Outi Hongisto unohti rakennusalan epäkohtiin pureutuvan sarjansa uusimmassa osassa sen, mikä tekee hänen dekkareistaan niin erityisiä

 Outi Hongisto: Järjestely. 291 sivua, Myllylahti.

Rakennusalalla itsekin töissä oleva espoolainen Outi Hongisto on tarttunut kahdessa edellisessä dekkarissaan Gryderi ja Verkosto alalla piileviin väärinkäytöksiin. Tai mitä sitä kaunistelemaan: rikollisuuteen.

Ensimmäisessä osassa grynderi hankki tonttimaata rikollisin keinoin. Erityisen onnistuneessa Verkostossa kuvattiin häikäilemätöntä välistävetoa uusien asuntojen takuukorjauksissa. Uskonnollistaustaisten rakennusliikkeiden verkosto vaikuttaa kirjan perusteella suomalaiselta versiolta mafiasta.

Sarjan kolmas osa Järjestely on Hongiston jälkisanojen perusteella mahdollisesti sen viimeinen. Nyt taustalla on Helsingin yritys rakentaa asuntoja Stansvikin luontoalueelle. Hongisto on siirtänyt samanlaisen tilanteen Espoon Mustalahteen, jonka kaavoitus on parhaillaan käynnissä.

Hongiston kahdessa aiemmassakaan dekkarissa ei juhlita henkilökuvauksella eikä juuri jännitykselläkään. Niiden voima on hänen asiantuntemuksessaan rakennusalan epäkohdista. Oman alan mätäpaiseiden puhkominen tuntuisi vaativan mittavaa kansalaisrohkeutta.

Järjestelyssä Outi Hongisto on kuitenkin pitkälle unohtanut oman valttikorttinsa. Mustalahden tapaus jää taustalle ennen kuin se keritään hätäisen tuntuisesti kasaan kirjan loppupuolella. Etualalle nousee kahden murhan selvittäminen. Sarjan toiselta päähenkilöltä sairauseläkkeellä olevalta rikosylikonstaapeli Hans Järvelältä se käy luonnottoman helposti.

Suolistosyöpää sairastava Hans löysi Grynderissä uuden yhteyden toimittajatyttäreensä Venlaan. Nyt he asuvat yhdessä Espoon Leppävaarassa kolmantena Venlan pikkupoika Leo. Entinen poliisi ja nykyinen toimittaja muodostavat tehokaksikon, joka on selvittänyt edellisten osien jutut.

Hans joutuu kahden murhan loukkuun, kun hän on luvannut tutkia entisen tutkintasihteerinsä Pia Valkosen veljen seitsemän vuoden takaista kuolemaa. Ville Valkonen puukotettiin kuoliaaksi 15-vuotiaana. Juttu jäi selvittämättä. Sitten Hansille soittaa KRP:n rikostutkija Kim Vähäsalo työmatkalta Yhdysvalloista. Hänen vaimonsa Maria on kateissa. Poliisi tutkii tapausta, mutta voisiko Hanskin katsoa sitä?

Arkkitehtinä työskennellyt Maria on saanut potkut arkkitehtitoimisto Pilvilaivasta vuosi sitten. Hetken itseään keräiltyään hän on perustanut ystävänsä kanssa yrityksen, joka flippaa asuntoja.

Jo komisario Palmu tiesi, että dekkarin, silloin puhuttiin salapoliisiromaaneista, ainoa kestävä aihe on murha. Ei siis ole yllätys, että Hans löytää Marian kuolleena tämän eräänlaisesta kakkosasunnosta, jossa tämä on tavannut rakastajaansa.

Olen allerginen dekkareille, joissa sivullinen, usein täysi amatööri, selvittää rikoksen, johon poliisi ei kaikista resursseistaan huolimatta pysty. Hans Järvelä ei ole amatööri ja vanhentuneen poliisikortin ahkera vilauttelu avaa hänelle ovia. Mutta ei vaan mene läpi, että hän löytää Marian ruumiin muutamassa tunnissa toisin kuin poliisi.

Rikosromaanina Järjestelyssä on samat heikkoudet kuin Grynderissä ja Verkostossa: kaikki käy liian helposti. Järjestely on lisäksi kerronnaltaan monotoninen. Hans saa idean, ajaa autolla tapaamaan asiasta tietäviä, jotka ovat aina heti tavoitettavissa. Seuraa 2-3 sivua dialogia, jonka jälkeen Hans ajaa Leppävaaraan makustelemaan kuulemaansa.

Molemmat murhat selviävät lopulta käden käänteessä. Marian murhaajan arvaa heti, Villessä on enemmän pureskeltavaa.

Kun kirjan lopulla päästään kunnolla käsiksi Mustalahteen, ollaan kiinni arvokkaan ranta-alueen kaavoitukseen liittyvässä vilunkipelin mahdollisuudessa ja talousrikollisuudessa. Siinä Hongisto pääsee elementtiinsä, mutta liian myöhään.

Nostin Verkoston viime syksynä vuoden kuuden parhaan kotimaisen dekkarin joukkoon. Siihen nähden Järjestely oli pettymys.

Venäjä hyökkää Suomeen ällistyttävän pikkutarkkoja yksityiskohtia pursuavassa esikoissotaromaanissa

 Mikko Koho: Yö joka lankesi yllemme. 477 sivua, WSOY 2025.

Heinäkuussa joskus kuluvan vuosikymmenen lopulla Antti Lindtmanin toimiessa pääministerinä toteutuu peloista pahin. Kiina on saartanut Taiwanin, Yhdysvaltoihin ei voi luottaa tilanteen kiristyessä Euroopassa ja Venäjä aloittaa sodan Suomea ja muuta Pohjois-Eurooppaa vastaan. Reserviläisiä on koottu pikavauhdilla muun muassa Kouvolaan. Sodan ajan joukko-osastot on muodostettu. Tavallinen arki on pyyhkäisty hetkessä pois.

Onneksi tämä on vain fiktiota turkulaisen poliittisen historian opiskelijan, vuonna 1992 syntyneen Mikko Kohon esikoisteoksessa Yö joka lankesi yllemme.

Mutta häiritsevän hyvin kuviteltua fiktiota. Voi uskoa, että jotenkin näin se menisi, jos joutuisimme todella hyökkäyksen kohteeksi. Vihollinen tulisi idästä ja kaakosta. Kaupunkeja pommitettaisiin tuusannuuskaksi. Droonivaara olisi alituisesti läsnä. Puolustustaistelu olisi äärimmäisen raskasta, koska hyökääjällä on niin suuri miesylivoima.

Ehkä vähän ylätyylisesti nimetty Yö joka lankesi yllemme on muodoltaan klassinen sotaromaani vaikka siinä kuvitellaan epätodennäköistä mutta silti mahdollista tulevaa sotaa. Se kuvaa erityisesti Karjalan jääkäriprikaatin yhden joukkueen yhtä panssarijääkäriryhmää Charlie 3:a.

Koho tuo sen sotilaita ripeästi näyttämölle kunkin erikoispiirteitä ja murteita korostaen. Sellaisia persoonia kuin esimerkiksi Rokka ja Rahikainen ei löydy. Sen sijaan uuden ajan sotaromaanissa naiset ovat yhtä kovia ja joskus kovempiakin taistelijoita kuin miehet. Suomalaisilla sotilailla on sellaisia nimiä kuin Cixin Liu, Karim Sirdani ja Priit Saar. Varusmiespalvelun aikana Nikona tunnettu sinkomies on korjannut sen jälkeen sukupuolensa ja on nyt Noora. Suomalaisen yhteiskunnan monikulttuurisuus ja muu moninaisuus näkyy romaanissa arkisena asiana.

Lähes 500-sivuisessa sotaromaanissa huomio kiinnittyy erityisesti pitkiin intensiivisiin taistelujaksoihin. Ehkä hieman liian pitkiin, sillä ne alkavat toistaa itseään. 

Mikko Kohon asiantuntemus kuitenkin vakuuttaa ja jopa häkellyttää. Hän kuvaa eri aselajien yhteistyötä ja aseistusta niin, että varmasti tietää mistä puhuu. Vanhoihin sotaromaaneihinkin tottuneelle, joissa aseistus on yleensä kivääri ja konekivääri, tarpeeseen tulee romaanin lopussa oleva sotilastekninen sanasto. Pelkästään hyökkäusvaunuja ja lennokkeja on niin monia erilaisia ja eri tehtäviin suunniteltuja.

Lopullisesti Koho pöllämystyttää taistelupaikkojen pikkutarkalla kuvauksella. Tämän romaanin sota tapahtuu kymmenillä tai jopa sadoilla oikeilla pikkuteiden pätkillä, mäennyppylöillä, kallioilla ja ojissa. Se huolellisuus, jolla romaania on suunniteltu, menee yli ymmärryksen.

Taistelujaksot tuntuvat ylipitkiltä kunnes on edetty seuraavan vuoden toukokuuhun. Sodan ratkaisutaistelun Koho sijoittaa monelle kesän leppoisan mökkimatkan taukopaikan Pukaron Paronin lähistölle kuutostielle 30 kilometriä Kouvolasta etelään. Sijainti ikään kuin korostaa sitä, mitä kaikkea on pelissä nyt, kun Euroopassa eletään uusia vaaran vuosia. 

Koho saa taistelun tuntumaan sielua repivältä, kun se yhdistyy mielessä Venäjän Ukrainan kaupunkeihin kiihdyttämiin ilmahyökkäyksiin ja Euroopan lentoliikennettä häiritseviin drooneihin, joiden lähettäjästä ei ole tietoa.

Ensimmäisen kerran Venäjä hyökkäsi fiktiivisesti Suomeen Helena Immosen jysärin lailla vaikuttaneessa Operaatio Punaisessa ketussa vuonna 2020. Sen vaikutus oli niin suuri, koska sotaa ei silloin osannut kuvitellakaan, olihan Venäjän avoin hyökkäys Ukrainaan vielä edessäpäin. Uudelleen Immonen kuvitteli sodan viime vuoden Operaatio Tuliketussa.

Immosen kirjojen valtteja olivat päähenkilöiden psykologisen tarkka kuvaus ja hänen sotiensa uskottava geopoliittinen pohjustus. 

Koho menee suoremmin asiaan. Venäjä hyökkää, koska se on Venäjä. Henkilöille luodaan niukasti taustaa. Se ei hirveästi hätkähdytä, kun sotaromaaneille tyypilliseen tapaan heitä kaatuu kesken taistelun melskeen. Sillä tavalla tutuiksi ja persooniksi Kohon luomat hahmot eivät kehity.

Silti Yö joka lankesi yllemme on pelottava ja vakuuttava sotaromaani, koska se voisi olla totta.

Mieltä kääntävässä esikoisromaanissa Venäjä hyökkää Ukrainaan kännissä, pilvessä ja kaaoksessa - Joel Hohkon Volodjan pojat hipoo täydellisyyttä

 

Joel Hohko: Volodjan pojat. 481 sivua, WSOY 2025.

"Ukrainalaisten heitintuli alkaa kun olen taas kusemassa pulloon. Kun se loppuu, etsimme raunioista haavoittuneita. Nostelemme rautakangella betonikappaleita tjumenilaisen päältä. Sen maha on auki, suolet ovat revenneet. Kaikkialla ympärillä on verta ja ihmisen paskaa. Koetan tehdä jotain, suolenpätkät ovat käsissä liukkaita kuin silakat."

Tällaista on Venäjän "erikoisoperaatio" Ukrainassa Suomen merivoimien sotilaan Joel Hohkon esikoisromaanissa Volodjan pojat. Se on myös juopottelua, huumeita, äärimmäistä väkivaltaa, epäpätevää johtamista, raiskauksia, ryöstämistä, kaaosta - ja kaiken keskellä yllättävän sivistyneitä keskusteluja muun muassa kirjallisuudesta.

Volodjan pojat on sotaromaanina toista maata suomalaisiin talvi- ja jatkosotakuvauksiin tottuneelle. Ei ole rintamalinjoja, ei selkeitä käskyjä ja johtamista, eikä sankareita. On vain visvainen sekasotku, jonka Venäjä sai aikaan presidenttinsä päähänpinttymän takia.

Joel Hohko on kirjailijana ensikertalainen, mutta kirjoittaa heti mestarin elkein sodasta ja sen seurauksista. Näkökulma on Venäjältä 14-vuotiaana Suomeen muuttaneen Kostjan, joka haaveilee pääsevänsä kirjailijaksi, mutta työskentelee sairaalan vahtimestarina. 

Kahden kulttuurin välimaastossa elävälle Kostjalle Putin on "meidän presidenttimme". Naisystävä Tanjan ja venäläis-ukrainalaisen ystäväpiirin kanssa juhlitaan venäläisiä merkkipäiviä kuten voitonpäivää. Tilanne Ukrainan rajalla kiristyy, mutta Kostja ja Tanja lähtevät Odessaan Tanjan serkun häihin. Tavallisten ihmisten tasolla venäläiset ja ukrainalaiset eivät vihaa toisiaan, vielä.

Romaanin alussa Kostja on 26-vuotias Suomen armeijan käynyt reserviläinen. Sympatiat ovat Venäjän puolella. Rauha Itä-Ukrainassa saadaan, "kunhan vain hoholit jättävät venäjänkieliset rauhaan ja unohtavat Donbasin ja Krimin ja hyväksyvät tosiasiat". 

Pian edessä on astuminen asepalvelukseen Venäjällä. Sen voisi Suomessa asuvana helposti välttää, mutta Kostja lähtee ehkä epämääräisen isänmaallisuuden ja toisaalta kokemusten hankkimisen takia. Suomalaiset tuntuvat hänestä liian pehmeiltä. Miehet ovat kuin naisia ja naiset kuin miehiä, ja ulkomaalaisuus on koko ajan niskassa.

"Jos minä arvostelen vaikkapa Suomen terveydenhuoltoa, ne loukkaantuvat. Venäjälläkö on parempi, joku voi kysyä."

Loistavaksi kirjoittajaksi osoittautuva Hohko taustoittaa perusteellisesti mielenmaiseman, joka saa Kostjan lähtemään ensin varusmieheksi ja sitten sodan alettua sopimussotilaaksi. 

Teksti on aivan tyrmäävää alusta lähtien. Kun päästään sotatapahtumiin, se muuttuu raadollisen mieltä kääntäväksi. Sodan rumuus ja sodassa nopeasti raaistuvien miesten kuvaus on häikäisevää, jos sellaista sanaa sopii käyttää tällaisessa yhteydessä.

Sodan rumuutta korostaa koko ajan kännissä olevien upseerien ja viime kädessä koko Venäjän välinpitämättömyys "sankareistaan".

Sotakirjallisuuden merkkitapaus. Sitä Volodjan pojat on. Mutta myös puhtaan kaunokirjallisuuden. Vuoden debyytti?

Trilleri, jollaista ei ole ennen Suomessa kirjoitettu: pakohuonepeli muuttuu peliksi elämästä ja kuolemasta Alex Ansamaan Pelintekijässä

 Alex Ansamaa: Pelintekijä. 271 sivua, Docendo 2025.

Pakohuonepeli, jonka panoksena on oikean terrori-iskun estäminen. Ohjelmistoasiantuntija Alex Ansamaa laittaa esikoistrillerissään Pelintekijä ohjelmistoasiantuntija Marko Karhun pirulliseen tilanteeseen. Tuntematon taho pakottaa Karhun johtamaan peliä, jossa ratkaisun epäonnistuminen määräajan puitteissa johtaa mittavaan terrori-iskuun. Ja sen jälkeen tulee uusi peli, jossa Karhun henkilökohtaiset panokset nousevat tappiin saakka.

Ansamaa on kehittänyt mahtavan erilaisen konseptin trilleriin. Tällaista ei ole ennen tullut vastaan. Lukija vedetään mukaan tiivistahtiseen jännitysnäytelmään, jossa toiminnan sijaan pelataan älyllä ja ongelmanratkaisulla.

Pelintekijä on myös polttavan ajankohtainen. Marko Karhu on konsulttina ohjelmistoyhtiössä, jossa kehitetään mullistavaa aseteknologista keksintöä. Venäjän hyökkäys Ukrainaan pisti kehitystyöhön vauhtia. Prototyyppi on valmis, mutta nyt keksintö on vaarassa, ja se näyttää liittyvän peliin.

Entä liittyykö asiaan myös Venäjä-mielinen kansanedustaja, jonka todellista esikuvaa Ansamaa ei pahemmin peittele?

Marko Karhu ja pieni pelaajatiimi saa aikarajan ja rajallisen määrän vihjeitä, joiden varassa arvoitus pitää selvittää. Ongelmat ja niiden ratkaisu sekä varsinkin ratkaisuun johtavat päättelyt kutkuttavat sellaistakin, joka ei ole koskaan pelannut pakohuonepeliä. Aitoutta ei tarvitse epäillä, sillä Ansamaa on ollut rakentamassa todellista pakohuonepeliä. Teokselle apua antanut asiantuntijaluettelo kirjan lopussa on vaikuttava.

Loppupeli käydään teollisuushallissa, johon Pelintekijä on rakentanut massiivisen lavastuksen, ansoja ja arvoituksia. Kello tikittää 90 minuutista kohti nollaa. Epäonnistuminen johtaa varmaan kuolemaan.

Ansamaa luottaa älylliseen jännitykseen lähes loppuun asti. Paukutteluun mennään vasta aivan lopussa ennen kuin selviää, kuka haastoi Marko Karhun peliin ja miksi. Sekin on perusteltua tässä mielettömän hyvin toimivassa trillerissä.

Pelintekijä on luonnollisesti kokonaisen sarjan alku. Pakohuonepeli on hieno kehitelmä trillerin puitteeksi ja Alex Ansamaa onnistuu moitteettomasti. Ainakin tämän kerran. Mutta onko konsepti sellainen, että se kestää toisen tulemisen ja muut jatko-osat, kun lukijaa ei voi enää yllättää? Tai ehkä Ansamaa onkin se, joka yllättää uudelleen keksimällä uusia kuvioita. Esikoisteos ainakin lupaa paljon.

Kaksi tapaa selviytyä sodassa Kristian Kososen viiltävässä sotaromaanissa Veljet Raatteen tiellä

Kristian Kosonen: Veljet Raatteen tiellä. 332 sivua, Bazar 2025.

Elokuun lopulla ilmestyi suomeksi ranskalaisen Olivier Norekin talvisotaromaani Talven soturit. Loistava teos sijoittuu talvisodan ehkä kuuluisimmalle rintamalle Kollaalle. Kokeneen kotimaisen sotakirjailijan Kristian Kososen yhdeksäs kirja Veljet Raatteen tiellä kertoo samoihin aikoihin käydyistä taisteluista yhtä kuuluisissa maisemissa.

Norekin kirja kertoo oikeista Simo Häyhästä ja Aarno Juutilaisesta.

Kososen teoksen veljekset Timo ja Väinö Eerikkilä ovat fiktiivisiä, mutta tapahtumat tosia. Varsinaiset Raatteen tien taistelut käytiin 1.-7. tammikuuta 1940. Voitto oli tärkeä suomalaisten sotamielialankin kannalta. Kollaan ja Raatteen taistelut loivat uskoa, että Suomi selviää vaikka vihollinen on lukumääräisesti ylivoimainen. Lisäksi sotasaalista tuli valtavasti avittamaan tulevia taisteluita.

Erinomaisten sotaromaanien kirjoittaja Kristian Kosonen tarkastelee uusimmassaan kahta erilaista mielen kestävyyttä sodan kaltaisessa ääritilanteessa. 

Kersantti Timo Eerikkilä on saanut jo muutaman sotaviikon aikana kotipuoleen asti yltävää mainetta sotasankarina. Pikkuveli Väinö ehtii sairastumisensa takia rintamalle jälkijoukoissa jouluna 1939.

Joukkueenjohtajaksi nousevan Timon tuskainen sielu on paatunut kaikesta siitä epäinhimillisestä, jota sodassa joutuu kokemaan. Jo alkujaan herkempi Väinö tapaa etulinjassa miehen, jota ei ole tunnistaa veljekseen. Tämä on kova, ärtynyt ja tyly. Hän hiihtää aina taisteluun joukon kärjessä ja kokee ahdistusta, jos joutuu luottamaan myös muiden tekemisiin. Ahdistuksensa hän käsittelee taistelun jälkeen yksin tyhjää tuijotellessaan. Sota on polttomerkinnyt Timon synkällä ja raa´alla tavalla.

Väinö on alusta asti epävarma siitä, kestääkö hän sodan paineen. Mielessään kaukana rintamasta hän on uhonnut ja lyönyt nyrkkiä pöytään siitä, miten kova sotilas on. Tosi tilanteessa pelkkä ajatus kuoleman läheisyydestä ja luotien vinkunasta pistää värisemään. Väinö joutuu miettimään, olisiko minusta samaan kuin isoveli. Isoveljen tylyys, jossa mukana on myös suojelua, ei helpota tilannetta.

Kosonen on käsitellyt aiemmissakin teoksissaan sotilaan psyykkeen kestokykyä alituisen tulituksen, räjähdysten, äärimmäisen kylmyyden, väsymyksen ja nälän kalvaessa sekä ruumista että mieltä. Veljet Raatteen tiellä -sotaromaanin kaksoisvalotus pureutuu tässä entistä syvemmälle. Hän on ihmismielen tarkka rekisteröijä, jolla on koko ikänsä rauhan oloissa eläneeksi ihmeellisen hyvä kyky eläytyä korpisodan tulihelvetin kaltaisiin oloihin.

Sotaromaanina Veljet Raatteen tiellä on hieman erilaista Kososta. Monissa aiemmissa teoksissaan hän on keskittänyt katseensa jonkin yksittäisen taistelun ääri-intensiiviseen kuvaukseen. Tuloksena on sarja romaaneja, jotka iskevät ilmat pihalle lukijasta, nostavat silmien eteen kaiken sen kauhun, mitä sota on, niin tehokkaasti kuin sen kaunokirjallisessa muodossa voi tehdä.

Veljet Raatteen tiellä edustaa sotaromaanien pitkää perinnettä, jossa otetaan lähitarkasteluun joukkue ja sen erilaiset persoonat, ja pidempi siivu sodasta. Kahden veljeksen lisäksi teoksessa erottuvat sotaromaanien arkkityypit, ainakin ulkoisesti kovat taistelijat, huumorimiehet, pelkääjät ja sekä miehiä ymmärtävät että paskantärkeät upseerit.

Kososen ilmaisu on vuoroin havainnollista ja iskevää, vuoroin inhimillistä ja sodan kurimukseen joutuneita kohtaan myötätuntoista. Vihollista ei käsitellä uhomielellä vaan heidän yhtäläisen kurjuutensa tiedostaen.

Veljet Raatteen tiellä on sotaromaani parhaasta päästä - niin kuin Kososella melkein aina. Hän on osannut uudistaa ilmaisuaan, kun kirjat alkoivat muistuttaa liikaa toisiaan.

Antti Tuomaisella ei ole kiirettä uusiutua, koska tämänkin syksyn tuttua kaavaa toistava uutuus on niin viihdyttävä

 

Antti Tuomainen: Hyvällä tai sahalla. 288 sivua, Otava 2025.

Suomen kansainvälisesti menestyneimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Antti Tuomainen varioi periaatteessa samaa tarinaa humoristisissa jännitysromaaneissaan. On vakaa ja säntillinen näyttelijä Jussi Vatasen oloinen yrittäjä, joka ilman omaa syytään joutuu rikosten pyörteisiin. Jollain oudolla tavalla hän vetää kuitenkin pitemmän korren kuin paatuneet ammattirikolliset.

Jussi Vatasen olemus tuli tässä mieleen, koska hän henkilöi niin osuvasti sieniyrittäjä Jaakko Kaunismaata Tuomaisen vuoden 2016 jännäriin perustuvassa tv-sarjassa Mies joka kuoli. Tämän syksyn Tuomainen Hyvällä tai sahalla on eräänlainen rinnakkaisteos sille. Sen nimi voisi olla Nainen joka kuoli tai Nainen joka ei kuollutkaan.

Tällä kertaa Tuomaisen yrittäjä on kolmannen polven sahanomistaja Heikki Nevalainen. Hän on ahdingossaan lainannut rahaa monialarikollinen Ismo Sipolta, ja nyt on takaisin maksun aika - tavallaan. Sippo on murhannut myrkkyruiskeella vaimonsa Annaleenan. Heikin on hävitettävä ruumis tai hänen sahansa on konkurssissa heti seuraavana päivänä.

Heikki saakin Annaleenan virkoamaan. Tämä alkaa heti suunnitella kostoa.

Heikin pitää kiireisenä Antwerpenistä vierailulle tuleva perheyhtiön johtaja herra Dupont, mahdollinen premium-asiakas. Kaupat hänen kanssaan huuhtoisivat yhtiön velat ja murheet pois.

Tästä alkaa kuolemaan johtavien onnettomuuksien ja kommellusten ketju Tuomaisen useista aiemmista teoksista tuttuun tapaan. Mausteena on nopeasti heräävä rakkaus Heikin ja Annaleenan välillä, jota sotkee se, että myös herra Dupont salamarakastuu Annaleenaan.

Ismo Sippo, joka on aikonut karistaa Suomen pölyt jaloistaan, löytää itsensä kirjaimellisesti kusesta. Suuret suunnitelmat murenevat askel kerrallaan. Oloa ei helpota rakastajatar Jessika. Nopeat hekuman hetket hänen kanssaan ovat olleet ihania, mutta arki saman katon alla on toinen juttu.

Mies joka kuoli -kirjan rinnakkaisteokselta Hyvällä tai sahalla tuntuu siksikin, että se sijoittuu samoihin maisemiin Haminan seudulle.

Tuomaisen huumori ei ole kuoliaaksi naurattavaa laatua. Se saa hykertelemään hänen ilmaisustaan ja tarinan lennokkaista käänteistä. Toimii ainakin vielä tämän kerran.

Rokkiin keskittyvä elämäkerta sivuuttaa Atte Blomin roolin taistolaisuuden soundtrackin julkaisijana

 

Elina Saksala: Atte Blom - Mies Love Recordsin takana. 477 sivua, Johnny Kniga 2025.

Kuka oli tärkein yksittäinen henkilö taistolaisuuden nousun takana?

Olisivatko maailmaan vääryyksiin heränneet parikymppiset opiskelijat syttyneet sille nimen antaneen SKP:n varapuheenjohtajan Taisto Sinisalon mongerruksesta marxismi-leninismin vääjäämättömästä voittokulusta? 

Tai synkän oloisista vanhemman polven taustavaikuttajista SKP:n Uudenmaan piirisihteeristä Markus Kainulaisesta ja Tiedonantajan päätoimittajasta Urho Jokisesta, joita taistolaisuuden syväanalyysin tehnyt Lauri Hokkanen pitää liikkeen todellisina johtajina?

Ehkä tärkein onkin Love Recordsin perustaja ja levytuottaja Atte Blom. Hän julkaisi taistolaisuuden koko soundtrackin, etenkin KOM teatterin ja Agit-propin levyt, joilla Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen säveltämät iskusävelet tenhoavat tänäänkin, vaikka huuruisimpia kommunismi-sanoituksia on muuten vaikea kuunnella.

"Ilman sitä suunnattoman ihastuttavaa, iloista ja hurjaa taidemeininkiä sitä liikettä ei olisi syntynyt, väitti menestyskirjailija Raija Oranen Kansan Uutisten haastattelussa elokuussa 2009.

Oranen työskenteli nuoruudessaan Tiedonantajan toimittajana ja tunsi keskeiset taistolaispoliitikot.

Ja jos Blom ei sitä ollutkaan, ainakaan yksin, on erikoista että tuoreessa elämäkerrassa ei käsitellä ollenkaan Love Recordsin roolia poliittisen musiikin kustantajana. Rock oli Loven kivijalka, mutta taistolaislaulut sen tärkein sivuhaara 1970-luvun alussa.

Jonkin verran keskustelua on herättänyt, että Elina Saksalan kirjoittamassa elämäkerrassa Atte Blom - Mies Love Recordsin takana ei käsitellä ollenkaan Blomin nykyisiä näkemyksiä Venäjän ja Putinin vankkumattomana tukijana. 

Se on ymmärrettävää. Nykyinen Venäjä ei liity mitenkään Blomin musiikkiuraan, ja näkemyksineen siitä hän ei ole sen suuremmassa asemassa kuin kuka tahansa paikallislehden tekstiviesti-palstalle kirjoitteleva.

Blomin ja Loven rooli Chydeniuksen ja Ojasen sävellysten ja aikansa tärkeimpien runoilijoiden niihin tekemien tekstien julkaisijana taas on aivan keskeistä yhden aikakauden kulttuurihistoriaa, olipa laulujen sisällöstä mitä mieltä tahansa. Ne eivät olleet vain mobilisaation välineitä, vaan Taidetta isolla t:llä.

Ilman tätä puolta elämäkerta tuntuu torsolta. Nyt jää kertomatta, millaisessa vuorovaikutuksessa ajan keskeiset poliittiset levyt syntyivät, minkälaiset olivat Blomin yhteydet Chydeniukseen ja Ojaseen ja millaisia satsauksia Love teki alan keskeisiin levyihin. Ajan saatossa monien melko vähämerkityksisiksi osoittautuneiden rocklevyjen tuotannosta Saksala sen sijaan kertoo tarpeettoman pikkutarkasti.

Atte Blomin yhteiskunnallisista vaiheista Elina Saksala nostaa esiin vain täysverisen 60-lukulaisuuden. Blom toimi monissa liikkeissä, eikä SKP:n riidan kärjistyessä valinnut aluksi puoltaan. 1970-luvun alkaessa Blom yhteiskunnallisena henkilönä ja vaikuttajana katoaa kirjassa kokonaan kuvasta.

Suomen populaarimusiikin historian tärkein levytuottaja. Sellaisena Atte Blomia voi pitää. Suomalainen musiikkimaisena olisi aivan toisenlainen ilman häntä, todistavat monet artistit elämäkerrassa. Vuonna 1966 perustettu Love Records vapautti pinnan alla kyteneen paineen päästää levyttämään ne uuden ajan bändit ja artistit, joilla oli sanottavaa, mutta jotka eivät vakiintuneille levy-yhtiöille kelvanneet. Blom oli erityisen hyvä aistimaan, mistä nyt milloinkin tuulee.

Loven tärkeitä bändejä olivat muun muassa tietä raivannut Blues Section ja sen raunioista syntyneet progejätit Wigwam ja Tasavallan Presidentti, Hurriganes ja Juice Leskinen & Coitus Int. Uusi suomalainen rocklyriikka syntyi Hectoria lukuun ottamatta kokonaan Loven tallissa. Juice Leskisen lisäksi sen pioneereja olivat Pekka Streng, Dave "Isokynä" Lindholm ja Veltto Virtanen.

Love Records ajautui konkurssiin vuonna 1979, mutta sen kulttuurinen merkitys ei ole himmennyt missään vaiheessa. Yhtiön julkaisemat alkuperäiset vinyylilevyt ovat Suomen kalleimpia keräilylevyjä. Loven bändeistä Coitus Int. teki juuri mittavan kiertueen yhtyeen ensilevyn 50-vuotisjuhlan merkeissä. Nykyään aktiivisin on Kaseva. Tabula Rasa aktivoitui Heikki Silvennoisen muistokonserttiin, Lovella aloittanut Alwari Tuohitorvi on tehnyt kiertueen ja Wigwamin perintöä ylläpitävä Wigwan Revisited on keikkaillut säännöllisen epäsäännöllisesti vuosien ajan mukanaan alkuperäisjäsen Jukka Gustavson.

Levytuottajana nero, mutta talousmiehenä surkea. Sellainenkin Blom on. Loven lisäksi muutkin hänen levy-yhtiönsä tekivät lopulta konkurssin, Loven kohtaloksi koitui se, että rokkimenestysten tuotoilla tuotettiin koko ajan uutta musiikkia, paljon marginaaliin jäänyttä, joka tuotti tappiota. Kun rahaa tuli, sitä ei sijoitettu järkevästi.

Blomista piirtyy kuva, jossa levytuottaja piti hyvää huolta bändeistään ja antoi niille täydellisen taiteellisen vapauden. Hän oli mukana levytyksissä, mutta määräilemättä, ja kävi bändiensä keikolla aktiivisesti. Rahaa kului joskus ylipitkiin studioaikoihin ja siihen, että levymoguli piti studion jääkaapin täynnä olutta ja muita virvokkeita.

Poliittisen musiikin käsittelemättä jättämisen lisäksi on huomautettava myös siitä, että Saksala ei huomioi ollenkaan Loven iskelmäpuolta. Yhtiön perustamisen yhteydessä kerrotaan, että tietoisesti päätettiin jättää klassinen musiikki ja iskelmä kustantamisen ulkopuolelle, koska perustajilla ei ollut siihen omasta mielestään taitoa. Muut perustajat olivat Otto Donner ja Christian Scwindt.

1970-luvulla Love kuitenkin julkaisi useita Tuulikki Elorannan singlejä ja pari LP:täkin, sekä muutakin iskelmää. Olisi ollut kiinnostavaa lukea, miten yhtiö päätyi kuitenkin iskelmän pariin ja miten sitä tuotettiin, jos osaamista ei ollut omasta takaa. Tämä puoli jäi käsittelemättä myös Miska Rantasen hienossa Love Records -historiikissa vuonna 2005.

Atte Blom oli tuomassa Suomeen ensimmäisenä progen ja punkin. Sen jälkeen hänellä oli sormensa pelissä suomimetallin ja rap-musiikin läpimurrossa. Love Recordsin bändeissä soittivat Suomen parhaat rock- ja jazzmuusikot, mutta tekninen soittotaito oli Blomille, vanhalle jazz-kriitikolle, vain yksi puoli muiden joukossa. Häntä ei haitannut soiton huojahtelu, jos bändillä oli omaa sanottavaa.

Löytöjä tuli paljon, menestystä myös. Atte Blomin taloudessa se ei näkynyt. Love Recordsin velat seurasivat häntä seuraaviin levy-yhtiöihin. Monen tutun asunto oli pantattu niiden vakuudeksi. Blom piti kunnia-asianaan estää niiden joutumisen pankin haltuun. Tässä hän myös onnistui.

Lovea seuranneen Johannan ja sen seuraajien toiminta oli vaikeaa, kun iso osa uusien menestyslevyjen tuotoista meni aina velkojen maksuun.

Atte Blomin näkemykset Venäjästä ovat puistattavia, mutta ne ovat vain alaviite ainutlaatuisella musiikkiuralla. Toivottavasti hänet muistetaan jatkossakin vain siitä. Puutteistaankin huolimatta Elina Saksalan kirja keskittyy olennaisimpaan, Blomin valtavaan elämäntyöhön monenlaisen musiikin kustantajana.