Sensaatiomaisen hyvä Tottelemattomat, Joona Keskitalo sinkoaa kerralla dekkarihuipulle

 Joona Keskitalo: Tottelemattomat. 378 sivua, Bazar.

Suomalaisen dekkarin vuosi 2021 on ollut kaikkien aikojen kovin jo ennen tätä teosta, ja nyt kirsikaksi kakun päälle nousee Joona Keskitalon esikoinen Tottelemattomat. Huumekaupan ilmiöistä kymmenkunta vuotta sitten kertova jännäri ylittää taidokkuudellaan käsityskyvyn. Keskitalo välttää kaiken tavanomaisuuden, kerronta on tiukkaa ja vetävää, henkilöt moniulotteisia, dialogi syöksee tulta, yllätykset seuraavat toisiaan.

Tottelemattomia ovat yläasteella tutustuneet Pete, Max, Jesse ja Jonas, jotka tekivät koululaisina laitonta bisnestä myymällä Venäjältä salakuljetettua tupakkaa.

Aikuisina tiet ovat vieneet eri suuntiin, mutta nyt porukka kootaan uudelleen yhteen. Internetin pimeän puolen kauppapaikka Silkkitie mahdollistaa uudenlaisen huumekaupan, jolla liiketoimissaan vaikeuksissa olevat Pete ja Max saisivat taloutensa kuntoon. Avuksi tarvitaan kuitenkin bittinikkari Jessen ja lakimies Jonaksen taitoja.

Tottelemattomat näyttää aluksi ainakin osittain veijariromaanilta. 2010-luvun alussa tapahtuvaa huumekauppaa ryyditetään markkinoinnilla ja brändäyksellä, johon liittyy jopa hyväntekeväisyys. Uusi nopeasti arvoaan nostava virtuaalivaluutta bitcoin tarjoaa tilaisuuden rikastumiseen kuin itsestään. Rahanpesu hoidetaan oman nettikasinon kautta.

Se on kuitenkin vasta alkua. Meno muuttuu kovemmaksi ja julmemmaksi, kun nelikko solmii suhteet Venäjän mafiaan ja joutuu samaan aikaan rikollisjengiä johtavan Stefun ja korruptoituneen huumepoliisi Arin tähtäimeen. Kyllä, Jari Aarnion varjo on pitkä uusissa suomalaisissa huumedekkareissa. Keskitalo mukailee mallikkaasti tämän tynnyrijutun tapahtumia romaanissaan.

Tottelemattomat on tarinaltaan omaperäinen, mutta kovimpaan laatuluokkaan sen nostaa Joona Keskitalon vimmainen kerronta. Näkökulmahenkilöt kertovat tapahtumista vuorollaan ja aina välissä Pete kertoo tarinaa toimittajalle vuonna 2021. Jännite on hirmuinen ja pakottaa lukemaan tarinaa eteenpäin, koska yhtään ei voi tietää, millaisen käänteen Keskitalo on seuraavaksi keksinyt.

Ahneuden voima, joka saa ihmisen ylittämään kaikki rajat, huumeisen elämän kurjuus, ammattirikollisten näennäisen liittolaisuuden taakse kätkeytyvä petollisuus. Siinä joitakin Tottelemattomien teemoja.

Joona Keskitalo nousee kertaheitolla suomalaisen rikoskirjallisuuden tähtikaartiin ja uudistaa perinteisen poliisi-vetoisen huumedekkarin 2020-luvulle. Ensi syksynä ilmestyvää jatkoa jää odottamaan nälkäisenä.

Tottelemattomat heittää kovan haasteen tähän asti vuoden parhaana esikoisdekkarina pitämälleni Anu Ojalan Jääsilkkitielle, joka sekin sijoittuu huumekaupan maailmaan. Aika lähellä on, että Tottelemattomat on koko vuoden paras Suomessa julkaistu dekkari, siis käännöskirjat mukaan lukien.

Pasilan myrkyn kolmas osa Saarni on aiempia viihteellisempi

 

Kale Puonti: Saarni (Pasilan myrkky 3). 286 sivua, Bazar.

Pitkän linjan huumepoliisi Kale Puonti debytoi viime syksynä toimivalla poliisiromaanilla Manni ja nyt Pasilan myrkky -sarjassa mennään jo osassa kolme. Saarnikin on niin hyvä poliisidekkari, että antaa tulla vaan vaikka vieläkin kiivaampaan tahtiin. Kyllä näitä lukee mielikseen. Seuraava osa onkin tulossa jo tammikuussa.

Saarni on poliisihallituksen ylitarkastaja Paavo Saarni, joka ahneuksissaan sotkeentuu huumekauppaa ja muuta rikollista toimintaa harjoittavan lapsuudenystävänsä Veijo Virkin bisneksiin. Sotkeentuu ja sortuu. Aluksi Saarni saa Virkiltä kuumia vinkkejä, jotka lisäävät hänen mainettaan, mutta eihän ole palveluksia ilman vastapalveluksia ainakaan ammattirikollisten maailmassa.

Puonti valottaa sarjassaan huumekauppaa eri näkökulmista. Manni oli huumediileriksi päätynyt yksityisyrittäjä ja kakkososan Milo pieni ratas Suomessa vaikuttavassa albanialaismafiassa. Saarnissa on vuorossa korruptoituneen poliisipomon tapaus, joka on koko sarjankin lähtökohta. Pettymys entiseen päällikköönsä Jari Aarnioon pisti Puontin kirjoittamaan realistisia romaaneja huumedekkareista.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa realismi onkin tiukkaa. Puonti kuvaa huumekaupan reittejä ja kytköksiä toden tuntuisella, mutta vetävällä tavalla. Ei liikaa poliisitoiminnan nippeleitä ja riittävästi inhimillistä kosketusta sekä rosvoihin että poliiseihin. 

Saarnia lukiessa tuntuu, että Puontille on tullut tarve vähän irrotellakin. Virkki on uskottava vanhan liiton rikollinen, joka pyörittää liiketoimiaan Tattarisuon rähjäisestä käytettyjen autojen liikkeestään käsin. Poliisipomon sortuminen rikollisille teille on puolestaan oikeudessa vahvistettu juttu. 

Realismin kahleista Puonti irtaantuu siinä vaiheessa, kun korttitalo sortuu ja pakomatka alkaa. Jälkien peittäminen kahta ruumista kuljettamalla on rankasti yliampuvaa, mutta oudon viihdyttävää. Se tuo mieleen Sam Peckinpahin makaaberin elokuvan Tuokaa Alfredo Garcian pää, jossa päähenkilö kuljettaa autonsa etupenkillä aina vain pahemmin haisevaa päätä.

Puonti kirjoittaa reilusti alle 300-sivuisia kirjoja. Mittaa edes sen verran niihin on saatu normaalia isommalla fonttikoolla. Tämä on varmasti yksi syy tuotteliaisuudelle. Saarnia olisi voinut kirjoittaa viitseliäämminkin. Nyt loppuratkaisu tulee liian uskomattoman sattuman kautta ja vähän töksähtäen. Silti: laatutyötä tämäkin osa. Puonti tuntee kuvaamansa maailman ja osaa kertoa siitä eloisasti ja kiinnostavasti. .

Ragnar Jonassonin Hulda-sarjan kakkososaa lukiessa hengittäminen meinaa unohtua

 Ragnar Jónasson: Saari (Drungi). Englanninnoksesta suomentanut Oona Nyström. 297 sivua, Tammi.

 Ragnar Jónassonin syystäkin kehutun Hulda-sarjan ensimmänen osa Pimeys ilmestyi suomennoksena keväällä ja trilogian keskimmäinen jo nyt. Saari tapahtuu viitisentoista vuotta ennen rikostutkija Hulda Hermansdóttirin viimeistä juttua, sillä sarja etenee käänteisessä järjestyksessä.

Pimeydessä miesten sorsima Hulda sai luvan tutkia vielä yhtä juttua ennen kuin hänet pakotettiin eläkkeelle nuorempien miesten tieltä. Saaressa asetelma on sama. Hulda on kokenut ja pätevä rikostutkija, mutta ei etene urallaan. Hänelle oikeastaan kuuluvan ylennyksen saa lipevä uraohjus Lýdur selvitettyään syrjäisessä mökissä tapahtuneen murhan.

Kymmenen vuotta myöhemmin nuori nainen kuolee autiolla jylhällä saarella, johon neljä nuorta aikuista on kokoontunut muistelemaan viidettä, jonka kuolemasta on kulunut kymmenen vuotta. Viisikko oli aikanaan tiivis ystäväjoukko, mutta hajaantunut tahoilleen.

Kuolemantapausta Reykjavikista tutkimaan kutsuttu Hulda vainuaa, että kuolema ei ollut onnettomuus, ja muutenkaan kaikki ei mennyt aivan niin kuin järkyttyneet nuoret kertovat.

Jónasson ottaa kaikki irti Islannin karusta luonnosta heti teoksen ensisivuilla ja osoittautuu jälleen tunnelman luonnin mestariksi. Siitä saadaan nauttia läpi teoksen.

Alussa ollaan vuodessa 1987. Benedikt-niminen nuori mies on onnensa kukkuloilla päästessään viikonlopuksi mökille uuden ihastuksensa kanssa. Lukija tietää, että ei tässä hyvin käy, mutta kenelle käy huonosti ja miksi? Lopullinen vastaus tulee vasta kirjan lopussa.

Huldan rikostutkintaa kymmenen vuotta myöhemmin Jónasson kuvaa niin intensiivisesti, että kirjaa lukiessa hengittäminen tahtoo välillä unohtua. Jännitys ja arvoituksen ratkeamisen odotus nousevat huippuunsa ilman mitään ulkoisia tehokeinoja. Vähäeleisyydestä kasvaa dekkarin vahvuus. Se vie murhatutkijan sisimpään.

Hulda on perheensä menettänyt ankeaa elämää viettävä tyyppi, joka hukuttaa tyhjyyden tunteensa maaniseen työntekoon. Nyt hänen pitää vielä yrittää pitää esimiehekseen noussut Lýdur erossa tutkinnasta, josta mies on oudon kiinnostunut.

Pimeydessä kerrottiin Huldan lapsuudesta. Saaren sivujuonessa hän etsii isäänsä, joka oli Islannissa palvellut amerikkalaissotilas. Matka Yhdysvaltoihin tuntuu hieman irralliselta, mutta se syventää lisää Huldan yksinäistä luonnekuvaa. Eläkkeelle jäämisensä kynnyksellä hänelle olisi tarjolla rakkautta, mutta sitä Hulda on kykenemätön ottamaan vastaan.

Rauhallisesti etenevä Saari kasvaa kohti traagista loppua. Niin moni elämä on tuhoutunut yhdestä valheesta lähteneestä tapahtumaketjusta.

Kuten Pimeydestä tiedämme, merkittävän murhajutun ratkaisu ei saattanut Huldan uraa lentoon. Ragnar Jónasson antaa ankean kuvan naisen asemasta Islannin poliisissa.

Trilogian päätösosa Sumu ilmestyy ensi vuonna. Se sijoittuu aikaan kymmenen vuotta ennen Saarta. Odotukset ovat korkealla, sillä Jónasson on raikas tuulahdus jo puhki kulutetussa nordic noirissa, jos sellainen sana nyt sopii näihin sysisynkkiin tarinoihin.

Sebastian Bergman sivuosassa nimikkosarjassaan - vai onko sittenkään?

 Mikael Hjorth ja Hans Rosenfeldt: Vihan jäljet (Som man sår). Suomentanut Elina Lustig. 453 sivua, Otava.

Kriminaalipsykologi Sebastian Bergman on ruotsalaisten dekkarien vastenmielisin päähenkilö. Itsekeskeisyydessään täysin holtittomalle Bergmanille vetää vertoja vain Leif GW Perssonin epäpätevä, mutta itsevarma poliisi Evert Bäckström.

Sebastian Bergman on ruotsalaisten tv-dekkarien käsikirjoittajien Mikael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin onnistunut luomus. Nyt jo seitsemänteen osaan edenneen murharyhmästä kertovan sarjan päähenkilöt ovat erikoisen onnistuneita kaikessa monisäikeisyydessään ja henkilöiden keskinäiset suhteet tuovat kirjoihin oman jännitteensä sen lisäksi, että kirjojen juonet ovat koukuttavia ja jännittäviä.

Vihan jäljissä murharyhmän johtoon on astunut Vanja Lithner, jonka elämän Sebastian Bergman on sekoittanut perusteellisesti sarjan aiemmissa osissa. Bergman on paljastunut Vanjan oikeaksi isäksi ja nyt hän on myös seestynyt isoisä. Parisuhdekin toimii teknisen tutkijan Ursulan kanssa.

Sebastian Bergman näyttää olevan sivuroolissa omassa sarjassaan. Hän on irtaantunut murharyhmän avustajan roolista eikä ole mukana, kun Vanjan johtama ryhmä jahtaa murhaajaa Karlshamnissa. Joku ampuu ihmisiä kiihtyvään tahtiin ja katoaa jälkiä jättämättä. Mikään ei näytä yhdistävän uhreja.

Lukija tietää enemmän kuin poliisit. Bonnie ja Clyde -tyyppinen nuori parivaljakko rakastaa toisiaan ja kiertää kostamassa vanhoja vääryyksiä. Alkunsa tapahtumat saavat luokkakokouksesta.

Hjorthin ja Rosenfeldtin tarina kulkee sujuvasti ja ammattitaitoisesti, mutta Sebastian Bergman -sarjan paras taika tuntuu olevan kateissa, kun päähenkilö on poissa. Hän näkee painajaisia vuoden 2004 Tapaninpäivän tsunamista, jossa menetti perheensä ja muuttui ihmisenä paskiaiseksi.

Mutta eihän se niin mene, että taitava kirjailijakaksikko olisi tälläkään kertaa tyytynyt rutiinidekkariin. Pitkälti yli kirjan puolivälin kestävä sinänsä kaikin puolin vetävä murhaajajahti paljastuu vain esinäytökseksi. 

Kuten sarjan lukijat hyvin tietävät, Vanjan luottomies Billy elää kaksoiselämää. Huipputason rikostutkija on myös himomurhaaja, jonka sisäinen käärme herää jälleen ja vaatii lisää uhreja Billyn pyhistä lupauksista huolimatta. Hänestä on tulossa kaksosten isä, joten enää ei ole varaa mokata.

Hjorth ja Rosenfeldt kehittävät dekkarinsa kakkosjuonesta oikeasti jännittävän kilpajuoksun, sillä pelissä ovat Bergmanille rakkaimmat ihmiset, eikä koskaan voi olla varma, että hyvin tässä lopulta käy. Sen verran kieroja juonia kaksikko on aiemminkin punonut.

Rosenfeldtilta ilmestyi viime vuonna erittäin hieno Haaparantaan sijoittuva dekkari Surman susi, mutta Vihan jälkien totaalinen yllätysloppu antaa ymmärtää, että Sebastian Bergman -sarjakin saa lisää jatkoa. Lisää sotkuisia ja niin kiinnostavia ihmissuhteita on luvassa.

Missä muuten viipyy Sebastian Bergman -tv-sarjan Suomen esitys? Sitä on näemmä tehty kaksi kautta vuosina 2010-2013 ja pääosissa tietysti kaikkia muitakin suuria ruotsalaisia dekkarihahmoja esittänyt Rolf Lassgård.

Tuskastuttavan tylsä sarjamurhaajajännäri Kameleontti jatkaa ruotsalaisen dekkarin alamäkeä

 Jonas Moström: Kameleontti (Kameleonten). Suomentanut Lauri Kulmala. 453 sivua, Gummerus.

Ensin ajattelin, että on tässä kirjassa sentään onnistunut kansi. Mustanpuhuva hahmo luo hyytävää tunnelmaa jääpuikko tai jokin sellainen käsissään. Mutta ei, ei edes kansi toimi Jonas Moströmin Kameleontti-dekkarissa. Sillä ei näyttäisi olevan mitään yhteyttä teoksen sisältöön.

Gummerus julkaisee syksyllä peräti neljä Moströmin dekkaria. Niistä kolme vain E- ja äänikirjoina, ja jostain oudosta syystä perinteisenä kirjana ilmestyy sarjan viimeisin osa, jossa on viittauksia aiempiin Nathalie Svensson -dekkareihin. Se vaikeuttaa lukemista entisestään, mutta tahmeaa on muutenkin, koska kirja on taas kerran ylipitkä, ja kuten sanottu, tuskastuttavan tylsä.

Kameleontiksi kutsutaan sarjamurhaajaa, joka tekee paluun seitsemän vuoden tauon jälkeen. Hän esiintyy milloin pappina, hierojana tai psykiatrina ja voitettuaan uhrinsa luottamuksen kuristaa tämän. Käyntikorttinaan Kameleontti jättää uhrinsa napaan punaisen nopan murhan järjestyslukua ilmaiseva sivu päällimmäisenä.

Kameleonttia jäljittämään kootaan profilointiryhmä, jota johtaa häntä pitkään jahdannut Ingemar Granstam. Ryhmään kutsutaan muun muassa psykiatri Nathalie Svensson ja rikostutkija Johan Axberg, joiden välillä on jännite joskus aikaisemmin olleen sutinan vuoksi.

Kameleontissa profilointiryhmä istuu pääasiassa kokoushuoneessa ja puhuu jutusta. Oikein mitään ei tapahdu. Ryhmä on juuttunut siihen, että sillä on kaksi epäiltyä, joita yritetään saada jäämään kiinni. Muita vaihtoehtoja ei oikeastaan edes harkita.

Moström ei saa aikaan minkäänlaista jännitystä ovelan murhaajan iskiessä kerta toisensa jälkeen ja kadotessa sitten jäljettömiin. Minkäänlaista jännitettä ei synny siitäkään, että Kameleontti lähestyy murha murhalta profilointiryhmän jäseniä, koska hänellä on jotain kostettavaa. Jännityksen huipennukseksi tarkoitettu loppuratkaisu on avuton ja murhasarjan motiivi hakee typeryydessään vertaistaan.

Kuten on monesti tullut todettua, ruotsalaiset dekkarit eivät ole entisellään, mutta vanhan kovan maineensa takia niitä kai myydään ja suomennetaan paljon enemmän kuin olisi tarpeen. Ainakin Kameleontin perusteella Jonas Moström kuuluu alan turhimpiin tuttavuuksiin.

Komisario Koskisen alkulähteillä - uusintajulkaisut ennakoivat tv-sarjaa

Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies. Uusintapainos, alkuperäinen ilmestyi 1996. 255 sivua, CrimeTime.

Marraskuussa vihdoin nähdään, miltä Seppo Jokisen luoma komisario Koskinen näyttää tv-sarjaksi sovitettuna. Koskinen-sarja alkaa Ruutu-palvelussa marraskuun lopulla ja nähtäneen myöhemmin Nelosella.

Sitä odotellessa Jokisen nykyinen kustantaja on julkaissut ensimmäiset Koskiset uudelleen pokkareina. Kannessa poseeraa nimihenkilöä näyttelevä Eero Aho. Nyt on hyvä hetki palata alkuun ja tarkastaa, pitävätkö muistikuvat kutinsa. Oliko jo vuonna 1996 ilmestynyt sarjan ensimmäinen osa Koskinen ja siimamies huipputyö?

Kyllä se oli. Jokisella oli paketti heti kasassa, eikä sitä ole tarvinnut uudistaa 26 vuotta myöhemmin ilmestyneessä uusimmassa osassakaan Siipirikkoiset. Pari kertaa uransa alkuvaiheessa Jokinen kyllä yritti uudistumista, mutta heti meni pieleen. Sorin poliisilaitos ja keskeiset työtoverit Pekki, Kaatio ja Ulla Lundelin kuuluvat Koskinen-dekkariin, muuten ei tule mitään.

Siimamiehessä Koskinen on vasta ylikonstaapeli, mutta muuten jo esikoisessa ovat mukana tutuiksi tulleet elementit. Päärikos on on Hervannassa tapahtunut 16-vuotiaan tytön siimalla tehty kuristusmurha, joka saa  myös jatkoa murhaajan vaaniessa naisuhreja. Sivujuonessa Koskista työllistää Pispalassa tapahtunut kioskiryöstö. Kaksi rinnakkaista juonta kuuluvat Jokisen tyyliin. Usein ne vielä yhtyvät jossain vaiheessa, mutta nyt eivät.

Myös inhimillinen ote on heti täyttä Jokista. Koskinen ja siimamies ei ole osoittelevasti lamaromaani, mutta 1990-luvun ankea tunnelma ja leikkaukset heijastuvat siinä. Onnettomien olosuhteiden uhreja ovat myös murhaaja, joka on passitettu pois mielisairaalasta pilleripurkki taskussa sekä murhatun tytön kostoa janoava isä. 

Inhimillisyys, huumori, ripaus jännitystä ja Koskisen itsetutkiskelu - kaikki on mukana jo ensimmäisessä kirjassa. Siimamiehen alussa Koskinen on juuri täyttänyt 40 vuotta, joten pakollinen eläkeikä uhkaa parin vuoden kuluttua, jos oletetaan, että nyt 26-osaiseksi kasvaneessa sarjassa on edetty vuosi kerrallaan. Jos Seppo Jokinen olisi yhtään voinut arvata kirjoittavansa samaa sarjaa vielä 2020-luvullakin, hän olisi varmaankin tehnyt Koskisesta nuoremman.

Matkan varrella pois kirjasarjasta on jäänyt Koskisen jonkinlainen ihastus, rikososaston sihteeri Taru sekä Koskisen harrastus opetella Sorin sivuuttavien junien aikataulut. Ex-vaimoksi muuttunut Raija piipahtaa edelleen kirjoissa, samoin perheellistynyt Antti, joka oli sarjan alussa purjehdusta harrastanut teini.

Siimamiehen uusintaluennan jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että Koskinen-sarja on paras yhtenäinen dekkarisarja, mitä Pohjolassa on kirjoitettu. Sen rikokset ovat uskottavia  ja usein enemmän sähläyksen kuin nerokkaan suunnittelun tulosta. Tärkeimmät henkilöhahmot ovat kestäneet hyvin nyt jo yli 25-vuotisen kaarensa ja myöhemmin mukaan tulleet sopeutuneet hyvin. Inhimillisyyden, rikostarinan, huumorin ja keski-ikäisen miehen hapuilu ovat Jokisen kirjoissa täydellisessä sekoitussuhteessa.

Marko Kilven Undertaker etenee aina vain rankemmaksi

 Marko Kilpi: Undertaker Kuolemanpelko. 347 sivua, CrimeTime.

Marko Kilven Undertaker-sarjan neljäs osa päättyi viime syksynä ydinräjähdykseen Helsingin keskustassa. Kuvittelin sarjan myös loppuvan siihen, koska mitä enää voisi olla ydinräjähdyksen jälkeen.

Viime viikolla ilmestyneessä sarjan viidennessä osassa Undertaker Kuolemanpelko saamme tietää, että meno jatkuu entistä kiihkeämpänä. Terrori-isku pienellä ydinpommilla sai aikaan suurta paikallista tuhoa, mutta sarjan keskeiset hahmot ovat edelleen elossa ja entistäkin epätietoisempia siitä, mistä tässä kaikessa on kysymys.

Niin voi olla lukijakin, sillä jatkuvajuonisessa tarinassa uusi kirja alkaa taas siitä, mihin edellinen loppui. Kirsi Hietanen on juuri tehnyt Kirsin kirjanurkassaan hyvän yhteenvedon siitä, miten tähän on tultu ja mihin ollaan ehkä menossa.

Undertaker on myös Saarnaajaksi kutsuttu suurrikollinen, jonka peitteenä on aito hautaustoimisto. Pauloihinsa hän on kietonut tavallisen Tuomaksen, joka kietoutuu yhä syvemmälle rikosten ja murhien verkkoon, vaikka ei tahtoisi.

Kuolemanpelon alku on Tuomaksen ja hänen tyttöystävänsä Marian selviytymistaistelua ydinräjähdyksen jälkeen. Hetkellinen turva löytyy Undertakerin eli Jarmo Kiven yhdestä piilopaikasta kunnes he joutuvat uuteen vaaraan. Nyt myös Maria joutuu venyttämään moraaliaan eloonjäämistaistelussa. Tuomas huomaa jo toimivansa ja puhuvansa kuin Kivi, jonka otteesta hän on pyrkinyt eloon. Pahuus synnyttää lisää pahuutta.

Monella rintamalla kiihkeästi etenevässä jännärissä poliisi yrittää ymmärtää ydinräjähdystä. Romaanin todellisuudessa Eurooppa on kaaoksessa talouskriisin takia ja äärioikeisto nousee. Kriisin vuoksi EU-johtajat ovat koolla Helsingissä, mutta oliko keskellä Senaatintorin mielenosoitusta räjähtäneen pommin tarkoitus tappaa heidät vai levittää pelkoa?

Räjähdyksessä kadonneen tutkinnanjohtaja Saaren ryhmä on yhtä lailla ymmällään. Helsingin lentokentällä on pienkoneellinen ammuttuja miehiä ja Saarnaajaa pakkomielteisesti jahdannut Saari näyttää sittenkin olleen oikeilla jäljillä. Aiemmissa osissa Saari on itse joutunut vangituksi rikoksista epäiltynä.

Myyttinen Saarnaaja eli Jarmo Kivi on Kuolemanpelossa mukana vai takaumissa. Aiemmissa osissa on väläytelty hänen menneisyytensä liittyvän joten vuoden 2004 tsunamiin Khao Lakissa. Nyt selviää, että Kivi oli siellä perheineen paossa jotain, kun tuhotulva  pelasti hänen henkensä, mutta vei perheen. Sen enempää hänen menneisyydestään ei Kilpi ei vieläkään kerro, mutta tsunamista syntyi se Jarmo Kivi, jolla on vahva kytky kansainväliseen rikollisuuteen, mutta myös itsellään tappajat perässä. 

Nyt kerrotaan sekin, miten Kivi keksi tavaramerkkinsä uhrin kuristamisen nippusiteellä.

Vanhempi konstaapeli, nykyinen kokoomuksen kansanedustaja Marko Kilpi aloitti dekkarikirjailijana vuonna 2007. Esikoisteos Jäätyneitä ruusuja oli tyypillinen poliisin kirjoittama poliisiromaani, joka on paljon velkaa lajilegenda Matti-Yrjänä Joensuulle. Kilpi on myös Joensuun lisäksi ainoa dekkarikirjailija, joka on saanut korkeakirjallistakin arvostusta pääsemällä Finlandia-ehdokkaaksi.

Vuonna 2017 tuli täyskäännös ja Kilpi alkoikin kirjoittaa poliisipäähenkilön sijasta ammattirikollisesta, jolle ei löydy vertaa suomalaisessa rikoskirjallisudessa.

Undertaker-sarja on kiihkeä, ultraväkivaltainen ja arvoituksellinen dekkarikokonaisuus, joka ei päästä otteestaan uusimmassakaan osassa. Jatkoa jää janoamaan, sillä viimeisessä kohtauksessa ladataan taas seuraavan osa odotuksia herättävä alku.

Marko Kilpi teki oikean ratkaisun aloittaessaan Undertakerin. Päteviä poliisiromaaneja kirjoittavia poliiseja meillä riittää, mutta ei ketään toista näin hurjan rikollisen pyörityksen kuvaajaa. Loistavan kirjoittajan teksti on kuumaa kuin hitsausliekki.