Komisario Koskinen on ennallaan – kaikki hyvin siis

Seppo Jokinen: Siipirikkoiset. 373 sivua, CrimeTime.

Seppo Jokisen rakastettu dekkarisarja komisario Koskisesta on jo osassa 26. Yli neljännesvuosisata on mennyt lamadekkarista Koskinen ja siimamies ja aina vaan Jokisen tuntosarvet aistivat ajan ilmiöitä uskottavasti ja koskettavasti.

Vuosi sitten Pisara veressä -dekkarissa Jokinen uudisti hieman kerrontaansa ottamalla takautumissa mukaan Koskisen ensimmäisen henkirikoksen. Siipirikkoisissa palataan vakiintuneeseen malliin, jossa pinnalla on pari rikosta, jotka vähitellen kietoutuvat toisiinsa.

Siipirikkoisissa Jokinen hyödyntää aiempia kirjojaan ja jatkaa niiden tarinaa. Konkarilla on mistä ottaa. Uusimman Koskisen voi silti lukea itsenäisenä romaanina niin kuin kaikki aiemmatkin. Kerrosten tunteminen kuitenkin lisää lukunautintoa.

Yhdessä juonilinjassa pääsiäisenä murhataan Koskiselle etäisesti tuttu mies kylmäverisesti Iidesjärven rantaan lintumiesten silmien edessä. Taskusta löytyy Koskisen nimi ja osoite.

Samaan aikaan uudenlaiset rahanpesijöiden työjuhdat kuljettavat seteleitä junalla Itä-Euroopasta schengen-alueelle, koska pankit syynäävät entistä tarkemmin rahansiirtojen alkuperää.

Heistä kahdella on yhteys Ulla Lundelinin aiemmin tutkimaan juttuun. Sattuman kautta syntyy uusi yhteys yksin asuvaan 16-vuotiaaseen Virnaan, jonka kaipuusta ja kipuilusta syntyy ”siipirikkoisuus”, mutta kahden nuoren kohtaamisessa on myös toivon ainekset.

Jokinen kuljettaa moniaineksista tarinaa niin kuin uskolliset lukijat sen haluavat tapahtuvan. Tutkinnan väliin huumoria tuovat Kaatio ja Pekki. Sitä syntyy nyt etenkin Kaation innosta koota joukkue suopotkupallon MM-kisoihin.

Koskisen kärsivällisyyttä koettelee elämäntoverinsa Ulla Lundelinin omapäisyys, mutta räjähdykset tämän edessä jäävät piippuun niin kuin ne aina jäävät.

Lopussa ratkeaa pitkään pimeänä ollut katoaminen ja tappo. Jokinen todistaa taas ymmärryksensä onnettomien olosuhteiden uhreille ja näyttää, että suomalainen henkirikos on usein surkeiden sattumusten summa.

Siitä ei pääse mihinkään, että Siipirikkoiset on hieman tasapaksu tarina. Komisario Koskinen -fanille kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta jo vähän liiankin tuttua.

Sitä on myös Koskisen parisuhde-epävarmuus. Entinen vaimo Raija on lämmitellyt välejä jo monessa kirjassa, eikä Koskinen vieläkään oikein tiedä, miten suhtautuisi tilanteeseen. Vai viihtyisikö loppujen lopuksi kaikkein parhaiten ihan omassa rauhassaan.

Siipirikkoiset lienee ensimmäinen suomalainen dekkari, jossa on mukana korona. Myös Tampereen ratikka on mainittu, samoin aseman päälle rakennettava areena. Jos lukisi Koskiset peräkkäin, niistä ilmenisi Tampereen kaupunkikuvan kehitys 1990-luvulta tähän päivään.

Ilouutinen Koskis-faneille on se, että Jokisen kirjoista on vihdoin tehty tv-sarja. Syksyllä nähdään, miten Eero Aho pärjää Suomen Wallanderina.

Markku Ropposen Kuhalasta pitäisi tehdä tv-sarja

Markku Ropponen: Kuhala ja kuuma kultahippu. 356 sivua, Tammi.

Ensi syksynä monen toive toteutuu, kun Seppo Jokisen loistodekkareista tehty tv-sarja tulee nähtäväksi. Komisario Koskisella luulisi olevan vetovoimaa ruudunkin puolella.

Vaan milloin tuotantoyhtiöt tajuavat Markku Ropposen yksityisetsivä Kuhalan potentiaalin? Vuonna 2002 käynnistynyt dekkarisarja muistuttaa aina vaan vinksahtaneemmassa huumorin ja jännityksen sekoituksessaan yhä enemmän Coenin veljesten absurdin ja mustan huumorin elokuvaa Fargo.

Ei muuta kuin näyttelijä Aimo Räsänen Kuhalaksi ja koira kaveriksi, niin kyllä lähtee. Ropposella on täydellinen paketti valmiina.

Suomi on perinteisesti realistisen rikosromaanin maa. Ropposen Kuhalat ovat keski-ikäisen miehen, varmasti naistenkin, seikkailukertomuksia, joissa voi sattua ihan mitä vaan realismin tuolla puolen.

Sarjan uusimmassa osassa Kuhala ja kuuma kultahippu -dekkarissa Ropponen vain kiihdyttää kierroksia vaikka meno on ollut hurjaa ennenkin. Kuhalan ostoksia marketin vihannesosastolla häiritsee sinnikäs etsivätoimiston asiakkaaksi pyrkijä, joka tarjoaa työtä varastetun kultahipun etsinnässä.

Kirja ei ehdi kunnolla alkaa, kun yksityisetsivämme törmää kahteen ensimmäiseen ruumiiseen.

Eikä se siihen jää. Hurjimmillaan tarina on, kun Kuhalan auton takakontissa kuljetetaan vielä yhtä ruumista metsään ja seurueen yhyttää kaksi elämäntaparikollista, joilla ei ole aikeita jättää todistajia. Ropposelle tyypillinen leukailu ja letkeys muuttuu tällä kertaa aidoksi jännitykseksi.

Kuhalan elämän varsitielle ilmaantuu useampia sarjan edellisistä kirjoista tuttuja tyyppejä, joista kirjailija Perttu Kane kuuluu jo vakiokalustoonkin.

Välillä vauhtia käydään ottamassa Helsingissä hirtehisissä merkeissä ennen kuin tarinassa palataan pitkäksi aikaa unohtuneeseen kultahippuun. Vasta sen jälkeen rauha ja matkoilla ollut Anastasia palaavat Mustankorkealle.

Ropposen kirjasarjassa on mukavaa sekin, että Kuhala vanhenee sen edetessä. Ensimmäisissä kirjoissa kuvattiin värikkäästi keski-ikäistä miestä kuntoilemassa. Nyt myöhäiskeski-ikäisen sydän muljahtelee ja ikä on jättänyt jälkensä.

Jos ei tv-sarjaa, niin elokuva sitten. Ropposen Kuhalat ovat niin veikeitä, että kyllä ne ansaitsisivat jotain enemmän.

Karin Smirnoffin pohjoinen angsti vetää täysin mukaansa

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo. (Jag for ner till bror). Suomentanut Outi Menna. 294 sivua, Tammi.

Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo -romaania kuvataan sensaatioksi sekä Ruotsissa että Suomessa. Se sai Ruotsin August-kirjapalkintoehdokkuuden jo ennen ilmestymistään. Tarina onkin hurja ja omaperäisesti kirjoitettu, mutta kuitenkin suoraviivainen paluu juurille -romaani.

Ja aivan hirvittävän vetävä. Siinä on samanlaista pohjoista angstia kuin Tuomo Pirttimaan talvella ilmestyneessä Heteessä. Väkivaltaa ja hurjia ihmisiä siis.

Lähdin veljen luo aloittaa Jana Kippo -trilogian. Tai janakippo, niin kuin Smirnoff nimen ja kaikki nimet kirjoittaa. Eikä käytä pilkkuja eikä sitaattimerkkejä vuorosanoissa. Tuntuu ensin rasittavalta ja turhalta kikkailulta, mutta ei ole sitä. Poikkeava kirjoitustyyli vain lisää teoksen kiehtovuutta eikä haittaa lukemista ollenkaan.

Smirnoffin esikoisromaania on vaikea sijoittaa mihinkään tyylilajiin. Jana Kippo palaa etelästä juopon veljen asuttamalle kotitilalle Smalångeriin ja aloittaa heti seksuaalispitoisen suhteen naapurissa asuvan taiteilijan Johnin kanssa.

Päätettyään jäädä kotipaikkakunnalle ainakin joksikin aikaa, Jana hakeutuu töihin kotipalveluun. Asiakkaiden myötä henkilögalleria kasvaa ja romaanin kuvaama elinpiiri laajenee.

Dekkaria romaanissa ovat monet rikokset insestistä murhiin ja petoksiin. Samoin Jana Kipon tarinan vähittäinen avautuminen ja totuuden paljastuminen kerros kerrokselta. Silkkaa kaunokirjallisuutta on Smirnoffin tapa kuvata karuja pohjoisia olosuhteita ja niiden muovaamia ihmisiä. Lädin veljen luo ei kaipaa määritelmiä luonteestaan. Kannattaa vain antautua sen viemäksi ja nauttia.

Ensimmäisen osan loppu on kaunis ja seesteinen, ihan muuta kuin mihin tarinan kuluessa luulisi päädyttävän. Ensi vuonna ilmestyy toinen osa Viedään äiti pohjoiseen. Sitä jää odottamaan nälkäisenä.

Huldan viimeinen juttu aloittaa omaperäisen dekkarisarjan

Ragnar Jònasson: Pimeys. (Dimma). Suomentanut Vilja-Tuulia Huotarinen. 238 sivua, Tammi.

Omaperäisimmät dekkarit tulevat Islannista. Rikoskirjailija ja dekkarifestivaalin perustaja Ragnar Jónasson on islantilaiseksi vielä vähän kekseliäämpi. Hänen kolmiosainen rikostutkija Hulda Hermannsdòttirista kertova sarjansa alkaa eläkkeen kynnyksellä olevan Huldan viimeisestä jutusta. Seuraavassa osassa palataan ajassa viitisentoista vuotta taaksepäin ja viimeisessä vielä kymmenen.

Käänteinen tapahtumajärjestys ei ole sarjan ainoa eikä edes suurin koukku. Avausosa Pimeys on malliesimerkki siitä, miten lukija manipuloidaan kuvittelemaan, että jahas, tällainen dekkari on kyseessä, ja sitten hänet yllätetään totaalisesti. Opetus on, että yhden ihmisen subjektiivinen näkökulma on todella vain yksi näkemys tapahtumista.

Pimeyden alussa elämäänsä pettynyt ja hieman umpimielinen Hulda saa joka tapauksessa kuulla, ettei Reykjavikin poliisi tarvitse hänen palveluksiaan edes 65 vuoden eläkeiän saavuttamiseen asti. Tilalle on tulossa lahjakas nuori mies ja Hulda voi häipyä puoli vuotta aiemmin tekemään täydellä palkalla mitä haluaa, esimies Magnùs ilmoittaa tylysti.

Vastahakoisesti Magnùs antaa Huldalle kaksi viikkoa aikaa selvittää jotain ratkaisematonta juttua. Hulda valitsee hukkuneena löytyneen venäläisnaisen tapauksen, jonka hutiloiva kollega on muitta mutkitta luokitellut itsemurhaksi. Vähällä vaivalla selviää, että totuus on toinen.

Dekkarin nykyhetken rinnalla Jònasson kuljettaa vuosikymmenten takaista tarinaa äidistä, joka on joutunut hylkäämään tyttärensä, ja toista, jossa vähän nykyhetkeä aikaisemmin mies ja nainen lähtevät rankalle talviselle retkelle Islannin vuoristoon.

Pimeys ei ole varsinainen säikyttelijädekkari, mutta kolme rinnakkain kulkevaa tarinaa pitävät yllä herkeämätöntä jännitystä ja intensiteettiä. Niin paljon Jònasson ei dekkarien sääntöjä venytä, etteivätkö ne lopulta yhtyisi samaksi tarinaksi.

Pimeys vaikuttaa aluksi pohjoismaiselta nykydekkarilta, jossa pätevä nainen leimataan työtovereiden taholta automaattisesti hankalaksi naiseksi ja hän joutuu kuitenkin siivoamaan miesten sotkut. Mutta onko se totuus Huldasta? Enempää ei voi sanoa ja tässäkin oli ehkä liikaa.

Brittilehti Sunday Times on kuvannut Huldaa yhdeksi jännityskirjallisuuden traagiseksi sankarittareksi. Siihen ei ole juuri lisättävää. Huldan viimeinen juttu on surullinen ja tuskin se tästä iloksi muuttuu, kun siirrytään hänen nuorempiin versioihinsa. Elämän ovat täyttäneet ankeudet ja menetykset. Nyt iloa tuottaa vain komea eläkkeellä oleva lääkäri Pètur, mutta ei Hulda oikein osaa ottaa hänenkään mahdollista rakkauttaan vastaan.

Ragnar Jònassonia on hehkutettu jo ennen tätä ensimmäistä suomennosta. Kehut osoittautuvat aiheellisiksi.

Kun kuningas kuolee -dekkari huumaa sekä murhajuonella että tunteiden palolla

Elina Backman: Kun kuningas kuolee. 495 sivua, Otava.

Kotimaisissa dekkareissa eletään sellaista laadullista korkeasuhdannetta ja runsauden aikaa, että kaikkia ei ehdi edes lukea ajallaan. Viime vuonna monet ylistivät Elina Backmanin esikoisteosta Kun kuningas kuolee. Nyt pokkariversion lukeneena ymmärrän hyvin heitä. Tämähän on aivan täydellinen dekkari – ja paljon muutakin.

Pokkarin julkaiseminen ennakoi sitä, että Backmanin seuraava kirja Kun jäljet katoavat on ilmestymässä kesällä.

Kun kuningas kuolee tapahtuu kuningaskunnaksi itseään kutsuvassa Hartolassa ja Helsingissä. Kummassakin on Kuninkaanportti-niminen paikka ja molemmista löytyvät ensimmäiset ruumiit. Miehet on hukutettu kuivalla maalla ja heissä on polttomerkki.

Murhia selvittävät KRP:n tunteellinen ylikomisario Jan Leino ja hänen työparinsa rikoskomisario Heidi Nurmi, päältä kova, sisältä epävarma nainen.

Samaan aikaan Hartolassa: Irtisanottu toimittaja Saana Havas on muuttanut kesäksi pikkupaikkakunnalle tätinsä luo miettimään seuraavia siirtojaan. Hän kiinnostuu tapauksesta, jossa 15-vuotias kiltti mansikkatilan tyttö Helena Toivio löytyi hukkuneena Tainionvirrasta vuonna 1989. Elämälleen suuntaa hakevalle toimittajalle siinä voisi olla ainekset true crime -kirjalle tai podcastille.

On selvää, että tapaukset liittyvät yhteen, mutta tapa jolla Elina Backman sen tekee, on niin vastustamaton ja koukuttava, että kirjaan jää kunnolla kiinni. Kerronnassa on vetoa ja vaivattomuutta, ja rikosjuoni on kimurantti ja erinomaisesti rakennettu.

Se on kuitenkin vain yksi taso. Toisella tunteet roihuavat.

Ensinnäkin Backman tavoittaa hyvin rippikoulukesäänsä elävän Helenan heräämisen uusien kokemusten janoon ja pienen paikkakunnan puristavuuteen. Nuoruuden tuska ja elämän uusi kiihkeä vaihe kulkevat käsi kädessä.

Toiseksi Backman tuo dekkariinsa kesken kaiken kihelmöivän romanssin – ja sekin toimii. Uuden suhteen jännitys, epävarmuus, odotuksen polte, ensimmäinen kosketus: aivan täydellistä.

Hyvä rikosjuoni, erinomaiset uskottavat henkilöhahmot, kerronnallinen lumo. Mitään ei puutu. Tuntuu jälkikäteen erikoiselta, että Kun kuningas kuolee ei voittanut muita palkintoja kuin Elisa Kirjan vuoden tulokkaan tittelin. Vaikea kuvitella, miten tästä voisi pistää enää paremmaksi, mutta ehkä Backman tekee sen vauhtiin päästyään itse. Odotukset ovat huippukorkealla.

EDIT: Kirja palkittiin myös Storytelin vuoden äänikirjakilpailussa jännityskirjojen sarjassa.

Timo Sandbergin kuudes Lahti-romaani kertoo ryömäläisten jatkosodasta suomalaisella keskitysleirillä

Timo Sandberg: Desantti. 364 sivua, Karisto.

Timo Sandbergin hieno viime vuosisadan ensimmäisten vuosikymmenten Lahteen sijoittuva poliittisten jännitysromaanien sarja etenee kuudennessa osassa jatkosotaan. Desantti sijoittuu Lahden lisäksi jatkosodan etulinjaan ja Aunuksessa sijaitsevaan Koverin keskitysleiriin, jossa piinattiin suomalaisia poliittisia vankeja, kun ei hengiltä saatu.

Talvisodan yksimielisyyden jälkeen Hitlerin Saksan kanssa liittoutunut Suomi oli taas voimakkaasti jakaantunut valkoisiin ja punaisiin. Toukokuussa 1940 perustetun laillisen Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS) lähes 40 000 jäsentä olivat nyt ”maanpettureita”, samoin kommunistit, jotka kieltäytyivät lähtemästä rintamalle natsi-Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan.

SNS:n perustajajäsenen Mauri Ryömän mukaan nimettyjä ryömäläisiä suljettiin ”turvasäilöihin”, joista heitä kuljetettiin rintamalle työvelvollisiksi ja taistelujoukkoihin Nikke Pärmin johtamaan ”Pärmin pataljoonaan”. Kun sodanvastustajia ei tohdittu suoraan teloittaa, ajatus oli, että heistä päästään eroon vihollisen tulituksessa.

Osa kuitenkin loikkasi heti tilaisuuden tullen Neuvostoliiton puolelle. Ylevät ajatukset taistelusta fasismia vastaan eivät useinkaan toteutuneet. Osa loikkareista ammuttiin pian, koska heitä pidettiin vakoiljoina. Osa joutui pakkotöihin ja osalle ei annettu muuta vaihtoehtoa kuin palata desanttina Suomeen tiedustelu- ja tuhoamistöihin.

Näin käy myös Sanbergin kirjasarjassa tutuksi tulleelle Matti Långille.

Muista vakiohahmoista Anton Rimminen ja Toivo Lång viettävät sotavuotensa Koverissa. Ismo Torni sen sijaan sopeutuu sotaan ja etenee aliupseeriksi ja tarkka-ampujaksi.

Lahden kotirintamalla ylietsivä Otso Kekki tutkii ravintolaan tehtyä kranaatti-iskua ja etsii desanttina piileskelevää Matti Långia sekavin miettein. Valpon miesten sotakiihko ei miellytä, mutta poliisin on hoidettava velvollisuutensa. Otso Kekki on nykytermein eri osapuolten välissä luoviva tolkun mies.

Kirjan kannessa lukee jännitysromaani, mutta dekkarimaisuudet ovat Desantissa aika vähissä. Paremminkin se on vain romaani ja miksei dokumenttiromaanikin. Koverin keskitysleirin osalta päälähteenä lienee ollut Nestori Parkkarin muistelmateos Suomalaisessa keskitysleirissä vv. 1940–1944 vuodelta 1955. Sen voi lukea kokonaan täältä . Nestori Parkkari kuuluu myös Sandbergin teoksen sivuhenkilöihin.

Sodanaikaisesta vastarintatoiminnasta taas kertoi omiin kokemuksiinsa pohjautuen Sakari Selin vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan Kun valtiopetos oli isänmaallinen teko.

Anton Rimminen ja Långin veljekset edustivat Suomen vakiintunutta ulkopoliittista linjaa, mutta viisi vuotta etuajassa. Sen takia he joutuivat vangituiksi ja kidutetuiksi niin kuin esikuvansa oikeassa elämässä. Timo Sandberg kuvaa heitä ja aikaa kiihkoilematta, mutta monista sanankäänteistä selviää kyllä, kenen puolella hänen sympatiansa ovat.

Otso Kekki -romaanisarja on kehuttu ja palkittu – hyvästä syystä. Desantti vahvistaa sen asemaa poliittisen lähihistorian merkittävänä kuvauksena.

Rottakuningas on Pascal Engmanin kolmas ja paras trilleri - rankka kuvaus väkivaltaisesta mieskulttuurista

Pascal Engman: Rottakuningas. Suomentanut Pekka Marjamäki. 470 sivua, WSOY.

Incel tarkoittaa tahdosta riippumatonta selibaattia. Se on synnyttänyt alakulttuurin, jossa nuoret miehet kokevat tulleensa naisten syrjimiksi ja puhuvat heistä halveksuvasti ja uhkailevasti.

Kaikki eivät vain puhu. Vuonna 2018 Alek Minassian ajoi Kanadassa autolla jalankulkijoiden päälle ja tappoi kymmenen ihmistä. Neljä vuotta aiemmin Kaliforniassa Elliot Rodger murhasi kuusi ihmistä. Tekojen motiivina oli kostaminen naisille ja vallankumouksen käynnistäminen.

Minassianiin ja Rodgeriin viitataan Pascal Engmanin kolmannessa trillerissä Rottakuningas. Sen nimihenkilön tavoitteena on lyödä heidän ennätyksensä, tehdä vielä isompi joukkomurha incel-hengessä, julkaista manifesti ja käynnistää vallankumous.

Pascal Engman nousi ruotsalaisen yhteiskunnallisen trillerin kärkinimeksi esikoisteoksellaan Patriootit , joka suomennettiin toissa vuonna. Sen äärioikeistolaiset ”kaupunkisissit” murhasivat muukalaisvihaa vastaan kirjoittavia toimittajia.

Isojen teemojen parissa oltiin myös vuosi sitten suomennetussa Polttavassa maassa , mutta lopun remesmäinen toimintarymistely ja ontot henkilökuvat söivät ihmiskaupasta kertovan tarinan uskottavuutta.

Rottakuningas on Engmanin onnistunein kirja. Yhteiskunnallinen sanoma ja henkilökuvaus ovat ensi kerran tasapainossa. Nyt hän on malttanut olla kärjistämättä liikaa teoksen pahiksia. He eivät tee väkivaltaa, koska nauttivat siitä sen itsensä vuoksi vaan siksi, että heillä on ideologia ja tehtävä.

Päähenkilö on nyt toista kertaa poliisi Vanessa Frank, joka luulee aluksi selvittävänsä tavallista perhepiirissä tapahtunutta murhaa, jossa syyllinenkin on ilmiselvä. Juttu kuitenkin laajenee ja Frank saa salaiseksi avukseen edellisestä teoksesta tutun entisen eliittisotilaan Nicolas Paredesin, joka välillä oli sortunut rikoksen poluille.

Vanessa Frank on itse asiassa samanlainen henkilöhahmo kuin ensimmäisenä nordic noir -sarjana pidetyn tanskalaisen Rikos-tv-sarjan (2007–2012) Sarah Lund. Äärettömän pätevä työssä, mutta yksinäinen ja hukassa yksityiselämässään.

Vasta nyt ensi kerran näkemälleni Rikokselle (löytyy C More -palvelusta) on moni muukin dekkarien poliisinainen paljon velkaa siinä, missä sitä seurannutta Siltaa on kopioitu kyllästymiseen asti juonikuvioita myöten pohjoismaisissa dekkareissa.

Rottakuningas on hyvin rakennettu. Lukuisat sivujuonilta näyttävät polut ja henkilöt tuovat sen teemoihin Engmanilta aiemmin puuttunutta moni-ilmeisyyttä, mutta kaikki johtavat kohti vaikuttavaa loppuhuipennusta.

Itse nimihenkilö Rottakuningas on pohjustettu uskottavasti ja karmaisevasti. Sitaatit romaanien eri osien välillä kertovat, että jotkut miehet hautovat todella synkkää vihaa päänsä sisällä. Siitä on lyhyt askel uskomattomalta tuntuviin tekoihin.

 Lyhyet kappaleet koukuttavat ja pitävät kihelmöivää jännitystä herkeämättä yllä, joten Rottakuningas toimii puhtaasti huipputrillerinäkin pulssia nostattavalla tavalla.