Arttu Tuominen luo vahvan henkilökuvan jännityksen kustannuksella Delta-sarjan neljännessä osassa Häväistyt

 

Arttu Tuominen: Häväistyt. 396 sivua, WSOY.

Arttu Tuomisen porilaisista rikostutkijoista kertovan Delta-sarjan uusimmassa osassa Häväistyt syväluodataan vanhempi konstaapeli Linda Toivonen. Hän pääsee esittämään pätevyytensä, kun nuoren tytön katoaminen muuttuu murhatutkinnaksi. Sinnikkyydellään Toivonen löytää kokonaisen pitkään jatkuneen samanlaisten murhien sarjan eri puolella Suomea ja osin Ruotsissakin.

Toivosella on kuitenkin myös salaisuus, aivan kuin edellisten osien Jari Paloviidalla ja Henrik Oksmanilla. Eronneen teinitytön äidillä se on jo niin pahaksi äitynyt alkoholismi, että hän piilottelee pikkupulloja vodkaa työpaikallekin.

Koulumaailmaan ja teinien pariin sijoittuva Häväistyt käsittelee verkossa vaanivia saalistajia, jotka löytävät uhrinsa tekaistuilla nimimerkeillä. Ikään kuin vertailuna analogisen ajan seksuaaliseen väkivaltaan Tuominen vie takaumissa 16-vuotiaan Lindan kokeilemaan siipiään Milanon mallimaailmassa. On ennalta arvattaa, miten se kokeilu päättyy.

Ennalta arvattavasti kulkee koko dekkarikin. Verkon vaaroista on aina paikallaan varoittaa, mutta teema ei ole erityisen omaperäinen pohjoismaisissa 2000-luvun dekkareissa. Häväistyjen rikosjuonen kulkukin on helppo arvata, mutta kenties Tuominen on halunnutkin teoksensa painopisteen olevan tällä kertaa muualla. Pakollinen loppukiihdytyskin hoidetaan alta pois rutiininomaisesti.

Arttu Tuomisen dekkareissa henkilökuvat ja henkilöiden ristiriidat ovat aina monin verroin tavallista painokkaampia. Häväistyissä hän luo pätevän ja koskettavan muotokuvan Linda Toivosesta, mutta ei pysähdy siihen. Teos on vaikuttava kuvaus alkoholismista sekä perheyhteyden katkeamisesta ja samojen virheiden toistumisesta sukupolvelta toiselle. Vodkapullojaan joka paikkaan piilotteleva Linda ei itse huomaa tuottavansa samanlaisia pettymyksiä tyttärelleen Linnealle, joista hänen välinsä omaan äitiinsä ovat kireät. Alkoholistin itsepetoksessa elävälle tulee aitona yllätyksenä, mitä tytär on joutunut kokemaan äidin takia.

Yllätyksenä Lindalle tulee sekin, millaisessa seksuaalisessa maailmassa jo 13-vuotiaat tytöt voivat elää verkon paljastavassa selfie-kulttuurissa,

Peter Panin hahmossa verkossa esiintyvän tyttöjä sieppaavan ja murhaavan miehen vaikuttimet jäävät teoksessa aika hämäriksi. Tuominen ei oikein pysty selittämään, miksi mies ei tyydy vain murhaamaan, miksi teot ovat erityisen julmia.

Häväistyt ei siis tärähtänyt yhtä lujaa kuin melkein mikä tahansa vuonna 2015 Muistilabyrintillä debytoineen Tuomisen kirja. Ei se silti myöskään mikään pettymys ollut. Näen, että kuusiosaista sarjaa kirjoittava Tuominen ei halua toistaa itseään, vaan etsii uudenlaisia ilmaisutapoja. Tämän puolesta tuntuisi puhuvan se, että viime vuonna ilmestynyt Vaiettu oli kovasti erilainen kuin sarjan muut osat. Miellyttävää on myös jatkuvuus, jolla hän päivittää aiemmissa osissa avattuja tarinalinjoja.

Kohtalo kuljettaa taas kolmea Tuomo Pirttimaan Heteen jatko-osassa Tirri

 

Tuomo Pirttimaa: Tirri. 269 sivua, Johnny Kniga.

Tirri, Tomi ja Martti ratsastavat jälleen. He olivat henkilöhahmoja viime vuonna ilmestyneessä toimittaja Tuomo Pirttimaan hienossa esikoisteoksessa Hete. Kolmas oli lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta tuomittu maallikkosaarnaaja Arvi. Hänen paikkansa uutena kolmantena keskushenkilönä jatko-osassa Tirri ottaa Kaniksi kutsuttu Kari. Liikanimi tuli siitä, että koulupoikana hän tykkäsi syödä salaattia ja joutui siitä kovien poikien silmätikuksi.

Aseryöstön tehneet Tomi ja Tirri jatkavat pakoaan. Yksin taas jäänyt Martti lähtee etelään tavoitteenaan tavata poikansa vuosien jälkeen. Betoniraudoittaja Kanin aikeena on tehdä tilit lopullisesti selviksi juopon ja itseään lapsena piinanneen äitinsä kanssa. Kaikki ovat tavallaan pakomatkalla. Tomi ja Tirri kirjaimellisestikin, Kani ankeaa lapsuuttaan ja Martti menetyksiään.

Heteessä keskushenkilöiden tiet kohtasivat lappilaisessa autiotalossa. Koko kirjan kasaantunut jännite purkautui kuin loppukesän painostava helle, mutta ei ukkosen vaan haulikon paukkeeseen. Erillisinä alkaneet tarinat yhtyvät myös Tirrissä. Mutta siinä missä edellinen romaani oli synkkä ja kohtalon kellot kumisivat, Tirri on lopulta toiveikas. Vanhempi mies saa pojan - tavallaan, ja huonon äidin kasvattama poika elämää ymmärtävän isähahmon.

Entä romaanin nimihenkilö Tirri? Hän on karannut jo nuorena kotoaan jostain pohjoisesta uskonnollista väkivaltaa ja sukunsa silmissä kuollut. Tomin kanssa elämä tuntuu asettuvan vaatimattomissa puitteissa aloilleen ja jotain onnen kaltaistakin on ilmassa. Sitten kohtalo puuttuu peliin, mutta Tirri löytää elämälleen tehtävän pelastamalla joukon vielä suuremmassa ahdingossa olevia naisia.

Tuomo Pirttimaan upea kieli on tallella ja juoni kulkee taas mestarillisesti. Hänen kirjoissaan on jotain samanlaista pohjoista angstia kuin Karin Smirnoffin janakippo-kirjoissa, mutta Pirttimaa pätee toki täysin omillaan. Ihmiset ovat karheita, väkivaltaa, ja tässä osassa myös lastensuojelun epäonnistuminen on taustalla, mutta Pirttimaa tarkastelee henkilöitään lopulta hellyydellä ja toivoa antaen. Lukijan tehtävä on vain antautua matkalle ja nauttia kyydistä.

Loistavan Tottelemattomat-rikoskirjan tarina jatkuu yhtä huumaavasti Kunniattomissa

 Joona Keskitalo: Kunniattomat. 442 sivua, Bazar.

Maailmanluokan rikoskirjallisuutta. Sitä oli Joona Keskitalon vuosi sitten ilmestynyt esikoinen Tottelemattomat. Neljän jo koululaisina tutustuneen nuoren miehen ajautuminen helpon rahan houkuttelemina yhä kovempien rikosten tielle oli kerronnallisesti vimmainen ja juonenkuljetukseltaan monien käänteiden ilotulitus. Keskitalo hyödynsi nerokkaasti tynnyrijutun ja Jari Aarnion tapausta uudistaessaan suomalaista rikoskirjallisuutta suuntaan, joka kestää vertailun mihin tahansa maailmanmenestykseen.

Juuri ilmestynyt Kunniattomat jatkaa tarinaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Mennään ajassa vuosia taaksepäin. Bitcoinin arvo on romahtanut, ja Jonaksen ja Peten ammattirikollisille täysin tietoturvattuja puhelimia tarjonnut bisnes karilla. Kaksikko elää Espanjassa kurjissa oloissa lakia paossa. Petellä on myös perhe, edellisestä romaanista tuttu Lara avovaimona ja pieni tytär Leona.

Pohjalta kuitenkin noustaan, kun virtuaalivaluutan arvo jälleen lähtee nousuun ja Jonas ja Pete luovat suhteet kokaainia Paraguaysta Espanjaan salakuljettavaan galicialaisryhmään jota johtaa arvaamaton Alvaro. Pedantti Jonas tähtää kuitenkin aina vain korkeammalle. Alkaa upeasti sommiteltu petosten ja harhautusten kierre. Makean elämän ja helpon rahan tavoittelu edellyttää monimutkaisia jäjestelyjä ja kaiken lojaalisuuden heittämistä nurkkaan lähipiirinkin osalta.

Keskitalon kehittämä tarina on suuren luokan rikoskirjallisuutta. Suorastaan hengästyttävät juonenkäänteet ovat kaikessa kekseliäisyydessään ja monimutkaisuudessaan nopeita ja älykkäitä. Nyt ei jaaritella. Keskitalo heittää henkilöitään ja lukijan koko ajan uusiin ja vaikeasti ennakoitaviin tilanteisiin.

Rikollisen elämän valtapelin kuvauksessa Keskitalo yltää lajin kaikkien aikojen huippujen tasolle ja jopa ylittää ne. Tarinan imu on hirmuinen, kieli luistaa, dialogi svengaa ja henkilökuvaus on oivaltavaa. Jonas, Pete, Lara sekä tarinaan myöhemmin tulevat Derry ja edellisestä romaanista tuttu Max ovat aitoja persoonia heikkouksineen, joskin myös vähine hyveineen.

Tarinassa seurataan vähemmän tunnettua Paraguaysta Espanjan kautta Eurooppaan suuntautuvaa huumeiden salakuljetusta. Juonenkäänteet vievät yhden keskushenkilön Paraguayssa sijaitsevaan Tacumbún vankilaan, jossa vankien pohjakerros elää jätteitä tonkien ja yläluokka viettää luksuselämää.

Kunniattomat on trilogian keskimmäinen osa. Lyhyissä väliluvuissa yksi teossarjan keskushenkilöistä kertoo tarinaansa toimittajalle vuonna 2021. Niissä Joona Keskitalo pohjustaa ensi vuonna ilmestyvää trilogian päätöstä. Haastattelun antaminen liittyy johonkin suunnitelmaan ja ehkä kostoon, jolla Kunniattomien viimeisten käänteiden jälkeen on hyvät perustelut.

Entä miten käy keskushahmoista+ toiselle, joka on noussut alamaailman kuninkaaksi? Se selviää vasta vuoden kuluttua, mutta jo nyt on varmaa, että Joona Keskitalon Tottelemattomat-sarja on klassikko jo syntyessään ja Keskitalo itse yksi kaikkien aikojen tulokkaista suomalaisessa rikoskirjallisuudessa. On uskomatonta, millä varmuudella kolmikymppinen tähän asti duunariammatteja tehnyt Keskitalo tarinaansa kutoo.

Huikeaa jännitystä ihmiskaupasta yhdeksännessä Ewert Grens -dekkarissa

Anders Roslund: Mistä tunnet sä ystävän (Litapåmig). Suomentanut Annamari Typpö. 458 sivua, WSOY.

Anders Roslund näyttää rikosromaanin kirjoittamisen mallia yhdeksännessä Edward Grens -dekkarissa. Näin yhdistetään merkittävä yhteiskunnallinen aihe ja henkeä salpaava jännitys mestarin lailla. Sen Roslund teki jo viidessä yhteisessä Börge Hellströmin kanssa kirjoittamassaan dekkarissa, jotka ovat parasta pohjoismaista rikoskirjallisuutta. Niissä kaksikko otti kantaa muun muassa kuolemanrangaistukseen, jengirikollisuuteen ja ihmiskauppaan.

Mistä tunnet sä ystävän on jatko-osa Roslundin ja Hellströmin toiselle dekkarille Lokero 21 vuodelta 2005. Se kertoi juuri Ruotsiin seksiorjuuteen pakotetuista liettualaisnaisista. Grensin silloin tekemän virheen takia ihmiskauppa on saanut jatkua ja muuttua entistäkin raaemmaksi. Kun naiset on viimeistään 24-vuotiaina kulutettu loppuun, he kelpaavat vielä elinkauppiaiden saaliiksi. Toimivasta munuaisesta maksetaan pimeillä markkinoilla kovaa hintaa, josta luovuttaja saa "velastaan" vapautuakseen murto-osan.

Edward Grens on ruotsalaisista dekkarihenkilöistä ehkä kaikkein omaperäisin ja omalaatuisin. Ihmisenä täysin mahdoton, mutta myös työhön liittyvissä ratkaisuissaan joskus holtiton. Lokero 21:ssä hän tuhosi todisteet rikollisliigasta, koska sen johtaja oli hänen poliisitoverinsa, jonka vaimoa Grens halusi suojella. Mutta liigalla oli toinenkin johtaja. Ei ole suuri juonipaljastus, että se oli ja on juuri kyseisen poliisin vaimo Lena Nordwall, johon tunteensa aina visusti kätkenyt Edward Grens on rakastunut.

Nordwallin ja Grensin kissa ja hiiri -leikki on pirullisen taitavasti ja jännittävästi kirjoitettu. Ensin toinen jahtaa toista ja sitten osat vaihtuvat. Teoksen loppu on enemmän rutiinia, kun monista aiemmista osista tuttu entinen rikosliigoihin soluttautuja Piet Hoffman astuu näyttämölle.

Roslund kuvaa kylmäävästi ihmiskaupan mekanismeja ja ihmisten äärimmäistä hyväksikäyttöä. Hellströmin kuoleman jälkeen hän oli parin kirjan verran hieman hukassa, mutta kahdessa uusimmassa Roslund on jälleen osoittanut, mikä merkitys sillä on, kirjoittaako jännitystä vain jännityksen vuoksi vai onko kirjoittajalla jotain sanottavaakin.

Vain se tuntuu hieman hassulta ja keinotekoiselta, että Lokero 21 on todellakin vuodelta 2005 ja nyt 2022 sen tapahtumista on muka vain pari vuotta. Tämä on kuitenkin mitätön yksityiskohta. Roslund jatkaa ansiokkaasti sitä ruotsalaisen vahvasti yhteiskunnallisen dekkarin perinnettä, joka useimmilta kirjailijoilta on ollut hiipumaan päin.

Ensin Ruotsin valloittanut suomalaisdekkari on harmillisen tavanomainen

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö (Flickan i Stenparken). Suomentanut Anna Heroja. 351 sivua, Gummerus.

Oravaisissa asuvan Nilla Kjellsdotterin toisen dekkarin Kivipuiston tytön tie Suomen markkinoille ei ole tavanomaisin. Hänen esikoisdekkarinsa I rättvisas blod on julkaistu Ruotsissa, jonka jälkeen hän solmi perinteisen ja ison ruotsalaiskustantajan kanssa sopimuksen kolmesta Vaasaan ja sen lähiseudulle sijoittuvasta Mija Wadö -dekkarista. Niistä ensimmäinen, Kivipuiston tyttö, ilmestyi suomennoksena heinäkuussa.

Kun kirjailija on tehnyt ensin läpimurron erittäin kilpailluilla ruotsalaismarkkinoilla, odotukset ja uteliaisuus ovat tapissa: nyt on luvassa jotain erityisen kiinnostavaa. Odotukset eivät kuitenkaan täysin täyty. Kivipuiston tyttö on ihan hyvä rikosromaani, mutta valitettavasti kovin tavanomainen pohjoismainen nykydekkari. 

Tuntuu, että nykyään joka toinen rikosromaanien päähenkilö on poliisina huipputaitava, mutta ihmissuhdetaidoiltaan toivoton työnarkomaani. Niin on myös parisuhdetta toivova, mutta itse sen mahdollisuudet tärvelevä Mija Wadö. Hänen ongelmansa saavat kyllä uskottavan selityksen teoksen lopussa, mutta sitä ennen kirjassa on päähenkilön kuvauksen osalta väljähtänyt maku. Myös epäpätevä ja epämiellyttävä poliisipomo Elof Wallin on kliseinen hahmo. Koko muu poliisijoukko jää hahmottomiksi.

Kivipuiston tyttö on henkitoreissaan Oravaisten kivipuistoon raahautuva teinityttö, joka on paennut jotain ja jostain lumipyryssä ja pakkasessa. Kesken tapauksen tutkinnan oikeastaan lomalla oleva Mija Wadö tempautuu selvittämään diabetestutkija David Heseliuksen murhaa tämän loistohuvilalla. David on veljensä Kristerin kanssa ollut lähellä diabeteksen arvoituksen ratkaisemista, ja nyt Krister on puolestaan kadonnut.

On selvää, että tapaukset liittyvät yhteen. Mutta miten, se on Kivipuiston tytön juju. Alun moitteista huolimatta Kjellsdotter kuljettaa tarinaa taitavasti ja pitää lukijan hyvin otteessaan. Tytön arvoitus jää pitkäksi aikaa taka-alalle, kun vauraiden Heseliusten salaisuudet kolisevat kaapista ulos.

Kun on lankojen solmimisen aika, on selvää, että Kjellsdotter on kutonut todella pirullisen tarinan. Kaiken takaa paljastuu häijy ja iljettävä kuvio, joka toisaalta saa tarinan uskottavuuden natisemaan liitoksistaan. Jutun varsinainen roisto, lasten hyväksikäyttäjä, on perheellinen mies. Olisiko hän todella pystynyt salaamaan taipumuksensa perheeltään vuosikausia?

Nilla Kjellsdotter käyttää myös nykydekkareissa yleistä kerronnan nykyhetken katkaisevaa takaumarakennetta. Ja hyvin käyttääkin. Tällä kertaa "kertojana" ei ole suurta suunnitelmaa hautova murhaaja vaan "Silloin"-luvuissa keritään kouraisevasti erästä hyväksikäyttötapausta. 

Kivipuiston tytön erikoisteema on ykköstyypin diabetes, jolloin Kjellsdotter kuvaa arvatenkin oman perheensä kokemuksia ja kauhun hetkiä kutsumattomasta vieraasta, joka voi viedä hengen.

Kivipuiston tyttö jättää siis ristiriitaisen olon. Nilla Kjellsdotterilla on matkaa ihailemiensa ruotsalaisten dekkarikuningattarien tasolle, mutta ei kuitenkaan hirveästi. Kun Mija Wadön henkilön arvoitus on ratkaistu ensimmäisessä Murhia Pohjanmaalla -sarjan teoksessa, jatkolta voidaan odottaa enemmän. Ehkä silloin myös muut poliisit saavat lihaa ympärilleen. Miksi esimerkiksi Mijan yleensä huomiota herättämätön kollega Anya Appel on äkkiä ajanut päänsä kaljuksi? 

Rikoskirja kuvaa realistisesti ruotsalaisen rikosjengin imua

 

Lisa Bjerre & Susan Casserfelt: Yksinäinen todistaja (Ensamt vittne). Suomentanut Tarja Lipponen. 414 sivua, Johnny Kniga.

Ruotsalaisista rikoskirjoista tuli ilmiö 1990-luvulla. Synkät pohjoismaiset tarinat yhdistettynä yhteiskunnalliseen otteeseen vetosivat ensin lukijoihin ympäri maailmaa ja sitten Tanskassa lajityyppi jalostettiin tv-kerronnan mullistaneiksi sarjoiksi.

Jälkikäteen ajatellen ruotsalaisia dekkareita ylistettiin aika kevyin perustein "yhteiskunnallisiksi". Oliko se "yhteiskunnallista", että Kurt Wallander oli huolissaan maailman muuttumisesta väkivaltaisemmaksi? Ehkä dekkarikontekstissa, mutta ei juuri muuten.

2000-luvulla Ruotsista on tullut yksi Euroopan väkivaltaisimmista maista. Maahanmuuttajataustaiset rikollisjengit taistelevat toisiaan vastaan ja siinä sivussa sivullisiakin ammutaan kaduille. Nyt olisi käyttöä sille yhteiskunnallisuudelle, mutta uusissa ruotsalaisdekkareissa edelleen nerokkaat sarjamurhaajat toteuttavat kostofantasioitaan. Katujen todellisuus ei näy.

Jens Lapidus kirjoitti merkittävän dekkarisarjan oikeasta ruotsalaisesta rikollisuudesta Rahalla saa -romaanista alkaen, mutta ei ole juuri saanut työlleen jatkajia.

Dekkarikirjailija Lisa Bjerren ja toimittaja Susan Casserfeltin Yksinäinen todistaja on vihdoin kunnianhimoinen yritys avata mekanismeja, jotka tuovat teini-ikäisiä rikollisjengien piiriin ja jäseniksi. Tukholmalaislähiössä kiista huumereviireistä johtaa nurhaan teini-ikäisen Eddien silmien edessä. Murhattu on hänen veljensä Alexin tyttöystävä Meral, josta Eddie on pitänyt kovasti. Nyt Eddien on päätettävä, kertooko hän näkemästään poliisille vai valitseeko jengiläisten vaikenemisen lain ja rikollisryhmää johtavan Alexin suojelun.

Yksinäisestä todistajasta huokuu, että taustatyö on tehty huolellisesti ja jengirikollisuuden asiantuntijoita kuunneltu tarkkaan. Eddien, oikeasti Eduardo San Lucasin, kujanjuoksu on vakuuttavaa luettavaa. Hän tietää, mikä olisi oikein, mutta jengieämän houkutus tuntuu vastustamattomalta. 13-vuotias voi tienata pikku palveluksilla satoja kruunuja. Alle 15-vuotiaana hän ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa, joten viranomaiset eivät voi mitään, Eddietä opastetaan.

Romaani antaa myös karun kuvan kahtia jakautuneesta Ruotsista. Eddie käy Bagarmossenin lähiössä kansainvälistä koulua, mutta näkymätön raja lähiön ja sen viereisen vauraan omakotialueen välillä on kuin muuri.

Nykytyyliin Yksinäinen todistaja on sarjan avaus. Eddien tapaus loppuu, tai saavuttaa yhden välivaiheen, hieman töksähtäen, mutta sarjan keskeisten poliisien Lina Krusen ja Jack Karlbergin tapaukset saavat ainakin jatkoa.

Lina on parisuhdetta toivova poliisi, jonka elämä on solmussa dramaattisen näyttelijä-äidin takia.

Kiintoisampi tapaus on raskaasti velkaantunut Jack, jolla on menneisyys moottoripyöräjengin lähipiirissä. Nyt huumereviiriään laajentaessaan jengi hamuaa samoille markkinoille Alexin ja hänen kanssaan kilpailevien ryhmien kanssa. Tässä leikissä kiipeliin joutuu myös Jack vanhan tuttavuuden takia.

Yksinäinen todistaja avaa Linjalla -nimisen sarjan. Sitä on verrattu Baltimoreen sijoittuvaan Langalla -tv-sarjaan, jossa dekkarin muodossa suoritetaan yhteiskunnallinen ruumiinavaus kaupungin kipupisteisiin. Ensimmäisen osan perusteella onnistumisen mahdollisuudet ovat olemassa. Yksinäinen todistaja palauttaa uskon sanapariin yhteiskunnallinen dekkari.

Progemiehen pitkällä matkalla heitetään hyvää ja huonoa läppää, mutta Suonna Konosen esikoisromaani on vähän liiankin seesteinen

Suonna Kononen: Tie päättyy meren rannalle. 375 sivua, Karisto.

Joensuulaisen toimittaja-muusikko Suonna Konosen esikoisromaania Tie päättyy meren rannalle on  mahdottoman mukavaa lukea. Kerrankin on romaanin päähenkilö, joka tietää kaiken progressiivisesta rokista, progesta, tuosta pitkätukkahippien 1960-luvun lopulla kehittämästä musiikkityylistä, joka toi rokkiin pitkät biisit ja sinfonisen rakenteen. Sellainen on Savusauna-yhtyeen kosketinsoittaja ja säveltäjä Jussi, joka ei arkaile briljeerata tiedoillaan bändikaverilleen Samille yhteisellä pitkällä automatkalla Joensuusta Pohjois-Norjaan.

Lukemisen mukavuutta lisäävät Konosen kovan progetietouden lisäksi muutamat tärkeät sitaatit populaarikulttuurin muista olennaisista teoksista: Mika Kaurismäen esikoispitkästä elokuvasta Arvottomat ja Heikki Turusen esikoisromaanista Simpauttaja.

Se yksi Simpauttaja-sitaatti löytyy myös Veikko Kerttulan tv-elokuvasta vuodelta 1975. Elokuvan, suuren kulttuuriteon, tuotti silloinen Mainos-tv. Raivostuttavasti yksi Suomen elokuvahistorian merkkiteoksista pysyy vuosikymmenestä toiseen yleisöltä piilossa, koska nykyinen hömppäyhtiö MTV3 ei esitä koskaan itse tuottamaansa elokuvaa. Yksikään aikuisten ohjelma ei ole mahtunut Turhapuro- ja Salkkarit -kanavalle vuosiin.

Voisiko Yle tai Elisa Viihde ostaa Simpauttajan oikeudet, että nuoremmatkin pääsisivät nauttimaan loistavasti roolitetun elokuvan isä-poika-keskustelusta (syö paskas) ja perimmältään vakavan asian, maaseudun yhden elämänmuodon kuoleman, humoristisesta kuvauksesta?

Tällainen Tie päättyy meren rannalle on. Se pistää ajatuksia liikkeelle ainakin sellaiselle, joka on kokenut samoja asioita Konosen kanssa tärkeiksi. Niin kuin nyt progen, Arvottomat ja Simpauttajan sekä romaanina että elokuvana, joka on sentään julkaistu dvd:nä.

Yksi Jussin / Konosen mainitsema bändi on brittiläinen vuonna 1975 perustettu National Health, joka julkaisi kaksi LP:levyä vuonna 1978. Siitä lukiessa muistui mieleen, etttä 16-vuotiaana samana vuonna päätin hankkia ilmaisen levyn kirjoittamalla rocklehti Soundiin kuukauden parhaan lukijakirjeen. Se palkittiin aina lahjakortilla legendaariseen Epe´s -levykauppaan. Ja kirjoitinkin ja voitin. Se mitä väitin, on niin typerää, että toivottavasti kaikki sen vuoden 1978 toukokuun Soundit ovat kadonneet ikiajoiksi.

Joka tapauksessa lahjakortti tuli ja sen mukana valtava levylista Epe´sin valikoimasta. En keksinyt muuta kuin National Healthin kakkoslevyn Of queues and Cures, vaikka en ollut koskaan kuullut koko bändistä enkä tiennyt progestakaan juuri mitään.

Levy jäi vähälle kuuntelulle, mutta seuraavalla vuosikymmenellä opiskeluaikoina Epes´s music shop Tampereen Kyttälänkadulla oli ohittamaton paikka. LP-levyjen pläräily ja levynkansien tutkiminen olivat olennainen osa yhden sukupolven musiikkihulluutta ennen cd-levyjen läpimurtoa. Niissä kansitaide meni hukkaan.

Takaisin romaaniin. Se jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä Jussi toipuu leikkauksesta ja burn outista. On aika laittaa kolmisen vuosikymmentä toiminut bändi vähintään telakalle ja lopettaa parikymmenvuotinen avoliitto.

Kolmannessa osassa Jussi on saanut sen mitä lähti Norjasta hakemaan ja enemmänkin. Hän toimii ravintolapianistina Vuoreijassa. Bonuksena vierelle kulkemaan on lähtenyt samassa hotellissa työskentelevä Trine.

Sitä seuraavat vielä jälkisanat, joiden dramaattinen käänne tulee vähän töksähtäen, mutta hyvä että tulee. Tie päättyy meren rannalle alkaa ja loppuu ennen viimeistä käännettään vähän liiankin seesteisesti. Bändin ja avoliiton loppu sujuvat herttaisessa yhteisymmärryksessä, mitä nyt Jussia närästää bändin Laulajaksi kutsunut laulajan ja biisien sanoittajan teatraalisen syvähenkinen ortodoksisuus ja karjalaisuus, jotka ovat vain performanssia.

Romaanin Se Juttu on Jussin ja Samin yhteinen automatka niin pitkälle kuin tietä riittää. Elokuvasta puhuttaisiin roadmoviena. Mikä on sen kirjallinen vastine? Tiekirja?

Folkswagenista ja nykyisin Huojuva lato -yhtyeestä tunnettu Kononen ottaa muusikkojutuista kaiken irti ja palkitsee niillä runsaskätisesti lukijaa. Mitään erityisen säväyttävää ei tapahdu kaksikon matkallakaan Joensuusta Vaasaan ja siitä Pohjois-Ruotsin kautta Norjaan, mutta tuokiokuvat, maisemakuvaukset ja muusikkojen sanailut ovat nautittavaa luettavaa. Jokainen vähänkin bändissä soittanut tietää, että bändikaverien kesken puhutaan mistäpä muustakaan kuin bändeistä. Joskus jutut ovat tyhmiä, joskus tyhmiä, mutta hauskoja. Välillä mennään hyvin syvälle harrastetun musiikkityylin ytimeen.

Tie päättyy meren rannalle on myös tietopaketti progeharrastajalle, joka kuitenkin tuntee vain ne kuuluisimmat bändit, kuten Pink Floydin ja Genesiksen, toki myös melodisesti hienon Camelin ja toisaalta Yesin, johon tarttumapintaa ei ole löytynyt kovasta yrityksestä huolimatta. 

Savusauna-yhtye on utopia, kymmeniä vuosia toiminut progebändi, joka on soittanut festivaaleilla ja jonka kokoelmien ja uusintajulkaisujen on tarkoitus tuottaa Jussille ainakin pientä säännöllistä lisätuloa. Ei sellaiseen menestykseen ole Suomessa yltäntyt yksikään progebändi, ei edes niistä suurin, Wigwam.

Romaani ilmestyy kuitenkin sikäli hyvään saumaan, että proge on ollut taas nousussa. Hyviä levyjä viime vuosina ovat tehneet Sammal ja Malady. Jupu Groupin keväällä ilmestynyt Umpeen kasvoivat polut on suorastaan loistelias vaikka sitä vertaisi 1970-luvun suuriin progelevyihin.

Millaista Savusaunan proge olisi? Ainakaan siinä ei ole hevistä lainattuja särökitaroita ja hakkaavaa tuplabasaria, sen voi Jussin puheista päätellä. Niiden sijaan Savusauna olisi kai 1970-lukuinen melodisesti ja soitannollisesti lahjakas bändi, jolla tempot vaihtelevat biisin sisällä. Välillä tempaudutaan kiihkeään raviin ja eri instrumenttien sooloihin ennen kuin laskeudutaan mietteliääseen vaiheeseen.

Savusauna soittaisi varmasti sellaista musiikkia kuin Huojuva lato uuden levynsä Utopia, Texas parhaassa biisissä Tie päättyy meren rannalle. Tylsähköjen kantrirenkutusten (tiedetään: makuasia) jälkeen levyn loppunousu on huima. Säveltäisiköhän Kononen joskus myös Savusaunan kuningasbiisin Karjalainen rukous?

Samoin kuin levyn kohdalla, myös romaanissa loppu on tunnelmaltaan kuin toisesta teoksesta. Kumpikin ratkaisu on onnistunut.

Romaanin lopussa on vielä biisilista siinä mainituista lauluista. Tie päättyy meren rannalle, mutta romaanin vaikutus ei. National Healthin mieleen palauttamisen lisäksi täytyy kuunnella romaanissa mainittuja itselle aiemmin tuntemattomia bändejä. Löytämisen ilo ei toivottavasti pääty koskaan.