Matti Kassila ja komisario Palmu

Muokattu Kansan Uutisissa 18.10.2002 ilmestyneestä jutusta.

Elokuvaohjaaja Matti Kassila oli harvinainen otus suomalaisissa filmiympyröissä 1950-luvulla. Ei jähmeitä pönötyselokuvia eikä puskafarsseja, vaan luistavaa modernia kerrontaa.

Itse asiassa Kassila oli Suomen Howard Hawks. Kumpikin liikkui vaivatta lajityypistä toiseen ja oli aina kotonaan juuri siinä, mitä milloinkin teki. 1950-luvulla Kassila teki rikoselokuvia (Radio tekee murron, Varsovan laulu), draamaa (Sininen viikko, Elokuu) ja rehevää komediaa (Hilmanpäivät, Isän vanha ja uusi).

Vaikutteet uraansa hän imi katsomalla 1930-luvulla ja sota-aikana amerikkalaisia klassikoita. Vaikka Kassila on ollut suomalaisittain harvinainen rikoselokuvien spesialisti, näkyvät ison veden takaiset vaikutteet myös komedioissa. Etenkin napakka ja sanalliselta ilotulitukseltaan mehevä Isän vanha ja uusi voisi hyvin olla jatkoa Howard Hawksin screwball-komedioille. Tauno Palo vetää juuri sellaisen roolin, joissa Cary Grant loisti Hawksin ohjauksessa.

Loistavasta 1950-luvustaan huolimatta Matti Kassila tullaan kuitenkin aina muistamaan ennen muuta kolmesta 1960-luvun alun ohjauksestaan. Ja miksei muistettaisi? Komisario Palmut ovat kaikkien aikojen suomalainen elokuvasarja. 

Näyttelijöiden ilotulitusta

Kolme ensimmäistä komisario Palmua muodostavat harvinaisen onnistuneen trilogian rikoskomedian vaikeassa lajissa. Useimmiten Hollywoodin miljoonakäsikirjoittajatkin epäonnistuvat siinä ja yleensä kyse on siitä, että komedia ei naurata.

Mika Waltarin tarinoihin perustuvissa Palmu-elokuvissa paino on ehkä sanalla komedia. Mutta se ei perustu väkisin väännettyihin vitseihin, vaan erinomaisiin henkilöhahmoihin, joita esittivät pieniä sivuosia myöten sen ajan ykkösnäyttelijät.

Kassilalla oli onni saada elokuvasarjan päärooleihin parhaat mahdolliset näyttelijät. Onni sikäli, että Joel Rinne komisario Palmuksi ja Leo Jokela etsivä Kokiksi eivät olleet itsestäänselvät vaihtoehdot.

Palmuksi Kassila harkitsi myös Aku Korhosta, mutta jälkikäteen on helppo nähdä, että hän olisi ollut olemukseltaan liian leppoisa äreäksi vanhan polven poliisimieheksi.

Kokiksi oli pestattu Uljas Kandolin, mutta hänelle tuli jokin este ja roolin sai Leo Jokela, joka ilmeillään ja eleillään näytteli itsensä Palmuissa Suomen elokuvahistoriaan.

Toinen Palmun apulaisen rooli, "hyvän perheen hölmö poika", oli alusta lähtien suunniteltu Matti Raninille.

Erityisen herkulliset sivuroolit tekee kaikissa kolmessa ensimmäisessä Palmu-elokuvassa Pentti Siimes. Erehdyksessä hän on huoleton ja yksinkertainen opiskelijapoika Aimo Rykämö ("kaikki on ihan böbejä"), Kaasussa nokkela, mutta häikäilemätön boheemitaiteilija Kurt Kuurna ja Tähdet kertovat -elokuvassa Siimes varastaa muutaman kohtauksen reportteri Nopsasena.

Kassila aluksi vastahakoinen

Vähältä kuitenkin piti, ettei Matti Kassila kieltäytynyt koko Palmu-savotasta. Ja aluksi hän todella kieltäytyikin, kun SF:n patruuna Toivo Särkkä sitä tarjosi.

– Minusta se oli semmoinen perinteinen dekkari, joka on vähän kuin ristisanatehtävä: murhaajaa piilotellaan niin kauan kuin suinkin mahdollista ja sitten lopussa se paljastuu. Se ei minusta ollut sillä tavalla elokuvallinen aihe, se ei liiku, juokse kuten hyvä elokuva-aihe, Kassila kertoi Peter von Baghille Filmihullu-lehden haastattelussa vuonna 1992.

Kassila suostui kuitenkin kuvaamaan Waltarin kirjan Komisario Palmun erehdys kahdella ehdolla. Hänen piti saada käsitellä aihetta komediallisesti ja sijoittaa elokuva 1930-luvulle.

Romaanin hyvien ihmistyyppien vuoksi tarina alkoi vähitellen vetää ja Kassila innostui.

– Havaitsin, että dekkarissa käytetty katsojan hämääminen soveltuu hyvin elokuvalle, sillä elokuva on vahvoilla silloin, kun salataan jotain ja vain vihjaillaan. Katsojan mielikuvitus lähtee liikkeelle ja tunteet seuraavat, katsojasta tulee osallistuja. Jatkuvasti annettavilla tiedonmurusilla pidetään katsoja jännityksessä mukana, Kassila kirjoitti muistelmissaan Mustaa ja valkoista (Otava, 1995).

Siitä lähti liikkeelle klassikko Komisario Palmun erehdys (1960).

Paasikivi oli Palmun esikuva

Elokuva-Palmusta Matti Kassila lähti kehittämään äkäistä vanhaa herraa, joka oli "kansallisen suuruuden ajan ihminen." Häneen otettiin piirteitä ajan poliitikoista, tiedemiehistä ja patruunoista. Selkeitä esikuvia olivat elokuvamoguli Toivo Särkkä ja etenkin edesmennyt presidentti J.K. Paasikivi.

Palmu-sarjan avaava Erehdys lavastettiin poikkeuksellisen huolellisesti 1930-luvun tyyliin. Puvustukseen etsittiin mallit tuon ajan muotilehdistä ja Bruno Rygsäckin talo lavastettiin uima-allasta myöten SF-halliin.

Elokuva tapahtuu linjan Bulevardi-Esplanadi eteläpuolella varakkaissa kaupunginosissa. Kassila on kertonut, että sen henkilöhahmotkin ovat hyvin 1930-lukulaisia. Suomalaisen teollisuussuvun päämiehellä on tuohikontti seinällä muistuttamassa juurista ja Jussi Jurkan esittämässä Bruno Rygsäckissä oli sen ajan tyypillisen helsinkiläisen eksentrisen playboyn piirteitä.

Komisario Palmun erehdyksen lopussa tapahtumia puidaan Kämpin kabinetissa ja puheeksi nousee, mikä oli murha-ase. Palmu kertoo, että se oli tietenkin Amalia Rygsäckin ryhmypäinen sateenvarjo.

Muistelmissaan Matti Kassila kertoo suunnitelleensa loppukohtaukseen pientä jippoa. Kabinetissa soittanut pianisti olisi ollut Mika Waltari, joka kysymyksen kuultuaan olisi ottanut sateenvarjon ja paljastanut sen murha-aseeksi. Kuva olisi pysähtynyt Waltariin ja sateenvarjoon ja elokuva olisi päättynyt siihen.

Waltari piti ideaa hauskana, mutta torjui sen kuitenkin.

– Mutta katsos, kun minä kammoan julkista esiintymistä siinä määrin, että minä varmaan ottaisin rohkaisuryypyn ennen filmausta. Ja siinä menisi sitten viikko...

Fennada nappasi loput Palmut

Erehdys oli Mika Waltarin kahdesta Palmu-dekkarista jälkimmäinen. Jostain syystä T.J. Särkkä ei ollut ostanut oikeuksia ensimmäiseen romaaniin Kuka murhasi rouva Skrofin? Sen oikeudet nappasi Fennada-Filmin Mauno Mäkelä. Siksi muut Palmut on tehty eri yhtiölle.

Rouva Skrofista syntyi elokuva Kaasua, komisario Palmu (1961), joka sijoittuu lähinnä 1950-luvulle. Vauhdikkaassa tarinassa varakkaan leskirouvan salaperäisestä kuolemasta on vielä mehevämpiä tyyppejä kuin edellisessä elokuvassa.

Sivuosissa huikeita suorituksia tekevät muun muassa Risto Mäkelä huijarisaarnaajana ja Toivo Mäkelä varatuomari Lanteena, joka viettää iltojaan Hiljaisten seiväshyppääjien kerholla.

Matti Kassila näki Kaasun jopa muunnelmana Rikoksesta ja rangaistuksesta.

– Rikoksessa ja rangaistuksessa on nainen, kitupiikki, hyödytön ihminen, joka murhataan, ja tässä Kuurnassa on myös Raskolnikovin yli-ihmispiirteitä ihan selvästi. Rikos ja rangaistus on ollut monien dekkareitten lähtökohtana, sehän on perusdekkari, Kassila sanoi Filmihullussa.

Waltarin lukko aukesi

Sitten tuli tenkkapoo. Tuottaja halusi jatkoa sarjalle, mutta kirjoja oli vain kaksi.

Kaasun kutsuvierasnäytännössä Waltari valitteli olevansa masentunut. Uusi kirja ei lähtenyt millään liikkeelle.

Elokuvan jälkeen tuottaja Mauno Mäkelä kysyi Waltarilta, eikö tämän laatikoista löytyisi lisää Palmu-tarinoita. Kun ei löytynyt, Mäkelä ehdotti edes uuden synopsiksen laatimista, jonka Kassila sitten muokkaisi käsikirjoitukseksi.

Waltari lupasi miettiä asiaa. Kolmen viikon kuluttua hänellä oli valmiina romaani Tähdet kertovat, komisario Palmu, joka laukaisi kirjoittamispaineet. Pari vuotta myöhemmin valmistui romaani Ihmiskunnan viholliset.

Tähdet kertovat, komisario Palmu (1963) sijoittuu valmistumisajankohtansa nykyaikaan ja sisältää kaikkein vauhdikkaimman tarinan. Murhasta Tähtitorninmäellä lähdetään liikkeelle ja epäilykset suuntautuvat nuorisojengiin, jossa nähdään nuorukaisina muun muassa Tapani Perttu, Esko Salminen ja Antti Litja.

Elokuvan varsinainen huipennus on kuitenkin Helge Heralan natsityyppinen upseeri.

Vodka-Palmu epäonnistui

Neljännen Palmun oli määrä valmistua seuraavana vuonna. Matti Kassila ja Mika Waltari kehittelivät käsikirjoitusta nimellä Lepää rauhassa Komisario Palmu. Se olisi kiertynyt Vanhalla Ylioppilastalolla tehdyn teatterimurhan ympärille. Hanke hautautui kuitenkin näyttelijälakon jalkoihin.

Samoin kävi MTV:lle suunnitellulle Palmu-tv-sarjalle.

Aiheeseen palattiin vasta vuonna 1969 valmistuneessa elokuvassa Vodkaa, komisario Palmu, jota ohjaaja itsekin pitää epäonnistuneena. Kassilan mukaan elokuva meni pieleen muun muassa siksi, ettei Mika Waltari osallistunut sen kirjoittamiseen.

– Sitten siitä puuttuu jokin salaperäisyys, joka ensimmäisissä on. Elokuva käsitteli väärällä tavalla nykypäivää. Palmu-hahmo ja muutkin hahmot tulivat kirkkaaseen päivänvaloon, joka ikään kuin latisti ne. Ei elokuva synny sellaisesta, ei se lähde pelkästään nostalgiasta liikkeelle. Se on soppa, jossa väärät ainekset yhdistyvät. Sitä ei ollut enää hauska tehdäkään. Joku kerta kaikkiaan puuttui, aika oli ajanut ohitse, Matti Kassila myönsi Filmihullussa.

Turkulaisdekkarin hyvä idea jää lattean kerronnan alle

 Jussi Marttila: Pimeä kuilu. 349 sivua, Tammi.

Turussa on jo vuosikymmenet seikkaillut yksityisetsivä, joka ei oikeastaan selvitä rikoksia vaan juttujen ratkaisut tippuvat hänelle valmiina onnekkaiden sattumien jälkeen kapakkahortoilujen lomassa. Oli jo aikakin saada isoon kaupunkiin toinen parempi yksityisetsivä, mutta ei Jussi Marttilan Aurajoki-sarjan Janatuinenkaan oikein vakuuta.

Marttila debytoi viime vuonna tarinalla, joka pohjautui urbaanilegendaan Turussa liikkuneesta sarjahukuttajasta. Sen jälkeen Janatuinen on luopunut yksityisetsivän lupakirjastaan ja toimii Väisäsen firman turvallisuuspäällikkönä. Kuka on Väisänen ja kuka hahmottomaksi jäävän Janatuisen paras ystävä poliisi Helena? Marttilan kirjassa henkilöt ovat suku- tai etunimiä vailla ominaisuuksia.

Turvallisuuspäällikön tointaan Janatuinen hoitaa vasemmalla kädellä, sillä rikokset vetävät kuitenkin puoleensa. Hän avustaa iltapäivälehden rikostoimittaja Haimia tapauksessa, jossa Turun Halisten kaupunginosasta löytyy murhattujen maahanmuuttajalasten ruumiita. Paikallinen poliisi haluaa väkisin pitää tapauksia kunniamurhina ja pidättää syylliseksi epäillyn heppoisin perustein.

Janatuinen, Helena ja KRP-päällikkö Rastila eivät Turun poliisin teoriaan usko. Janatuinen pääsee mukaan pieneen salassa toimivaan KRP:n alaisuudessa toimivaan erikoisryhmään selvittämään tapausta. Entisessä pankin sivukonttorissa toimiva ryhmä tuo mieleen tv-sarja The Wiren poliisit ja tutkintamenetelmät salakuunteluineen. Arvokasta apua antaa profiloijan koulutuksen saanut Petterson.

Marttilalla on hyvät ainekset kasassa, mutta Pimeä kuilu on valitettavasti tylsä kirja, latteasti kirjoitettu. Se on tyyliä seuraavana päivänä tein sitä ja seuraavana taas tätä. Tasapaksua kerrontaa rytmittävät jatkuva kapakassa istuminen ja Suomen ennätystä lähentelevä kiroilu. Kapakkajutut eivät sentään ole tyhmiä niin kuin sen toisen turkulaisen yksityisetsivän tapauksessa, mutta eivät yhtään kiinnostaviakaan.

Tekijän näkemyksen mukaan poliisi toimii rasistisesti rikoksissa, jotka kohdistuvat maahanmuuttajiin ja uusnatsit käyttävät tilaisuutta hyväkseen. Pimeä kuilu on maailmankuvaltaan ihan toisella laidalla kuin aiemmat Turkuun sijoittuvat menestysdekkarit. Siitä tekisi mieli pitää ja antaa kehuja, mutta lukeminen oli yhtä vaivalloista tarpomista.

Inttijutut huvittavat aikansa, mutta rikosjuoni on pitkästyttävä Vesa Vareksen esikoisdekkarissa Kuolema kasarmilla

 

Vesa Vares: Kuolema kasarmilla. 352 sivua, CrimeTime.

Armeijan kasarmi toimii aniharvoin kaunokirjallisen teoksen näyttämönä. En tarkoita nyt sotakirjoja, vaan inttiarkeen sijoittuvia romaaneja. Ainoa jonka olen lukenut ennen Vesa Vareksen esikoisdekkaria Kuolema kasarmilla on Alpo Ruuthin Kotimaa, joka ilmestyi vuonna 1974. Luulisi ainutlaatuista miljöötä hyödynnettävän enemmänkin kun ajattelee, miten usein mies- ja nykyisin varmaan naisporukoidenkin jutut kääntyvät illan edetessä armeijamuistoihin.

Vasemmistokirjailija Ruuthin näkemys armeijasta oli kriittinen. Vareksella se on dekkarissaan lämmin ja nostalgian täyttämä. Niinisalon varuskuntaan kymmenkunta vuotta sitten sijoittuvassa teoksessa inttiarki on tammikuun saapumiserän alokkailla rankkaa, mutta reippaan sotilashuumorin täyttämää.

Prologissa varuskunnassa juuri aloittanut ja heti ristiriitoja synnyttävä vänrikki Martti Näre isketään kuoliaaksi yön pimeydessä sotaharjoitusten alkuvaiheessa. Sitten pitää odottaa satakunta sivua ennen kuin poliittisen historian professori pääsee armeijamuistoistaan kunnolla dekkarivaihteelle.

Vareksen armeijajuttuja lukee mielikseen - aikansa. Uudet alokkaat ovat erottuvia persoonallisuuksia ja huumori tutulta tuntuvaa, vaikka oma varusmiesaika loppui lähes päivälleen 40 vuotta sitten. Kantahenkilökunnassa on virkaintoilijoita, vetelyksiä ja monia siltä väliltä. Sotilaskodissa työskentelevä Solja Laine saa aikaan romanttisia värinöitä sekä varusmiehissä että ainakin osassa kapiaisia.

Kun takaisin rikosjuoneen vihdoin päästään, Martti Näreen murhaa selvittää tiukan rikoskomisario Anne Sirkiän lisäksi pääesikunnan tutkintaosastolta Niinisaloon lähetetty luutnantti Pertti Salmenkari.

Kuolema kasarmilla paljastuu vanhanaikaiseksi kuka sen teki -dekkariksi, jossa toimintaa on vähän ja puhetta paljon. Mieleen tulevat komisario Palmut ja muut vanhat dekkarit, joissa tapahtumat etenevät pääasiassa dialogin kautta. Tai sitten brittiläiset kartanodraamat. Ylimpien kerrosten herrasväen paikalla tässä teoksessa ovat kapiaiset ja varusmiehet edustavat kahden kerroksen väestä sitä alempaa. Salmenkari on eräänlainen Hercule Poirot, joka nuuskii molempia ja ratkaisee jutun ylivertaisella älyllään ja päättelykyvyllään.

Suljettuun hierarkiseen armeijaympäristöön sisältyvät mahdollisuudet Vares jättää suurelta osin hyödyntämättä.

Kuolema kasarmilla on erinomainen dekkari niille, jotka pitävät rikosmysteereistä, mutta kavahtavat modenin rikoskirjallisuuden väkivaltaa, kovaa menoa ja pelottavaa tunnelmaa. Juuri sellaisista inspiroituville teos on tylsä ja pitkästyttävä. Inttijututkin alkavat lopulta puuduttaa, kun niitä on liikaa.

Syvällisten dekkarien takuumies Tommi Laiho voisi olla next big thing vientimarkkinoillakin

 

Tommi Laiho: Rikotut. 371 sivua, Myllylahti.

Tommi Laihon toisen dekkarin aloitus on kylmäävin ehkä ikinä. Palkkamurhaaja on työkeikalla päättämässä omakotitalossa asuvan miehen päivät ja lavastamassa murhan onnettomuudeksi. Kylmän ammatillisesti toimeksiantoaan suorittavalla murhaajalla on mukanaan yksitoistavuotias poikansa kenttäkoulutuksessa. Työtään tehdessään murhaaja selittää pojalle, mitä siinä pitää ottaa huomioon, miten keikkaan valmistaudutaan ja mitä pitää varoa. Sitten pamahtaa.

Rikotut on osuva nimi Laihon viime vuonna ilmestyneen huippudekkari Uhanalaisten jatko-osalle. Jo lapsuudessa rikottu on nyt aikuiseksi kasvanut poika, joka ampuu Harjutorilla kaksi miestä. Toinen on pikkurikollinen, toinen yritysjohtaja, jonka firma Eazy Living on ollut fuusioitumassa The Tan -nimisen yrityksen kanssa.

Jutun päätutkijaksi nousee vanhempi rikostutkija Karita Haapakorpi, päältä piinkova ammattilainen, sisältä hauras ja rikkinäinen. Siihen kytkeytyvät myös edellisestä osasta tutut psykiatri Amina, joka ei pysty ottamaan vastaan tilastomies Juhan pyyteetöntä rakkautta. Aminaa piinaavat nuoruusmuistot siitä, kun äiti yritti pakottaa hänet somalinaisen ahtaaseen muottiin.

Rikostutkinnassa ensimmäinen kysymys on, kumpi oli murhaajan varsinainen uhri ja kumpi onnettomuudekseen väärässä paikassa väärään aikaan. Oliko kyseessä rikollisten välienselvittely, jonka tarkoituksena oli tappaa huumetuomioista istunut Janne Patomäki ja Eazy Livingin perustaja Torsti Metsä-Heikkilä sivullinen uhri? Vai menikö se toisinpäin?

Tästä lähtökohdasta Tommi Laiho on kehittänyt jälleen kutkuttavan ja yllätyksellisen rikostarinan, johon ei kannata tässä sen enempää paneutua yllätyksellisyyden varjelemiseksi. Sitä todella riittää.

Kuka sen teki ja miksi, on kuitenkin vain yksi Rikottujen taso. Psykologiset henkilökuvat ovat vahvoja. Karita, Amina ja Juha ovat kirjallisia henkilöhahmoja, joista todella välittää ja haluaa tietää lisää. Hätääntyneestä lapsesta kylmäksi ammattilaiseksi kasvanut murhaaja, joka alkaa kyseenalaistaa tekojaan, on poikkeuksellisen moniulotteinen rikollishahmo.

Psykologiset ulottuvuudet ja filosofiset pohdinnat eivät mitenkään syö etevää rikosjuonen kuljetusta. Monilla olisi tekemistä pitää eri ulottuvuudet tasapainossa, mutta Tommi Laiholle se ei tuota mitään vaikeuksia. Rikotut on samalla lailla erityisen täyteläinen ja syvällinen rikosromaani kuin viime vuonna ilmestynyt Uhanalaisetkin jännityksestä tinkimättä.

Laihon ensimmäisen romaanin käsikirjoitus palkittiin Otavan jännitysromaanikilpailussa, mutta sen julkaisi pienkustantamoihin lukeutuva Myllylahti, joka ei saa kunnolla esille edes suurimpia löytöjään. Vientimenestykseksikin noussut Arttu Tuominen teki kustantamolle neljä kirjaa ilman suurempaa huomiota ennen kuin WSOY nosti hänet tähtiin.

Näen Tommi Laihon teoksissa samanlaisen potentiaalin. Jos nykyinen kustantaja ei pysty markkinoimaan häntä riittävästi, toivottavasti joltain jolla on isommat hartiat, ei kulu neljää vuotta lahjakkuuden tunnistamiseen niin kuin Tuomisen kohdalla kävi. Dekkarien vientipää on saatu Suomesta mukavasti auki. Tommi Laiho voisi olla next big thing Max Seeckin, Elina Backmanin, Arttu Tuomisen ja Antti Tuomaisen jälkeen.

Jim Pembroken muistelmat svengaavat

 Jim Pembroke & Rick Chafen: Just My Situation - Muistelmat. Suomentanut Esa Kuloniemi. 271 sivua, Like.

Vuonna 1965 Suomeen, ja tarkemmin Varkauteen, saapui mies Lontoosta klassisesti tyttöystävän perässä. Vain  muutama kuukausi myöhemmin hän oli pop-tähti, joka esiintyi televisiossa ja aiheutti keikkalavoilla samanlaista hysteriaa kuin The Beatles kotimaassaan. Popparisuosikista Jim Pembroke siirtyi pikavauhdilla kunnianhimoisemman musiikin pariin ensin Love Recordsin ensimmäisessä rockbändissä Blue Section ja pian sen jälkeen Suomen kaikkien aikojen parhaassa bändissä Wigwam.

Vuosi sitten Yhdysvalloissa Kansas Cityssa kuollut Pembroke jätti jälkeensä kuolemattomia biisejä Wigwamin lisäksi soololevyilleen ja muiden kokoonpanoille. Hän sävelsi kaksi Suomen edustuskappaletta euroviisuihin ja toimi monien bändien ja artistien taustalla. Kiinteintä yhteistyö oli Hurriganesin, Kojon ja Riki Sorsan kanssa.

Loistavan musiikin lisäksi Pembroken perintöä on juuri ilmestynyt muistelmateos Just My Situation, joka valottaa hänen nuoruusvuosiaan, suomalaisille kuulijoille vaikeasti avautuneita sanoituksiaan sekä Wigwamin klassikon aseman saavuttaneiden levyjen syntyä. 

Teoksessa on letkeyttä ja huumoria, joka olikin yksi Pembroken tavaramerkki. Proge oli 1970-luvulla vakavahenkisten pitkätukkapoikien taiteellista musiikkia. Pembroke oli humoristi, joka kehitti levyilleen, varsinkin ensimmäiselle soololleen Wicked Ivory, mitä omituisempia sketsihahmoja. Pembroken tämän linjan juuret olivat brittiläisessä radiokomiikassa.

Muistelmista selviää esimerkiksi se, keitä olivat ne kummalliset vihannesmiehet (vegetable men), joista Pembroke kertoi jo Blues Section biisillä Answer to Life ja uudelleen kymmenen vuotta myöhemmin Wigwamin Dark Albumin The Vegetable Rumblella. Niissä viitattiin jengitappeluihin Lontoossa 1960-luvun alussa.

Jim Pembroke oli mukana näkijänä, kokijana ja tekijänä beat-musiikin läpimurrossa ensin Lontoossa 1960-luvun alussa ja sitten uudelleen Suomessa heti 1960-luvun puolivälin jälkeen.

Villin lännen tarinoista ja jalkapallosta innostunut poika löysi amerikkalaisen rokin Radio Luxembourgin kautta ja alkoi pian itsekin hengailla lontoolaisten musiikkikärpäsen puremien kanssa. The Pretty Things, The Rolling Stones ja The Yardbirds nousivat isoiksi nimiksi. Kun ne siirtyivät isommille areenoille, Pembroken Taverner´s Guild pääsi keikkailemaan pienemmille klubeille niiden tilalle.

Suomessa vasta parikymppinen Pembroke liittyi managerilegenda Jorma Weneskosken talliin ja sitten hänen ympärilleen koottua bändiä vietiinkin Tukholmaan ja Kööpenhaminaan. Taidekoulun käynyt etevä piirtäjä oli kuvitellut itselleen mainosgraafikon uran, mutta elämä päätti toisin - onneksi.

Jim Pembroken ensimmäinen mestariteos kattaa Wigwamin ensi-LP:n Hard´n´Hornyn b-puolen kokonaan. Beatlesin Sgt. Pepper-vaikutteisen Henry-sarjan taustat löytyvät muistelmista.

Pembroke oli omimmillaan kauniissa slovareissa. Ne tasoittavat Wigwamin ensimmäisillä levyillä Jukka Gustavsonin ja myöhemmin myös Pekka Pohjolan hurjia progevyörytyksiä. Kolmen vahvan ja keskenään erilaisen biisintekijän ansiosta maailman parhaisiin progelevyihin, ja siis maailman parhaisiin levyihin ylipäätään, kuuluviin Fairyportiin ja Beingiin ei kyllästy ikinä. Yhdessä kolmikko teki vain yhden biisin, massiivisen Losing Holdin, joka on valitettavasti ainoa bändin alkuaikojen biisi, jota Wigujen musiikkia soittavat Wigwam Revisited ja Wigwam Experience pitävät mukana ohjelmistossaan.

Vähän ennen Gustavsonin ja Pohjolan lähtöä soolourille Wigwamiin liittyi kitaristi Pekka Reckhard, jonka kanssa Pembroke sitten kirjoitti Nuclear Nightclub -kaudella paljon hienoja biisejä. Bändin tyyli keveni samalla progesta joksikin, jota he myöhemmin kutsuivat deep popiksi.

Muistelmissa kerrataan, miten Wigwam sai Nuclear Nightclubin jälkeen levytyssopimuksen Englantiin vasta perustetulle Virgin Recordsille, teki keikkoja saarivaltakunnassa, epäonnistui seuraavalla levyllään ja lopetti yleiseen turhautumiseen vuoden 1977 Dark Albumilla. Myöhemmin tuli vielä kolme uutta studiolevyä, mutta taika oli poissa.

Jim Pembroke oli ainoa muusikko, joka oli mukana Wigwamin jokaisessa vaiheessa bändin perustamisesta vuoden 2018 50-vuotisjuhlakonsertteihin, joiden musiikki valitettavasti painottui myöhäistuotantoon. Hän muistelee menneitä ilman otsaryppyjä ja kulloisia bändi- ja muita yhteistyökavereitaan kehuen ja arvostaen. Tekstissä on svengiä kuin Wigwamin keikkabravuuriksi nousseen Grass for Bladesin hurjissa soolo-osuuksissa.

Jos jotain jäin kaipaamaan, niin olisin halunnut lukea Jim Pembroken analyysia omasta musiikillisesta kehityksestään. Hän siirtyi Blues Sectionin sen ajan brittipoppia mukailevista biiseistä ällistyttävän nopeasti planetaarisiin sfääreihin. Merkittävä vaikuttaja oli tuottaja ja ystävä Otto Donner, mutta oliko muitakin ja muutakin? Kenen levyjä hän itse kuunteli 1960-luvun lopulla, kun rock koki suuria muodonmuutoksia ja kehittyi kolmen minuutin hiteistä laajoiksi sävelteoksiksi?

Myös Wigwamin sisäisestä dynamiikasta ennen Nuclear Nightclub -kautta olisi ollut hauska lukea enemmän. Miksi lahjakkaat muusikot eivät tehneet yhdessä kuin sen yhden biisin? Miksi keikoilla veivattiin Beatlesia ja The Bandia, mutta ei juurikaan omia biisejä, vaikka ne kestivät ja kestävät vertailun mihin tahansa?

Nämä ovat pieniä harmittelun aiheita. Jim Pembroken muistelmat ovat helmi, jonka Wigwamin ikifani ahmii yhdellä istumalla.

Wigwamin koko tarinan on kirjoittanut Mikko Meriläinen, jonka Wigwam-teoksen päivitetty laitos ilmestyi vuonna 2018. Petri Nevalaisen Pekka Pohjola - Bassokenraali sivuaa tietysti Wigwamiakin. Bändin melkein perustajajäsenen Jukka Gustavsonin ja siinä vuodesta 1975 vaikuttaneen ja edelleen Revisited-kokoonpanoissa soittavan Pekka Reckhardin näkemykset olisivat myös tervetulleita.

Elina Backmanin kolmas on lumoava Lappi-dekkari, kunnes se loppuu töksähtäen

 

Elina Backman: Ennen kuin tulee pimeää. 415 sivua, Otava.

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Elina Backmanin esikoisjännäri Kun kuningas kuolee oli heti myynti-, arvostelu- ja vientimenestys. Kolmas dekkari Ennen kuin tulee pimeää vie toimittajataustaisen true crime -podcasteja tekevän Saana Havaksen uuden murhan jäljille. Hartolan ja Helsingin Lammassaaren jälkeen näyttämönä on Inari vähän ennen kaamoksen alkua.

Elina Backman osaa luoda jännitystä ilman väkivaltaa, takaa-ajoja ja ampumisia. Hyvät tarinat, uhkaava tunnelma ja normaalia isompi ripaus tunteita kantavat. 

Tämä pätee myös uusimpaan. Inarissa Angelin kylässä vuonna 1998 tapahtuneesta 17-vuotiaan tytön murhasta podcastia tekevästä Saanasta kertova dekkari on mitä perinteisin. Toimittaja puhuttaa vanhasta tapauksesta tietäviä ja muistavia, ja rakentaa sirpaleista kokonaiskuvaa kuin kuka tahansa rikoskirjallisuuden yksityisetsivä vuosikymmenten ajan. Silti Ennen kuin tulee pimeää ei tunnu miltään osin vanhan kertaukselta. Teos imaisee heti sisäänsä.

Inariin Saana lähtee vuonna 1998 murhatun Ingan sisaren juristi Heta Weckmanin pyynnöstä. Hän ei ole päässyt irti yli 20 vuotta sitten tapahtuneesta henkirikoksesta, kokee, että poliisi ei tee mitään ja haluaa ainakin Ingan muiston säilyvän.

Saana ei voi uteliaisuudelleen mitään. Jo kohta hän on majoittunut Hetan järvenrantamökkiin ja alkaa penkoa tapausta. Osa paikallisista haluaakin puhua, toinen osa suhtautuu vieraaseen kuin elokuvassa Mies astui junasta: muukalaisen ei pitäisi sotkeutua asioihin, jotka eivät hänelle kuulu. 

Ja sitten katoaa taas 17-vuotias tyttö. Onko murhaaja tehnyt paluun yli 20 vuoden jälkeen?

Ennen kuin tulee pimeää -dekkarin toiseksi keskeiseksi henkilöksi nousee Myskiksi kutsuttu vanhempi konstaapeli Seppo Laitinen, joka aloitteli uraansa Ivalon poliisissa vuonna 1998. Aluksi epäluuloinen Myski paljastuu tunnolliseksi, tunteelliseksi ja väsyneeksi mieheksi, joka ei ole saanut rauhaa ratkaisemattomaksi jääneestä jutusta. Hänestä Saana saa tukea tutkimuksilleen ja päinvastoin.

Pohjoinen, sen luonto ja mielenmaisema, ovat olennainen osa teosta. Loppukiitoksista paljastuu, että Elina Backman on halunnut olla tässäkin kunnianhimoinen, eikä tyytynyt vain etelän ihmisen kokemaan eksotiikkaan.

Niin kuin hyvissä dekkareissa aina, tässäkin epäilyttäviä henkilöitä riittää, eikä loppuratkaisua ole helppo arvata. Ennen kuin tulee pimeää on ensimmäiset 400 sivua lumoava ja yhtä loistava kuin Backmanin edelliset. Sitten tapahtuu jotain kummallista. Hänelle on tullut kiire saattaa tarina töksähtävään loppuun. Miksi näin huolella rakennettu ja hyvin kirjoitettu dekkari on pitänyt lopettaa niin, että arvoituksen ratkeaminen jää osin kesken?

Myös se mietityttää, miksi uuden polven naiskirjailijoidenkin teoksen lähtökohta on yleensä nuoren tytön ruumis, vaikka asetelmaa on pidetty rikosviihteessä ongelmallisena jo vuosia. Eikö 17-vuotiaan pojan murha herättäisi yhtä paljon tunteita? Toki Backmanin edellisessä kirjassa Kun jäljet katoavat uhrit olivat nuoria miehiä, mutta naisen runneltu ruumis on edelleen valtavirtaa.

Koko ajan uusiutuva Max Seeck sekoittaa Loukossa Agatha Christietä mystiikkaan ja kauhuun

Max Seeck: Loukko. 358 sivua, Tammi.

Max Seeckin jännäreitä julkaistaan jo 40 maassa, mutta hän ei toista helpoimman jälkeen menestyskaavaa, vaan uusiutuu jokaisessa Jessica Niemi -trillerissä. Vuosi sitten ilmestyneessä Kaunassa Seeck otti dekkariperinteestä lukitun huoneen salaisuuden ja kehitti siitä mestariluokan psykologisen poliisi- ja jännitysromaanin.

Loukko on neljäs osa upporikkaan taustansa salaavasta ja mielenterveydeltään horjuvasta murhatutkijasta. Ahvenanmaalle Smörregårdin saarelle sijoittuvassa tarinassa viitataan suoraan Agatha Christien klassikkoon Eikä yksikään pelastatunut. Pieni ihmisjoukko on siis eristyksissä muusta maailmasta ja sitten yksi heistä kuolee.

Jessica Niemi on eristäytynyt Smörregårdissa olevaan lomahotelliin, koska on joutunut  yksityiselämänsä töppäilyjen takia hyllytetyksi työstään. Mukana on arsenaali lääkkeitä, joilla harhanäkyjen vaivaavan elämän saisi lopetettua nopeasti ja siististi.

Sodan jälkeen Smörregårdissa oli sotalasten orpokoti, josta perityy saaren legenda. 9-vuotias Maija käveli vuonna 1946 öisin kello 2 laiturille odottamaan isäänsä. Sitten hän katosi jäljettömiin.

Joukko entisiä orpokodin asukkaita, nyt vanhuksina, saapuu Smörregårdiin muistelemaan menneitä, niin kuin heillä on jo pitkään ollut tapana. Yöllä yksi heistä kuolee saman laiturin viereen, jossa Maija Ruusunen odotti isäänsä 1940-luvulla. 1980-luvulla samassa paikassa kuoli ensin lastenkodin entinen vartija ja sitten johtaja. Tapaukset jäivät selvittämättä. Onko Maija palannut kostamaan jotain ja miten se olisi edes mahdollista vuonna 2020, jona Loukko tapahtuu?

Jessica Niemi ei voi itselleen mitään, vaan tempautuu murhatutkintaan, joka ei hyllytetylle helsinkiläispoliisille mitenkään kuulu. Vakavien rikosten ryhmään normaalisti kuuluva Jessica on nyt oman elämänsä neiti Marple.

Yksinäisen saaren mysteerissä ollaan kaukana poliisiromaaneista, esimerkiksi Pahan verkosta, joilla Seeck loi kansainväliseen menestykseen johtaneen maineensa. Loukko on arvoitusdekkari, johon mystiikkaa tuovat Maijan hahmon ilmestyminen hotellin vieraiden näköpiiriin ja kauhua Seeckin taito luoda hyytävää menneisyyden salaisuuksista nousevaa tunnelmaa.

Suppea henkilögalleria on taiten rakennettu. Lomahotellia johtava 80-vuotias teräsmuori Astrid, hänen poikansa, filosofi Senecaan hurahtanut Åke, omituisesti käyttäytyvä ahvenanmaalaispoliisi Johan Karlsson sekä muuttolinnuiksi kutsutut entiset orpokodin asukkaat ovat keskeiset henkilöt. Heitä täydentää kummallinen ruotsalaispariskunta. Jonkun heistä täytyy olla syyllinen uusimpaan kuolemantapaukseen, ja Seeck on luonut heistä herkullisen epäilyttäviä hahmoja.

Juri Patrikaisen erinomainen kansi johdattaa lukijan surumieliseen jännitystarinaan, joka on niin hyvin kirjoitettu, että lukemiseen kannattaa varata aikaa. Kun on kerran aloittanut, ei Loukkoa malta jättää kesken.