityskirjailijan jääminen julkisuuden katveeseen on tietysti vain first world problem. Mutta silti. Kustantaja Myllylahden asenteesta kertoo tämä sivu, jossa pitäisi olla luettelo kaikista Immosen kirjoista. Katsokaa itse, onko.

Pohjoisen huumehelvetti laajenee terrorismiksi taitavan Anu Ojalan Taivasverkossa, jota ei voi ymmärtää itsenäisenä teoksena

 Anu Ojala: Taivasverkko. 247 sivua, Gummerus.

Juristi-kirjailija Anu Ojala Rovaniemeltä osaa shokkihoidon. Esikoisessaan Jääsilkkitiessä vuonna 2021 hän kuvasi Suomen ja Ruotsin rajalla käytävää huumeiden vastaista taistelua kuin kirjaimellisesti sotana. Poliisit olivat jatkuvassa hengenvaarassa konetuliaseiden papatuksen ja hurjien takaa-ajojen keskellä.

Sarjan kolmannessa osassa Taivasverkossa kaikki on vielä hurjempaa. Rajat ylittävä rikollisuus -ryhmän vetäjä, rikosylikonstaapeli Ronja Jentzsch valmistautuu työparinsa vanhemman rikoskonstaapeli Janne Pallarin kanssa tylsään palaveriin Haaparannan kaupunginhotellissa, kun kaupungintalon eteen pysähtyy jarrut kirskuen pakettiauto. Siinä samassa suomalaispoliisit ovat keskellä terrori-iskua ja verilöylyä, joka kohdistuu Haaparannan kaupunginvaltuuston jäseniin.

Taivasverkko päättyy suureen räjähdykseen rajalla. On kuin sota olisi tullut Suomeen ja Ruotsiin.

Alun ja lopun välissä olevat yli 200 sivua ovat täynnä lähes keskeytymätöntä intensiivistä toimintaa, jonka kuvaamisessa Anu Ojala on todella taitava.

Sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa on annettu ymmärtää, että nuoria kuin kärpäsiä tappaneen fentanyylin leviämisen takana ovat isommat kuviot kuin tavanomaiset huumekauppiaat.  Nyt alkaa hahmottua entistä selvemmin, että Ojala kuvaa vieraan vallan strategiaa kahden pohjoismaisen yhteiskunnan horjuttamiseksi huumeilla, terrorilla ja kylvämällä epäluottamusta viranomaisiin ja poliitikkoihin.

Terrorismia ei Suomessa ole, mutta osa muista vieraan vallan hybridi-iskujen menetelmistä on tuttuja aivan viime päivienkin uutisista. Ne koskevat oikeassa elämässä Venäjää, mutta Ojala tuntuu luovan katseensa Kiinaan, johon ensimmäisen osan nimi Jääsilkkitiekin viittaa. Keskeinen toimija hänen dekkarisarjansa uudenlaisessa rikollisuudessa näyttää olevan kiinalaistaustainen International Trust -sairaala, joka toimii Haaparannassa, mutta jonka magneettikuvausrekat kulkevat kenenkään edes kriisitilanteessa tarkastamatta vapaasti Suomeen ja takaisin.

Taivasverkko on jäätävän kova suoritus Ojalalta, jonka Jääsilkkitie oli yksi vuoden 2021 parhaista kotimaisista dekkareista, vaikka jäikin vähälle huomiolle. Ikävä vaan, että siitä ei voi ymmärtää juuri mitään, jos ei ole lukenut Jääsilkkitien lisäksi viime vuonna ilmestynyttä ensimmäistä jatko-osaa Kuolinsoitto.

Ja paljon menee ohi sellaiseltakin, joka on lukenut suuresti innostuen molemmat. Sen juuri muistaa, että koko tarina käynnistyi kolme vuotta sitten tullimies Kristianin sattumalta löytämästä huumerepusta. Moni muu viittaus aiempiin kirjoihin jää muistikuvien ulkopuolelle. Ilmestymässä on loistavan tekijän hyytävä tarina, joka menee osittain hukkaan, kun se on ripolteltu jatko-osien jatko-osiksi. Parhaimmillaan Ojalan sarja on vasta sitten, kun kaikki osat ovat ilmestyneet ja sen voi lukea kokonaan yhtä soittoa.

Tulevaisuuteen katsovassa ajankohtaisuudessaan Taivasverkko viiltää. Kun nyt puhutaan aiheellisesti nuorten katujengeistä, Ojala katsoo mitä voi olla pian edessä, jos heidät rekrytoidaan todella kovaan väkivaltaan ja annetaan aseet ja muut varusteet käteen. Kirjan alun Haaparannan terrori-iskun tekijäksi ilmoittautuu nuorten ja lasten militanttiryhmä, joka videomanifestissaan ilmoittaa lopettavansa maansa pettäneiden poliittisten päättäjien vallan.

Entä jos kaduilla oleva rikollisuuteen suuntautuva energia todella saadaan suunnattua järjestäytyneesti yhteiskunnan horjuttamiseen, Ojala tuntuu kysyvän.

Taivasverkon lopussa Rovaniemi alkaa muistuttaa sodassa olevaa kaupunkia. Kolmannessa jatko-osassa ensi vuonna panokset todennäköisesti kovenevat entisestään. Sitä ei voi jättää lukematta, mutta mieluummin olisin lukenut Anu Ojalan hahmotteleman kokonaisuuden yksien kansien välistä.

EDIT: Toisin kuin ennakoin, kirjasarjalle ei ole tulossa suoraa jatkoa. Anu Ojala kertoi, että Ronja Jenzchs jatkaa seuraavassakin kirjassa, mutta uusin kuvioin.

Kolme tarinaa sulautuu yhdeksi piinallisen tehokkaassa jännärissä Kukaan rakkaasi ei kuole

 Anna Platt: Kukaan rakkaasi ei kuole (Ingen du älskar kan dö). Suomentanut Hanni Salovaara. 335 sivua, Docendo.

Anna Platt on työskennellyt käsikirjoittajana monissa ruotsalaisissa tv:n jännityssarjoissa. Ei siis ole mikään yllätys, että hänen esikoisdekkarinsa on erityisen taitavasti rakennettu ja liimaa lukijan tiiviisti kiinni kirjaan.

Kukaan rakkaasi ei kuole -jännärissä vuorottelee kolme tarinaa. Alusta asti arvaa, että jossain vaiheessa ne kohtaavat, mutta sittenkin Platt onnistuu yllättämään miten ja minkälaisin seurauksin.

Kirjankustantamon markkinointiosastolla työskentelevä Bianca rakastuu yhtiön uuteen naimisissa olevaan toimitusjohtajaan. Bianca suree jäljettömiin kadonnutta veljeään Mickeä. Lena on jättänyt entisen elämänsä Ruotsissa ja aikoo perustaa Mallorcalle hostellin. Rakennuksen pihalta löytyy vuosia aiemmin haudattu ruumis, joten suunnitelmaan tulee mutkia. Irlantilainen Shane saa tietää, että hänen sairaalassa makaava isänsä ei olekaan hänen biologinen isänsä.

Lontoossa kirjakauppiaana epäonnistunut Shane käynnistää vimmaisen etsinnän kotiseudullaan Irlannissa selvittääkseen oikean isänsä henkilöllisyyden mielessään kysymys: kuka minä olen. Mallorcalla Lena selvittää mukavan sinne Irlannista muuttaneen taksikuski Eamonin kanssa kuopasta löytyneen ruumiin henkilöllisyyttä, kun poliisi ei tunne suurta mielenkiintoa vanhaa juttua kohtaan.

Näitä kahta mysteeriä Platt syventää harkitusti ja nautinnollisen hitaasti. Biancan tarina näyttää niihin nähden erilaiselta ja irralliselta, mutta totta kai sekin liittyy kokonaisuuteen.

Mysteeri, hitaasti kohoava kihelmöivä jännitys, psykologisesti uskottavat henkilökuvat ja kirjoittajan taito tehdä oikeat liikkeet oikealla hetkellä nostavat Plattin teoksen vuoden tähän mennessä parhaaksi suomennetuksi ruotsalaisdekkariksi. 

Kukaan rakkaasi ei kuole on kutkuttavan erilainen jännityskirja. Siinä ei ole rikoksia selvittäviä poliiseja, eikä mitään muutakaan kaavamaista. Ei väkivaltaakaan. On vain hieno tarina rakkautta kohti hapuilevista ihmisistä, jotka voivat lopulta tehdä rauhan menneisyyden tapahtumien kanssa.

Max Seeck uusiutui taas onnistuneesti - Merkitty todistaa, että sarjamurhaajasta voi kirjoittaa älykkäästi

Max Seeck: Merkitty. 400 sivua, Tammi.

Parin vuoden dekkaritauon jälkeen kansainvälistäkin menestystä saavuttanut Max Seeck palaa uuden hahmon ja sarjan parissa teoksessa Merkitty. Päähenkilö on nyt taidegalleristi Milo Perho, joka on jättänyt uransa suojelupoliisissa, mutta avustaa poliisia profiloijana.

Ennakkotiedot uuden sarjan avausosasta eivät suoraan sanoen innostaneet. Taas sarjamurhaaja, jonka murhasarja on poliisia härnäävä peli, ja profiloija, joka on todennäköisesti jollain lailla omituinen, mutta juuri tällä yhdellä saralla nero. Ei siitä ole kuin pari viikkoa, kun Arttu Tuominen käynnisti samantapaisen pelin Delta-sarjan päättävässä Lavastajassa, ja ylipäätään sarjamurhaaja-teema tuntuu loppuun kuluneelta.

Kahdeksan vuotta sitten aloittanut ja heti huipulle noussut Seeck on kuitenkin aiemmissa teoksissaan näyttänyt, että hän ei hae menestystä helpoimman eikä kuluneimpien kaavojen mukaan. Huoli siis pois: Merkitty on taas hieman erilainen Seeckin dekkari ja sellaisena laatutyötä. Enemmänkin: suoranainen taidonnäyte siitä, miten moneen kertaa käsiteltyyn kuvioon voi puhaltaa uutta henkeä ja nostattaa jännitystä älyllä, ei brutaalilla väkivallalla.

Sarjamurhaajajännärissä tarvitaan tietysti alussa ruumis. Bobbyksi itseään kutsuvalla murhaajalla on kaksi tavaramerkkiä. Hän maalaa uhrinsa valkoiseksi tai mustaksi ja uhrin henkitorveen on sullottu shakkinappula. Heti alussa käy selväksi, että Bobby pelaa jonkinlaista shakkipeliä poliisin kanssa. Nimimerkkikin viittaa maailmanmestari Bobby Fisheriin.

Lähtökohtiin nähden Seeck kutoo tarinaansa rauhallisesti, jopa arkisesti. Milon lisäksi juttua tutkii Helsingin poliisin vakavien rikosten yksikkö, josta Milolle läheisin on rikoskomisario Minka Laine. Ryhmää johtaa rikosylikomisario Kalle Åvist.

Pelottelun ja säntäilyn sijaan Seeck rakentaa huolellisesti henkilökuvia Milosta ja koko poliisin tutkintaryhmästä. Välillisesti siihen kuuluu myös Milon patologiäiti, jonka kanssa hän pystyy olemaan ainoastaan ammatillisessa suhteessa. Välit ovat menneet poikki syystä, joka selviää vähitellen.

Sarjamurhaajajännäriksi itse sarjamurhaaja esiintyy Merkityssä vähän ja harvakseltaan. Ruumiitakaan ei tule montaa. Murhien tekemistä Seeck ei kuvaa ollenkaan, vain niiden seurauksia. Hitaasta etenemisestä huolimatta jännitys kasvaa ja tiivistyy. Seeck osoitti taitonsa tunnelman luojana jo edellisessä dekkarissaan Loukko, joka muuten oli aivan erilainen kuin Merkitty.

Valitsemastaan linjasta Seeck pitää johdonmukaisesti kiinni loppuun asti. Ei tule suurta loppunäytöstä, jossa kaikki ratkeaa. Tulee pieni, jopa intiimi, joka tarjoaa viimeisen yllätyksen sillekin, joka on jo arvannut murhaajan.

Sarjamurhaasta voi siis kirjoittaa älykkäästi, ennakko-odotuksia uhmaten ja roiskimatta verta ja kauhua lukijan silmille, jos osaa. Max Seeck osaa. Hän on rakentanut jännäristään shakkia jäljittelevän pelin, jonka avautuminen tuottaa suurta nautintoa. Mikä mielikuvitus, mikä shakin yksityiskohtien tuntemus, mikä kertojan taito.

Päähenkilö Milokaan ei ole mikään kummajainen. Erikoista hänessä on vain vaimon kanssa solmittu seksielämää koskeva sopimus. Muuten tavallinen heppu, joka kävelyttää Banksy-koiraa ja nauttii silloin tällöin lasillisen tai pari hyvää viskiä.

Max Seeck on ensimmäisestä jännäristään Hammurabin enkelit lähtien sanonut suoraan tavoittelevansa kaupallista kansaivälistä menestystä. Kun sitä ei kansainvälisiä kuvioita käsittelevillä trillereillä tullut, hän vaihtoi psykologiseen jännityksen. Jessica Niemi -sarjalla menestystä tuli, mutta nyt neljän kirjan jälkeen Seeck pisti sen sarjan poikki tai ainakin tauolle ja aloitti uuden. Tätä uusiutumishalua ja -kykyä sekä riskinottoa ei voi kuin kunnioittaa. 

Lisäksi jokainen uusi askel on ollut taiteellisestikin onnistunut. Viime vuonna parhaan pohjoismaisen dekkarin Lasiavain-palkinnon saaneella Max Seeckillä on kultainen kosketus suomalaiseen jännityskirjallisuuteen.