Taas jotain ihan uutta suomalaisessa dekkarissa - Mikael Viiman Verijälki on outo, mutta kiehtova

 

Mikael Viima: Verijälki. 357 sivua, WSOY.

Viime vuonna ilmestyi poikkeuksellisen paljon kiehtovia suomalaisia esikoisdekkareita. Koko pankki ei silti mennyt tyhjäksi. Sarjarikollisten profiloinnista psykologian tohtoriksi väitellyt Mikael Viima näyttää esikoisellaan Verijälki, ettei ole oikeastaan mitään rajoja, mihin dekkaria ei voisi suunnata. Siinä on jotain henkistä sukulaisuutta elokuussa ilmestyneen Janne Toivoniemen psykedeelisestä etsivätoimistosta kertovan Sateenkaarimurhien kanssa.

Nykytyyliin Viimakin aloittaa kokonaisen kirjasarjan. Sen sanotaan pohjautuva todellisiin rikoksiin viime vuosikymmenten ajalta. Voisi lisätä, että väkivaltarikoksiin. Niiltä osin kuin Verijälki on tavallinen dekkari, sen maailma on synkkä ja ahdistava, mutta realistinen. Väkivalta jättää rumat jäljet, eikä välttämättä vain uhriin ja tekijään. Kummallakin on lähipiiri, joka saa osansa kärsimyksestä.

Viiman päähenkilö on väkivaltarikostutkija Aarni Susi, joka leppoisan oloisen savoa puhuvan työparinsa Otson kanssa paneutuu sinnikkäästi mahdolliseen murhaan ja siihen liittyvään mahdolliseen itsemurhayritykseen. Vankilasta vapautunut naisten viiltelijä Kärkkäinen löytyy merestä kasvot muusina ja vieressä on Markus Sinkkosen mereen ajama auto. Sinkkonen saadaan pelastetuksi ja sairaalaan. Liittyvätkö tapaukset yhteen? 

Susi ja Otso yrittävät koota palasia yhteen yövuoroissa. Jo se on dekkarille epätavallista, että näin paljon paukkuja laitetaan mahdollisen henkirikoksen tutkintaan.

Tapahtumat alkavat joulukuun alussa. Lyhyissä välinäytöksissä kolme viikkoa myöhemmin Aarni Susi on huumattuna karibialaisella lentokentällä ja sitten liikelentokoneessa matkalla jonnekin.

Verijälki on osittain normaali dekkari, jossa selvitetään rikosta, mahdollista sellaista ainakin. Se toinen osa on kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän ja pillereitä ja viinaa nappaavan Aarni Suden sisäistä monologia ja tajunnanvirtaa, joka osittain toimii, osittain ei, koska kerronta puuroutuu. Susi on sisältä rikkinäinen ihminen. Mitä kaikkea hän on menettänyt, selviää kokonaisuudessaan ehkä vasta seuraavissa osissa.

Kolmas osa Verijälkeä on lopulta ovela ja looginen rikosjutun kokonaisuus. Romaanin outo alku saa selityksensä. Takannessa lukee, että Aarni Susi, askeleen päässä pahasta. Siitä juuri on kysymys. Verijälki palkitsee lukijansa, vaikka ei aivan täysosuma olekaan.

Lauri Mäkisen järeä vakoiluromaani on absoluuttinen mestariteos

Lauri Mäkinen: Lopun alku d-mollissa. 542 sivua, Siltala.

542 sivun lukeminen on pitkä aika pidättää hengitystä. Niin tuntuu kuitenkin tapahtuneen, kun Lauri Mäkisen kolmas romaani ja kolmas mestariteos on luettu ja sille on jätettävä vastahakoisat jäähyväiset. Vihdoin voi vetää henkeä: mikä loppu, mikä nerokas kokonaisuus.

Toisen maailmansodan esinäytöksestä Espanjan sisällissodasta vuoden 1941 loppuun ulottuva romaani Lopun alku d-mollissa tuntuisi vaativan kaikki mahdolliset korkeimmat arvosanat: henkeä salpaava, veret seisauttava, taiten kirjoitettu, hallittu kudelma, joka päättyy mojovaan yllätykseen.

Romaani perustuu laajaan lähdeaineistoon ja todellisiin tapahtumiin. Googlaamalla ei selvinnyt, ovatko kaikki sen henkilöt todellisia, jotka olivat mukana 1930-luvun lopun ja 1940-luvun alun suuressa vakoilupelissä. Ainakin natsien propagandaministeri Joseph Goebbels, Neuvostoliiton tiedustelunero Arslan Ibragimov ja Neuvostoliitolle Japanissa vakoilleen Richard Sorgen vakoilurinki kulkivat kerran täällä.

Heidän lisäkseen teoksen ehdoton avainhenkilö on Espanjan sisällissotaan tasavaltalaisten puolella osallistunut Nalle Malmi, joka on ohranan vasikka. 

Mäkinen kuljettaa laajaa henkilögalleriaansa lyhyin luvuin Espanjan taistelukentiltä sotakabinetteihin, kuulusteluhuoneisiin, filmistudioille ja Goebbelsin juhliin tunnelman tiivistyessä koko ajan. Lukija tietää sen, mitä romaanin henkilöt eivät tiedä. Maailmanpalo lähestyy, alkaa ja tulee kääntöpisteeseensä. Vakoilijoiden peli on millintarkkaa, mutta kuka lopulta tietää toisen syvimmät ajatukset? Harhautusten sisällä on aina kaksoisharhautuksen mahdollisuus.

Mäkisen henkilökuvaus on nauttittavaa luettavaa. Nalle Malmi on suurten aatteiden aikakaudella asioihin käytännöllisesti suhtautuva selviytyjä. 

Arslan Ibragimov pyörittää vakoojarinkiä, johon kuuluvat Hitlerin lähipiiriin soluttautuva saksalainen filmitähti Lena Dolgorukow ja tämän veli, pettynyt säveltäjä Alex Dolgorukww, joka Neuvostoliitossa hakee elämälleen suurempaa tarkoitusta proletaarisesta käänteestä. Ibragimov itse yrittää samalla säilyttää oman henkensä stalinismin saatanallisessa vainoharhassa, jossa jahdataan pettureita ja jos heitä ei löydy, niin sitten lavastetaan.

Goebbels on omahyväinen mahtailija. Sorgen vakoiluringin radisti Max Clausen pettyy aatteeseen.

Harvoin tulee vastaan näin intensiivistä, näin monista aineksista koostuvaa romaania, jossa kaikki langat solmitaan lopussa tyylikkäästi yhteen ja yli 500 sivun jälkeen jää nälkä, että olisipa tätä lisää.

Lauri Mäkinen julkaisee kirjoja harvakseen. Ehkä poikkeuksellinen laatu johtuu juuri siitä. 

Mäkisen esikoisteos Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset sai Suomen dekkariseuralta vuoden 2015 parhaan esikoisen kunniakirjan, vaikka kyseessä ei ole varsinaisesti dekkari. 1920-luvun Ambomaaksi kutsuttuun Pohjois-Namibiaan sijoittuva romaani kertoi sekin suurvaltapolitiikasta ja idealisteista, tällä kertaa lähetyssaarnaajista, suuren pelin rattaissa. Rikosromaani se kyllä oli, mutta rikoksen mittakaava oli rikos ihmisyyttä vastaan.

Vuonna 2017 ilmestynyt 50/50 oli erilainen sota- ja vakoiluromaani henkilöllisyyksistä, valehenkilöllisyyksistä ja totuuden etsinnästä.

Näin taaksepäin katsoen Mäkisen tuotannossa on tietty johdonmukaisuus, joka hioutuu romaani romaanilta aina vain kirkkaammaksi timantiksi. Lopun alku d-mollissa on Suomen kirjallisuuden Koh.i-Noor.

Ari Wahlsten ottaa askeleen kirjalliseeen film noiriin kuudennessa Kit Karisma -dekkarissa

 Ari Wahlsten: Kyynelten laakso. 270 sivua, CrimeTime.

Ari Wahlstenin tummapintaisesta yksityisetsivä Kit Karismasta kertovan dekkarisarjan jokainen osa on ollut vielä parempi kuin edellinen. Sama pätee myös kuudenteen osaan Kyynelten laakso. Teos saa kirjaimellisesti räjähtävän alun ja sitten mennään yhtä kyytiä loppuun asti. Tarinassa ja sen henkilöissä on uskomaton imu.

Wahlstenin aiemmissa kirjoissa olen kehunut perinnetietoisen losangeles-dekkarin tyylikästä istuttamista tämän päivän Helsinkiin. Kyynelten laaksossa se puoli toimii edelleen, mutta nyt kirjasta huokuu myös film noirin perinteen siirtäminen kirjallisiin ympyröihin. Mielikuvan saa aikaan nyrkkeilyn ja sen ympärillä liikkuvan korruption istuttaminen tarinan avainkohtiin. Gangsterien hallitsema ammattinyrkkeily ja sopuottelut ovat keskeistä film noirin kuvastoa.

Yksi kirjan sivuhenkilöistä, viinalle periksi antanut kahden rikosten polulle sortuneen isä ja gangsterin etukäteen sovittujen nyrkkeilyotteluiden hanslankari, tuo jostain syystä mieleen film noirin traagisia hahmoja esittäneen John Garfieldin jos hän olisi elänyt ikämieheksi. 39-vuotiaana kuollut Garfield esitti pääosaa yhdessä lajin merkkiteoksessa Verta ja kultaa vuodelta 1947.

Film noirin osasista vain takaumarakenne puuttuu Kyynelten laaksosta. Sekin sopisi teokseen, jossa kaikki juoksevat kuusi vuotta aiemmin tapahtuneen arvokuljetusryöstön saaliin perässä. Kadoksissa on miljoonia ja myös yksi ryöstöön osallistunut heti vankilasta vapauduttuaan. Ruumiita on tullut ja tulee tasaiseen tahtiin. Ratkaisematon juttu kiinnostaa luonnollisesti poliisia, mutta etenkin rikollisimperiumiaan johtavaa Niklas Inaria, jonka Wahlsten on kuvannut klassisten rikoselokuvien ykköspahiksen kaltaiseksi hahmoksi.

Karismaattinen yksityisetsivä Kit Karisma sekaantuu juttuun tällä kehtaa puhtaasti omasta intressistään ei kenenkään palkkaamana. Kunnian miehellä on palkkiota suurempi motiivi.

Kyynelten laakso lähtee räväkästi liikkeelle eikä suvantokohtia ole. Etenee kuin luotijuna, on kulunut ilmaus, mutta myös kuvaava. Viehätystä lisäävät vanhanaikainen tunnelma, henkilöt teitittelevät toisiaan, ja erinomaisen luonteva ja nokkela dialogi. Femme fatale on tietysti itsestäänselvyys tämän kaltaisessa tarinassa.

Varjolistallani nostin Wahlstenin edellisen dekkarin Ikiunen viime vuoden Johtolanka-palkittavien ehdokkaitten joukkoon. Dekkarivuosi 2022 on vasta alussa, mutta Ari Wahlsten on vakiintuneista tekijöistä etevin, joka ei ole palkintoa vielä saanut.

Timo Nummisen kansi kirjaan on jälleen tyrmäävän hyvä.

Kyynelten laakso julkaistaan maanantaina 28.2.

Jana Kippo juoppojen ja lahkolaisten kylässä

Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Vi for upp med mor). Suomentanut Outi Menna.332 sivua, Tammi.

Viime vuonna ilmestynyt Lähdin veljen luo oli sensaatiomainen romaanitrilogian avaus. Karin Smirnoff nappasi hurjalla pohjoiseen sijoittuvalla tarinallaan August-ehdokkuuden jo ennen romaanin ilmestymistä. Vuoden odotus jatko-osasta palkitaan ruhtinaallisesti. Viedään äiti pohjoiseen on toisinaan rankka, usein myös hellä ja koko ajan karhea kuvaus kyläyhteisöstä, jota hallitsevat viina, väkivalta ja vanhatestamentillinen uskonlahko.

Jana Kippo, jonka Smirnoff kirjoittaa edelleen janakippo, ja veli vievät äidin haudattavaksi pohjoiseen Kukkojärven kylään, josta muori sirirahanni oli kotoisin. Siellä on myös hänelle kuuluva talo, jonka kaksoset perivät, mutta talossa asuu kimmorantatalo, joka ei aio lähteä pois.

Hautajaisten jälkeen pitäisi palata kotiin Smålangeriin, mutta veli ei lähde. Hän haluaa jäädä uskonyhteisöön, minkä Jana yrittää estää. Jana jää asumaan serkkunsa Jussi Rahannin, siis jussirahannin, kanssa ja aloittaa uuden suhteen, vaikka Smålangerissa on John, jonka kanssa asiat jäivät epämääräiselle tolalle. Jussi haluaisi naimisiin, mutta Janasta ei ole sitoutumaan muihin kuin veljeensä.

Kukkojärvi on armoton kylä, jonka juoppoja ja lahkolaisia yhdistää naisten kova kohtelu ja väkivalta.  Uskovaisten johtotähti  Pastor Silas on varsinainen piru mieheksi. Sukupolvien paino lepää kaikkien yllä. Lapsilleen jättämässään kirjeessä Siri kertoo nuoruutensa Kukkojärven pastori Korhosesta.

 Uskonyhteisöstä erotettu Jussi olisi vakaa kuin peruskallio ja hänen talonsa muodostuu turvasatamaksi kaltoimmin kohdelluille. Janakiposta ei ole kuitenkaan ottamaan rakkautta vastaan.

Karin Smirnoff vyöryttää trilogian keskiosassakin pohjoista angstia ja hurjia tyyppejä. Kukkojärvi on kuin Sodoma ja Gomorra, jossa ei ole eroa, ryypätäänkö vai uskotaanko. Kumpikin tapahtuu samanlaisella vimmalla ja pohjia myöten. Ollaan ääriasennossa, sama se minkä suhteen.

Smirnoff kirjoittaa jälleen nimet yhteen eikä käytä muita välimerkkejä kuin pisteitä. Teksti on niin totaalisesti mukaansa tempaavaa, ettei tarpeettomalta tuntuvaa kikkailua edes huomaa. Outi Mennan suomennos on bravuuri. Vaikeusastetta lisää vielä yleiskielen ja murteellisten ilmaisujen sekamelska.

Onnistuuko Jana saamaan veljen pois pohjoisesta? Sitä pitää nyt odottaa vuosi. Ja kaiken lisäksi Viedään äiti kotiin loppuu sananmukaisesti piinaavaan cliffhangeriin.

Jonas T. Bengtssonin tarina moraalisen kompassinsa löytävästä väkivaltarikollisesta järisyttää

Jonas T. Bengtsson: Ehdonalainen (Fra Blokken). Suomentanut Päivi Kivelä. 315 sivua, Like.

Tanskalainen Jonas T. Bengtsson lienee parhaiten tunnettu rankasta veljestarinastaan Submarino, josta on tehty myös menestyselokuva. Neljäskin suomennos Ehdonalainen järisyttää ja kouraisee syvältä.

 Kysymys on jälleen yhteiskunnan laitamilla elävistä ihmisistä, mutta tällä kertaa heitä on kolme. Danny, Christian ja Malik kasvoivat ja ystävystyivät Tornitalossa pikkurikollisina. Aikuisena Danny on ehdonalaisuuteen pääsevä väkivaltarikollinen, Christian sääntöjä venyttävä huumepoliisi ja etiopialaistaustainen Malik hammaslääkäriopiston tähtioppilas, joka on kadonnut. Kahden muun on etsittävä hänet, koska ystävyys velvoittaa.

Etualalla on Dannyn yritys oppia ihmiseksi. Olla vastaamatta vastoinkäymisiin ja ikäviin tilanteisiin hakkaamalla niiden aiheuttaja. Pitää Malikin pikkusisarelle Aishalle antamansa lupaus etsiä Malik.  Jättää houkutuksista huolimatta mokaamatta, että ehdonalainen ei lopu siihen paikkaan.

Malikilla ja Christianilla puute on siitä, mistä niin usein - rahasta. Malik yrittää pelastaa isänsä ylpeyden afrikkalaisen ravintolan konkurssilta ja Christian on vararikossa epäonnistuneen talokaupan vuoksi. Yksi onnistunut huumekauppa olisi ratkaisu.

Bengtsson on häikäisevä kirjoittaja ja yhteiskunnallisesti virittyneen draaman suurmestari. Hänellä on silmää ja ymmärrystä henkilöiden taustoille, varjoon jääneiden pahoinvoinnille pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Ehdonalainen on enemmän romaani rikoksesta kuin rikosromaani. Dialogi on timanttista.

Bengtsson kuvaa mieleen jäävästi Dannyn yritystä elää vankilan ulkopuolella ja suunnilleen yhteiskunnan sääntöjen mukaan. Kiintopisteiksi löytyvät pimeästi vuokrattu rähjäinen asunto, kioski, josta saa halpaa vodkaa ja samaa purkkiraviolia, jota hän söi vankilassakin sekä yläkerran hakattu nainen, joka hakee turvaa Dannysta.

Miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä, vaikka se tarkoittaisi oman vapauden menettämistä. Mikä on ystävyyden ja lojaalisuuden hinta? Ehdonalaisen loppuratkaisu iskee lopullisesti ilmat pihalle. Vuoden paras ulkomainen rikosromaani jo nyt?

Yläasteen jännitteet purkautuvat luokkakokouksessa psykologisen jännityksen taiturin Jenni Multisillan kolmannessa romaanissa

 

Jenni Multisilta: Kuinka tähdet kuolevat. 359 sivua, Like.

Peruskoulun yläaste, tuo joidenkin painajainen, jota ei pääse pakoon vaikka voisi kuinka huonosti, olisi koulukiusattu tai ainakin alimmalla portaalla valtapeleissä. Miksi sitä sitten haluaisi osallistua aikuisena luokkakokoukseen, jossa traumat todennäköisesti nousevat uudelleen pintaan? Sitä joutuu itseltään kysymään psykologisen jännityksen mestarin Jenni Multisillan kolmannen romaanin päähenkilö Maija. Hänellä on kaiken lisäksi jokin salaisuus kouluvuosiltaan, joka ei saisi paljastua.

Edellisessä romaanissaan Mitä tapahtui merenneidoille Multisilta kuvasi nuoria naisia epämääräisen taideprojektin ja ilma-akrobatian parissa. Myös Kuinka tähdet kuolevat -romaanissa pääosassa ovat nuoret naiset. Multisillan teoksissa on aineksia toimia yhtä hyvin aikuisten kuin nuorten jännitysromaaneina. Päähenkilöiden sisäiset äänet ja takaumissa kuvattu kouluarki puhuttelevat ehkä paremmin nuoria, jotka elävät heidän kanssaan samaa elämänvaihetta tai se on ainakin lähellä.

Uudessa romaanissaan Multisilta luo heti ensimmäisillä sivuilla hurjan jännitteen edessä olevaan musiikkiluokan luokkakokoukseen 15 vuotta yläasteen päättymisen jälkeen. Sen saa aikaan juuri hienosti rakennettu Maija, joka ei ole kuulunut joukkoon. Mutta oliko hän peluri vai pelien uhri?

Musiikkiluokan opettaja Salo harjoitutti Chicago-musikaalia yhdeksännen luokan oppilaillaan. Kilpailu Roxien osasta kävi kuumana, eikä juonitteluilta vältytty teinityttöjen kesken. Roolin halusi Maija, mutta myös luokan uusi tyttö, Maijan paras ystävä tai "ystävä" Jessika.

Salolla on ollut myös suosikkityttönsä, joita hän on kuljettanut äänittämään demoja huvilalle, joka toimii nyt Villa Toivon nimellä luokkakokouksen kohtauspaikkana. Mutta huhujen mukaan huvilalla on tehty muutakin kuin äänitetty laulua.

Maijan salaisuus ja luokkakokoukseen osallistuvien teiniaikojen jännitteet luovat hurjan latauksen, jota Multisilta ei aivan saa pidettyä yllä romaanin keskivaiheilla, koska itse viikonlopun mittaisessa luokkakokouksessa ei tapahdu juuri mitään. Pojat jäävät tässä pelissä statisteiksi. Lopussa Multisilta kuitenkin järjestää sarjan yllätyksiä, jotka taituruudellaan erottelevat todellisen tekijänaisen aloittelijoista.

Maija on hieman kuin edellisen romaanin Nella. Kummastaaan ei voi olla varma, mitä heille tapahtuu ja on tapahtunut oikeasti ja mikä on vain oman pään sisäistä harhaa. Ei voi kuitenkaan sanoa, että Multisilta kopioisi itseään, niin erilaisia kirjat ovat.

Edelliselle romaanille Multisillan omaa kosketuspintaa antoi hänen ilma-akrobatiaharrastuksensa. Uusimmassa yksi taustavaikuttaja on ykköstyypin diabetes, jota hän on sairastanut 16-vuotiaasta lähtien.

Hajanaisesti naisiin kohdistuvasta väkivallasta

Kauko Röyhkä - Anneli Aunola: Tanssipartneri. 304 sivua, CrimeTime.

Vuoden 2021 huikean kotimaisen dekkarivuoden kiinnostavimpia esikoisia oli rock-muusikko Kauko Röyhkän ja eläkkeellä olevan rikostutkija Anneli Aunolan yhteinen teos Liian lempeä mies. Hieno vuoteen 1993 sijoittuva poliisiromaani kertoi Aunolan kokemuksiin perustuen välinpitämättömyydestä, jolla poliisi silloin suhtautui pedofiliaan ja pedofiilien uhreihin.

Sarjan kakkososassa Tanssipartneri vuorossa on naisiin kohdistuva väkivalta. Valitettavasti tulos jää kauas vaikuttavasta esikoisesta. Teoksessa ei ole jäntevää juonta, mutta siinä on iso joukko sivuhahmoiksi jääviä henkilöitä, joiden yhteys varsinaiseen tarinaan jää hämäräksi. Sellainen on esimerkiksi alkoholisoitunut diplomaatin ex-vaimo, jota viina vie, vaikka kotona olisi uusi kiltti mies.

Oudolta tuntuu sekin, ettei Tanssipartnerista selviä, mihin vuoteen tai edes vuosikymmeneen se sijoittuu. Todennäköisesti vuoden 1993 jälkeiseen, koska sen alussa viedään loppuun pedofiliasta kiinni jääneen varastomies Arvi Kaapposen tapaus. Viittaukset kirjoituskoneisiin, tietotekniikkaan siirtymiseen ja VHS-kasetteihin tuntuvat kuitenkin 1980-lukulaisilta.

Teoksen tanssipartneri on konstaapeli Alisa Aron uusi miesystävä Sami, jonka hän tapaa Vanhan kellarin tansseissa. Järvenpäässä asuva yksinhuoltaja on valmis lähes oikopäätä aloittamaan parisuhteen Samin kanssa ja muuttamaan lastensa kanssa huonokuntoiseen vuokrataloon Helsingin Puistolassa. Vähitellen paljastuu, että mukavalla ja turvallisella Samilla on pimeä puolensa ja pelko astuu suhteeseen.

Röyhkä ja Aunola kuvaavat mekanismeja, joiden vuoksi moni nainen alistuu väkivaltaiseen suhteeseen ja palaa siihen aina takaisin, kun mies pyytelee anteeksi ja lupaa parantaa tapansa. Alisan ja Samin parisuhteen ja sen kehityksen kuvaus on Tanssipartnerin parasta antia ja siihen olisi kannattanut keskittyä.

Koulukodista karannut tyttö ja raiskaajaksi muuttuva aikamiespoika ovat turhia sivupolkuja. Saminkin kehitys menee loppua kohden raskaasti yli. Sittenkin, vaikka hahmo perustuisi Anneli Aunolan kokemuksiin poliisina.

Ehkä Röyhkän käsialaa oleva pelkistetty ja toteava kirjoitustyyli lisäävät kirjan viimeistelemättömyyden vaikutelmaa. Vielä yksi kustannustoimittajan kierros olisi tarvittu, että Tanssipartneri nousisi Liian lempeän miehen tasolle.