Pelko ja viha Porin kaduilla - Arttu Tuomisen Delta-sarjan jatko riipaisee ja kouraisee

 

Arttu Tuominen: Vapahtaja. 366 sivua, WSOY.

Pelko ja viha kaupungin kaduilla, pelko ja viha ihmisten silmissä. Pelko ja viha lehtien sivuilla, pelko ja viha ihmisten sydämissä, lauloi Pelle Miljoona vuonna 1979 ilmestyneellä levyllä. Laulun mukaan viha saa lapset tappelemaan ja nuoret kaduilla riehumaan sekä rikkaat aseita ostamaan. Se on ajankohtaisempi nyt kuin syntyessään. Tuoreet uutiset kertovat nuorten, jopa lasten, väkivaltarikosten hätkähdyttävästä kasvusta. Kuilu hyvinvoivien ja osattomien välillä on revennyt ammottavaksi.

Tähän maisemaan kirjailija Arttu Tuominen tuo näkökulmia syystäkin kehutun Delta-sarjansa viidennessä osassa Vapahtaja. Sen mottona toimii oululaisen kaupunginvaltuutetun muutaman vuoden takainen puhe ihmisroskista. Asunnottomien päihdeongelmaisten parissa Vapahtajassakin liikutaan ja siinä, mitä ihmisten määritteleminen roskiksi ääritapauksessa tarkoittaa.

Vapahtajaksi kutsuttu henkilö liikkuu Porin öisillä kaduilla ja polttomurhaa asunnottomia. Tai tarkkaan ottaen ei itse murhaa, vaan saa heidät jollain voimalla kaatamaan itse bensaa päällensä ja sytyttämään liekin. Samaan aikaan huumepöllyssä oleva nuorisojengi hakkaa ja potkii asunnottomia henkihieveriin.

Ovatko tapaukset yhteydessä toisiinsa, sitä tutkivat sarjassa tutuiksi tulleet rikospoliisit Jari Paloviita, Henrik Oksman ja Linda Toivonen. Heistä jokaisen henkilökohtaisiin kipukohtiin yksi kerrallaan Tuominen on pureutunut sarjan edellisissä osissa.

Nyt lähemmän tarkastelun saa rikososaston johtaja Susanna Manner, jonka poika Aleksi on jäänyt kiinni kioskiryöstöistä ja on nyt Porin seudulla huumekauppaa johtavan Dragan Valenskin koukussa. Ja sitä kautta Dragan kiristää Susanna Manneria. Hän joutuu pohtimaan lojaalisuuksiaan samalla lailla kuin Paloviita sarjan ensimmäisessä osassa Verivelka.

Vapahtajan juonikuviot ovat siis kutkuttavan monihaaraiset, ja teos on jälleen Tuomisen paras. Hän asemoi dekkarinsa siihen, mitä tapahtuu todella ja kirjoittaa entistäkin ilmaisuvoimaisemmin. Tuominen on todennäköisesti viettänyt aikaa kaduilla työskentelevien sosiaalityöntekijöiden ja heidän asiakkaidensa kanssa, koska valtaväestölle näkymättömän äärimmäisen osattomuuden kuvaus on niin vahvaa. Niin on myös katujengin, joka ei armoa anna.

Arttu Tuomisen kirjat eivät koskaan ole pelkkää rikostutkintaa. Hän on erityisen taitava luomaan syvällisiä henkilökuvia ja asettamaan kuvattavansa vaikeiden moraalisten valintojen eteen. Vapahtajassa se koskee etenkin Susanna Manneria, mutta myös edellisissä osissa pääosissa olleiden Paloviidan ja Oksmanin luonnekuvat syvenevät lisää. Vain edellisessä osassa Häväistyt etualalla ollut Linda Toivonen jää vähemmälle huomiolle. Tuominen hyödyntää dekkareissa tutuksi tullutta sarjamuotoa etevämmin kuin kollegansa, sillä hahmot elävät koko ajan.

Poria Tuominen kuvaa Vapahtajassa enemmän kuin aiemmissa teoksissaan. Sen katuja ja puistoja, ja sarjalle nimen antanutta suistoaluetta teoksen loppuhuipennuksessa. Ehkä hiukan hymyilyttää, millaisena syntisenä suurkaupunkina öinen Pori teoksessa näyttäytyy, mutta ambulanssien ulvovat sireenit, katuhuorat ja narkkarit kuuluvat tähän tarinaan. 

Vapahtajan uskottavuutta kylläkin lisäisi, jos Ile Rajalan johtama katujengi ei olisi niin kantasuomalainen. Herää kysymys, onko Tuominen halunnut vältellä vaikeaa asiaa jättämällä kokonaan sivuun sen, että maahanmuuttajataustaiset ovat selkeästi yliedustettuina rikoksia tekevissä jengeissä.

Kyllä Vapahtaja on monista aineksistaan huolimatta myös loistavasti rakennettu täysverinen rikoskirja. Ihmisiä polttavan murhaajan jahti, rikostutkinnan sumu ja läpimurtoon johtava oivallus ovat suomalaista dekkaria parhaimmillaan. Susanna Mannerin ratkaisu omassa piinassaan on enemmän kirjallinen, mutta totta vieköön jäntevästi kehitetty ja kuvattu.

Vapahtaja imaisee maailmaansa niin kuin Tuomisen koko kirjasarja. Ensi vuonna se todennäköisesti saa päätöksensä. Ehkä kiihkeämmin kuin seuraavaa rikosta ja sen ratkaisua jään odottamaan, miten ylipainoaan kiroava Jari Paloviita selviää avioerostaan ja kuinka etenee neuroottisen ja kivettyneen Henrik Oksmanin rakkaustarina järjestyspoliisi Pasi Jaakolan kanssa.

Helena Immosen kolmannessa Kettu-trillerissä hyytää muukin kuin arktinen viima, mutta jatko-osatauti heikentää lopputulosta

 

Helena Immonen: Operaatio Napakettu. 460 sivua, CrimeTime.

Sissiradisti, kirjailija Helena Immoselta tiedetään jo kahden ensimmäisen trillerin / sotakirjan jälkeen odottaa laatua, ajankohtaisuutta ja asiantuntemusta. Sitä myös saadaan Operaatio Napaketussa. Arktisen alueen tiedetään olevan suurvaltojen mielenkiinnon kohteena, ja Putinin Venäjä on osoittanut häikäilemättömyytensa Ukrainassa. Esikoiskirja Operaatio Punaisen ketun tapaan suomalaiset erikoisjoukkojen sotilaat joutuvat taas taistelukosketuksiin venäläisten kanssa, tällä kertaa hyytävissä talviolosuhteissa.

Immonen kuvaa uskottavasti Venäjän hybridivaikuttamista ja maskirovkaa Suomen ja Norjan Lapissa. Niillä pohjustetaan teoksen varsinaista suurta käännettä, joka uhkaa kääntää voimasuhteet päälaelleen arktisella alueella.

Geopolitiikan jalkoihin joutuvat jälleen Immosen aiemmista teoksista tutut erikoisjoukkojen ylikersantti Joni Koivu, tämän sisar, suojelupoliisiin siirtynyt Suomen ja Venäjän välisen sodan veteraani Riina Koivu, Jonin vaimo Meri ja Riinan mies everstiluutnantti Mikael Koivu. Immonen muistuttaa, että sota ja kansainväliset operaatiot koskettavat aivan tavallisia perheellisiä ihmisiä ja se heijastuu heidän lapsiinsakin,.

Puolustusvoimissa aiemmin työskennellyt Helena Immonen selvästi tietää, mistä kirjoittaa. Teokseen taustaksi haastateltujen nimiluettelokin on vakuuttava. Kolmannessa Kettu-trillerissään hän luo ikävän uskottavalta tuntuvan maiseman, jossa Ukrainassa epäonnistunut Venäjä on ottanut virheistään oppia ja onnistuu seuraavalla askeleellaan paremmin. Teoksen näyttämöitä ovat Kaldoaivin erämaa, Paatsjoki ja Huippuvuoret. Avainpelureihin kuuluu Suomen sotilastiedustelun ja Venäjän lisäksi hämärässä roolissa oleva Kiina.

Hyvän agenttiromaanin tapaan Immonen annostelee tapahtumia kentällä ja kulisseissa. Presidentti Sauli Niinistöllä on romaanissa näkyvä osa, pääministeri Petteri Orpo lupaa puolustusvoimille lisärahoitusta liikekannallepanon aiheuttamiin kustannuksiin. Presidentin tilannehuoneessa on vakavia miehiä ja naisia.

Lisäksi kirjailija herättelee tarpeellista keskustelua erikoiskoulutuksen saaneiden varusmiesten lähettämisestä todellisiin taistelutehtäviin. Mikael kysyy, miksi varusmiehen kuolema on kovempi paikka kuin reserviläisen.

"Ymmärrän, että varusmiehet ovat nuoria kavereita, mutta heitä koulutetaan sotaa varten. Tuonne lähtenyt valmiusyksikkö oli täysin koulutettu tappokone", hän jatkaa Paatsjoella käytyjen taistelujen jälkeen.

Operaatio Napakettu on nautittavan älykäs vakavasti otettava trilleri. Pettymys tulee vasta lopussa. Helena Immonenkin on sairastunut jatko-osatautiin, jossa tarina ei tulekaan valmiiksi yhdessä kirjassa. Teokselle nimen antanut operaatio käynnistyy Sauli Niinistön valtuuttamana vasta loppupuolella ja paljon muutakin jää kesken. Operaatio Napakettu käynnistyy niin verkkaisesti, että alkua tiivistämällä koko juttu olisi ehkä mahtunut yhteenkin kirjaan.

Teoksen henkilöistä puolestaan jäi askarruttamaan edellisestä osasta tuttu CIA:n agentti Roy Cooper eli Peto. Immosen muissa henkilöissä korostuu tavallisuus ja arkisuus epätavallisista ammateistaan huolimatta. Istuuko Rambo-henkinen Peto kokonaisuuteen? Minulla ei ole selvää vastausta. Ammuttunakin hurjiin tekoihin pystyvä Peto on eräiden olennaisten juonenkäänteiden takia välttämätön kovanaama, mutta samalla menetetään jotain, joka teki esikoiskirja Operaatio Punaisesti ketusta niin voimakkaan elämyksen.

Näistä moitteista huolimatta Helena Immonen jatkaa vakuuttavaa työtään Suomen uskottavimpana trilleristinä. Sarjan tyylikkäästä yhtenäisestä ulkoasusta vastaava Jussi Jääskeläinen ansaitsee erikoismaininnan.

Rakkaus ja viha ottavat mittaa ahneudesta Joona Keskitalon Tottelemattomat-sarjan huikeassa päätöksessä

Joona Keskitalo: Rottien kuninkaat. 320 sivua, Bazar.

Klassikko jo syntyessään, totesin Joona Keskitalon Tottelemattomat-trilogiasta, kun siitä oli valmiina vasta kaksi kolmasosaa. Ei tarvitse vetää yhtään takaisin nyt, kun päätösosa Rottien kuninkaat on ilmestynyt. Keskitalon taidolla rakentaman ainutlaatuisen rikosromaanin ote pitää loppuun asti. 

Vielä riittää pökerryttäviä juonenkäänteitä, mojovia harhautuksia ja luontevaa svengaavaa dialogia ennen kuin entiset ystävät Pete, Max ja Jonas kohtaavat vielä kerran Suomen Lapissa kuin Sergio Leonen elokuvien rähjäiset sankarit ottamassa mittaa toisistaan. Paitsi että tässä arvaamattomassa tarinassa ei voi yhtään tietää, kuka jää viimeisenä pystyyn, kuka on rottien kuningas.

Venäjältä salakuljetetun tupakan myymisellä se alkoi Tottelemattomien alussa. Sitä seurasivat huumekauppa, bitcoin, rahanpesu ja rikollisille myydyt tietoturvatut puhelimet. Rahaa tuli ja kolmikko koki rikollisen elämän huiput ja laskut. Veijarihenkisenä alkanut tarina muuttui tiukaksi ahneuden analyysiksi,

 Romaanisarjan väliosissa Pete Vaarno on kertonut tarinaansa Helsingin Sanomien toimittajalle. Rottien kuninkaiden alussa hänet pidätetään kesken haastattelun. Rikostutkinnan ohjat ottaa tiukkailmeinen ja -asenteinen rikosylikonstaapeli Sofia Tanner. Rikollisella bisneksellä vaurastunut Jonas Storman ei mahda ahneudelleen mitään, kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus lisätä varallisuuttaan internetissä hypetetyillä meemiosakkeilla. Aina jaloilleen putoava Max Moser värvätään toimitusjohtajaksi kuumaan yhtiöön, koska hänellä on hyvä tarina.

Kolmiosaisen jatkuvajuonisen rikossarjan viimeisessä osassa on aika selvittää välit ja kostaa vääryydet. Päävastavoimat ovat Jonaksen loputon ahneus ja Peten häntä kohtaan tuntema viha sekä rakkaus tyttäreensä Leonaan.

Rottien kuninkaan kerronta on yhtä vimmaista ja vetävää kuin kahden edeltäjänsä. Niiden tunteminen on myös välttämätöntä, sillä oikeastaan kyseessä on yksi rikosromaani, joka vain ilmestyi kolmessa osassa. Päätösosassa ei voi kuin ihailla Keskitalon taitoa rakentaa juonikuvio huippuunsa viritetystä vedätyksestä - tai vedätyksistä, sillä niitä mahtuu tähänkin kirjaan vielä monta.

Sarjan ensimmäinen osa Tottelemattomat ilmestyi suomidekkarin ihmevuonna 2021. Kaikki silloin debytoineet rikoskirjailijat eivät ole pystyneet tekemään esikoistensa kaltaista vaikutusta toisissa ja kolmansissa kirjoissaan, mutta Joona Keskitalo pystyy. Hänen ensi vuonna alkavaa uutta rikossarjaansa jää odottamaan kuin kissa varomatonta hiirtä.

Neuvostoliittoon sijoittuva trilleri Aaveiden kaupunki avaa dekkarisyksyn parhaalla mahdollisella tavalla

 Ben Creed: Aaveiden kaupunki (City of Ghosts). Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. 390 sivua, Bazar.

Rikoskirjallisuuden syyssesonki ei voisi käynnistyä komeammalla tavalla kuin nimimerkki Ben Creedin hyytävällä Neuvostoliitto-kuvauksella Aaveiden kaupunki.Vuoden 1951 lokakuuhun sijoittuva tarina on painava stalinistisen mielettömyyden kuvaus ja poikkeuksellisen kekseliäs dekkari. Kolme vuotta sitten ilmestyneen alkuperäisteoksen suomennos tulee juuri oikeaan aikaan. Nyt samaan hulluuteen kurkottaa Putinin Venäjä entistä päättäväisemmin.

Aaveiden kaupungissa Leningradin miliisin luutnantti Revol Rossel saa tutkittavakseen jutun, jossa näyttää olevan viesti suoraan hänelle. Laatokan rannalta löytyy viisi ruumista, jotka on aseteltu ratakiskoille tarkkaan harkittuun asetelmaan. Rossel on entinen huippuviulisti, jonka sormet tuhottiin Stalinin vainojen edellisellä kierroksella. Nyt hän joutuu selvittämään juttua yhdessä silloisen kiduttajansa kanssa.

Klassinen musiikki on oleellinen osa tarinaa. Asiantuntijuudesta vastaa englantilainen Barney Thompson, joka on toinen kirjoittaja Ben Creed -nimimerkin takana. Hän on Pietarissa opiskellut klassisen koulutuksen saanut muusikko. Toinen puoli Ben Creediä on mainosalalla työskennellyt Chris Rickaby.

Vuonna 1951 Stalinin kuolemaan oli vielä 1,5 vuotta. Silloiset summittaiset pidätykset, leirituomiot ja kidutuksen oikeutti generallisimuksen päähänpisto lääkärien salaliitosta. Creed kuvaa ahdistavasti pelon ja vainoharhan ilmapiiriä, joka Leningradissa vallitsi. Ihmisillä oli laukku valmiiksi pakattuna aamuöisten noutajien varalta. Työpaikalla ei koskaan tiennyt, kuka työtovereista ei tule aamulla, koska on vangittu salaliittolaisena. Sanomalehdissä kehotetaan jatkuvaan valppauteen vastavallankumouksellisten vehkeilijöiden varalta. Tuttujenkin kesken on puhuttava sosialistisia korulauseita, koska kenestäkään ei voi olla varma.

Leningradin piirityksen muistot ovat vielä elävää todellisuutta. Romaanissa työstetään Saarto-nimistä oopperaa, jonka Stalin on tilannut Laatokan jäätien avautumisen kymmenvuotisjuhliin. Sen on säveltänyt Nikolai Vronski, Dmitri Shostakovitshin kaltainen musiikin jättiläinen ja kilpailija.

Aaveiden kaupunki on sukua kirja- ja tv-sarja Babylon Berlinille. Molemmat sekoittavat tehokkaasti ja omaperäisin sankarein faktaa ja fiktiota mielettömästä ajasta kuin muistuttaen, että se voi tapahtua uudelleen. Ben Creedin Gereon Rath Revol Rossel näkee unta, että kaikki sormet ovat tallella ja nostaa viulun leuan alle tunteakseen jotain entisestä elämästään. Ympärillään vallitsevaan todellisuuteen hän suhtautuu kyynisesti, koska tietää voivansa joutua milloin tahansa uudelleen Krestyn vankilaan vastaamaan jostain keksitystä rikkeestä. Turvallisuusministeriö MGB ei vaadi miliisiltä rikosten ratkaisemista vaan tunnustuksia.

Aaveiden kaupunki pistää miettimään, mitä mieltä Stalinin Neuvostoliitossa oli yrittää ratkaista yksittäisiä murhia kun valtion kantava idea oli tuomita ihmisiä leireille kuolemaan tekaistujen syytteiden ja kiduttamalla hankittujen tunnusten nojalla. Ja myös, kuinka syvälle stalinismin syövereihin nyky-Venäjä on vajonnut. Samalla viikolla kun suomennos ilmestyi, Aleksei Navalnyille langetettiin uusia tuomioita.

Dekkarisarjan avaava Aaveiden kaupunki sijoittuu 70 vuoden takaiseen aikaan, mutta silti se on täysin ajassa kiinni. Rikoskirjana se on nerokas, trillerinä ahdistava. Mestariteos.

Tiina Martikainen tuo uutta eläimellistä näkökulmaa dekkariin, mutta Ruuti on tasapaksu

 Tiina Martikainen: Ruuti. 366 sivua, Otava.

Ensin hyvät uutiset. 

En muista ennen lukeneeni ainakaan aikuisten dekkaria, jonka yksi päähenkilö on poliisikoira. Tiina Martikaisen viidennessä dekkarissa Ruuti saksanpaimenkoira Ruuti ja 26-vuotias rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo muodostavat saumattoman työparin Lohjan poliisissa. Koiran ja hänen ohjaajansa työn kuvaus piristävät ja tuovat uuden näkökulman suomalaiseen dekkariin.

Lisäksi Martikaisen aihekin on ainakin itselleni uusi. Ruuti käsittelee rikollista eläinbisnestä. Martikaisen tekstistä huokuu asiantuntemus pentutehtailusta, koirien salakuljetuksesta ja niiden aiheuttamista ongelmista. Niiden jäljille Mira Tulenheimo pääsee, kun lohjalaisen rescueyhdistyksen tiloista löytyy murhattuna sen puuhamiehiin kuulunut Tuomas Alapuro.

Sitten vähemmän hyvät.

Ruuti on tasapaksu poliisiromaani, jonka henkilösuhteet ovat ne kaikkein kliseisimmät. Tutkintaa johtava nuori rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo ei saa tukea esimieheltään Niilolta ja alaisista Miralle kateellinen Antti vähättelee ja mitätöi häntä koko ajan. Poliisiryhmässä juuri aloittanut Marcus taas on mukava ja reilu. Romanssia todennäköisesti pukkaa seuraavissa osissa.

Tasapaksuus on sitä, että Ruuti etenee ilman nousuja ja laskuja ennen kuin yli 300 sivun päässä odottaa kuitenkin aika nokkela loppuratkaisu. Mira suhaa muutaman rescueyhdistyksen aktiivin välillä tekemässä kuulusteluja ja käy välillä juoksuttamassa Ruutia. Tarina etenee suurelta osin dialogin varassa, jota Martikainen kirjoittaa sinänsä hyvin, mutta liika on liikaa ja kerronta puuduttavaa.

Ruuti on ylipitkä ja tylsähkö poliisiromaani tärkeästä aiheesta. Poliisi- ja koiratoiminnan kuvauksen asiantuntevuutta ei tarvitse epäillä, mutta kerronta kaipaisi rutkasti lisää ruutia.

Anu Ojalan mestarillista Jääsilkkitietä seuraavaa Kuolinsoittoa painavat jatko-osan ongelmat

 Anu Ojala: Kuolinsoitto. 264 sivua, Gummerus.

Vuosi 2021 oli ehkä kaikkien aikojen paras kotimainen dekkarivuosi. Vakiintuneiden konkareiden laatuteosten lisäksi päästiin lukemaan ällistyttävän hyviä esikoisia. Niihin kuului rovaniemeläisen juristin Anu Ojalan rikollisen vähälle huomiolle jäänyt pohjoinen huumetarina Jääsilkkitie. 

Nyt olen joutunut kirjoittamaan monen silloin debytoineen kohdalla, että kakkososa on ainakin lievä pettymys. Valitettavasti se pätee myös Anu Ojalan juuri ilmestyneeseen Kuolinsoittoon.

Jääsilkkitie oli toiminnan täyteinen kuvaus huumehelvetistä Suomen ja Ruotsin rajalla. Jostain tulvi fentanyyliä Tornioon ja Haaparantaan. Nuoria kuoli yliannostukseen ja rikolliset sotivat toisiaan vastaan. Koko ajan umpiväsynyt Rajat ylittävä rikollisuus -ryhmän vetäjä Ronja Jentzsch yritti selvitä mahdottomassa tilanteessa.

Kuolinsoitto on suoraa jatkoa Jääsilkkitielle. Huumekuolemat jatkuvat ja kaidalta tieltä edellisessä osassa poikennutta tullimies Kristiania kiristetään, koska hänen haltuunsa joutuneeseen reppuun on kätketty rikollisia kiinnostavaa tietotekniikkaa.

Anu Ojala on taitava kuvaamaan kuumeista poliisitoimintaa ja ihmisiä epätoivoisissa tilanteissa. Siltä osin Kuolinsoitto on samalla tavalla veret seisauttava poliisiromaani kuin edeltäjänsä. Ojala ei ole poliisi, mutta juristina hän ottaa paikkansa siinä uusien karun realististen dekkareiden kirjoittajana, joilla useampi poliisi tai poliisitaustainen henkilö on suomalaista rikoskirjallisuutta viime vuosina rikastuttanut.

Henkilökuvaajana ja luontevan dialogin kirjoittajana Ojala on erityisen osaava.

Miksi en kuitenkaan isommin innostu Kuolinsoitosta? Se on liiankin selvästi jatko-osa, jonka lopussa pohjustetaan seuraavaa jatko-osaa. Kirja on kuin loputtomiin jatkuvan tv-sarjan yksi kausi. Sitä on mahdoton ymmärtää ellei ole lukenut ensimmäistä osaa. Ja oikeastaan mikään ei ratkea toisessakaan. Jo Jääsilkkitiessä vihjailtiin taustalla oleviin isompiin kuvioihin ja niin tehdään myös Kuolinsoitossa, mutta kokonaisuus hahmottuu sitten joskus, kun sarja on valmis. 

Nyt puhutaan myös haasteista, "joita ystävällismieliset valtiot eivät toisilleen aseta". Anu Ojalalla voi olla takataskussaan vaikka kuinka hieno juonikuvio, mutta kovin hitaasti se etenee. Ensimmäisen jatko-osan ilmestymistä piti odottaa kaksi vuotta.

Niin makeita syöttejä Ojala kuitenkin taas virittelee, että lievistä moitteista huolimatta seuraavakin osa on päästävä lukemaan. Toivottavasti siinä selviää, mikä rooli Haaparannassa toimivalla kiinalaistaustaisella International Trust Inc. -sairaalalla on tapahtumien taustalla ja mitkä ovat ne suuremmat kuviot, joiden takia Supo on ottamassa tutkinnan paikallispoliisilta.

Lyijysydän on ohilaukaus Tuire Malmstedtilta

 Tuire Malmstedt: Lyijysydän. 303 sivua, Aula & Co.

Alkukesällä fiilistelin psykologisten dekkarien taitajan Tuire Malmstedtin varhaisdekkarien hienoa tunnelmaa ja yllätyksellisiä loppuratkaisuja. Kirjoitus syntyi kutkuttavan odottavassa tunnelmassa, olihan tiedossa, että Malmstedtin uuden sarjan kolmas osa Lyijysydän ilmestyy heinäkuun alussa. Sen edellinen osa Lumihauta oli vahva kokemus, vielä vähintään yksi askel eteenpäin upeasta kolmiosaisesta Isa Karos -sarjasta.

Kaksi askelta eteen, yksi taakse, opetti maailmanhistorian hirmuvaltiaisiin lukeutuva Lenin. Harmi kyllä Lyijysydän on enemmän kuin yksi askel taaksepäin Tuire Malmstedtin tähän asti nousujohteisella uralla. Psykologisen tarkkanäköisyyden, tummien tunnelmien ja yllätyksellisten juonien sijaan Lyijysydän on tarina- ja dialogivetoinen pikkudekkari, jonka palaset eivät asetu kohdalleen.

Alussa kyllä näyttää siltä, että Malmstedt käynnistää taas mahtavaa tarinaa. Jyväskylän vanhan pappilan lattian alta löytyy naisen luuranko. Ensimmäisissä takaumissa mennään vuoteen 1968 seudulla eläneiden neljän nuoren naisen maailmaan. Kolme heistä hukkui Tuomiojärveen samaan aikaan, kun neljännen sanottiin kadonneen Pyhä-Häkin kansallispuistoon. Toisissa ja rankimmissa takaumissa ollaan natsien Ravensbrückin keskitysleirissä, jonne passitettu ranskalaisnäyttelijä ottaa elämäntehtäväkseen pienen tytön pelastamisen.

Ainekset ovat mieltä kiihottavat, mutta tällä kertaa Malmstedt ei saa niistä kokoon kunnollista keitosta. Lyijysydän tuntuu hätäisesti kirjoitetulta ja keskeneräiseltä teokselta. Tarina etenee kuin pikajuoksu, mikä toimintatrillereissä on yleensä hyvä asia, mutta psykologissa jännityskirjoissa ei. Sarjan päähenkilöt rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo rientävät paikasta toiseen ja löytävät yllättävän paljon yllättävän hyvämuistisia ihmisiä kertomaan neljästä nuoresta naisesta vuonna 1968.

Kerronnallisten ongelmien lisäksi Lyijydämen traagiseksi tarkoitettu juonikuvio on höttöinen ja täynnä aukkoja. Aika epätodennäköiseltä esimerkiksi tuntuu, että kolme naista hukkuisi järveen ja katoaisi ikiajoiksi niin, ettei yhdenkään ruumis tai sen osia nousisi pintaan. Teoksen alkuasetelmalle Malmstedt ei anna kunnon selitystä. Kuka piilotti ja miksi nuoren naisen ruumiin pappilan lattian alle?

Lisäksi Lyijysydäntä on mahdoton ymmärtää, jos ei ole lukenut ainakin Lumihautaa. Malmstedt tuo sarjan keskeisiä henkilöitä tarinaan esittelemättä heitä ja heidän suhteitaan toisiinsa. Ne tulevat toki tutuiksi kirjaa lukiessa. Suurempi ongelma on, ettei Malmstedt kertaa ollenkaan sitä, miten Matilda Metsosta tuli vahvasti traumatisoituneen ja kuolemaa leikkivän Siljan adoptioäiti. Suoraan Lyijysydämestä aloittavalle Silja on hämmentävä tapaus, edellisen osan lukeneelle taas looginen hahmo.

Lyijysydän ei ole sitä, mitä Tuire Malmstedtilta odotettiin ja toivottiin seuraavaksi. Jos teoksen taustalla on tavoitteellinen uusiutuminen, kun kyseessä on jo kuudes dekkari, niin se meni tällä kertaa väärään suuntaan.