Kokaiinia ja elvistelyä Tukholman pintapiireissä

Julkaistu Kansan Uutisissa 3.10.2008.

Rahaa on ja kaikkien on se nähtävä. Merkkituotteet viestivät, että minä olen minä. Ja perässä tulee kovan luokan rikollisuus. Tervetuloa toisenlaiseen Ruotsiin.

KAI HIRVASNORO

Ruotsalainen dekkari on jo käsite, mutta tukholmalainen asianajaja Jens Lapidus sinkoaa sen kokonaan uusiin sfääreihin esikoisellaan Rahalla saa (Like, suomentanut Anu Koivunen).

Tosin Rahalla saa on dekkari vain siinä mielessä, että kirja kertoo rikoksista. Oikeammin kyseessä on vetävä ja silmiä aukova romaani Tukholman rikkaiden nuorten elämäntapavallankumouksesta. Se kertoo yhteiskunnan siitä puolesta, jossa rahalla saa ja rahaa pitää sekä käyttää että näyttää.

Ja kun jetsetiä leikitään ja isoa rahaa liikkuu, niin perässä tulee rikollisuus. Kokaiini on se liima, joka yhdistää Paris Hiltonin ja Beckhamin palloilupariskunnan elämää jäljittelevät nuoret aikuiset rikollisiin piireihin.

Alamaailma sisältä päin

Rahalla saa -kirjan kohdalla ei oikeastaan pitäisi edes mainita ruotsalaista dekkaria, koska nyt on kyse ihan muusta. Kirjassa ei ole alakuloista myöhäiskeski-ikäistä poliisimiestä selvittämässä murhaa. Itse asiassa siinä ei ole ollenkaan poliisia.

Jens Lapidus tarkkailee ja kuvaa sen sijaan Tukholman alamaailmaa sen omasta näkökulmasta.
Yhdet silmät kuuluvat serbialaiselle Mradolle, joka hakkaa ja tarvittaessa myös tappaa ihmisiä balkanilaista mafiaa johtavan Radovanin toimeksiannosta. Samaan aikaan Mrado kuitenkin epäilee tekojensa oikeutusta ja ikävöi pientä tytärtään. Toista näkökulmaa edustaa serbien pettämä chileläispakolaisen poika Jorge, joka hautoo kostoa.

Uudenlaista ruotsalaista elämäntapaa taas edustaa maalta Tukholmaan muuttanut JW, köyhä opiskelija joka salaa taustansa ja ajaa pimeää taksia rahoittaakseen luksusiltansa snobikavereidensa kanssa kaupungin kuumimmissa klubeissa. Porukan flirttailu kokaiinin kanssa saa JW:n ajattelemaan, että elämässä voisi päästä kiinni isoihin rahoihin ja huipulle oikeastikin.

Näin se menee oikeastikin

Rahalla saa on realistinen ja äärimmäisen kovaotteinen tarina, sukua kreikkalaisille tragedioille siinä mielessä, että lukija tietää heti lähdössä tämän päättyvän huonosti.

Realismi on kotoisin Jens Lapiduksen ammatista. Rikosasianajajana hän tietää, mistä puhuu. Tärkein huumeiden reitti Ruotsiin on Arlandan lentokenttä ja sieltä on kotoisin moni hänen työtehtävänsäkin. Kuvaukset kokaiinin salakuljetuksesta on tehty niin kuin se oikeastikin menee.

Tyyli taas on perua amerikkalaisista rikosromaaneista, joita Lapidus lukee mieluummin kuin ruotsalaisia. James Ellroy, Raymond Chandler ja Elmore Leonard ovat nimiä, jotka kertovat kaiken asian harrastajille. Oman mahdollisesti kolmiosaiseksi kasvavan sarjansa Lapidus on nimennyt Stockholm noiriksi.

Vankiloiden luetuin kirja

Ruotsalaisesta perinteestä Jens Lapidus irtoaa siinäkin mielessä, ettei hänen kirjassaan ole sanomaa.
Syyskuussa Suomessa vieraillessaan Lapidus sanoi halunneensa kuvata alamaailmaa siinä elävän näkökulmasta osoittelematta ketään sormella.

Romaanin realismi on kuitenkin sen verran rajua, että Jens Lapidus on kuullut monien vanhempien huolestuneen. Ei kirjasta, vaan siitä, millaisessa maailmassa heidän lapsensa viettävät aikaansa.

Realismin takuu taitaa olla myös se, että Rahalla saa on ruotsalaisvankiloiden luetuin kirja ja sitä lukevat monet sellaisetkin, jotka eivät yleensä lue ollenkaan kirjoja. Rahalla saa onkin jättiläismäinen ilmiö Ruotsissa. Sitä on myyty melkein puoli miljoonaa kappaletta ja elokuva on jo tekeillä.

Mitä Ruotsi edellä, sitä...

Ja vaikka Lapidus kuinka väittää, ettei hänellä ole sanomaa, niin kyllä kirjaan sisältyy melkoisia huomioita esimerkiksi tasa-arvoiseksi mielletyssä Ruotsissa piilevästä rasismista. Jorge miettii, ettei hän ”mutakuono” voi ikinä päästä ruotsalaisten kanssa tasoihin, ei vaikka kuluttaisi kuinka massia, käyttäisi hiusvahaa ja ostaisi oikeita vaatteita. Hänen näkökulmastaan Tukholma on kuin feodaaliyhteiskunnan toisinto.

Jens Lapiduksen mukaan uudenlainen elämäntyyli alkoi levitä Tukholmaan 5-10 vuotta sitten. Uutta ei ole se, että joillakin on rahaa, paljon rahaa, vaan se, että varallisuuden saa näyttää ja se pitääkin näyttää. Perinteiseen ruotsalaisuuteen verrattuna tällainen ekshibitionistinen elämäntyyli on vallankumouksellinen eikä sitä ole aiemmin kirjallisuudessa käsitelty, kertoi Lapidus.

Uudenlaiseen elämäntyyliin kuuluvat myös kalliit merkkituotteet. Niillä näytetään, kuka minä olen, sanoi Lapidus, joka oli pannut merkille, että Helsingissäkin Esplanadille on tullut Luis Vouttonin kaltaisia brändimyymälöitä. Tulevatko seuraavaksi myös aseelliset ryöstöt ja kova väkivalta?

Ruotsissa sarjan toinenkin osa Aldrig fucka upp on ilmestynyt. Se ei ole suoraa jatkoa esikoiselle, mutta siinä esiintyy kuitenkin samoja henkilöitä.

Jatkosta vajaan vuoden ikäisen pojan vanhempainlomalla oleva isä ei tiedä. Sarjasta saattaa tulla trilogia tai laajempikin kokonaisuus. Lapsi vie nyt kaiken ajan eikä hän ole alkanut kirjoittaa uutta romaania.

Jens Lapiduksen loistava Top dog -sarja sai komean ruotsalaista nykyrikollisuutta avaavan finaalin

Jens Lapidus: Grand final (Grand final). Suomentanut Petri Stenman. 427 sivua, Like 2025.

Ruotsalainen rikoskirjallisuus oli maailmanlaajuinen käsite ja laadun merkki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Henning Mankell etunenässä laittoi komisariot selvittämään keskiluokkaisissa ympäristöissä tehtyjä monimutkaisia murhia.

Vuonna 2006 asianajaja Jens Lapidus muutti pelin säännöt esikoisellaan Snabba cash, joka suomennettiin kaksi vuotta myöhemmin nimellä Rahalla saa. Työnsä takia ruotsalaisen rikollisuuden ja sen pelisäännöt tuntenut Lapidus kirjoitti balkanilaistaustaisista rikollisjengeistä, jotka huumekaupallaan ruokkivat uusrikkaiden ja heidän siipeilijöidensä juhlia Tukholman pintapaikoissa. Vahvalla kaksi jatko-osaa saaneella rikosromaanillaan Lapidus kertoi, mitä ruotsalaisessa alamaailmassa tapahtui juuri silloin ja ennakoi myös tulevia jengisotia, jotka nyt ovat täyttä totta.

Vuodesta 2014 Lapidus on kirjoittanut Top dog -sarjaa, jossa mennään vielä syvemmälle ala- ja ylämaailman välisiin kytköksiin. Sen kuudes osa Grand final päättää nimensä mukaisesti tämän ruotsalaisen rikoskirjallisuuden toisen merkkipaalun.

Yritän välttää käyttämästä sanaa dekkari, koska kummassakaan Lapiduksen sarjassa ei ole oikein mitään dekkarielementtejä, vaikka ne ovat jännitysromaaneja. Niissä ei ole rikoksia selvittäviä poliiseja eivätkä jutut välttämättä ratkea lopussa. Rikollisia poliiseja kyllä on. Lapiduksen kirjat ovat enemmänkin yhteiskunnallisia ruumiinavauksia siitä, miksi entinen lintukoto Ruotsi tunnetaan nykyisin parhaiten kaduilla tapahtuvista ammuskeluista ja pommeista, joiden uhriksi kuka tahansa voi joutua.

Sarjan viimeisessä osassa sen toinen päähenkilö Najdan "Teddy" Maksumic on noussut alamaailman huipulle uudeksi Mr. Ykköseksi. Hän tekee bisnestä myymällä huumeita, mutta yrittää kuitenkin pysyä pehmeissä aineissa ja kieltäytyy moraalisista syistä todella isot rahat tuovasta kokaiinin maahantuonnista.

Teddy on sarjan kuluessa yrittänyt rehellistäkin elämää sen toisen päähenkilön Emelie Janssonin kanssa. Rikollinen elämä on vienyt kuitenkin voiton. Emelie on sarjan kuluessa toiminut liikejuristina ja asianajajana, mutta nyt hän on aloittanut syyttäjänvirastossa. Teddyllä ja Emeliellä on kuusivuotias poika Lucas.

Grand finalin alussa Teddyn veljen Darkon uusimman huumejutun tutkinta pannaan tauolle sillä ehdolla, että hän matkustaa Tukholmaan ottamaan selvää Teddyn toimista ja raportoimaan siitä poliisille.

Syyttäjäkamarin pääsyyttäjä Cilla Frank laittaa Emelien tutkimaan juttua, jossa poliisi on ampunut jengirikollisen.

Ja Teddy on rakennuttamassa itselleen ja Lucasille luksustaloa Mälarenin rantaan. Vielä pari vuotta ja hän voisi siirtyä laillisiin bisneksiin. Sitähän monissa rikosromaaneissa tavoitellaan, mutta aina jokin menee vikaan. Tässä suhteessa Lapidus on perinteen jatkaja. Teddylle itselleen riittävät pienemmätkin tulot, mutta hänellä on kunnianhimoisia alaisia, jotka haluavat Mr. Ykköseksi Mr. Ykkösen paikalle.

Grand final on rakennettu aikaisempien viiden osan päälle. Sen kyydissä ei ole ihan helppo pysyä, koska toimijoita on paljon ja aikaisemmatkin kuviot ovat olleet monimutkaisia. Nyt koko vyyhti ratkeaa uudenvuoden yönä huipentuen.

Jens Lapidus on mestari kuvaamaan rikollisjengien toimintakulttuuria ja sisäisiä rakenteita. Sen hän on tehnyt molemmissa sarjoissaan. Top dogissa otetaan vielä askel eteenpäin. Se esittää Ruotsin pelikenttänä, jossa rikollisten ja vauraan ylemmän keskiluokan sekä todellisten uusrikkaitten symbioosi on yksi asia. Kun siihen liitetään ensin finanssimaailmassa tapahtuvat todella isot liikkeet ja sitten poliisissa ja oikeuslaitoksessa piilevä korruptio, saadaan täydempi kuva siitä, miksi Ruotsi on niin kusessa järjestäytyneen väkivaltarikollisuuden kanssa.

"Iskut eivät olleet koskaan rationaalisesti perusteltuja, niillä oli aina henkilökohtainen motiivi, miehen loukkaaminen, kateus, mustasukkaisuus, ylilyönti, petos, kosto", Lapidus kirjoittaa Tukholman piireissä tapahtuvista murhista.

Kaiken tämän Lapidus tarjoilee jännittävästi ja lausein, jotka dynaamisuudessaan hakevat vertaistaan.

Jens Lapiduksen paluu rikospaikalle ennakoi hyytävästi aina vain syvempiä jakoja ruotsalaiseen yhteiskuntaan

 Jens Lapidus: Paratiisikaupunki (Paradis City). Suomentaneet Sirje Niitepôld ja Petri Stenman. 448 sivua, Like.

Asianajaja Jens Lapidus toi aivan uuden elementin jo maineikkaaseen ruotsalaiseen rikoskirjallisuuteen vuonna 2006 ilmestyneellä esikoisteoksellaan Rahalla saa ja sen kahdella jatko-osalla. Hän kuvasi uskottavasti Ruotsissa nousussa olevia ulkomaalaistaustaisia rikollisjengejä, niiden yhteyttä kokaiinia nuuskaaviin uusrikkaisiin kantaruotsalaisiin ja rikollisen elämän houkutuksia näköalattomissa lähiöissä. Komisarioita ja poliisiyhteisöjä trilogiassa ei ole ollenkaan.

Samat kuviot toistuivat myös sitä seuranneessa Top Dog -trilogiassa. Kuudessa romaanissaan Lapidus tavallaan ennusti sen, mitä Ruotsissa nyt tapahtuu. Puheet No go -alueista lienevät liioiteltuja, mutta joka tapauksessa Tukholmassa on alueita, joissa eletään varjoyhteiskunnan omilla säännöillä. Rikollisklaanit selvittelevät välejään ampuma-aseilla kaduilla kuin 1930-luvun Chicagossa.

On siis erittäin kiinnostavaa, mitä Lapidus kirjoittaa neljän vuoden tauon jälkeen lähitulevaisuuden Ruotsista juuri ilmestyneessä kirjassaan Paratiisikaupunki. Nimi on ironinen. Siinä sovelletaan vuonna 2025 säädettyä lakia erillisalueista, jotka on ympäröity viihtyisyysaidaksi kutsutuilla muureilla. Erillisalueiksi on määritelty alueet, joiden asukkaista yli puolet on muista kuin länsimaista tulleita maahanmuuttajia ja joiden asukkaista suuri osa ei ole työn tai koulutuksen piirissä ja rikoksista tuomittuja on erityisen paljon.

Tulevaisuuskuvitelmasta Lapiduksen kirja eroaa siinä, että lain esikuva on jo olemassa erittäin tiukan maahanmuuttopolitiikan Tanskassa, jossa sitä kutsutaan gettolainsäädännöksi.

Tällainen erillisalue Paratiisikaupungissa on Tukholman Järva, jossa vaalitilaisuutta pitävä sisäministeri Eva Basarto Henriksson siepataan kesken puheen. Syntyvässä kaaoksessa sääntöjä pilkun tarkasti noudattava henkilösuojausyksikön ryhmänjohtaja Fredrika epäröi liian kauan ampumista ja ministeri on kadonnut jäljettömiin.

Turvallisuuspoliisi lähettää jengirikolliseksi määritellyn Emirin etsimään ministeriä Järvasta. Hänelle tehdään tarjous, josta ei voi kieltäytyä. ETJ-merkinnän takia Emiriin voidaan soveltaa kovennettuja rangaistuksia ja evätä sairausvakuutus. Tämä tarkoittaa sitä, että hänen pitäisi itse maksaa elämää ylläpitävät dialyysihoidot tai kuolla. Yhteistyö viranomaisten kanssa on ainoa keino pysyä hengissä ainakin vähän aikaa.

Pääjuoni ei ole mitenkään häikäisevä eikä omaperäinen. Samanlainen esiintyy esimerkiksi John Carpenterin elokuvassa Pako New Yorkista vuodelta 1981.

Toisessa juonilinjassa koko elämänsä tuotteistanut somevaikuttaja Nova saa haltuunsa muistitikun, joka pitää sisällään tietoa ruotsalaisista korkean tason uusnatseista.

Lopussa sukulaisuussuhteet aukevat ja juonilinjat yhtyvät melko tavanomaisessa loppurymistelyssä ja viime hetken pelastuksissa.

Lapiduksen kuumeinen kirjoitustyyli takaa jännityksen ja tässä ja nyt -tunteen, mutta oleellisempaa Paratiisikaupungissa on hänen näkemyksensä mahdollisesta tulevaisuudesta. Ruotsi vajoaa yhä enemmän keskenään taistelevien ryhmien väkivallan alle. Yhtäällä ovat pyhää rotusotaa tavoittelevat natsit, toisaalla Järvassa toimii vaikutusvaltainen Muslimiveljeskunta, joka harjoittaa sosiaalista toimintaa siellä, mistä yhteiskunta on vetäytynyt.

 Kolmas voimatekijä on kaupunkisissijoukko Liike, jonka terrorismi kohdistuu "vain suuryrityksiin, ilmastopettureihin ja niihin poliitikkoihin, jotka eivät suostu toimimaan paremman maailman puolesta".

Väkivallan vastapainoksi on myös toisenlaisia paratiisikaupunkeja, kuntia jotka vaativat asukkaitaan esittämään lojaliteettitodistuksen. Kunnan palveluita saavat vain asukkaat, joilla on todistus vähintään kolmen sukupolven moitteettomuudesta.

Osa Lapiduksen dystopiasta on Ruotsin mahdollista tulevaisuutta, osa totta jo nyt. Laki erillisalueista noudattaa siis jo olemassa olevaa tanskalaista lakia. Konkreettisia viihtyisyysaitoja Ruotsissa ei vielä ole, mutta henkisiä kylläkin, hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa 26.8.2021. Lienee myös kasvavaa todellisuutta, että ruotsalaiset elävät ryhmissä, joilla ei ole mitään yhteyttä toisiinsa.

Paratiisikaupunki on Jens Lapidukselta hieno paluu ruotsalaisen rikoskirjallisuuden eturivin mieheksi kuvaamaan sitä, mitä tapahtuu todella. Hänen ensimmäisestä romaanistaan on jo 15 vuotta, mutta melko yksin Lapidus on ruotsalaisen nykyrikollisuuden kuvaajana. Vaikka Ruotissa ilmestyy edelleen paljon aivan erinomaisia dekkareita, ovat rikokset niissä medelsvenssonien tekemiä ja niitä tutkivat toiset samanlaiset. Mausteena voi olla ulkomaalaistaustaisia nimiä, mutta periaatteessa ruotsalaiset dekkarit ovat aivan samanlaisia kuin maailmanlaajuiseen maineeseen noustessaan 1990-luvulla vaikka rikollisuuden kuva on täysin toinen.

Jens Lapidus uudisti ruotsalaisen dekkarin jo kerran ja tekee sen nyt yhtä väkevästi uudestaan.

Lapidus on luksusta

Jens Lapidus: Luksuselämää. Suomentanut Jaana Nikula. Like 2011, 480 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 16.9.2011.

Viimeksi kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana pohjoismainen – no, pääasiassa ruotsalainen – rikoskirjallisuus on tuottanut suuren joukon romaaneja, joita yhtään liioittelematta voi pitää koko lajityypin historian parhaimmistona.

Kun tässä seurassa nousee vielä päätä pitemmäksi, on kyseessä Tapaus.

Jens Lapiduksen Tukholma-trilogia kulkee omia yhteiskunnallisen ruumiinavauksen polkujaan tyylikkääseen loppuun saakka. Lapidus tarjoaa näkemyksellisen kuvan uusrikkaiden ja alamaailman yhteen kietoutuvista lonkeroista. Samalla hän päättää Rahalla saa -romaanista alkaneen tarinan siistiin nippuun sarjan päätösosassa Luksuselämää.

Romaanin nimi on vähintäänkin ironinen. Luksuselämä on kaikkea muuta kuin luksusta. Sen tavoittelu on vienyt ensimmäisen romaanin päähenkilön JW:n vankilaan. Pintaravintoloiden käyttäytymiskoodiin kuuluu, ettei ikinä saa katsoa ketään silmiin, koska toisesta välittäminen on heikkouden merkki. Ja jos joku sen luksuselämän saavuttaakin, hintana ovat iäksi menetetyt yöunet.

Vanhana lakimiehenä Lapidus myös kuvaa tarkasti, millaista on tämän päivän tuottoisin rikollisuus. Normaalin liike-elämän liepeillä liikkuvat ne suurimmat tuotot. Tavallisten konnien yritys suorittaa näyttävä rahankuljetusryöstö taas menee räpellykseksi.

Jens Lapidus onnistui trilogiallaan luomaan oman genren pohjoismaiseen dekkariin. Ei huolestuneita keski-ikäisiä komisarioita, vaan kirjojen sivuilla kaikuu aito katujen ääni.

Yhteiskunnan ulkopuolella

Jens Lapidus: Siisti kosto, Stockholm noir 2. Suomentanut Anu Koivunen. Like 2009. 483 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 2.10.2009.

Vuosi sitten suomennettu Rahalla saa uudisti kunnolla ruotsalaista dekkaria. Tukholman uusrikkaiden, alamaailman ja heitä yhdistävän kokaiinin ympärillä liikkuva tarina oli rikosromaani ilman poliisia.

Jens Lapiduksen kolmiosaiseksi kaavaileman sarjan jatko on täyttä dynamiittia. Tarinan keskiössä on jälleen kolme lain varjoisalla puolella askeltavaa henkilöä, vaikka tällä kertaa yksi heistä on poliisi.

Thomas on väkivaltaan taipuvainen poliisi, jolle kellarista löytyvä ruumis muodostuu pakkomielteeksi. Niklas on Irakista Tukholmaan palannut palkkasotilas, joka näkee ympärillään vain saastaa ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Jugoslaavigangstereiden nöyryyttämä Mahmud hakee kostoa. Vähitellen kuin hiipien Lapidus pistää heidän tiensä risteämään.

Siisti kosto on romaani Tukholman siitä laidasta, johon tavalliset ihmiset törmäävät vain, jos käy huono tuuri. Asutaan kaupungin laitamilla, mutta siellä käydään vain nukkumassa. Todellinen elämä on punttisaleilla ja Stureplanin nuorten rikkaiden yökerhoissa.

Kaikkein vahvimmilla Jens Lapidus on kuvatessaan vähintään puolirikollisia maahanmuuttajia ja heidän alakulttuuriaan. He kutsuvat itseään ylpeillen mutakuonoiksi ja halveksivat lähiötaloissaan tylsää elämää viettäviä sveduja. Heillä on vahva tunne toiseudesta ja pyrkimys vastata kohtaamaansa halveksuntaan kieltäytymällä ruotsalaisen yhteiskunnan pelisäännöistä.

Toiseen kuppiin pannaan perussvedujen yhdeksästä viiteen -elämä, kohtuusiisti auto ja kovalla työllä ehkä omakotitalo jossain. Toiseen kuppiin pannaan jännitys, vapaus, muijat, fyge. Ja kicksit. Kicksit siitä kun saa elää, Babak nostattaa henkeä ennen ryöstöä.

Rikollisuus on tapa näyttää yhteiskunnalle keskisormea.

Siisti kosto ei yllä ihan edeltäjänsä tasolle. Olof Palmen murhaan liittyvä kytkentä ei oikein istu tarinan tyyliin ja kokonaisuuskin puuduttaa hetken ennen loppunousua. Kirjasta olisi voinut karsia 50 sivua samojen tilanteiden ja ajatusten toistoa.

Anu Koivusen ilmeikäs suomennos tavoittaa komeasti katujen kielen.

Rahaeliitin maailma hajoaa

Jens Lapidus: Vip-huone. Suomentanut Jaana Nikula. Like 2014. 407 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 26.9.2104.

Rikkaita ja turmeltuneita bilettäjiä Tukholman cooleimmassa paikassa, alamaailmaa Serbiasta ja Syyriasta.

Jens Lapiduksen uuden sarjan alkuasetelma muistuttaa hämmentävän paljon hänen mestarillista Stockholm noir -rikostrilogiaansa, joka kertoi eri etnisistä taustoista tulevista eri portaiden rikollisista ilman yhtään poliisia. Asianajajana edelleen kirjallisesta menestyksestään huolimatta jatkavan Lapiduksen ote ruotsalaiseen nykyrikollisuuteen oli kylmäävän tehokas ja ilmeisen realistinen.

Siksi on yllättävää, että Vip-huone puolestaan kärsii uskottavuuden puutteesta. Rikas paha poika siepataan ja hänestä vaaditaan miljoonalunnaita. Julkisuuden pelossa tapausta ei anneta poliisin tutkittavaksi, vaan eteenpäin pyrkivä, mutta kokematon liikejuristi Emelie saa sen hoidettavakseen. Taustatukea hänelle antaa juuri vankilasta vapautunut pitkää tuomiota istunut Teddy Maksumic.

Juttu etenee tavanomaisten poliisielokuvien hengessä, vaikka poliiseja ei tässäkään kirjassa ole. Epäsuhtainen parivaljakko ei aluksi voi sietää toisiaan, mutta hitsautuu vähitellen yhteen ja alkaa täydentää toisiaan. Täysin vieraalle maalle joutuneesta Emeliestä löytyy nokkeluutta ja särmää kuin luonnostaan ja Teddy on kahdeksan vankilavuoden jälkeen yllättävän valmis rikostutkija omaperäisin keinoin.

Hieman latteaa vaikutelmaa lisää vielä kirjan lopun pitkä selittelyjakso, jossa tarinaa väännetään rautalangasta ja jossa tulee vielä se pakollinen yllätyskäänne.

Vip-huoneen parhaita puolia ovat Lapiduksen viiltävät havainnot ruotsalaisen yläluokan kahdesta sukupolvesta ja perinteiden hajoamisesta.

Siepattu Philip Schale on syntymävarakas mätämuna, joka on tehnyt lisää miljoonia häikäilemättömyydellä ja toisia huijaamalla. ”Jos et näy, et ole olemassa”, on Philipin ohjenuora. Edellisen sukupolven arvoja taas ovat etiketti, hienostuneisuus ja tyyli – ainakin ulospäin.
Varallisuudella pröystäily ei kuulu vanhan rahan hyveisiin. Ei myöskään perheen sisäinen lämpö.

Näistä varauksista huolimatta Jens Lapidus on edelleen ruotsalaisen rikoskirjallisuuden kärkinimiä ja omaperäisyydellään Vip-huone on aivan luettava avaus johonkin uuteen toivottavasti seuraavalla kerralla paremmin onnistuen.

Poliisi kostaa ruotsalaisdekkarissa

Anna Karolina Larsson: Paviaanivarkaus. Suomentanut Jänis Louhivuori.  Minerva 2015. 
512 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 17.4.2015.

Ensimmäinen vaikutelma: taas uusi ruotsalainen dekkarikomeetta hiihtää vanhoja latuja. Jugoslaavimafia, arabit, Stureplanin pintapaikat. Jens Lapidus teki tämän jo. Samanlaisella sähkösanomatyylillä.

Mutta ei sittenkään. Kun poliisina työskentelevä Anna Karolina Larsson saa Paviaanivarkauden kunnolla käyntiin, sieltä löytyykin oma ääni ja pitkään aikaan vetävin tarina.

Amanda Paller on hakeutunut poliisiksi selvittääkseen, miksi hänen itsemurhaan ajautuneen sisarensa raiskausta ei otettu vakavasti. Amanda manipuloi sekä tapauksen haudannutta poliisia että sisaren kanssa seurustellutta rikollista.

Kirja näyttää toistavan poliisiromaanille liiankin tuttua kulkua. Amanda osaa ja uskaltaa, komisario Magnus Blomberg on vaimoaan alistava sovinisti ja sisaren kanssa seurustellut Adnan vankilasta vapautunut rikollinen, jonka juttu ovat nopeat keikat ja nopea raha.

Anna Karolina Larsson kuitenkin keikauttaa asetelmat useampaan kertaan ja nostaa taustalta henkilöitä eturiviin. Tässäpä jännäri, jossa ihmiset kehittyvät – toiset parempaan, toiset pahempaan suuntaan.

Romaani pitää hyvin myös mysteerinsä. Mikä on se paviaanivarkaus, se selviää vasta aivan loppusivuilla ja liittyy saumattomasti muuhun feministiseltä kalskahtavaan tarinaan.

Liian monen puolivillaisen jännärin jälkeen Larsson luo uskoa ruotsalaiseen dekkariin. Tältä tuntui viimeksi wallandereita lukiessa.

Rikoskirja kuvaa realistisesti ruotsalaisen rikosjengin imua

 

Lisa Bjerre & Susan Casserfelt: Yksinäinen todistaja (Ensamt vittne). Suomentanut Tarja Lipponen. 414 sivua, Johnny Kniga.

Ruotsalaisista rikoskirjoista tuli ilmiö 1990-luvulla. Synkät pohjoismaiset tarinat yhdistettynä yhteiskunnalliseen otteeseen vetosivat ensin lukijoihin ympäri maailmaa ja sitten Tanskassa lajityyppi jalostettiin tv-kerronnan mullistaneiksi sarjoiksi.

Jälkikäteen ajatellen ruotsalaisia dekkareita ylistettiin aika kevyin perustein "yhteiskunnallisiksi". Oliko se "yhteiskunnallista", että Kurt Wallander oli huolissaan maailman muuttumisesta väkivaltaisemmaksi? Ehkä dekkarikontekstissa, mutta ei juuri muuten.

2000-luvulla Ruotsista on tullut yksi Euroopan väkivaltaisimmista maista. Maahanmuuttajataustaiset rikollisjengit taistelevat toisiaan vastaan ja siinä sivussa sivullisiakin ammutaan kaduille. Nyt olisi käyttöä sille yhteiskunnallisuudelle, mutta uusissa ruotsalaisdekkareissa edelleen nerokkaat sarjamurhaajat toteuttavat kostofantasioitaan. Katujen todellisuus ei näy.

Jens Lapidus kirjoitti merkittävän dekkarisarjan oikeasta ruotsalaisesta rikollisuudesta Rahalla saa -romaanista alkaen, mutta ei ole juuri saanut työlleen jatkajia.

Dekkarikirjailija Lisa Bjerren ja toimittaja Susan Casserfeltin Yksinäinen todistaja on vihdoin kunnianhimoinen yritys avata mekanismeja, jotka tuovat teini-ikäisiä rikollisjengien piiriin ja jäseniksi. Tukholmalaislähiössä kiista huumereviireistä johtaa nurhaan teini-ikäisen Eddien silmien edessä. Murhattu on hänen veljensä Alexin tyttöystävä Meral, josta Eddie on pitänyt kovasti. Nyt Eddien on päätettävä, kertooko hän näkemästään poliisille vai valitseeko jengiläisten vaikenemisen lain ja rikollisryhmää johtavan Alexin suojelun.

Yksinäisestä todistajasta huokuu, että taustatyö on tehty huolellisesti ja jengirikollisuuden asiantuntijoita kuunneltu tarkkaan. Eddien, oikeasti Eduardo San Lucasin, kujanjuoksu on vakuuttavaa luettavaa. Hän tietää, mikä olisi oikein, mutta jengieämän houkutus tuntuu vastustamattomalta. 13-vuotias voi tienata pikku palveluksilla satoja kruunuja. Alle 15-vuotiaana hän ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa, joten viranomaiset eivät voi mitään, Eddietä opastetaan.

Romaani antaa myös karun kuvan kahtia jakautuneesta Ruotsista. Eddie käy Bagarmossenin lähiössä kansainvälistä koulua, mutta näkymätön raja lähiön ja sen viereisen vauraan omakotialueen välillä on kuin muuri.

Nykytyyliin Yksinäinen todistaja on sarjan avaus. Eddien tapaus loppuu, tai saavuttaa yhden välivaiheen, hieman töksähtäen, mutta sarjan keskeisten poliisien Lina Krusen ja Jack Karlbergin tapaukset saavat ainakin jatkoa.

Lina on parisuhdetta toivova poliisi, jonka elämä on solmussa dramaattisen näyttelijä-äidin takia.

Kiintoisampi tapaus on raskaasti velkaantunut Jack, jolla on menneisyys moottoripyöräjengin lähipiirissä. Nyt huumereviiriään laajentaessaan jengi hamuaa samoille markkinoille Alexin ja hänen kanssaan kilpailevien ryhmien kanssa. Tässä leikissä kiipeliin joutuu myös Jack vanhan tuttavuuden takia.

Yksinäinen todistaja avaa Linjalla -nimisen sarjan. Sitä on verrattu Baltimoreen sijoittuvaan Langalla -tv-sarjaan, jossa dekkarin muodossa suoritetaan yhteiskunnallinen ruumiinavaus kaupungin kipupisteisiin. Ensimmäisen osan perusteella onnistumisen mahdollisuudet ovat olemassa. Yksinäinen todistaja palauttaa uskon sanapariin yhteiskunnallinen dekkari.

Lähiö teini-ikäisten liivijengin vankina

Roslund & Hellström: Kaksi soturia. Suomentanut Sanna Manninen. WSOY, 637 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 10.5.2013.

Suomen hallitus julkisti huhtikuussa järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen strategian. Sen pohjana olevan poliisin arvion mukaan Suomessa on tällä hetkellä noin 80 järjestäytynyttä rikollisryhmää, joissa on noin 970 jäsentä. Lisäksi noin 200–300 henkilöä pyrkii rikollisryhmän jäseneksi tai toimii yhteistyössä sellaisen kanssa.

Mitä on odotettavissa seuraavaksi? Jos Suomi seuraa tässäkin Ruotsin esimerkkiä, vain vähän yli 10-vuotiaat myyvät kohta huumeita ja piilottavat aseita liivijengien toimesta. He kun eivät ole rikosoikeudellisessa vastuussa teoistaan ja siten täydellisiä apureita.

Lasten järjestäytynyt rikollisuus ei ole ruotsalaisessa Råbyn lähiössä enää amerikkalaisten elokuvien fantasiamaailmaa, vaan pelottavaa todellisuutta. Näin ainakin Anders Roslundin ja Börge Hellströmin uusimmassa trillerissä Kaksi soturia.

Ikävä kyllä Roslund & Hellströmin tavaramerkkeihin kuuluu vankka todellisuuspohja. Tässä tapauksessa esimerkiksi Ruotsin valtiollinen selonteko vuodelta 2010. Sen mukaan noin 5 000 alle 21-vuotiasta on vaarassa tulla rekrytoiduiksi rikollisiin verkostoihin.

Täysi-ikäisyyden ovat juuri ja juuri saavuttaneet myös alamaailman huipulle pyrkivät Leon ja Gabriel, joilla on myös keinot saavuttaa tavoitteensa. Heidän jenginsä lukuun keikkaa tekee 12-vuotias Eddie päästäkseen kuulumaan johonkin. Rakkaus ja veljeys ovat valheellisia, mutta koukuttavia lupauksia.

Ennen suurta päämäärää Leonin on paettava huipputurvallisesta vankilasta. Roslund & Hellström ovat maailmanmestareita lajityypissä, jossa kello tikittää kohti nollahetkeä. Niin nytkin. Tiheitä leikkauksia. Lyhyitä lauseita. Lakonista puhetta. Sitten räjähtävää, tyrmäävää toimintaa.

Sen jälkeen äkkipysäys. Roslund & Hellström syyllistyvät ruotsalaisdekkarien perisyntiin, ikääntyneeseen omissa traumoissaan rypevään komisarioon. Heidän Ewert Grensinsä on nuorena vahingossa aiheuttanut vaimonsa aivovamman ja surrut tätä vuosikymmenet tanssien työhuoneessaan yksin Siw Malmqwistin musiikin tahdissa. Tämä on jo kuudes romaani samasta asetelmasta.

Ewert Grensin tulo näyttämölle latistaa loistavana alkaneen rikosromaanin eikä se siitä enää uuteen liitoon nouse.

Mikä hukattu mahdollisuus. Ruotsalaisista komisario-ansan on välttänyt vain Jens Lapidus. Hänen Tukholma-trilogiansa säilyttää yhä paikkansa jengirikollisuutta käsittelevien dekkarien kovimpana saavutuksena ainakin Pohjoismaissa.

Kale Puontin Pasilan myrkyssä alkaa olla tapauksen tuntua

 

Kale Puonti: Milo. 269 sivua, Bazar.

Yli 30 vuotta huume- ja muuta järjestäytynyttä rikollisuutta kenttätasolla tutkinut Kale Puonti säväytti viime kesänä ilmestyneellä esikoisdekkarillaan Mannilla. Pasilan myrkky -sarjan avannut kirja oli lupaava, mutta parannettavaakin jäi.

Tammikuun alussa ilmestynyt toinen osa Milo todistaa, että Puontista kannatti kiinnostua, sillä nyt palaset loksahtavat kohdalleen.

Milo on Suomessa huumekauppaa johtava albanialainen Fatjon Milo. Oma moka vie hänet vankilaan. Sieltä vapauduttuaan hän saa suvun huumekauppaa johtavalta sedältään vielä yhden mahdollisuuden ja palaa väärennetyillä papereilla Suomeen. Milo tietää, että sukulaisuus ei näissä kuvioissa paljon paina. Nyt on onnistuttava.

Manni ja Milo vertautuvat mielestäni Jens Lapiduksen uudenlaisiin ruotsalaisdekkareihin, joista Rahalla saa ilmestyi vuonna 2006. Ne kertovat uudenlaisesta rikollisesta elämäntavasta, helpon rahan houkutuksista ja ulkomaalaislähtöisistä rikollisista sosiologisella tarkkuudella.

Lapidus perusti tietonsa työhönsä asianajajana, Puonti huumepoliisina. Ruotsia riivaavan väkivaltaisen jengirikollisuuden räjähdyksen olisi voinut ennustaa Lapiduksen kirjojen pohjalta. Toivottavasti Puonti ei osoittaudu samanlaiseksi näkijäksi.

Lapiduksesta poiketen Puonti kuvaa myös poliiseja. Etualalle nousee esimiesten kanssa jatkuvassa kahnauksessa oleva Pesonen, vanhan liiton poliisi, jolla on pomojen mielestä liian läheiset suhteet rikollisiin. Työyhteisössä yrmeä Pesonen suhtautuu inhimillisesti vastapuolen venkuloihin, mutta ei halua ottaa palkintoa apulaispoliisipäällikön kädestä.

Uuden ajan poliisijohtajista Puonti ei anna hyvää kuvaa. He eivät ymmärrä käytännön poliisityöstä mitään, mutta ovat kyllä ottamassa itselleen kunnian onnistumisista.

Muutaman vuoden takaisiin rikosuutisiin todennäköisesti pohjautuva heroiinikuolema helsinkiläisessä hotellissa sekoittaa Milon suunnitelmat ja pakottaa toisenlaiseen ratkaisuun, ihmisryöstöön ja lunnasvaatimukseen.

Puonti on kehittänyt hienon suunnitelman ja upean operaation, jossa sattuma kuitenkin puuttuu peliin. Ajojahti on näyttävää ja teoksen viihdearvo korkealla, vaikka taustalla ovat huumepoliisin käytännön kokemukset. Milo on yhteiskunnallista dekkaria parhaimmillaan.

Pasilan myrkky -sarjalle on luvassa jatkoa jo ensi syksynä. Kolmannen osan nimi on Virkki. Nyt alkaa hahmottua, että Pasilan myrkystä on kehkeytymässä merkittävä suomalainen dekkaritapaus.