Uhanalaiset: Tommi Laihon täysosumadekkarissa rikos on hyytävä, mutta ihmissuhteet lämmittävät

Tommi Laiho: Uhanalaiset. 358 sivua, Myllylahti.

Dekkari, rakkaustarina, yhteisökuvaus, mediakritiikki. Tommi Laihon esikoisdekkari Uhanalaiset on kaikkea tätä niin upeasti kirjoitettuna, että 358 sivua tuntuu liian vähältä. Kirjasta, sen henkilöistä, tarinasta ja tunnelmasta ei haluaisi päästää irti.

Uhanalaiset on palkittu Otavan Rikos 2019 -jännitysromaanikilpailussa, mutta suurkustantamo ei ole jostain käsittämättömästä syystä ottanut sitä ohjelmaansa. Dekkarikilpailuissa menestyvä Myllylahti sai taas yhden helmen julkaistavakseen.

Kirjan nimi ja kansi voivat johtaa harhaan. Uhanalaiset ei kerro biodiversiteetin katoamisesta, vaan kolmen hauraan ihmisen kohtaamisesta, jotka tuo yhteen erikoinen rikostapaus. Ganja-nimeä käyttävä nuori mies ryntää päivystykseen. Joku on painostanut häntä tekemään itsemurhan.

Herttoniemen siirtolapuutarhassa heräillään uuteen kesään. Paniikkikohtauksia saava rikostutkija Karita Haapakorpi tapaa siskonsa mökillä poliisista sosiaalityöntekijäksi siirtyneen poikansa kummin Aminan. Joukkoon osuu naapurimökistä myös hiljainen tilastomies Juha. Kolmikon välille syntyy yhteys, kun he alkavat tutkia Juhan havaitsemaa Itä-Helsinkiin paikantuvaa epätavallisten kuolemien sumaa. Niihin Ganjankin tapaus voi liittyä.

Kolmen päähenkilön taustat avautuvat tarinan edetessä. Harvoin tapaa dekkarissa näin täyteläisiä ja moniulotteisia henkilöhahmoja. Jokaisen taustalta löytyy traagisia tapahtumia, mutta kirja ei ole murheessa vellomista. Päällimmäiseksi jää toivo. Eniten kirjassa jännittääkin se, käykö heille hyvin.

Siirtolapuutarhan sivuhenkilötkin ovat pienemmissä rooleissaan kokonaisiksi ihmisiksi rakennettuja.

Mielenkiintoinen kehitelmä on toisistaan huolta pitävä Hylättyjen jengi. Kun kaikki turvaverkot pettävät, jäljellä on vielä arkipäivän solidaarisuus – sana, jota Hylättyjä johtava Viljami tuskin itse käyttäisi.

Hysteria kasvaa, kun media saa vihiä kuolemantapauksista. Laiho antaa kuvan, että se on median tarkoituskin. Uutisvälityksen sijasta media pyörittää tunnemyllyä.

”Ensin synnytetään katastrofin ilmapiiri, tarve kuulla tai lukea lisää, sen jälkeen syvennytään yksityiskohtiin, pahimmillaan mässäillään, sitten etsitään jokin ratkaisu, lopputilanne, jonka jälkeen alkaa mediassa surutyö”, Karita käy mielessään läpi toistuvaa kierrettä, jolla luodaan pelon ja uhan ilmapiiriä.

Karita ja häntä avustava Maija löytävät kaavan, joka kertoo, että sarjamurhaaja on todella ollut liikkeellä kenenkään huomaamatta jo pitkään. Hänen motiivinsa ja toimintatapansa on hyytävä. Uhanalaisten ihmissuhdevetoisuutta korostaa kuitenkin se, että pakollinen loppukiihdytys hoidetaan lyhyesti, siististi ja kohtuullisen jännittävästikin pois alta, mutta toiminta ei ole tämän kirjan päätarkoitus.

Uhanalaiset on todella hallittu kokonaisuus. Hyvä rikosjuoni ja henkilöt ovat tasapainossa. Tommi Laiholla on sanottavaa ja taito kirjoittaa elävästi rauhallisia, painavia lauseita. Dekkariavaus, joka saa huutamaan, että lisää tätä.

Jenni Multisillan Mitä tapahtui merenneidoille sekoittaa kauhun elementtejä jännityskirjaan

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille. 325 sivua, Like.

Jenni Multisilta imaisee lukijan heti otteeseensa eikä päästä irti ennen viimeistä sivua. Multisillan toinen romaani Mitä tapahtui merenneidoille on viimeistä piirtoa myöten hiottu psykologinen jännityskertomus ja kolmiodraama, jossa on mausteena kauhua ja ripaus yliluonnollisuuden kokemuksia sen kertojan Nellan päässä.

Hienon kehyksen romaanille antaa sen keskeinen tapahtumapaikka Varjakansaari Oulun edustalla. Vuosina 1900–1928 toimineen Varjakan sahan ja sen asuinyhteisön autioituneet rakennukset ovat kuin kummitustaloja.

Lisää kolkkoa tunnelmaa tuo tieto, että vuonna 1907 näillä vesillä hukkui 20 naista heitä kuljettaneen purjeveneen kaaduttua. Romaanin toinen päähenkilö, Varjakansaarella taideprojektia suunnitteleva Linda kuvittelee heidän olevan edelleen paikalla merenneitoina.

Taideprojektin avajaisiltana kesäkuussa Linda katoaa. Muut uskovat hänen hukkuneen ja ruumiin kadonneen mereen. Nella ei. Hän saa viestejä ja kuulee asioita, joiden takia palaa Varjakansaarelle lokakuussa. Sekin vielä: synkät ja myrskyiset yöt ja päivät tehostavat lisää romaanin tummaa tunnelmaa.

Nella on ripustautunut Lindaan, jonka taideprojektit ovat epämääräisiä. Kiintopisteeksi ennen Varjakkaa muodostuu helsinkiläinen harrastajateatteri, jonka tuotannossa Linda toimii lavastajana ja ilma-akrobaatti Nellalle on varattu loppuhuipennus.

Kolmas päähenkilö on Oliver, jolle oma rooli suhdesopassa valkenee vasta kirjan etenemisen myötä.

Multisilta tiivistää tunnelmaa tasaisesti loppua kohden. Alussa Nella vaikuttaa häilyvältä henkilöltä, josta ei tiedä tapahtuuko hänelle asioita todella vai vain oman pään sisällä. Loppujaksoissa hyisessä Varjakansaaressa jännitys kohoaa askel askeleelta kohti huippua ja luvassa on kunnon säikyttelyäkin, kun Multisilta ottaa kaiken irti saaren rakenteiden ja historian luomista mahdollisuuksista.

Jenni Multisilta tuo oman raikkaan äänensä Suomen hyvään, mutta kovin poliisi- ja realismivetoiseen jännityskirjallisuuteen. Mitä tapahtui merenneidoille kieputtaa lukijaa kuin kankaat Nellaa tämän hurjassa loppusyöksyssä näytelmän ensi-illassa.

Tommi Tukiaisen suunnittelema tyylikäs kansi vetää lukijan Multisillan rakentamaan outoon maailmaan jo ennen kuin ensimmäistäkään sivua on luettu. Paketti on jokseenkin täydellinen.

Ruotsin viime vuoden paras esikoisdekkari Kuolemansynti on synkkä mysteeri

Maria Grund: Kuolemansynti. Suomentanut Kari Koski. 394 sivua, Otava.

Ruotsi ei ole enää muutamaan vuoteen ollut sellainen dekkarien suurvalta, josta tulee solkenaan kiinnostavia ja jopa täräyttäviä uutuuksia. Kun ei ole muuta uutta keksitty, niin on lisätty väkivaltaa.

Niin suuri dekkarivalta Ruotsi silti on, että vuoden paras esikoinen on luettava. Viime vuonna se oli käsikirjoittajana ja toimittajana työskennelleen Maria Grundin Kuolemansynti. Kuten jo nimestä ja karmeasta kannesta voi päätellä, nyt on synkkää, tosi synkkää.

Kuolemansynti tapahtuu saaressa, jota Grund ei jostain syystä nimeä Gotlanniksi. 14-vuotias Mia Askar tekee itsemurhan kettunaamariin pukeutuneena. Vanhojen arvokirjojen kauppiaana vaurastunut Marie-Louise Roos löytyy raa`asti murhattuna. Erillisiltä näyttäviä tapauksia yhdistää Roosin kodin seinällä oleva taulu, jossa on seitsemän lasta eläinnaamareissa.

Synkkää tunnelmaa lisää se, että jutun päätutkijan Sanna Berlingin oma elämä on sekaisin, koska hänen miehensä ja lapsensa ovat kuolleet pyromaanin sytyttämässä tulipalossa. Sannan uusi työpari Eir Pedersen on tullut saarelle vastentahtoisesti keskusrikospoliisista. Hänkin kantaa jotain traumaa.

Melkein kaikki muutkin kirjan henkilöt ovat jollain lailla traumatisoituneita tai häiriintyneitä. Eikö saarella ole normaalia elämää ollenkaan?

Kuolemansynnin kolkkous on koko ajan mennä yli, mutta ei kuitenkaan mene. Maria Grund on keksinyt niin vahvan tarinan ja koko ajan mutkistuvan mysteerin, että tunnelma vie mukanaan. Tällaista dekkaria ei ole kirjoitettu ainakaan ihan vähään aikaan. Kirjassa on murhia, uskontoa ja psykologiaa. Väkivaltaa on, mutta siitä näytetään pääasiassa seuraukset, ei itse tekoja.

Kannen väite hurjatahtisesta trilleristä ei pidä paikkaansa. Eteneminen on rauhallista, salaisuudet aukeavat hitaasti ja päähenkilöiden luonnekuvien rakentumiselle on riittävästi aikaa. Grund kuvaa hyvin, miten aluksi toisiinsa epäluuloisesti suhtautuvien naisten välille kasvaa jatko-osia ennakoiva luottamus.

Ruotsin viime vuoden paras esikoisdekkari on hyvä ja valtavirrasta jonkin verran poikkeava, mutta ei kuitenkaan mikään suuri tapaus. On mukava huomata, että Suomessa ilmestyi viime vuonna useampikin esikoisdekkari, joka on parempi.

Punainen prinsessa sekoittaa tyylikkäästi faktaa ja fiktiota Baader-Meinhof -terroristijärjestöstä

Antti Vihinen: Punainen prinsessa. 357 sivua, Into.

Musiikkitieteen tohtori Antti Vihinen on aiemmin kirjoittanut kirjoja klassisesta musiikista ja soittaa rokkia kolme levyä julkaisseessa Sidi & Hermottomat -yhtyeessä. Uusi aluevaltaus on yhden ääriaatteen syväluotaukseksi laajeneva dekkari Punainen prinsessa.

Kirjan nimihenkilö Punainen prinsessa on kuvitteellinen johtohahmo Länsi-Saksan yhteiskunnan perustaa horjuttaneessa Punaisessa armeijakunnassa RAF:ssä, jota johtajiensa mukaan kutsutaan myös Baader-Meinhofiksi. Vuosikymmenet hiljaiseloa Tampereella viettänyt lukion saksan opettaja Helga Conrad löytyy juhannuksena kuolleena Pyhäjärvestä ja paljastuu vähitellen joksikin aivan muuksi.

Vihinen kuljettaa lukijan nautittavasti kahden silloisen Saksan lähihistoriaan ja kutoo sen päälle hienon tarinan Suomeen solutetusta terroristista, jolle kerran annettiin hoidettavaksi iso isku Saksan liittotasavallan ytimeen Suomen maaperällä.

Sorin poliisilaitos on dekkareissa ollut ihmeteltävän pitkään yksin komisario Koskisen ja hänen ryhmänsä valtakuntaa. Vihinen marssittaa sinne nyt mainion komisariokaksikon Berglundin ja Ruokokosken, jotka saavat tutkittavakseen juhannuksena hukkuneen naisen tapauksen. Heidän mukanaan isojen teemojen romaaniin tulee mukavaa letkeyttä ja huumoria.

Jälkisanoissaan Vihinen kertoo, että eräs hänen opiskelutoverinsa Hampurin yliopistossa 1980-luvulla oli Ulrike Meinhofin tytär. Siitä virisi vähitellen halu selvittää tarkemmin, mikä RAF oikein oli ja miksi pieni radikalisoituneiden opiskelijoiden ja pikkurikollisen muodostama joukko sai koko yhteiskunnan sekaisin.

Avoimia kysymyksiä on edelleen paljon. Yksi niistä on Andreas Baaderin, Jan-Carl Raspen ja Gudrun Ensslinin samanaikainen itsemurha huippuvartioidussa Stammheimin vankilassa lokakuussa 1977, jota Vihinen käy läpi perinpohjaisesti. Itsemurhia vai sittenkin murhia?

Vihinen tuntuu dekkarissaan pääsevän hyvin kiinni terroristien sisäiseen maailmaan. Kuvitteellisen Helga Conradina esiintyneen Alina Herzogin eli Punaisen prinsessan kautta hän miettii, millä terroristit oikeuttivat itselleen sivullisten tappamisen ja tunsivatko he katumusta yön pimeinä hetkinä. Alina itse on vaihtanut johtotähdekseen vallankumouksellisen Rosa Luxemburgin tilalle Ridley Scottin elokuvan Blade Runner, jossa ihmisen kaltaiset robotit kapinoivat luojiaan vastaan. Hän itse samaistuu robotteihin.

Mahdollinen murha vie Berglundin ja Ruokosalmen Berliiniin Saksan tiedustelupalvelun BND:n avuksi, mutta loppunäytös esitetään Alinan kesäpaikassa pienellä Tiirasaarella Pyhäjärvellä. Yksinäisen Alinan lopussa on viimein myös hetki kauneutta.

Aivan mielettömän hieno dekkariavaus Antti Vihiseltä. Punainen prinsessa mainitaan, kun vuoden lopussa listataan vuoden parhaat dekkarit. Eikä silloin tarvitse käyttää esikois-etuliitettä.

Arki muuttuu kauhuksi Mattias Edvardssonin uudessa perhedraamassa.

Mattias Edvardsson: Hyvät naapurit. Suomentanut Outi Menna. 377 sivua, Like.

Mitä oikeastaan tiedät naapureistasi? Kysymyksen herättää Mattias Edvardsson romaanillaan Hyvät naapurit. Siinä perusperhe joutuu taas kauhunkierteeseen kuten Edvardssonin edellisessä teoksessa Aivan tavallinen perhe.

Liikunnanopettaja Mikaelilla on tapahtunut Tukholmassa joku välikohtaus, jonka takia hän muuttaa rauhalliseen mutkattomien ihmisten Köpingeen kiinteistönvälittäjävaimonsa Biancan sekä kahden lapsensa kanssa. Uudeksi kodiksi Pakurikadulta löytyy talo, jossa naapurusto on tiivis. Sovitaan, että heihin ollaan ystävällisissä väleissä, mutta ei liian läheisiä. Tästä tulee kunnon uusi alku.

Idylli särkyy heti kirjan alussa, kun Bianca joutuu onnettomuuteen. Yhdysvalloissa mallina työskennellyt Jacqueline ajaa autolla hänen päälleen.

Kaksi aikatasoa – ennen onnettomuutta ja onnettomuuden jälkeen – vuorottelevat Hyvissä naapureissa. Kertojaääninä ovat Mikaelin ja Jacquelinen lisäksi tämän erityislapsi, yläkouluikäinen Fabian.

Edvardsson kuvaa taitavasti varmasti monen naapuruston tuttuja perustyyppejä. Åke ja Gun-Britt ovat vanhempi muita päsmäröimään pyrkivä pariskunta. Ola haikailee miessuhteissaan sekoilevaa Jacquelinea ja on myös kova puuttumaan muiden asioihin.

Mikael ja Bianca kietoutuvat tahtomattaan tiiviimmin kuin haluaisivat osaksi pienen yhteisön juoruja, salaisuuksia ja jännitteitä. Mikaelin ja Jacquelinen keskinäinen vetovoima synnyttää teoksen keskeisen arvoituksen: oliko se sittenkään onnettomuus?

Edvardsson on pirullisen tarkkanäköinen pienyhteisöjen ja perheen sisäisten ristivetojen havainnoija. Ennen onnettomuutta -jaksoissa lukija tietää katastrofin lähestyvän, mutta ei pysty varoittamaan pahaa aavistamattomia päähenkilöitä, jotka eivät huomaa vaaran merkkejä.

Dekkari vai psykologinen trilleri? Dekkarin suuntaan teosta kääntää viimeisten sivujen yllättävä käänne, mutta enemmän näen Hyvät naapurit vain romaanina, tavattoman intensiivisenä perhedraamana.

Saksalainen menestyskirjailija Sebastian Fitzek tulee ryminällä Suomeen teoksella Potilas

Sebastian Fitzek: Potilas. Suomentanut Heli Naski. 383 sivua, Bazar.

Saksalaisen jännityskirjailija Sebastian Fitzekin kirjoja kerrotaan myydyn 13 miljoonaa 36 maassa. Suomalainen kustantaja uskoo Fitzekin vetovoimaan myös meillä, sillä häneltä julkaistaan tänä vuonna peräti kolme kirjaa.

Niistä ensimmäisen, Potilaan, perusteella voi uskoa, että lukijoita löytyy. Nordic noirien ja suurten kansainvälisten kuvioiden trillerien lomassa luettuna Potilas on erilainen ja nykydekkariksi omaperäinen tarina miehestä, joka joutuu hurjien valintojen eteen.

Kuumapäinen palomies ja ambulanssinkuljettaja Till on sekaisin surusta. Hänen ekaluokkalainen poikansa Max katosi vuosi sitten. Maxin uskotaan joutuneen lapsia murhanneen Tramnitzin uhriksi, mutta tämä ei tunnusta Maxin murhaa vaikka muita tunnustaakin.

Till järjestää itsensä väärällä henkilöllisyydellä vankisairaalaan puristaakseen jollain keinolla totuuden Tramnitzilta. Perillä häntä odottaa karmea piina, sillä sairaalan sisällä on omat juonittelunsa. Tramnitzin luo viimein päästessään Tillin edessä on elämänsä suurin haaste.

Potilas on vauhdikas klaustrofobinen jännäri, joka tuo mieleen menneen ajan parhaat kioskikirjat. Ei mitään kovin syvällistä, vaan pannaan mies mahdottomiin tilanteisiin, keksitään niistä selviämisiä ja lopussa jysäytetään iso yllätys.

Teoksen herättämät tunteet ovat kaksijakoiset. Potilas jännittäisi ja viihdyttäisi kelpo lailla ellei siinä olisi niin raakaa väkivaltaa ja lapsiin kohdistuvaa sadismia. Herkkätunteisille kirja ei sovi, mutta herätti silti niin paljon mielenkiintoa, että seuraava Fitzek menee lukulistalle.

Tuomas Niskakankaan yritys trilleriksi on lapsellinen

Tuomas Niskakangas: Roihu. 523 sivua, Otava.

Helsingin Sanomien toimittajan Tuomas Niskakankaan esikoisjännäri Roihu alkaa upeasti ja odotuksia herättäen. Nuori nainen tekee polttoitsemurhan kohtaamansa vääryyden takia.

Päivämäärä on tarkkaan valikoidusti 17. joulukuuta jossain lähitulevaisuudessa. Niin sanotun arabikevään katsotaan alkaneen korruptioon kyllästyneen katukauppias Mohamed Bouazizin 17. joulukuuta 2010 tekemästä polttoitsemurhasta Tunisiassa. Nyt Lumi Nevasmaa uhraa itsensä sytyttääkseen Suomen roihuun.

Prologin jälkeen siirrytään itse tarinaan. Suomen talous on romahtanut ja oikeistohallituksen leikkaukset ajaneet ihmiset kurjuuteen ja työttömyyteen. Viha on valtavaa.

Puolueet ovat ryhmittyneet kahtia. Pääministeri Leo Kosken kokoomus muodostaa tiiviin koalition perussuomalaisten ja RKP:n kanssa. Yhtyneen vasemmiston ja vihreiden muodostaman vasenryhmän johtoon on nousemassa karismaattinen Emma Erola.

Marxin teoriat tulevat todeksi. Pääomien kasautuminen ja kansan kurjistuminen lyövät yli. Yli puolet kansasta kannattaa vasemmistoa. Aika on kypsä salassa suunnitellulle suurelle harppaukselle puoluekokousviikonloppuna.

Trillerin ei periaatteessa tarvitse olla kovin uskottava ollakseen jännittävä. Se voi muodostaa omalakisen maailmansa, jossa henkilöiden kohtalosta on pakko lukea vielä seuraava luku.

Niskakankaan Roihu on kuitenkin niin epäuskottava, suorastaan lapsellinen, että sitä on vaikea lukea. Trilleriksi tarkoitetussa kirjassa on oikeaoppisesti taloutta, politiikkaa ja mediaa, mutta oikein mikään ei toimi.

Roihussa yritetään kuvata Suomen politiikkaa talousromahduksen jälkeen, mutta sen ainoa poliitikko on talousvaikuttajien marionettina toimiva Leo Koski. Suomen kohtaloista päättää Valtioneuvoston linnassa kokoontuva Kilta ja jossain taustalla naruista vetelee ja tarvittaessa murhakäskyjä antaa salaperäinen Peregrino. Eduskuntaa ja mitään normaaleja poliittisia prosesseja kirjassa ei ole.

Roihussa on kova yritys sykkeen nostavaan ja hengityksen salpaavaan kansainvälisen luokan jännitykseen, mutta sitä ei synny, ei sitten millään.

Epäuskottavien tapahtumien lisäksi kirjassa tökkii henkilökuvaus. Tunsin myötähäpeää lukiessani, miten Leolle kirkastui Emman kanssa keskusteltuaan politiikkansa epäoikeudenmukaisuus. Leo on pääministeri, joka on täysin pihalla politiikan sisältökysymyksistä ja Emma kovapintainen vasemmistolainen siihen asti, kun alkaa epäillä menneensä liian pitkälle.

Ylen superseksikäs tähtitoimittaja Vilma Varis on luku sinänsä. Tämä käyttää häikäilemättä ulkoisia avujaan skuuppia metsästäessään ja ostaa tietoja tarvittaessa seksillä.

Roihussa on vahvoja naisia, mutta lopussa paljastuu, että kaiken takana oleva mastermind on heitä manipuloiva ovela mies, jolla on suuri suunnitelma.

Omapahan on asiansa, mutta ei ymmärrys yllä, miten tämän tasoinen raakile on voinut päästä Otavan seulasta läpi.

Onnistuneinta Roihussa on Timo Nummisen suunnittelema kansi.