Viktor Kärppä on rautaa

Matti Rönkä: Tappajan näköinen mies. Loisto-pokkari. 220 sivua. Hyvä veli, paha veli. Gummerus. 239 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 24.9.2003.

Ylen tv-uutisten toimittaja Matti Rönkä osoittautuu melkoiseksi velhoksi dekkarien kirjoittajana. Hänen luomansa sortavalalainen paluumuuttaja Viktor Kärppä on suomalaisten jännärien omaperäisin hahmo. Ei rosvo, ei poliisi eikä yksityisetsiväkään, vaan Helsingissä pienimuotoista bisnestä harjoittava asioiden järjestelijä laillisen ja laittomuuden rajamailla.
 Vai ovatko Röngän kaksi Viktor Kärppä -romaania dekkareita ollenkaan? Kyllähän kummassakin selvitellään rikoksiakin, mutta päällimmäisenä on sittenkin Suomessa vaikuttavan venäläisen kulttuurin oivaltavan tarkkanäköinen ja muhkea sekä veijarimainen kuvaus. Miten Matti Rönkä voikin olla näin hyvin sisällä siinä maailmassa.
 Kirjoittajana Rönkä on loistava. Juoni kulkee vaivattomasti, sanat soljuvat tuoreesti ja dialogi on poskettoman herkullista olematta kuitenkaan tekohauskaa tai -pirteää, mikä on usein komediallisten dekkareiden heikkous.
 Viime syksynä ilmestynyt ja nyt halpana pokkarina julkaistu Tappajan näköinen mies on perinteisempi dekkari kuin Hyvä veli, paha veli. Viktor Kärppä saa tehtäväksi jäljittää äveriään suomalaisen aviomiehen kadonneen virolaisen vaimon, joka sattuu olemaan karskin tallinnalaisen gangsterin sisar.
 Erityisen jännittävä kirja ei ole, mutta niin hyvin ja mielenkiintoisesti se on kirjoitettu, että sitä lukee herpaantumatta. Erityisen elementissään Rönkä on silloin kun hän vie Viktor Kärpän Tallinnaan tai sairasta äitiään tapaamaan Sortavalaan.
 Kirjassa Hyvä veli, paha veli myös Kärpän veli Aleksei muuttaa Suomeen. Vaikeudet alkavat, kun joku samaan aikaan levittää superheroiinia Helsinkiin.
 Jälkimmäisessä kirjassa Matti Rönkä antaa vielä enemmän tilaa Viktor Kärpän moninaisille bisneksille ja yksityiselämälle. Tuntuu kuin hän olisi vasta lopussa havahtunut siihen, että se heroiinijuttukin pitäisi selvittää ja se selvitetäänkin sitten hurtilla äksönillä.
 Kerrassaan mainio kirjakaksikko.

Håkan Nesser velttoilee

Håkan Nesser: Komisario ja hiljaisuus (Kommissarien och tystnaden). Suomentanut Saara Villa. 326 sivua. Tammi.
Julkaistu Kansan Uutisissa 12.9.2003.

Håkan Nesserin kymmenosaiseksi kasvava Van Veeteren -sarja tulee puoliväliin heikoissa merkeissä. Erittäin hienojen romaanien jälkeen Nesser on päästänyt käsistään harvinaisen velton työn. Komisario ja hiljaisuus on dekkari, joka piti lukea puoliväkisin loppuun.
 Missä vika?
 Kirjan lähtökohta on kiinnostava. Poliisi saa vihjeen, että Puhdas elämä -uskonlahkon kesäleiriltä on kadonnut nuori tyttö. Lahkosta tämä kiistetään, mutta pian löytyy ruumis ja sitten toinen. Samaan aikaan lahkon johtaja Oscar Jellinek katoaa jäljettömiin.
 Komisario Van Veeteren valmistautuu kesälomaansa ja ehkä lopulliseen elämänmuutokseen. Kotikaupungissaan Maardamissa hän katselee sillä silmällä myytävänä olevaa antikvariaattia.
 Mietteet keskeytyvät, kun Van Veeteren lähetetään Sorbinowoon konsultoimaan tutkimuksia tytön mahdollisesta katoamisesta. Tutkintaa vaikeuttaa se, etteivät lahkolaiset suostu puhumaan sanaakaan poliisille.
 Kiinnostavasta asetelmasta Håkan Nesser on kirjoittanut romaanin, joka käy suurimmaksi osaksi tyhjäkäynnillä. Kirjoittajan kepeä tyyli on huutavassa ristiriidassa sen kuvaamien kauheiden tapahtumien kanssa. Nesser vieraannuttaa lukijan aiheesta niin kauas, että uhrien kohtalo tuntuu sinänsä yhdentekevältä.
 Sorbinowossa tutkimuksia johtaa poliisimestarin sijainen Kluuge. Iso joukko poliiseja hyörii tapahtuneen kimpussa, mutta konsultti Van Veeteren harhailee omilla teillään. Nesser painottaa poliisityön sijasta Van Veeterenin nauttimia hyviä aterioita ja oivallisia viinejä.
 Noin 300 sivun kohdalla kirjailija huomaa, että tarina pitäisi saada päätökseenkin. Siinä ei poliisitutkimusta tarvita, kun Van Veeteren hoksaa sherlockholmesmaisella oivalluksella, mistä tapahtumasarjassa on kysymys ja sitten juttu pannaan pakettiin.

Alexandra Marininan superanalyytikko jää etäiseksi

Alexandra Marinina: Irina tietää liikaa. Suomentanut Olli Kuukasjärvi. 316 sivua. Otavan Crime Club.
Julkaistu Kansan Uutisissa 21.3.2002.

Noin viisi vuotta sitten kustantamot havahtuivat siihen, että jokaisen tuli hankkia talliinsa laadukas ruotsalaisdekkaristi. Wallanderin jalanjäljissä itänaapuriin saapuivat Erik Winter, Annika Bengtson ja Van Veeteren.
 Nyt käynnissä näyttää olevan vastaavanlainen venäläisdekkarien buumi. Viime syksynä meille esiteltiin Boris Akuninin historiallinen sankari Erast Fandorin (WSOY) ja Andrei Konstantinovin raju pietarilaismafian kuvaus Tappava troikka (Tammi).
 Uusimpana tuttavuutena Otava tuo markkinoille moskovalaisen rikosanalyytikon Anastasia Kamenskajan Alexandra Marininan kirjassa Irina tietää liikaa.
 Venäjällä vuonna 1993 ilmestynyt dekkari ei aivan täytä niitä lupauksia, joita Marininan maanmiehet nostattivat.
 Se kyllä lähtee terävästi liikkeelle sisäasiainhallinnon tutkijan Irina Filatovan palkkamurhasta, josta vastuussa ovat Tilaaja, Organisoija ja Toteuttaja. Toteuttaja on tapaturmien erityisasiantuntija, mutta sattuman kautta Irinan sähköiskulta vaikuttava kuolema paljastuukin aivan muuksi.
 Petrovkan miliisiaseman salainen ase Nastja Kamenskaja lähtee selvittämään murhaa sen motiiveista käsin. Ehkä jotain Venäjän 1990-luvun alkuvuosien ilmapiiristä kertoo se, miten heppoisin perustein Tilaaja on tehnyt toimeksiantonsa.
 Mutta Kamenskaja tutkii -sarjan avaus kääntyy pian raskassoutuiseksi ja sekavaksikin luettavaksi. Ainakin tässä ensimmäisessä romaanissa päähenkilö on myös hyvin epäuskottava hahmo.
 Kustantajan mukaan Kamenskajan tutkimukset kuvaavat nyky-Venäjän arkea, naisen asemaa ja taloudellista epätasa-arvoa.
 Arkisissa ympyröissä kirjassa ei kuitenkaan juuri liikuta ja Nastja on niin ylivoimainen hahmo, ettei häntä oikein osaa pitää sorretun naisen perikuvanakaan.
 Ylivoimaisen älynsä lisäksi hän vastaa mestarillisena naamioitujana myös murhan kenttätutkimuksista ja päätyy lopulta viettämään vuorokauden murhaajan seurassa päästäkseen pälkähästä Fermatin teoreeman avulla.
 Enemmän teoreettinen kuin jännittävä on koko dekkarikin, mutta ennakkotietojen perusteella parempaa on luvassa seuraavissa osissa.

Piilevä fasismi kummittelee Ruotsissa

Henning Mankell: Tanssinopettajan paluu (Danslärarens återkomst). Suomentanut Laura Jänisniemi. 522 sivua. Otava.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.10.2002.

Henning Mankellin ensimmäinen jännäri Wallander-sarjan jälkeen. Onko magiikka tallella? Ovatko henkilöt yhtä mielenkiintoisia kuin ennen? Vieläkö riittää rikoksia Ruotsissa ratkaistavaksi?
 Kyllä, kyllä ja kyllä.
 Wallander-fanit voivat huokaista helpotuksesta. Tanssinopettajan paluu on suorastaan sietämättömän hyvä jännityskirja ja sen päähenkilö, rikospoliisi Stefan Lindman voisi olla Kurt Wallanderin nuorempi veli synkkine yksinäisine ajatuksineen.
 Henning Mankell on jälleen rakentanut mysteerin, joka ei hellitä otteestaan. Syrjäiseen kylään muuttanut entinen poliisi Herbert Molin murhataan raa'asti ja hänen talostaan löytyvät verijäljet muistuttavat tangon askelia.
 Molinin entinen työtoveri Stefan Lindman odottaa syöpähoitojen alkamista ja pakenee ahdistustaan murhapaikalle Härjedalenin metsiin Pohjois-Ruotsiin. Siellä hän tutustuu murhatutkintaa johtavaan sympaattiseen Giuseppe Larssoniin ja jahti voi alkaa.
 Jo kirjan prologi antaa ymmärtää, että fasismista on kysymys. Eikä tässä paljasteta suurta salaisuutta, kun kerrotaan, että syrjäänvetäytyneeltä Herbert Molininilta löytyy taustaltaan menneisyys isolla M:llä toisen maailmansodan aikana.
 Henning Mankell pistää Stefan Lindmanin tutustumaan ruotsalaiseen fasismiin ennen ja nyt. Paljastuu, että 1930-luvulla Ruotsissa vaikutti voimakas natsivirtaus ja edelleen sen perilliset odottavat piiloissaan tilaisuutta ryhtyä hirmutekoihin.
 Varoitus ei tunnu yhtään liioitellulta. Tämän syksyn vaaleissa äärioikeisto eteni voimakkaasti Ruotsissa joskin uusnatsit jäivät sentään vaille valtuustopaikkoja.
 Tanssinopettajan paluun rakenne on tuttu Mankellin aiemmista kirjoista. Murhaaja selviää jo kirjan alkupuolella ja motiivitkin alkavat paljastua jo hyvissä ajoin, vaikka kaikki kirkastuukin vasta lopussa.
 Osoitus todellisen mestarin työstä onkin se, että kirjan imu säilyy viimeiseen sivuun asti, vaikka lukija on tiennyt jo paljon aikaisemmin, että kuka sen teki ja miksi.

Van Veeteren ja naisen kolkko kosto

Håkan Nesser: Syntymämerkki (Kvinna med födelsemärke). Suomentanut Saara Villa. 312 sivua. Tammi.
Julkaistu Kansan Uutisissa 24.9.2002.

Håkan Nesserin neljäs Van Veeteren -dekkari on häkellyttävän hyvä. Aiemmissa romaaneissa vaivanneet keinotekoisuudet ja päähenkilön yli-ihmismäisyydet ovat poissa. Jäljellä on kirkas rikostarina, josta ei puutu mitään eikä ole mitään liikaa.
 Nesserin tarina sinänsä kuuluu dekkareiden vakiokalustoon. Nainen kostaa kokemansa vääryyden murhaamalla syylliset yksi toisensa jälkeen. Poliisit yrittävät ymmärtää, mistä on kyse. Ja kun vihdoin ymmärtävät, pysäyttää murhaajan, kun hänen tehtävänsä on vielä kesken.
 Miten Van Veeterenin ryhmä tässä onnistuu, sitä ei parane tässä paljastaa, sillä epäsovinnaisiin loppuratkaisuihin mieltynyt Nesser yllättää tälläkin kertaa.
 Håkan Nesser saattaa olla tämän hetken dekkarikirjailijoista paras kirjoittaja. Hänen ilmeikäs kielensä hyväilee aivopoimuja. Kielikuvat ovat tuoreita ("päivä raahautui eteenpäin kuin hylje autiomaassa") ja dialogi vaivattoman luontevaa.
 Nesserin aiemmissa kirjoissa häiritsevä tekijä on ollut komisario Van Veeterenin ylivertaisuus. Muut poliisit tekevät normaalia tutkintaa etenemättä juuri mihinkään. Sitten Van Veeteren selvittää jutun lähes papereiden perusteella.
 Nyt Håkan Nesser palaa tavallisen poliisiromaanin muotoon. Pääosassa ei ole yksi komisario, vaan tutkintaryhmä, joka etenee vääjäämättä kohti ratkaisua. Mutta niin etenee myös tehtäväänsä suorittava kostaja, murhaaja, jonka teot saavat uskottavan tuntuisen selityksen.
 Syntymämerkki on vuoden parhaita dekkarisuomennoksia.

Ilkka Remeksen Itäveri ei jännitä

Ilkka Remes: Itäveri. WSOY.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.10.2002.

Mitähän tästä oikein pitäisi ajatella?
 Taloustieteitä opiskellut kokki saa selville, ettei olekaan vasemmistolaisten vanhempiensa oikea lapsi, vaan hänet on adoptoitu 1970-luvulla DDR:ssä. Ulkoministerin poika Juho Nortamo selvittää käden käänteessä oikeat vanhempansa ja löytää Moskovasta biologisen isänsä, öljymiljonäärin, jolla on läheiset suhteet Kremliin. Muutaman mutkan kautta Juholla on näpeissään Venäjän presidentti. Palautuuko Viipuri Suomelle?
 Trillereissä kaikki on mahdollista ja kuvioiden pitääkin olla suuria. Itäveressä laajempana taustakuviona on vielä Venäjän ja USA:n kamppailu Kaspianmeren öljyvarojen hallinnasta.
 Megameininkiä tarvitaan, mutta tällä kertaa Ilkka Remes ylittää uskottavuuskynnyksen liian korkealta. Tämän syksyn uutuus ei yksinkertaisesti toimi. Seikkailun jokamies kohtaa aivan liian uskomattomia käänteitä ja ylittää jokaisen esteen onnellisten sattumien avulla.
 Jännitys ei nouse remesmäisiin mittoihin edes lopun takaa-ajon aikana, koska kaikki käy Juholta niin helposti. Ja varsinainen loppuratkaisu on todellinen antikliimaksi.
 Ilkka Remeksen mukaan kirjan tausta löytyy Argentiinan sotilasjuntan aikaisista tapahtumista. Monet "kadonneiden" lapset saivat selville, että heidän oikeat vanhempansa oli tapettu ja adoptiovanhemmat olivat tappajia.
 Samantapaisesta lähtökohdasta Juho Nortamo joutuu uuteen elämäntilanteeseen ja kyseenalaistamaan vanhat asenteensa. Yhtäkkiä anti-attacilainen onkin kansallistamassa venäläistä öljyjättiä.
 Kritiikistä huolimatta Ilkka Remestä pitää jälleen kerran onnitella iskemisestä ajan hermoon. Taistelu vaikutusvallasta Kaspianmeren öljykentillä ei voisi olla ajankohtaisempi jännärin aihe. Harmi vain, että Remeksen käsittelyssä se tuntuu päälleliimatulta. On pitänyt olla joku lanka, jonka kautta tapahtumiin voi kytkeä myös USA:n presidentin.

Pimeyden virta on vuoden dekkari

Rennie Airth: Pimeyden virta (River of Darkness). Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 413 sivua. Blue Moon.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.10.2002.

Jyväskyläläinen pienkustantamo Blue Moon näyttää jälleen kyntensä. Laatudekkareiden kustantamo on törmännyt todelliseen löytöön ja julkaissut mitä ilmeisimmin vuoden parhaan rikosromaanin Suomessa.
 Rennie Airthin esikoiskirja Pimeyden virta tyrmää tyylillään, karmii selkäpiitä piinaavalla jännityksellään ja jää vaivaamaan pääkoppaa pitkäksi aikaa. Että esikoiskirja voikin olla näin hyvä ja kirjailija kerralla valmis!
 Kirjoittajana eteläafrikkalaissyntyinen Airth ei tosin ole eilisen teeren poikia, mutta tyyli on aiemmin ollut toinen. Hän on toiminut pitkään uutistoimisto Reutersin ulkomaankirjeenvaihtajana.
 Mutta Pimeyden virrassa Rennie Airth menee kauaksi uutisvirrasta ja vie lukijansa vuosikymmenten taakse. Eletään helteistä kesää 1921 Englannissa. Maaseudulla Surreyssä Highfieldin kylän raukean pitkän viikonlopun päättää komean talon murhenäytelmä. Koko perhe on joutunut joukkomurhan uhriksi.
 Onko kyseessä käsistä riistäytynyt ryöstöyritys vai psykopaatin verityö, sitä ryhtyy selvittämään Scotland Yardin komisario John Madden apunaan vihreä, mutta innokas etsivä Billy Styles.
 Madden on mies, joka kantaa ensimmäisen maailmansodan taakkaa harteillaan ja sen paino on raskas. Henkilökohtaisessa elämässä kärsityt menetykset ja sotakokemukset ovat muokanneet miehen, jonka elämässä on vain työ ja siksi se on tehtävä hyvin.
 Kuten dekkareihin kuuluu, pääsevät Maddenin miehet vähä vähältä murhaajan jäljille, mutta tämäkin on uudelleen liikkeellä. Asetelma "ehtiikö poliisi ennen uutta iskua" on ehkä satoja kertoja ennenkin kerrottu, mutta Rennie Airth osaa kiristää jännityksen äärimmilleen. Ja sittenkin loppukoukkua seuraa vielä uusia yllätyksiä.
 Pimeyden virta on paljon enemmän kuin yhden takaa-ajon kuvaus. Sekä Maddenin että murhaajan mielenliikkeitä seuraamalla se nousee yleispäteväksi kuvaukseksi sodan mielettömyydestä ja sen seurauksista pitkälle sen jälkeen, kun aseet ovat vaienneet. Airth ei kuitenkaan saarnaa sanomaansa, vaan kirjoittaa yhden kaikkien aikojen komeimmista psykologisista jännäreistä.
 Kustantajan mukaan Pimeyden virta  on trilogian avausosa. Parhaillaan valmistumassa oleva seuraava kirja sijoittuu vuoteen 1932 ja heijastaa jo tulevan sodan ensimmäisiä värähdyksiä.