Pyhittääkö tarkoitus keinot, kysyy vuosien tauolta palannut Samuel Davidkin mies joka tiesi liikaa -trillerissä Hippokrateen vala

 

Samuel Davidkin: Hippokrateen vala. 301 sivua, Johnny Kniga 2026.

Helsinkiläiseltä Samuel Davidkinilta ilmestyi viime vuosikymmenellä kolmen dekkarin sarja, jossa yhdistyivät rikostarinat ja juutalainen mystiikka. Sitten tuli vuosien tauko. 

Loppukesällä Davidkin teki paluun Hippokrateen valalla. Edellisistä dekkareista jäljellä ovat poikkeuksellisen tyylikäs kerronta, tietty mystisyys, viittaukset taidehistoriaan ja Helsingin kantakaupunki tapahtuma-areenana, jopa yhtenä tarinan päähenkilönä. Juutalaisen perinteen sijaan uuden teoksen aiheena on geenitutkimus ja geenien muokkaaminen lääketieteellisiin tarkoituksiin.

Helsingin yliopiston kriminologi Marcus Engel auttaa silloin tällöin poliisia. Hänen ystävänsä rikosylikonstaapeli Anton Kurki pyytää Engeliä vilkaisemaan tapausta, joka näyttää selvältä itsemurhalta. 35-vuotias Kaisa Purola on ajanut moottoritieltä ulos kallioon ja kuollut rysäyksessä. Jokin tapauksessa kuitenkin vaivaa Kurkea.

Hippokrateen valan idea selviää oikeastaan heti ensimmäisestä luvusta ja takakannen tekstistä. Tohtori Vesa Rossi on suuren läpimurron kynnyksellä. Geenejä muokkaamalla on mahdollisuus parantaa sairauksia, joihin ei nykyisellään ole hoitoa. Kokeet ovat lupaavia, mutta tulee myös takaiskuja. Kehitteillä oleva lääke tuottaa oheisvahinkoja, jotka on raivattava pois tieltä suuremman päämäärän hyväksi.

Marcus Engel löytää todellakin epäselvyyksiä Kaisa Purolan kuolemasta. Sitten tulee toinen itsemurha tai sellaiselta ainakin näyttävä tapaus. Kumpaakin kuollutta naista yhdistää sama sairaus.

Davidkin paljastaa kortit heti kirjan alussa. Lukija tietää sen, missä Marcus Engel vasta hapuilee. Siis kuka sen teki ja miksi. Se ei vähennä Hippokrateen valan kiehtovuutta eikä jännitystäkään. Engelin tekemä etsintä ja mystiseksi jäävä persoona nousevat kihelmöiväksi mies joka tiesi liikaa -tyylin trilleriksi. Engel lähestyy totuutta, mutta varjoissa on hänen jokaista askeltaan seuraava katse.

Ulkopuolisuus tekee Marcus Engelistä kiinnostavan nyt alkavan sarjan päähenkilön. Davidkin kertoo hänestä vain niukasti. Entinen lakimies, joka pettyi ammattiinsa, koska ei voinutkaan tehdä siinä hyvää. Asuu yksin Helsingin ydinkeskustassa. Etäiset välit veljeen ja äitiin. Himokuntoilija. Ei pidä yhteyttä vanhoihin tuttuihinsa paitsi sen, mitä tämä tarina vaatii.

Hippokrateen vala todistaa Samuel Davidkinin syvällisestä perehtymisestä geeneihin, samoin niihin liittyään puutteelliseen tietoon. Vaikea asia tulee selitetyksi ymmärrettävällä tavalla, ja saattaa johtaa haluun ottaa asiasta enemmänkin selvää. Sanoma tuntuu olevan se, sairauksien syyt eivät ole jäljitettävissä vain yksittäiseen geenivirheeseen, vaikka niiden tutkimukseen pannaan paljon paukkuja.

Lopulta Davidkin kysyy, pyhittääkö tarkoitus keinot. Onko "oheisvahingot" vain siedettävä, koska ilman niitä lääketieteellisiä tutkimuksia ei voisi tehdä, kuten yksi teoksen henkilöistä perustelee tekojaan.

Melkein kokonaan Helsingin kantakaupungin ydinalueelle sijoittuva Hippokrateen vala on enemmän kuin tervetullut paluu Samuel Davidkinilta älykkään rikosromaanin kirjoittajaksi.

Kremlin kasvattama Julia Kuokkanen avaa sukunsa tarinan kautta ikkunan siihen, miksi venäläiset eivät vastusta sotaa eivätkä Putinia

 

Julia Kuokkanen: Kremlin kasvattama. 320 sivua, Bazar 2026.

Haluavatko venäläiset sotaa, kysyttiin 1970-luvun laulussa. Ei sotaa toivoa voi venäläiset milloinkaan, kuului vastaus runoilija Jevgeni Jevjutshenkon sanoin.

Nyt Venäjä käy viidettä vuotta raakaa sotaa Ukrainaa vastaan, ja monet venäläiset toivovat ja kannattavatkin sitä. 

Kansan alistumista Vladimir Putinin valtaan ja sotaretkeen on selitetty milloin kansanluonteella, milloin demokratian perinteen puuttumisella. 

Suomessa parikymmentä vuotta lastensuojelun parissa työskennellyt sosiaalipsykologin koulutuksen saanut Julia Kuokkanen avaa oman kehityskertomuksensa ja perheensä kautta näkymän venäläiseen ajatteluun puhuttelevassa kirjassaan Kremlin kasvattama. Neuvostoliitossa syntynyt Julia tyttönimeltään Matjuhina muutti perheensä mukana Suomeen neljävuotiaana vuonna 1987. Suomessa vietetyistä vuosikymmenistä huolimatta hän pysyi jollain lailla uskollisena venäläiselle maailmankuvalle siihen asti kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Vasta sitten silmät avautuivat.

Hänen Suomessa pitkään asuneet, mutta takaisin Venäjälle muuttaneet vanhempansa kannattavat sotaa, ja enemmänkin: tämä ei ole julmuutta, vaan välttämättömyys, Venäjältä soittaneet sukulaiset selittivät.

Julia Kuokkanen luuli, että pitkä Suomessa asuminen olisi avartanut hänen vanhempiensa näkemyksiä. Turhaan.

"Mutta vastassani ei ollut empatiaa, vaan ylimielisyyttä, aggressiota ja kylmäävää välinpitämättömyyttä. Heille hyökkäys ei ollut hirmuteko, se oli vanhurskas ristiretki vapauden puolesta, uhraus suuremman hyvän eteen", hän kirjoittaa.

Venäläistä yhteiskuntaa muovaa ajatus globalistien pahan salaliitosta Venäjän tuhoamiseksi. Venäläinen imperialismi ja venäläisen kansakunnan ylivertaisuus ovat täysin oikeutettuja taistelussa tuota salaliittoa vastaan.

Sukulaisten mukaan Nato olisi muuten hyökännyt Venäjälle, ja Ukraina kuuluu slaavilaisten kansojen veljeskuntaan yhdessä Venäjän ja Valko-Venäjän kanssa. Jos he eivät liity siihen vapaaehtoisesti, heitä autetaan sitten väkisin.

Julia Matjuhina syntyi neuvostoliittolaiseen eliittiperheeseen. Isovanhemmissa oli NKVD:n ja KGB:n upseereja. Isoisä toimi Neuvosto-Ukrainan maatalousministerinä. Kesiä vietettiin isovanhempien datshalla, missä mustaa kaviaaria kauhottiin leivän päälle suoraan purkista.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeenkin Julia lomaili veljensä kanssa kesät maaseudulla Moskovan lähellä.

Vuonna 1987 Julian perhe muutti Suomeen, koska isä palkattiin öljy-yhtiö Teboiliin. Hän kävi aluksi suurlähetystön venäläistä koulua ja sai venäläisen kasvatuksen. Siihen kuului totteleminen, ei kyseenalaistaminen. Uskollisuus, hyödyllisyys ja yhdenmukaisuus, ei itsenäinen ajattelu.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen hänen isänsä toimi bisneksessä, jossa öljyä tuotiin Venäjältä Suomeen. Sitten muissa liiketoimissa. Epäonnistuneet liiketoimet ajoivat perheen kuitenkin takaisin kotiin Venäjälle. Isä lähti vuonna 2001, äiti kymmenen vuotta myöhemmin.

Julia Kuokkasen mukaan venäläiset uskovat pohjimmiltaan samaan kertomukseen, joka opetettiin jo Neuvostoliitossa: länsi on paha. Se haluaa pyyhkiä Venäjän pois maailmankartalta. Demokratia on heikkoutta. Naiset eivät sovellu politiikkaan. Ihmisoikeudet ja ylipäänsä liberaalit arvot ajavat Euroopan tuhoon.

Niiden vastapaino on monarkia ja ortodoksinen usko.

Venäläinen identiteetti periytyy neuvostovallan luomasta homo sovieticusin ihanteesta. Se varautuu aina pahimpaan, on ehdollistunut selviytymään ankarissa olosuhteissa, on kuuliainen auktoriteeteille ja halveksuu niitä, jotka uskaltavat haastaa vallitsevia sosiaalisia normeja.

Lisäksi venäläistä ihmiskuvaa ovat muovanneet sodat, nälänhädät, teloitukset ja poliittiset vainot. Tiliä maan väkivaltaisesta menneisyydestä ei ole tehty. "Menneisyyden käsittelyä" pidetään 1990-luvun teemana, johon yhdistyy käsitys lännen yrityksistä heikentää Venäjää.

Julia Kuokkanen kirjoittaa:

"On olemassa sanonta, että Venäjällä jokainen on joko uhri tai vasara. Historia tuntuu olevan samaa mieltä. Sukupolvi toisensa jälkeen toiset ovat käyttäneet valtaa pyöveleinä ja toiset kantaneet sen taakan teloitettavina. Ei kovin mairitteleva kuva, mutta tämä perintö ohjaa usein anteeksiantamattomasti seuraavien sukupolvien moraalista kompassia."

Auktoriteettiusko ja väkivallan normalisoituminen ovat sekä opittuja että historiallisesti periytyneitä asioita. Siinä Kuokkasen mukaan syy, miksi kansa ei noussut laajamittaisesti Putinin aloittamaa sotaa vastaan. Ja miksi Putinin Venäjällä militaristinen kasvatus aloitetaan jo päiväkodeissa.

Kremlin kasvattama on silmiä avaava henkilökohtainen kasvukertomus, sukutarina ja analyysi venäläiseen ajatteluun vaikuttavista tekijöistä samassa paketissa. Julia Kuokkanen laittaa todella itsensä peliin, sillä teos voi katkaista lopullisesti välit sukuun.

Miksi hän tekee sen?

"Tässä mielessä minulla on vastuu, velvollisuus kertoa seuraavalle sukupolvelle vakaumuksella, että asioiden ei tarvitse kulkea samaa vanhaa rataa. Että se tie voi päättyä tähän. Vaikenemalla otan riskin, että tulen osasyylliseksi juuri niihin rikoksiin, joihin Venäjä tänä päivänä syyllistyy."

Jaakko Melentjeffin Hunnutetun naisen valtti on monimutkainen yllätyksellinen juoni, mutta henkilöhahmoissa ei ole eloa

 Jaakko Melentjeff: Hunnutettu nainen. 429 sivua, Lind & co 2026.

Jaakko Melentjeffin Hunnutetun naisen liikkeelle lähdössä ei viivytellä. Tukholmaan sijoittuvassa prologissa kuusikymppinen hijabiin pukeutunut nainen kokee olevansa uhattu. Ensimmäisessä luvussa hänet on löydetty puistonpenkiltä ammuttuna. Pitkältä vanhempainvapaalta töihin palannut rikosetsivä Annmari Akselsson saa lentävän lähdön uuteen arkeensa.

Hunnutettu nainen on neljäs osa Melentjeffin Nordsa-sarjassa. Nordsa on ilmeisesti kuvitteellinen yhteispohjoismainen poliisiorganisaatio. Hunnutetun naisen murha on alkusoittoa kiivaalle ruotsalais-suomalaiselle tutkinnalle, jossa lopulta etsitään jihadistista pommimiestä ennen kuin tämä tekee ison terrori-iskun täyteen kansoitetussa paikassa.

En ole lukenut sarjan aiempia osia. Hunnutettuun naiseen oli aluksi vaikea päästä sisälle katkonaisen kerronnan ja taustatietojen puutteen takia. Melentjeff luottaa liikaa siihen, että lukija tuntisi sarjan aiemmat tapahtuvat. Henkilöt jäävät uudelle lukijalle epämääräisiksi, samoin aiempien osien tähän kirjaan vaikuttavat tapahtumat. 

Annmari Akselsson on ilmeisesti saanut edellisessä osassa tietää. että Ruotsin keskusrikospoliisin NOAn erikoisryhmää johtava Håkan Holmström on hänen isänsä ja pienten kaksostensa isoisä. Nyt heidän välinsä ovat lämpimät.

Vaikeinta on ymmärtää Nordsan operatiivista toimintaa johtavan Kalle Nordinin tyttäreen kohdistuvaa uhkaa, jonka tämä ratkaisee melko yliampuvin keinoin, kun Hunnutetun naisen tyylilaji on kuitenkin realismiin ja ajankohtaisuuteen pyrkivä.

Lisäksi olisi ollut hyvä, jos takaumat olisi merkitty takaumiksi. Olin välillä pudota kärryiltä, että mitä aikaa teoksessa nyt kuvataan.

Alkuhankaluuksien jälkeen Hunnutettu nainen alkaa vetää hyvin. Se osoittautuu todella ajatelluksi mutkikkaaksi rikostarinaksi, jossa käsitellään jihadismin lisäksi maahanmuuttopolitiikan epäkohtia. Erään Suomeen jo juurtuneen perheen käännytys toimii tapahtumien laukaisijana. Melentjeffin edellinen dekkari, toiseen sarjaan kuuluva Venäläinen peli nousi tavanomaista korkeammalle tasolle juuri moraalipohdintojensa takia. Hyviä kysymyksiä hän esittää myös Hunnutetussa naisessa.

Pommi-iskua suunnittelee itseään Opettajaksi kutsuva mies. Erityisen eleganttia on, miten Melentjeff pistää arabian kielen tutkijan Aleksi Brohusin tulkitsemaan epäillyltä löytyneitä runollisia viestejä. Niissä puhutaan "kahden kaupungin yhtäaikaisista häistä", siitä "kun kevät kohtaa aamunkoiton raudan" sekä "raudan ja tulen kohtaamisesta" ja "valkoisen kukan kuolemasta".

Hunnutettu nainen on kaikkea muuta kuin suoraviivainen rikostarina. Melentjeff vie viitseliäästi sivupoluille ja väärille jäljille, nostaa esiin henkilöiden yllättäviä yhteyksiä ja yllättää lopussa perusteellisesti. Itämerellä tapahtuva loppuhuipennus on tosin jännittävän ja dramaattisen sijaan enemmänkin vaisu, jopa lässähdys.

Todella monipolvinen ja monta kertaa yllättävä juoni kannattelee Hunnutettua naista niin, että Melentjeffillä olisi todennäköisesti paljon enemmän lukijoita, jos hänestä tiedettäisiin. Tämän dekkarin on kustantanut Suomessa hyvin näkymätön ruotsalaisyhtiö.

Kehujen vastapainoksi on sanottava, että kirjan henkilöt eivät elä vaan ovat luonnosmaisia. Pätee myös Annmari Akselssoniin. Hänen uusi parinsa Suomesta Ruotsiin lainattu Christo Hanninen erottuu tasapaksusta joukosta kirjasitaateillaan.

Itään vuonna 1918 paenneet punaiset kaavailivat Inkeristä Neuvosto-Suomen koekenttää

 Jesse Hirvelä: Inkerin diktaattorit - Leningradin suomalaiset kommunistit 1918-1938. 293 sivua, SKS Kirjat 2026.

Neuvosto-Karjalasta ja siellä vaikuttaneista suomalaisista kommunisteista on viime vuosina julkaistu runsaasti uutta tutkimusta. Karjalan työkansan kommuunille tuli loppu ja sen suomalaiset johtajat teloitettiin 1930-luvun loppupuolella Stalinin suuressa terrorissa.

Samoin kävi Pietarin/Leningradin suomalaiselle punaeliitille, kerrotaan tohtori Jesse Hirvelän kirjassa Inkerin diktaattorit - Leningradin suomalaiset kommunistit 1918-1938. 

Teos on osa Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917-1964 -tutkimushanketta, joka päättyi joulukuussa 2025. Sen johtopäätös oli, että Stalinin suuressa terrorissa tuomittiin ainakin 6200 suomalaista, joista yli 4700 teloitettiin. Luvut ovat pienempiä kuin usein on esitetty, mutta kuitenkin yli 20 prosenttia Neuvostoliitossa olleista suomalaisista vangittiin ja tuomittiin vuosina 1937-1938. Heistä 75 prosenttia tuomittiin kuolemaan.

Jesse Hirvelän tutkimuksen erityispiirre on Leningradia ympäröivä Inkeri, kuten kirjan nimikin kertoo. Sisällissodan jälkeen Suomesta pakeni noin 10000 ihmistä Venäjälle. Pietarissa/Leningradissa punapakolaiset ryhtyivät suunnittelemaan uutta vallankumousta Suomeen. Sen kokeiluareenana toimisi Inkeri, jonka suomalaisasutus periytyy 1600-luvulta. Talonpoikainen luterilainen väestö ei kuitenkaan innostunut sosialismista eikä kolhooseista.

Moskovassa 1918 perustetun Suomen kommunistisen puolueen jäsenet ryhtyivät johtamaan Leningradin alueen suomenkielisiä järjestöjä, kouluja ja kustannustoimintaa. Yhdyssiteitä olivat Vapaus-niminen lehti, kirjoja julkaissut Kustannusliike Kirja, valistustalot ja punanurkat, joissa propagoitiin kommunismia.

Hirvelän mukaan kommunisteiksi julistautuneet suomalaiset oikeuttivat johtavan asemansa Neuvosto-Venäjällä sillä, että Pietarin ympäristössä asuva suomenkielinen väestö oli vedettävä mukaan suureen maailmanvallankumoukseen. Inkeriläisiä he eivät pitäneet täysin suomalaisina, vaan takapajuisina heimokansan edustajina ja eräänlaisena talonpoikaiskansana. 

Suomen ja Neuvosto-Venäjän välille 14.10.1920 solmittua Tarton rauhaa kommunistit pitivät välirauhana, josta huolimatta vallankumousvalmisteluja oli jatkettava. Sosialismin omaksuneille inkeriläisille oli varattu rooli Neuvosto-Suomessa opettajina ja virkamiehinä. Neuvosto-Suomi saisi uutta älymystöä kaksikielisistä inkeriläisistä kommunisteista.

Punapakolaiset soveltuivat Hirvelän mukaan hyvin Pietarin alueen suomalaiseksi eliitiksi, koska heidän joukossaan oli paljon älymystöä, kuten kansanedustajia ja toimittajia. He miehittivät keskeiset valistuspaikat alueen alkuperäisväestön sijaan. Samalla he hyökkäsivät alueen vanhoja opettajia vastaan, joiden väitettiin pyrkivän muuttamaan "työtätekevän väestön valistuslaitokset porvariston luokkaetuja palveleviksi vastavallankumouksen agitatsioniasemiksi".

1920-luvulla Venäjällä vallan ottaneet bolshevikit suosivat vähemmistöjen omaa kulttuuria ja kouluja. Tarkoitus oli vahvistaa neuvostovallan asemaa maan reuna-alueilla.

Suomalaiset kommunistitkin vahvistivat suomen kielen asemaa, vaikka hyökkäsivät inkerinsuomalaisten omaa kulttuuria vastaan. Hirvelän tulkinnan mukaan Leningradin suomalaisjohto ei missään vaiheessa täysin ymmärtänyt vähemmistöjen oikeuksia omaan kieleen ja kulttuuriin.

Suomalaiset kommunistit suomalaistivat Inkeriä, mutta takataskussa oli ajatus Inkeristä sosialistisen Suomen koekenttänä. Inkerin kautta välitettiin Suomeen kuvaa siitä, millainen Neuvosto-Suomi tulisi olemaan. Propagandasotaa käytiin Suomeen paenneen inkeriläisjohdon ja Venäjälle paenneiden suomalaiskommunistien kesken.

SKP:ssä kaavailtiin Inkeristä saatavan sotilaita tulevaan vallankumoukseen Suomessa. Toisaalta heitä voitaisiin hyödyntää Suomessa vallankumouksen jälkeen. Inkeriläisistä tulisi kaksikielinen reservi, jota SKP hyödyntäisi valtansa vahvistamiseksi Suomessa, mutta johdossa olisivat edelleen kommunistit.

Kokeilukenttänä SKP:ssä nähtiin myös ajatus työläisten ja talonpoikien luokkaliitosta, kun Inkerin talonpoikaistolle tehtäisiin selkoa kommunistien maatalouspolitiikasta.

Kun Neuvosto-Venäjällä käynnistettiin 1920-luvun lopulla hyökkäys luokkavihollisia kuten maaseudun varakkaita talonpoikia "kulakkeja" vastaan, olivat suomalaiset mukana pakkokollektivisoinneissa inkeriläiskylissä. Pian inkeriläisiä alettiin karkottaa kotiseudultaan Kuolan niemimaalle, Uralin alueelle ja Siperiaan. Suomalaisessa lehdistössä asiasta syytettiin punapakolaisia, mutta Hirvelä pitää heidän johtavaa osuuttaan liioitteluna. Tätä hän perustelee Suomen pääkonsulinviraston salaisella kirjeenvaihdolla.

Vuoden 1926 väestönlaskennassa Leningradin alueella oli noin 15000 suomalaista, yli 117000 inkeriläistä, 16000 ortodoksista inkerikkoa sekä pienempi määrä vepsäläisiä ja vatjalaisia, jotka myös olivat ortodokseja.

1930-luvulle tultaessa Leningradin suomalaiseen puolue-eliittiin vakiintuivat SKP:n keskuskomitean ulkomaanbyroon Leningradin edustaja Tyyne Tokoi, Vapaus-lehden päätoimittaja Kalle Lepola, Lännen vähemmistökansallisuuksien kommunistisen yliopiston suomalaisen sektorin johtaja J.K. Lehtinen sekä Kustannusliike Kirjan Leningradin osaston johtaja Uuno Peltola. Viiden oli Kustaa Rovio, joka kuitenkin siirtyi puoluejohtajaksi Neuvosto-Karjalaan.

Suomalainen kommunistieliitti pidätettiin ja teloitettiin 1937-1938. Syyt olivat samat kuin Neuvosto-Karjalan johtajien kohdalla: syytökset nationalismista, vakoilusta ja yhteyksistä vastavallankumouksellisiin aineksiin.

Tuuli oli kääntynyt syksyllä 1935, kun Neuvosto-Karjalan suomalaisjohto syrjäytettiin. Kustaa Rovion tilalle puoluejohtajaksi nostettu Pjotr Irklis leimasi alueen entiset johtajat porvarillisiksi suomalaisnationalisteiksi.

Kalle Päätalon romaani Nälkämäki saa syvällisen ja mukaansa tempaavan taustoituksen Ritva Ylösen uudessa tietokirjassa Kalle Päätalon sota

Ritva Ylönen: Kalle Päätalon sota. 255 sivua, SKS Kirjat 2026.

Kirjailija Kalle Päätalo sijoitti itsensä lähes jokaiseen romaaniinsa jo ennen vuonna 1971 käynnistynyttä Iijoki-sarjaa, jonka hän kirjoitti minä-muodossa. Yksi onnistuneimmista on vuonna 1967 ilmestynyt dokumentaarinen Nälkämäki. Siinä kerrotaan nykyään vähän tunnetuista jatkosodan sotilasvankileireistä Kannaksella. Kivennavan Siiranmäessä sijainneen leirin oikea talousaliupseeri Kalle Päätalo on romaanissa Matti Lieko.

Päätalo-tohtori Ritva Ylöseltä ilmestyi Kallen elämäkerta vuonna 2017. Nyt elokuussa julkaistu Kalle Päätalon sota täydentää sitä mukaansa tempaavalla tavalla. Päätalon kuukautta vaille viisi vuotta kestänyt sotareissu oli sen verran erikoinen, että se ansaitsee oman kokonaisesityksensä, etenkin kun Ylönen pystyy uutteran arkistotyön kautta tuomaan uusia puolia siitä esiin.

Kalle Päätalo meni armeijaan vapaaehtoisena vuoden 1939 viimeisenä päivänä. Hänet sijoitettiin Korialle pioneerikoulutukseen. Välirauhan kesänä 1940 pioneerit kunnostivat Lapissa Suomelle elintärkeän Jäämerentien, joka oli reitti Petsamon satamaan. 

Jatkosodassa talousaliupseeri Päätalo joutui puolivahingossa ainoaan taisteluunsa elokuussa 1941. Vaikea haavoittuminen johti hänet sotilassairaaloiden ja kotilomien vuorotteluun kesäkuuhun 1942 asti. Tuli sinä aikana sairastettua myös kuppa, jota hoidettiin Lahdessa.

Kesäkuusta 1942 syksyyn 1944 Päätalo toimi sitten Siiranmäessä. Hänet kotiutettiin tuoreena aviomiehenä silloin vielä itsenäiseen Messukylän kuntaan marraskuussa 1944.

Kalle kirjoitti sotavuosistaan kuusi romaania Iijoki-sarjaan ja siis Nälkämäen muutama vuosi ennen sen aloittamista. Iijoki-sarjan romaanit kertovat sotavuosista toisenlaista tarinaa kuin muut sotakirjat, koska niissä on voimakkaasti mukana elämän jatkuminen siviiliyhteiskunnassa.

Nälkämäen nimi kuvaa sitä, että piikkilankojen taakse marssi kesäkuussa 1942 resuisia ja luurankoon asti laihtuneita miehiä, jotka tappelivat siitä, kuka saa perunankuoria syödäkseen. He olivat sotilaskarkureita, aseistakieltäytyjiä ja eri rikoksista tuomittuja, jotka sijoitettiin Kannakselle linnoitustöihin. Vangit laitettiin rakentamaan noin 90 kilometriä pitkää Vammelsuu-Taipale-linjaa ja sen linnoituksia.

Turhaan unohdetussa Nälkämäessä Päätalo kuvaa värikkäästi leirielämää. Säännöissä painotettiin kuria ja vartijoita kiellettiin ankarasti veljeilemästä vankien kanssa. Todellisuudessa Kalle Päätalon mukaan vankiparakeissa järjestettiin yhteisiä painikilpailuja ja jopa ammuttiin yhdessä pilkkaan.

Lisäksi Kalle tarkkailee tässä romaanissa ensimmäisen kerran itseään ja omia heikkouksiaan tavalla, joka tulisi myöhemmin tutuksi Iijoki-sarjan lukijoille. Herkkä ja myötätuntoinen Matti Lieko / Kalle Päätalo hankkii vangeille lisämuonaa ja varusteita kepulikonstein, mutta tulee hyväuskoisuuttaan myös huijatuksi monta kertaa. 

Viina vie Matti Liekoa niin kuin vei Kallea. Armeijassa naisten makuun vihdoin päässyt Matti / Kalle etsii lakkaamatta tilaisuuksia päästä "kastamaan kärkeä" vielä silloinkin, kun on jo naimisissa.

Ritva Ylönen kuvaa kirjassaan Kallen koko sotatien tiiviisti. Iijoki-sarjan moneen kertaan lukeneille siinä ei ole mitään uutta, mutta Päätalo-harrastuksensa kanssa alussa oleville tai sille tielle vasta aikoville yhteenveto on tarpeellinen.

Uutta on Nälkämäen perusteellinen taustoitus. Ylönen kuvaa leiriä ja sen olosuhteita niin havainnollisesti, että syntyy käsitys, millaista siellä oli työ ja toisaalta vapaa-aika. Romaanissa käytetyt peitenimet saavat todelliset vastineensa. Lisäksi Ylönen pitää mukana laajempaa jatkosodan eri vaiheiden kartoitusta, Siiranmäkeä osana sen tapahtumia ja leirien merkitystä puolustustaisteluun valmistauduttaessa.

Kalle Päätalo oli arka herrapelkoinen nuorukainen armeijaan astuessaan. Hänellä oli voimakas kokemus, että tytöt eivät hänestä tykkää, mikä tuotti henkistä tuskaa. Välirauhan aikana Kallesta kuoriutui Oulussa kyltymätön naistenmies, jolla oli useampia tyttöystäviä yhtä aikaa. Hän laskelmoi kylmästi tapaamisia sen mukaan, kenen kanssa pääsee lystäilemään sängyssä.

Köyhän nuoruuden jälkeen Kallea siivitti näyttämisen halu. Se toteutui aluksi työelämässä ylenmääräisenä röytämisenä ja itsensä piiskaamisena yhä kovempiin suorituksiin, sitten kirjailijana, jolta valmistui tuhatsivuinen käsikirjoitus vuosittain lähes 40 vuoden ajan.

Siinä välissä sota-aikana "Kalle Päätalosta sukeutui sukupuolisen kanssakäymisen ahmatti, jolle mikään ei tuntunut olevan kylliksi", Ritva Ylönen kirjoittaa. Fyysisen tyydytyksen kääntöpuoli olivat henkiset vaivat valehtelusta, vähintään hankalien asioiden salailusta, ja uskottomuudesta, joka jatkui läpi ensimmäisen avioliiton.

Kalle Päätalon sota on vuoden toinen Päätalo-aiheinen kirja. Kesäkuussa ilmestyi Maija Saviniemen toimittama Päättymätön savotta, jossa yliopistotutkijat analysoivat hänen teoksiaan monelta kantilta. Savotta tuntuu todella päättymättömältä, sillä Päätaloon liittyviä kirjoja ilmestyy edelleen lähes vuosittain, vaikka kirjailijan kuolemasta tulee marraskuussa kuluneeksi 26 vuotta. Ritva Ylönen todistaa nyt viimeisimpänä, että niin kannattaakin tehdä, ja uusia näkökulmia on mahdollista löytää.

Harrastusta pitää yllä myös aktiivinen Kalle Päätalo -seura, jolle Ylönen lahjoittaa puolet uuden kirjansa tekijänpalkkioista. 

Kalle Päätalon sota on tärkeä lisä Päätalo-tutkimukseen, mutta se on myös ansiokas yleisesitys sotilasvankileireistä, joista ei Ylösen mukaan ole kirjoitettu erillistä tietokirjaa.

Arttu Tuomisen uusi mestariteos Hydra repii sydämen riekaleiksi

 

Arttu Tuominen: Hydra. 332 sivua, Otava 2026.

Jännityskirjailija Arttu Tuominen keksii itsensä uudelleen joka vuosi. Vaikka hän kirjoittaa melkein kaikkien muiden alalla toimivien tapaan sarjoja, jokainen teos niiden sisällä on erilainen. 

Hydra on keskimmäinen kolmiosaiseksi nousevassa huumekaupasta laajoin kaarin kertovassa Kide-sarjassa. Taas kerran tuntuu siltä, että tämä on hänen paras dekkarinsa.

Viime vuoden Alecissa oltiin lamavuodessa 1992 ja tehtiin pikaisia pistoja vuoteen 2027. Perustarinassa huumeet vyöryivät Venäjältä Lappiin. Kilpailevat kartellit teurastivat toisiaan Sallassa. Sallalainen poliisi Sami Aho ei uskonut hänelle tuputettuihin selityksiin, että juttu on ratkaistu, kun kaikki kuolivat. 

Vuoden 2027 osuuksissa helsinkiläinen rikosylikonstaapeli Tommi Kivi selvitti salamurhattujen huumekauppiaiden tapausta.

Alecissa yhdeksi päähenkilöksi noussut 14-vuotias monitaituri Liina Aho on tähän aikaan sijoittuvassa Hydrassa harmaantunut viisikymppinen Alepan kassa Helsingissä.

Arttu Tuominen ottaa Hydrassa luupin alle huumekaupan koko ketjun kolumbialaisista alkutuottajista rikollisjengien hallitsemiin pariisilaislähiöihin. Yksi lonkero ulottuu Helsinkiin, missä pelihimon riivaama pankinjohtaja Juhani Roine kävelee suoraan ansaan.

Tuominen on kirjaansa varten tutustunut huumepoliisin arkeen Ranskassa. Se näkyy ja tuntuu. Elämän armottumuus kilpailevien ryhmittymien taisteluareenoiksi muuttuneilla asuinalueilla romanttisen suurkaupungin laidoilla iskee silmille. Pilvikaupungiksi kutsutussa lähiössä asuva Louis Nivel ajattelee kotialueensa muuttuneen linnoitukseksi, jonne poliisilla ei ole asiaa ilman suurta joukkovoimaa. Päätösvalta alueen asioista on asukkaiden sijaan sitä kulloinkin hallitsevalla kartellilla.

Jo ensisivuilla aavistaa, että Hydra on loistava rikosromaani, mutta tarina inhottava. Kirjallisesti lahjakkaalla Louisilla voisi olla pääsylippu pois Pilvikaupungista, mutta hänen puolestaan joutuu jännittämään. 

Suomessa Juhani Roineen poika Miro kokee raakaa kiusaamista ja välinpitämättömyyttä. 

Kolumbiassa kartellille viidakossa työtä henkensä pitimiksi tekeviä kohdellaan kuin karjaa, pahemminkin. Raskaana olevalla Estellella ei ole vaihtoehtoa, koska tytär sairastaa leukemiaa ja hoidot maksavat.

Taustalla Helsingissä Alepan kassa Liina Aho tarkkailee ja tarvittaessa iskee elementtiviidakossa kuin myyttinen vaeltava aave.

Arttu Tuominen kuljettaa moniaineksista ja lukuisista henkilöistä koostuvaa tarinaa tunnetulla taidollaan, mutta jotenkin vielä tyylitaitoisemmin kuin ennen. Tyyli vaihtelee sitä mukaa, kuka henkilöistä on milloinkin suurimman huomion kohteena. Sympaattisten hahmojen kohtaloa jännittää todella niin kuin kyse olisi oikeista ihmisistä.

Hydra on myytin peto, jonka pää monistuu, kun se katkaistaan. Se on hyvä vertaus kaiken eteensä tulevan tuhoavalle huumerikollisuudelle. Hydra haastaa ajattelemaan, eikö kokonaiset ihmisyhteisöt tuhoavalle ahneuden ja julmuuden voimalle todellakaan voida mitään. Entä jos huumeet yksinkertaisesti laillistettaisiin johonkin rajaan saakka, ja niitä kaupattaisiin Alkon kaltaisissa myymälöissä, joissa saatavilla olisi myös tukea ja neuvontaa kuiville pääsemiseksi? Eikö laillistaminen veisi ainakin pohjan pois raa´alta lapsetkin syövereihinsä nielevältä rikollisuudelta, vaikka ei muita ongelmia ratkaisisikaan?

Vuoden kuluttua päästään lukemaan, miten tarina päättyy. Ennakkotiedoissa luvataan kostoa. Ei ole vaikea arvata, että sen toteuttaa päähenkilöksi nouseva Liina Aho, joka menetti isänsä huumekauppiaille Alecissa.

Arttu Tuominen kehittelee Hydrassa tilanteita maltilla, mutta iskee kuin kobra, kun on toiminnan aika. Syvällinen henkilökuvaus vaihtuu lennossa murskaaviin tilanteisiin, jotka korostavat elämän sattumanvaraisuutta siellä, missä rikollisen sana on laki.

Hydra on Tuomisen ensimmäinen kirja, jossa poliisit ovat sivuroolissa. Pääroolissa ovat kokonaiskuva ja ihmiset huumekaupan ja sen vaikutusten eri kerroksissa. Ei ihme, että Arttu Tuomisen maine kasvaa myös maailmalla. Hyviä rikoskirjailijoita on paljon, Tuomisen kaltaisia erityisiä lahjakkuuksia vähän.

Historiaa niin, että herkempää hirvittää, kun Niklas Natt och Dag kirjoittaa esi-isistään raakuuksien Ruotsissa 1400-luvulla

 Niklas Natt och Dag: Susien leikki (Vargars lek). Suomentanut Kari Koski. 585 sivua, Johnny Kniga 2026.

Ruotsin vanhimpaan aatelissukuun kuuluva Niklas Natt och Dag nousi kuuluisuuteen 1790-luvulle sijoittuvien historiallisten romaanien trilogialla. Sen jälkeen hän alkoi kirjoittaa oman sukunsa ja Ruotsin historiasta kertovaa romaanisarjaa, joka sijoittuu 1400-luvulle. Niklas Natt och Dag on sarjan yhden keskeisen hahmon Måns Bengtinpojan jälkeläinen 15. polvessa.

Sarjan ensimmäisen osan Toiveet ja kohtalo suomennos ilmestyi viime vuonna. Se kertoo vuonna 1434 alkaneesta kapinasta, jota johti Engelbrekt Engelbrektinpoika. 

Vuorimiesten kapina syntyi kuningas Eerik Pommerilaisen tanskalaisten voutien mielivaltaista hallintoa ja korkeaa verotusta vastaan. Rälssimiehet lähtivät tukemaan kapinaa kaataakseen vieraan kuninkaan ja kaapatakseen sen tukemaan omia pyrkimyksiään. Göksholmin linnan herra, sinisen ja kullan värejä kantavan suvun Bengt Steninpoika lähetti poikansa Månsin hakeutumaan Engelbrektin lähipiiriin, missä hän myös onnistui. Toiveet ja kohtalo -romaanin lopussa Måns tappaa pikaistuksissaan Engelbrektin, koska heidän huhutaan olevan toisilleen läheisiä miehille sopimattomalla tavalla.

Sitä ennen Engelbrekt nousi vähäksi aikaa Ruotsin päämieheksi. Valtansa hän joutui kuitenkin jakamaan Karl Bonden kanssa.

Susien leikin alussa Måns on kiidätetty turvaan kansan vihalta. Engelbrektiä pidetään pyhimyksenä. Hänen rautaisen arkkunsa luo virtaa köyhiä ja sairaita. Tuoreella pyhimyksellä uskotaan olevan enemmän voimaa kuin vanhoilla ja vakiintuneilla.

Eerik-kuningas on joutunut vetäytymään Visbyyn. Karl Bonde on noussut yksin valtakunnanhoitajaksi. Hän hallitsee koko Ruotsia kahta linnoitusta lukuun ottamatta. Ne kuuluvat sinisen ja kullan sukuun kuuluville Bengt Steninpojalle ja hänen pojilleen.

Valtataistelu jatkuu kuumana ja verisenä. Vuorimiesten kapinaa jatkamaan nousee Erik Puke, jonka poliittisen juonittelun häikäilemätön mestari Karl Bonde kukistaa petoksen kautta.

Liittolaisuudet vaihtuvat kuitenkin koko ajan. Susien leikin lopussa sinisen ja kullan suku on nostamassa kuningas Eerikiä takaisin valtaan ja syöksemässä Karl Bondea vallasta.

Niklas Natt och Dag osoittautui jo ensimmäisessä romaanisarjassaan kovan luokan kertojaksi. Toiveet ja kohtalo sekä Susien leikki edustavat järeän luokan historiallista romaania sekä ulkoisilta mitoiltaan että sisällöltään. Molemmat luovat monimuotoisen kuvan aikakautensa Ruotsista, ihmisen ikiaikaisesta julmuudesta ja todellisista valtakamppailuista, joista viimeinen sana jää vielä sanomatta Susien leikin lopussa. 

Kirjat etenevät trillerimäisellä intensiteetillä, mutta ovat kaunokirjallisestikin kihelmöivää luettavaa. Niklas Natt och Dag on tyylin mestari.

Romaanit pohjautuvat kirjallisiin lähteisiin, joita Natt och Dag ryydittää mielikuvituksellaan. Historiallisten henkilöiden persoonallisuudesta ja vaikuttimista kun ei ole mitään tietoa. Kirjailijalla on vapaus kuvitella.

Susien leikin kiehtovin henkilö on Karl Bonde. Juonittelumestari ja täysi raakalainen. Hän oli myös tavallaan esimoderni mies, sillä Karl ryhtyi elinaikanaan muokkaamaan jälkipolville mielikuvaa itsestään. Hän kirjoitutti itsestään kronikkaa, jossa petokset ja raakuudet on poistettu tai selitetty parhain päin. Karl Bonde ryhtyi luomaan muistoja kokonaan toisenlaisesta ihmisestä kuin todellisuudessa oli, kuten Natt och Dag asiaa kuvaa. 

Ja tämä siis satoja vuosia ennen kuin sana viestintätoimisto keksittiin.

Susien leikin lopussa valta on edelleen lopullisesti jakamatta. Kuningas Eerik on menettänyt valtansa ja kuninkaaksi on nostettu baijerilainen nuori herttua Kristoffer, mutta Ruotsin kuninkaana oikeastikin kolmeen otteeseen hallinnut Karl Bonde odottaa tilaisuuttaan. Romaanisarjan seuraavaa osaa jaksaa tuskin odottaa, sillä sen tapahtuma-aikana Bonde toimi ensin Turun ja sitten Viipurin linnassa, josta käsin hän hallitsi suurtaa osaa Suomesta.

Tapani Bagge avaa Shanghain ennustuksessa uuden kioskikirjavuosistaan muistuttavan sarjan

 

Tapani Bagge: Shanghain ennustus. 278 sivua, CrimeTime 2026.

Tapani Baggen rikosromaaneita lukiessa pitää aina katsoa pintaa ennen kuin mennään syvemmälle. Suurin osa nykyisin julkaistavien dekkarien kansista on valjuja. Kuvat ovat kuin jostain kuvapankista tai tekoälyn tuottamia. Jussi Kaakisella ulkoasut Baggen kirjoissa ovat näyttäviä ja täydellisessä sopusoinnussa teoksen sisällön kanssa ollaan sitten 1940-luvun Helsingissä tai vuoden 1924 Shanghaissa. Shanghain ennustuksen kannen kuva ja rakentelu mukailevat vanhan ajan jännityslukemistojen ultratyylikkäitä päällyksiä.

Bagge laittoi yksityisetsivä Mujusen tauolle viime vuonna. Uuden sarjan nimi on Shanghai noir. Ensimmäiseksi siinä ollaan vuodessa 1924. Sisällissodan, heimosotien ja Ranskan muukalaislegioonan koulima Juho Hartman jättää laivan kansimiehen paikkansa Shanghaissa ja ryhtyy katsomaan, mitä kansainvälinen miljoonakaupunki voisi tarjota pystyvälle nuorelle miehelle.

Paljonkin, lupaa selvänäkijä Madame Litvanoff heti kättelyssä: Hartman kohtaisi elämänsä naisen ja saisi työtarjouksen, josta ei kannata kieltäytyä.

Molemmat ennustukset toteutuvat. Hartmanin elämän nainen on kiinalainen filmitähti Wong Qiao Hui. Työtarjouksen tekee kaikessa mahdollisessa rikollisessa toiminnassa mukana olevan Vihreän liigan johtaja Du Yuesheng. Hartmanista tulee "Isona Vaaleana" Dun luottomies.

Shangain ennustuksessa mennään kuin rikshaa vetävä kuli ylimääräisen palkkion innoittamana pitkin Shanghain kujia ja katuja. Hartmanin eteen tulee päättömiä ruumiita, rikosliigojen keskinäisiä kiistoja, nousevien kommunistien juonia sekä ase-, huume- ja naiskauppaa. Hartman nousee ja vaurastuu nopeasti Vihreän liigan arvoasteikossa, mutta pettureita ja vihollisia vaanii joka nurkalla. 

Lähimmät omat luottomiehet ovat venäläinen emigranttisotilas Anton Harlamov, jota kutsutaan Varikseksi sekä inkeriläistaustainen luutnantti Miihkali Korppi.

Shanghain ennustus muistuttaa tyyliltään ja tapahtumiltaan niitä jännityslukemistoja, joilla Bagge aloitti uransa yli 40 vuotta sitten. Hän kirjoitti 57 Jerry Cottonia ja 32 FinnWestiä ennen valtavaa kirjatuotantoaan. Shanghain ennustus tuntuu kunnianosoitukselta niitä vanhempia lukemistoja kohtaan,  Kalle-Kustaa Korkkia ja Pekka Lipposta, mutta on teoksessa viittauksia sepänsälliinkin. Silmää isketään myös Casablanca-elokuvan ja Tintti-sarjakuvien kanssa.

Monikansallinen 1920-luvun Shanghai näyttäytyy Baggen käsittelyssä eloisana ja kuumeisena rikollisten ja poliittisten juonittelujen pesäpaikkana, jossa ihmishenki ei ole edes halpa vaan täysin arvoton. 

Väkivaltaa tarinassa on rutosti ja ihan eri tavalla kuin nykyisissä valtalinjan dekkareissa sarjamurhaajineenkin. Hartmanilta lyödään taju kankaalle monta kertaa, mutta kyllä sepänsälliltä itseltäänkin irtoaa vastustajilleen. Ruumiita tulee enemmän kuin lukija ehtii laskea, koska ihmishengellä ei ole mitään väliä. Naisia ja nuoria tyttöjä ryöstetään orjatyöhön bordelleihin. Sektoreillaan järjestystä pitävät poliisit pitävät huolta lähinnä omista korruptiopalkkioistaan.

Tunnetuilla ja tunnustetuilla taidoillaan Bagge on luonut hyvin potkivan uusvanhan jännitystarinan, josta ei meininkiä puutu ja jonka kyynisellä sankarilla on puhtauttakin sydämessään. Jännityslukemistojen parissa nuoruutensa viettäneelle Shanghain ennustus on tutulta tuntuva trippi aikaan, jolloin kioskeissa myytävien lehtien roistot olivat tosiroistoja ja sankareiden moraali vaihteli sarjasta ja kirjoittajasta riippuen.

Niin mielelläni kuin luinkin Shanghain ennustuksen, niin on pakko kysyä, pitääkö jokaisen dekkarin olla osa isompaa sarjaa. Hartmanin seikkailuille nämä 278 sivua voisivat olla juuri sopiva määrä. Kioskirjojen aika on ohi eikä tässäkään ole enemmästä kyse kuin vanhan lämmittelystä.

Helena Immonen ottaa Pronssiyössä kaiken irti maailmanpolitiikan häiriötilasta

Helena Immonen: Pronssiyö. 516 sivua, Docendo 2026.

Maailmanpolitiikasta ammentavien trillerien kirjoittajille tämä aika suo mahdollisuuksia enemmän kuin koskaan ennen. Edellinen kulta-aika kylmä sota kalpenee nykyajan rinnalla. Silloin asetelma oli selkeä itä vastaan länsi. Viihteessä se pelkistyi usein hyvän ja pahan väliseksi kamppailuksi, vaikka todellisuus oli monimuotoisempi. "Hyvät" eli Yhdysvallat oli mukana vallankaappauksissa ja salamurhissa. Niin toki myös Neuvostoliitto, mutta se olikin "paha".

Venäjän hyökkäyssodan takia itä vastaan länsi -asetelma on palannut näyttämölle. Mutta on myös länsi vastaan länsi, koska Yhdysvallat horjuttaa Donald Trumpin johdolla perinteisiä liittolaisuuksia. Lisäksi ovat valtioiden sisäiset jännitteet ja eri maiden toistensa kanssa ristiin menevät hybridioperaatiot.

Suomalaisten trillerien kärkinimellä Helena Immosella on siis mihin tarttua Havu-sarjan toisessa osassa Pronssiyö. Hän käyttää mahdollisuudet täysimääräisesti. Suomen sotilastiedustelu joutuu hybridivaikuttamisen kohteeksi, mutta ei siitä suunnasta, mistä normitrillereissä. Myös Iranin tilanne on mukana Yhdysvaltojen ja Israelin viime kesänä toteuttamien sotatoimien jäljiltä. Sekä Grönlanti, jonne kaikki lopulta kulminoituu.

Lukiessa mietin, onko Pronssiyössä liikaakin teemoja, koska edellä luetussa ei ollut edes kaikki. Meneekö se jo sekavuuden puolelle? Viimeisen sivun jälkeen johtopäätös on, että ei ole mitään liikaa. Tällainen maailma on. Monta kriisiä on päällä yhtä aikaa, eikä Pronssiyössä edes käsitellä Venäjää ja Kiinaa, ja niistä jokaisen kanssa on tultava toimeen. Immonen kuvaa, kärjistäen tietysti, maailmaa sellaisena kuin se tänä outona aikana on.

Pronssiyö jatkaa Horroksen tarinaa. Sen henkilöistä Sandra Fox ja Antto Havu ovat perustamassa Lontooseen uutta hybridiuhkien torjuntayksikköä. Se pureutuu Lontoossa tapahtuneeseen iranilaisen liikemiehen murhaan, johon myös Sandran veli Oscar näyttää sekaantuneen.

 Anton äiti, Pääesikunnan uusi tiedustelupäällikkö Johanna Havu joutuu heti kiirastuleen, kun Aamulehti on julkaisemassa tulikuumaa skuuppia: Horroksen keskiössä ollut amerikkalainen Pinewood Security toteutti Suomessa salamurhan, jonka salaamiseen Suomen sotilastiedustelu osallistui. Lehti aikoo julkaista sotilastiedustelun luotettavuutta horjuttavan uutisen muutaman päivän kuluttua riippumatta siitä, suostuuko Pääesikunta kommentoimaan asiaa.

Iranilaisen murha ja Aamulehden saama kuuma tieto laajenevat Pronssiyössä kohti turvallisuuspolitiikan perimmäisiä kysymyksiä uudessa tilanteessa, jossa lähin liittolainen voi olla myös vaarallisin vastustaja. Suomessa toteutetaan mittava terrori-isku, ja Grönlantiin kohdistuu vakava uhka. 

Immonen kasaa painajaismaisia uhkakuvia toistensa päälle mestarin elkein. Pääpaino on siinä, mitä voisi tapahtua. Trillereille tavanomaisia äärimmäisiä tilanteita ja viime hetken pelastuksia nähdään, mutta Pronssiyö on ensisijassa geopoliittinen trilleri, ei yliampuvaa ramboilua.

Pronssiyön arvoituksellista kansikuvaa kannattaa katsoa vilkaisua tarkemmin. Se sisältää vihjeen siitä, mistä Pronssiyöstä teoksessa puhutaan.

Helena Immonen on tehnyt kirjaansa varten perusteellisen ja huolellisen pohjatyön. Lukuisat asiantuntijat ovat antaneet hänelle apuaan. Se heijastuu Pronssiyössä kirkkaana näkemyksellisyytenä. Sen sekä omien taitojensa ansiosta Immonen selviää teoksensa ainesosien runsaudesta voittajana maaliin. Pronssiyöstä muodostuu hyvin huolestuttava looginen kokonaisuus vaikka usko siihen hieman horjui paksua teosta lukiessa.

Ylimaallinen mysteeri Jehki on loistavalta tunnelman luojalta Tuire Malmstedtilta tähän asti suurin saavutus

Tuire Malmstedt: Jehki. 282 sivua, Aula & co 2026.

Teologi-kirjailija Jehki Valle ja hänen vaimonsa Nina ovat retkellä Tanahornissa Jäämeren rannalla Norjassa. Kesken nuotiopuuhien Jehkin kännykkä soi. Jollakin on asiaa, jonka takia Jehki sanoo käyvänsä autolla, mutta palaavansa pian. Ei palaa, vaan katoaa jäljettömiin.

Kymmenen vuotta myöhemmin oikeuspsykologi Nina saa vihdoin itsensä avaamaan Jehkin työhuoneen oven. Työpöydältä löytyy editointivaiheessa ollut käsikirjoitus Kuolleiden sielujen valtakunta. Teologiaa opiskellessaan Jehki oli kiinnostunut suomalaisesta muinaisuskosta, ja kirjoittanut kolme muinaisuskontojen maailmaan sijoittuvaa romaania.

Käsikirjoituksen löytäminen sysää Ninan irtisanoutumaan työstään KRP:ssä. Hän lähtee asuntoautoksi muutetussa pakettiautossa Jäämeren rannalle Berlevågiin selvittämään, mitä Jehkille tapahtui.

Taidokkaista psykologisista jännitysromaaneista tunnettu Tuire Malmstedt kokeilee Jehkissä jotain uutta. Ei ole rikosta selvittäviä poliiseja, ei ehkä rikostakaan, onhan Jehki voinut kadota omasta tahdostaan. Sen sijaan on kolmessa tasossa tapahtuva arktinen mysteeri. 

Ensimmäinen taso on romaanin nykyhetki vuosi 2025 ja Ninan etsintä. Toinen vuosi 2015, jolloin Jehki katosi ja katoamista edeltävät tapahtumat.

Kolmannessa Malmstedt näyttää todella uudenlaista osaamista. Sitä ovat lukujen väliin ripotellut otteet Jehkin käsikirjoituksesta. Niissä ollaan muinaissaamelaisen käsityksen mukaan kuoleman maassa. On ylistä, alista, keskimaata, kaikkein alin horna, henkiä, rankaa etsiviä sieluja ja mahdollisuus hyvitykseen. 

Kuolleiden sielujen valtakuntaan Jehki on kirjoittanut, mitä tapahtui kerran. Nina ei sittenkään tuntenut miestään, ei ainakaan kokonaan.

Ninan etsinnästä, menneiden salaisuuksien vähittäisestä paljastumisesta ja toisella tasolla tapahtuvasta tarusta Tuire Malmstedt on synnyttänyt elämänsä romaanin. Jehki on kirjoitettu kauniisti hellittämättömästä kaipauksesta, joka vaatii vastauksia. Sanat ja kerronnan tapa hyväilevät lukijaa.

 Arvoituksensa Jehki säilyttää loppuun asti. Kymmenen vuoden jälkeenkin Nina saa selville, että hänelle ei aikoinaan kerrottu kaikkea. Jokin jännite vallitsi Jehkin ja hänen parhaiden kaveriensa välillä, samoin lapsuudenperheessä. 

Malmstedt kutoo näistä aineksista ja Ninan omista muistoista tiheää verkkoa, joka imaisee maailmaansa. Tässä surumielisessä jännitysromaanissa ei ole mitään jännitysromaanin tehokeinoja, mutta ylivertaisena tunnelman luojana tunnettu Tuire Malmstedt onnistuu erityisen hyvin ehkä juuri siksi. Hän ei kirjoita sitä, mitä useimmat muutkin. Hän pitää kiinni omasta tyylistään silloinkin, kun uudistaa sitä. Jehkissä tulos on erityisen vaikuttava ottamatta mitään pois Malmstedtin aiemmilta laatudekkareilta.

Kari Häkämies palaa turhaan dekkarijuurilleen Sinipunaisissa murhissa

 

Kari Häkämies: Sinipunaiset murhat. 314 sivua, CrimeTime 2026.

Entinen ministeri ja kansanedustaja Kari Häkämies on poliittisen uransa jälkeen kirjoittanut parikymmentä jännitysromaania. Erityisen ansiokas on poliittisiin kuvioihin ja tiedustelutoimintaan keskittyvä Henrik Hamilo -sarja. Niitä edeltävät dekkaritkin ovat hyviä, mutta tavanomaisia.

Sinipunaiset murhat on viides osa sarjaa, jonka päähenkilö Henrik Hamilo oli ensin pääministerin valtiosihteeri ja sitten suojelupoliisin päällikkö. Tyylikkäissä vakoiluromaaneissa näkyy kirjoittajan asiantuntemus politiikan kulisseista.

Uudessa kirjassa Hamilo on siirtynyt muodikkaasti vaikuttajaviestinnän pariin. Demaritaustaisen viestintätoimiston toimitusjohtajana hänen todellisen tehtävänsä uskotaan olevan sinipunahallituksen pohjustaminen kevään 2027 vaalien jälkeen. Henrik Hamilo luonnollisesti kiistää kaiken.

Teoksessa ollaan siis etukenossa menossa kohti ensi kevään vaaleja. Asetelma on huippukiinnostava. Lähellä toisiaan murhataan SDP:n puoluesihteeri ja kokoomuksen kansainvälisten asioiden päällikkö samalla tavalla. Molemmat ovat naisia. Onko kysymys poliittisista murhista vai jostain muusta, sitä selvittävät KRP:n konkaripoliisi Matti Joronen ja tulokas Aurora Konstari.

Verevää poliittista trilleriä odottava pettyy. Sinipunaiset muhat muistuttaa enemmän Häkämiehen poliisiromaaneja kuin aiempia Hamilo-dekkareita. Henrik Hamilo tuntuu olevan puoliksi sivuhenkilö nimikkosarjassaan, kun teos etenee hitaana perusdekkarina. Poliittisia aspekteja kyllä sivutaan Hamilon tunnustellessa maaperää eri puolueiden vaikuttajien kanssa. Mitään kovin jäntevää siitä ei synny.

Erityisesti ihmetyttää, että kahden suuren puolueen taustavaikuttajan murhat eivät tässä teoksessa vaikuta millään lailla vaalikampanjoihin tai yleensä poliittiseen elämään puhumattakaan yhteiskunnasta laajemmin. Ne tapahtuvat tyhjiössä, joka koskee vain murhia selvittäviä poliiseja sekä Hamilon lähipiiriä. 

Hamilon raskaana oleva toimittajavaimo Lotta Simula laatii murhista Helsingin Sanomiin useita merkittäviä taustajuttuja käden käänteessä kotoaan käsin. Mitään muuta hälyä Suomessa lähes ennen kuulumattomat murhat eivät aiheuta.

Ei tiedustelutoimintaa sivuavaa kirjaa ilman Venäjän hybridivaikuttamista. Sinipunaisissa murhissa se astuu kuvaan puolivälin jälkeen. Venäjä pyrkii aiheuttamaan epävarmuutta ja hajaannusta länsimaisissa yhteiskunnissa, se on selvä. Häkämiehen juonima kuvio on kuitenkin sellainen, että se on kirjoitettu ehkä vain siksi, että Venäjä on pitänyt jollain ilveellä saada mukaan juoneen sekoittamaan vaaliasetelmia. Tai ainakin yrittämään sitä.

Sinipunaiset murhat on askel taaksepäin Häkämiehen sarjassa. Tallella on hillitty tarinankerronta, mutta poliittisista asetelmista ja jännitteistä niiden erikoisasiantuntija ei saa juuri mitään irti. Se on harmillista, koska poliisiromaaneita Suomessa kyllä riittää, mutta Häkämies on ollut kirjallisesti kyvykkäimmillään politiikan ja vakoilun pyörteissä. Sillä sektorilla Suomessa on vain vähän osaajia.

Kuka murhaa hammaslääkäreitä ja miksi? - Anoppi auttaa rikostutkija Amos Kediriä esikoisestaan palkitun Mikko Koivusalon dekkarissa

 Mikko Koivusalo: Siihen loppui satumaa. 351 sivua, WSOY 2026.

Toissa vuoden parhaana esikoisdekkarina palkittiin Mikko Koivusalon Nuku nuku nurmilintu, jonka julkaisi pienkustantaja Momentum-kirjat. Todella monipuolisesti kulttuurialalla vaikuttava Koivusalo jatkaa rikosetsivä Amos Kediristä ja hänen anopistaan Emilia Kuikasta kertovaa sarjaa nyt ison kustantamon tallissa kakkososalla Siihen loppui satumaa.

Ensin yksi hammaslääkäri murhataan lenkkipolullaan otsalaukauksella. Hetkeä myöhemmin paikalle osuneet teinitytöt näkevät mustiin pukeutuneen kalpean hahmon, jolla on punainen jälki poskessaan. Ruumiilta on vedetty housut nilkkoihin ja suuhun on tungettu dildo.

Sitten murhataan toinen hammaslääkäri, ja senkin jälkeen tulee lisää ruumiita.

Personal trainer Miina Kalliolan aviomies Santeri saa nimimerkki Ö:n allekirjoittamia outoja viestejä, jotka viittaavat käynnissä olevaan jonkinlaiseen laskentaan: "Nyt on kasassa kolme. Enää yks jäljellä". Kokeeko murhaaja siis tekevänsä palveluksen jollekin?

Koivusalon murhakarusellissa on hyvä meno kunhan siihen pääsee kunnolla sisälle. Alkuun se on työlästä. Henkilöhahmoja on paljon ja sivujuonet vaikeuttavat lukemista. Sekavuuden tunnulta ei vältytä. Ottaa aikansa ennen kuin juttu selkeentyy ja alkaa kunnolla vetää.

Siihen loppui satumaa erottuu poliisiromaanien sumasta sillä, että rikosetsivä Amos Kedir hakee vastoin kaikkia sääntöjä neuvoja anopiltaan Emilia Kuikalta, joka on eläkkeellä oleva kokenut rikostutkija. Rehevän ja ronskin Emilian panos on ratkaiseva, minkä Amoksen pomokin ymmärtää alun niuhottelun jälkeen.

Alkupuolen sekavuuden jälkeen Koivusalon jutusteleva tyyli vetää mukavasti. Teoksen juonessa on potkua ja omaperäisyyttä. Ihmisen kyvystä käsittämättömään pahuuteen toista ihmistä kohtaan on kysymys, ja sen laskun tulemisesta maksuun. Murhaajan motiivi ja henkilö pysyvät silti kiitettävän pitkään arvoituksena lukijalle. Harhautuksiakin on riittämiin, jotta epäilyt osuvat vääriin henkilöihin.

Huono puoli dekkarissa on aiemmin mainittu sekavuus. Mikko Koivusalo yrittää mahduttaa 350 sivuun liikaa asioita, joista osa vain haihtuu pois. Vähän enemmän keskittymistä olennaiseen, niin seuraavaksi  voisi tulla jo merkkiteos. Koivusalolla on homma hallussa ja mainio kärkikaksikko, josta lukee mielellään lisää.

Milla Ollikainen jatkaa yksin A.M. Ollikaisen aloittamaa sarjaa rutiinidekkarilla Ruuhi

 

M. Ollikainen: Ruuhi. 268 sivua, Otava 2026.

Ensin kirjoittajanimi A.M. Ollikaiselta saatiin kaksi hyvää nordic noiriin pohjautuvaa, mutta riittävän omaperäistä dekkaria Kontti ja Kiikku. Sitten kirjailija-aviopari Aki ja Milla Ollikaiselle tuli avioero. Kymmeneen maahan myyty sarja näytti päättyvän siihen.

Neljä vuotta Kiikun jälkeen M. Ollikainen eli Milla Ollikainen jatkaa yksin rikoskomisario Paula Pihlajasta ja hänen ryhmästään kertovaa sarjaa ihan kuin vuosia ei välissä olisikaan. ALS-tautinsa kaikilta salaavan Pihlajan sairaus oireilee edelleen vain ajoittaisena kömpelyytenä.

Ruuhi alkaa niin hyytävästi kuin teoksen kannessa luvataankin. Helsingin edustalla ajelehtivassa haavasta veistetyssä ruuhessa on noin viisivuotiaan tytön ruumis. Tyttö näyttää kuolleen nälkään. Hänen alaselkäänsä on tautoitu mystinen kuvio, joka on kaiverrettu myös ruuheen.

Takakannessa taas kerrotaan, että tapaus liittyy outoon kulttiin ja suomalaiseen muinaisuskoon.

Ruuhessa on hyvät ainekset jatkaa edellisten osien laatutyötä, jossa nordic noir on lähtökohta, mutta ei jäädä sen kliseiden kahleisiin. Ruuhi on kuitenkin rutiinidekkari, jossa Ollikainen jättää käyttämättä aiheen antamat mahdollisuudet. Pienen lapsen kuolemasta ja siihen liittyvistä tapahtumista ei irtoa jännitystä eikä mysteeriäkään. Loppuhuipennuskin jää niin vajaaksi, että oikein yllättyy, että tässäkö tämä nyt oli.

Ruuhi etenee sinänsä sujuvasti, mutta innottomasti. Paula Pihlaja ja hänen kolmijäseniseksi kutistunut ryhmänsä etsii todisteita ja kuulustelee asiasta mahdollisesti jotain tietäviä. Rikosjuonen lomassa tehdään pienet piipahdukset jokaisen yksityiselämään. Tautinsa lisäksi Paulalla on toinenkin salaisuus, jonka laajempaa käsittelyä pohjustetaan Ruuhen lopussa. Tavallisesti puhelias Renko on muuttunut oudon vaisuksi ja Karhu kärsii huonosta ammatillisesta itsetunnosta.

Erikoisesta aiheesta huolimatta Ruuhi on niin perusdekkari kuin perusdekkari voi olla.

Veikkaan, että Ollikainen on saanut inspiraation tarinaansa viime kesänä paljon uutisoidusta tapauksesta, jossa kokonainen perhe katosi jäljettömiin. Vuotta myöhemmin heistä ei edelleenkään tiedetä mitään. Siitä Ollikainen on ehkä lähtenyt kehittelemään skenaariota, mitä kauheaa johonkin kulttiin hurahtaneessa perheessä voi tapahtua.

Lopputulos on oudon vaisu. Kulttiin hurahtaminen jää oudoksi haahuiluksi. Sen sisällä ei käydä ollenkaan. Ei pohdita, miksi outoilu vie koulutetun ihmisen mukanaan. Ja ennen kaikkea sen sisällä olevien lasten asema jää yhtä lyhyttä kohtausta lukuun ottamatta kokonaan käsittelemättä, vaikka sen pitäisi olla Ruuhen pääteema.

Norjalainen Blix ja Ramm -sarja on pohjoismaista rikoskirjallisuutta parhaimmillaan

 Jörn Lier Horst - Thomas Enger: Polttomerkki (Arr). Suomentanut Jaana Palanterä. 398 sivua, Otava 2026.

Norjalainen Jörn Lier Horst (norjalaisen ö:n saaminen windows-näppäimistöstä on ylivoimaisen vaikeaa) on todellinen dekkarityön sankari. Häneltä on suomennettu kymmeniä kirjoja. Tunnetuimpia lienevät Wisting-dekkarit, mutta Horst on myös tuottelias lastenkirjailija.

Pyrin seuraamaan tarkkaan suomalaista ja yleensä pohjoismaista dekkarikenttää, mutta Horstin yhdessä toimittaja Thomas Engerin kanssa kirjoittama laatusarja Blix ja Ramm oli mennyt ohi. Ei mene enää. Neljäs osa Polttomerkki on hyvä osoitus siitä, miten kihelmöivää jännitystä voi luoda lähes väkivallattomasti ja menneisyyden mysteeriä hitaasti avaten.

Ennen Polttomerkkiä luin kirjastosta sarjan ensimmäisen osan Lähtölaskenta. Siinä kaksikko esittelee hieman erilaisen päähenkilöparin. 

Rikostutkija Alexander Blix on sääntöjä venyttävä työnarkomaani. Sen takia tietenkin eronnut ja yhteys aikuiseen tyttäreenkin on hutera. 

Sarjan juju on siinä, että Emma Ramm on julkkisjuttuihin erikoistunut verkkolehden toimittaja, joka sekaantuu Lähtölaskennan tarinassa rikosuutisointiin. Blix on epätavallisen valmis johtamaan Rammia oikeille jäljille. Hyvin perusteltu syy siihen selviää vähitellen tarinan edetessä.

Blix ja Rammia on suomennettu neljä osaa. Viides on tulossa jo syksyllä. Kahden teoksen otoksella näyttää siltä, että Horst ja Enger haluavat välttää toistoa ja kirjoittaa mahdollisimman erilaisia dekkareita. Lähtölaskennan aiheena oli melko kaavamainen sarjamurhaajatarina, jolle potkua antoivat Blixin ja Rammin välinen side sekä se, että teos on niin hyvin kirjoitettu. 

Kesäkuussa ilmestynyt Polttomerkki on täysin erilainen. Sen alussa Blix on vankilassa edellisen osan Kalteva pinta tapahtumien takia. Poliisina Blixin asema vankien keskuudessa on erityisen vaikea. Häntä piinaa erityisesti Norjan maaseudulta Osenista kotoisin oleva Jarl Inge Ree.

Oseniin on pyrkimässä saksalainen murhaaja ja vankikarkuri Walter Kroos. Hän koki siellä parikymmentä vuotta sitten 16-vuotiaana lyhyen ja elämänsä ainoan rakkaustarinan leirintäaluetta pitävän perheen tyttären Samanthan kanssa. Se loppui äkillisesti, kun Samanthalle tapahtui jotain, jonka takia hänen elämänsä meni pilalle. Samantha joutui jättämään kesken eräänlaisen Idols-laulukilpailun, jonka voittajaehdokas oli, ja ajautui päihdekierteeseen. Nyt hän remontoi leirintäaluetta ja elää hiljaisesti.

Blixin entinen pomo Gard Fosse saa hänet yrittämään lähestymistä Jarl Inge Reenin kanssa siinä toivossa, että jotain selviäisi Walter Kroosin liikkeistä ja aikomuksista. Miksi hän olisi palaamassa Oseniin 20 vuoden jälkeen?

Varsinaisia kenttätutkimuksia Osenissa tekee Emma Ramm. Pienellä paikkakunnalla on salaisuus, josta kaikki vaikenevat.

Ensin luin kiihkeästä sarjamurhaajan jäljittämisestä, heti perään hyytävän jännittävän psykologisen dekkarin samoilta kirjoittajilta. Lähtölaskennassa mennään hirmuista vauhtia, Polttomerkissä ei säntäillä ennen kuin lopussa. Horst ja Enger luottavat tarinan voimaan, pala palalta aukeavaan murhenäytelmään, jossa kaikki meni pieleen ja joka olisi voitu helposti välttää. Vähän pahaa tahtoa ja sormien läpi katsomista johti sarjaan väärinkäsityksiä, jonka seurauksena osenilaisen mökin kellarissa taistellaan elämästä ja kuolemasta.

Polttomerkki on intensiivinen tiheätunnelmainen rikostarina, jossa on vain onnettomia loppuja.

Horstin tuotteliaisuutta voi vain ihmetellä. Keväällä häneltä ilmestyi toisen norjalaisen dekkariveteraanin Jan-Erik Fjellin kanssa kirjoitettu Huuto, jossa on myös eväät laatusarjaan. Huuto on taas ihan erilainen kuin Wistingit tai Blix ja Ramm -sarja, josta tuli heti yksi suosikkini.

Tärisyttävää jännitystä Ruotsin viime vuoden parhaassa dekkarissa ilman yhtään dekkariklisettä

 Johan Rundberg: Se joka laumaa vartioi (Den som vaktar flocken). Suomentanut Jänis Louhivuori. 562 sivua, Docendo 2026.

Kun kirjoittaja on voittanut aiemmilla teoksillaan Ruotsin tärkeimmät lasten ja nuorten kirjallisuuden palkinnot, on esikoisdekkarilta lupa odottaa jotain aivan erityistä. Sitä myös saadaan, ja mikä parasta, kirjaa riittää yli 560 kuumottavaa sivua. 

Tai oikeastaan vieläkin parempaa on se, että Johan Rundbergin Se joka laumaa vartioi ei muistuta mitään toista dekkaria, eikä siinä ole ollenkaan rikoskirjallisuudelle tyypillisiä elementtejä. On vain piinaavaa psykologista jännitystä, joka ei jätä rauhaan ennen kuin saa tietää loppuratkaisun. Se lyökin sitten ällikälle.

Heti alussa otetaan luulot pois. Keski-ikäiset mies ja nainen on ammuttu haulikolla. Ruumiiden lähellä on silmät suljettuina yläasteikäinen tyttö haulikko käsissään.

Parin sivun prologista mennään itse tarinaan. Se joka laumaa vartioi kertoo nelihenkisestä keskiluokkaisesta Oscarsonin perheestä Täbyn kunnassa. Äiti Sanna on juuri vaihtanut työpaikkaa kunnan viestintään, isä Martin on menestyvä kiinteistönvälittäjä, jolla on viinikaappi ja juuri taloon hankittu valvontajärjestelmä. Molemmat vanhemmat ovat juuri aloittaneet harrastaa metsästystä.

Teini-ikäisistä lapsista 17-vuotias Teo on avoin ja urheilullinen, mutta 15-vuotias Mya on oireillut voimakkaasti koulussa ja tuntuu nytkin olevan jatkuvassa sotatilassa vanhempiaan vastaan.

Paremman kauden jälkeen Myan ongelmat kärjistyvät, kun hänet yhdistetään videoon, jonka voi tulkita koulutoverien uhkaukseksi. Videolla on mukana koulun uusi oppilas ja Myan ystävä Wilk, jolla tuntuu vanhempien mielestä olevan liian kontrolloiva ote Myaan.

Rundberg luo ensimmäisistä sivuista alkaen hillittömän jännitteen rakoilevaan perheeseen, ja kiristää ruuvia loppuun asti. Jännitystä ruokkivat lyhyet otteet ampumistapauksen esitutkintapöytäkirjasta sekä parin sivun mittaiset jaksot, jotka on kerrottu "tytön" näkökulmasta. 

Näitä pieniä poikkeamia lukuun ottamatta Rundbergin katse on koko ajan Oscarsonin perheessä, joka joutuu uhkausvideon takia anonyymien nettikeskustelujen hampaisiin. Perheen sisäiset jännitteet kasvavat. Sanna on jo muutenkin tyytymätön vastuusta luistelevaan mieheensä, mutta pitää tunteensa sisällään. Uudessa työpaikassakin on vaikeaa ihmissuhteiden takia. Työssään menestynyt Martin menettää vähitellen otettaan sisä- ja ulkopuolelta tulevien paineiden takia.

Yli nelikymppisten vanhempien ja teini-ikäisten lasten suhdetta Johan Rundberg kuvaa niin että kurkkua kuristaa. Kommunikaatiovaikeudet ja omien lasten jotenkin tuntemattomiksi muuttuminen lienevät tuttuja kaikille, jotka ovat sen vaiheen kokeneet. Rundbergin tausta lasten ja nuorten kirjailijana todella näkyy ja tuntuu tässä teoksessa suorastaan piinallisena uskottavuutena.

Rundbergin esikoisdekkarissa ei ole poliiseja. Siinä on ikäviä ihmisiä, mutta ei varsinaisesti rikollisia. Lukija ei tiedä ennen loppua, mihin alun ampumistapaus liittyy ja koska se on tapahtunut, mutta murhaakaan tässä teoksessa ei selvitetä. Silti Se joka laumaa vartioi on niin jännittävä, että tärisyttää, ja on pakko kiirehtiä eteenpäin saadakseen selville, mistä tässä mestariteoksessa on oikein kyse.

Tavallaan Se joka laumaa vartioi ei ole dekkari ollenkaan. Se on romaani perheestä nykyajassa, jossa yksi nettivideo voi saada kaiken sekaisin ja kodin sisäinen valvontajärjestelmä kääntyy turvan tuottajasta perheyhteyden hajottajaksi. Määritellään teos millä tavalla tahansa, sen psykologisen jännityksen ulottuvuudet ovat joka tapauksessa päätä huimaavat.

Ari Wahlstenin kymmenes Kit Karisma Häikäilemättömät räjähtää kuin drooni Venäjän öljynjalostamossa

 

Ari Wahlsten: Häikäilemättömät. 272 sivua, CrimeTime 2026.

Venäjän ja Ukrainan välisessä sodassa pääosaan nousseet droonit lensivät nopeasti myös suomalaisten jännityskirjojen aihepiiriin. Helene Immonen kirjoittaa uusimmassa trillerissään Horros fantastisista nanolennokeista, jotka ovat toki olemassa vasta kiinalaisten suunnittelupöydillä. Christian Rönnbackan Henna Björk -sarjan uusimmassa osassa Valkyria sotatapahtumiin osallistutaan suomalaisella huippuunsa kehitetyllä droonilla.

Ari Wahlstenin Häikäilemättömät osallistuu droonijuoniin suomalaisella maaperällä vakoilun ja välistävetojen kautta. Suomalainen Scandic Drones on tuottanut tähän asti teknisesti edistyneimmän lennokin. Kansainvälisen läpimurron kynnyksellä sen teknologia kiinnostaa monia vaikka sitten rikollisin keinoin.

Yksityisetsivä Kit Karisma saa toimeksiannon seurata Scandic Dronesin kehitysjohtajaa Tuomas Helkesaloa. Tehtävä vaikuttaa tavalliselta syrjähyppyihin liittyvältä kyttäyskeikalta. Se on kaikkea muuta. Pian Helkesalo löytyy kuolleena.

Häikäilemättömät on Wahlstenin kymmenes kovaksikeitettyä perinnettä kunnioittava yksityisetsivädekkari. Tuntuu, että tasaluvun saavuttaminen ja ajankohtainen kuuma aihe ovat siivittäneet Wahlstenin vielä tavallistakin kovempaan lentoon. Drooniyhtiön ympärillä käydään tulikuumaa peliä, jossa viileänä pysyy vain kehitysjohtajan muodokas ja vapaamielinen leski Matleena Helkesalo. 

Häikäilemättömissä on vähemmän perinteen mukaisia "yksityisiä tutkimuksia" ja enemmän seikkailua, nyrkkitappeluita, ammuskelua ja ruumiita.

Kiero peli on näissä yhteyksissä itsestäänselvyys. Kuka havittelee Scandic Dronesin teknologiaa, on teoksen yksi mojova yllätys. Toinen se, kuka tai ketkä häärivät taustalla. Vauhdikas juoni on mallikkaasti rakennettu viimeiseen jysäykseen asti.

Sotateknologiassa on kysymys miljardeista, useista kymmenistä miljardeista, Kit Karismaa valistetaan teoksen kuluessa. Siinä Häikäilemättömien konnien kyyninen lähtökohta. Satumaisia summia on nyt jaossa, ja rahalle on aina ottajia. 

Ari Wahlsten on tästä lähtökohdasta luonut yhden parhaista dekkareistaan, vaikka erinomainenhan sarja on kokonaisuudessakin. Häikäilemättömät vain on vielä vähän iskevämpi ja häijympi, ja vielä tietoisempi siitä, miten mätä tämä maailma on. Perinnetietoinen dekkari kohtaa kyynisen nykytodellisuuden, jossa säännöt on rikottu ja jokainen ajaa vain omaa etuaan.

Ari Wahlstenin kirjojen kohdalla on aina erikseen kehuttava Timo Nummisen loistavaa kansitaidetta. Se iskee ytimeen tälläkin kertaa.

Päivi Alasalmen välityössä rakkaus kuumottaa enemmän kuin rikos

 

Päivi Alasalmi: Unelmien pankkiryöstö. 201 sivua, Saga Egmont 2026.

Päivi Alasalmen Hallavainen-sarja on ilmestynyt ensin lukuaikapalvelussa ja vasta myöhemmin painettuna kirjana. Se on suurin piirtein rankinta, mitä Suomen rikoskirjallisuudessa nykyään ilmestyy.

Jatkokertomuksena aiemmin ilmestynyt Unelmien pankkiryöstö menee cozy crimen puolelle, jos on crimea ollenkaan. Dekkariksi sen voi juuri ja juuri ymmärtää, koska tässä pienessä romaanissa suunnitellaan pankkiryöstöä. Rikosta enemmän siinä väreilee kylläkin romanssi.

Unelmien pankkiryöstö tapahtuu jossain Pirkanmaan pikkukylässä. Yksinhuoltaja Elisan pankkitilillä on 40 senttiä ja lapsilisien tuloon on vielä viikko. Hänen ystävänsä Maritan miehellä on kyllä työpaikka, mutta Maritalla ei ole varaa ostaa antibioottikuuria lapselleen.

Ystävykset tapaavat usein teen juonnin merkeissä. Siinä syntyy ajatus, että Kyläpankin ryöstäminen ratkaisisi rahaongelmat kerralla. Ensin siitä heitetään vain huulta ja puretaan sillä lailla paineita. Vähitellen ajatus pankkiryöstöstä muuttuu sen harjoittelemiseksi.

Ryöstöä enemmän Elisan päätä sekoittaa kylällä koiraa kouluttava ja entistä kotitaloaan remontoiva Risto.

Unelmien pankkiryöstö on kevyt hyvän mielen dekkarin tapainen välipala sellaisista pitäville. Lukija selvittäköön itse, toteuttavatko Elisa ja Marita todella suunnittelemansa pankkiryöstön, ja saavatko Elisa ja Risto toisensa. Teos on omiaan kesäiseksi jatkokertomukseksi, mutta kirjana se soveltuu vai kovimmille Alasalmi- ja cozy crime -faneille. 

Spektaakkelimaisia sarjamurhia Arne Dahlin kaavamaisessa dekkarissa

 

Arne Dahl: Seitsemän vihjettä (Underverken). Suomentanut Kari Koski. 367 sivua, Into 2026.

Arne Dahl on Ruotsin arvostetuimpia dekkaristeja. Vain muutaman hänen teoksensa lukeneena en ymmärrä, miksi. Ainakin yli 20 vuotta hän on kirjoittanut kirjoja, joissa jäljitetään sarjamurhaajaa. Jäljittäjät vain ovat vaihtuneet. Ensin se oli A-ryhmä, uusimmassa sarjassa rikoksia selvittävä ryhmä on Nova.

Seitsemän vihjettä -teoksessa ensimmäinen murhan uhri löytyy Zeusta esittävän patsaan sisältä. Patsas on ilmaantunut yön pimeydessä ja raesateen vallitessa Tuhkolmaan. Se on liian massiivinen, että yksi ihminen olisi voinut kuljettaa patsaan paikalleen. Uhri on kiinalaismies. Hänen suustaan löytyy paperilappu, jossa lukee "tiedät mitä olet tehnyt". Se on suora uhkaus jollekin tulevalle uhrille.

Zeuksen patsas viittaa siihen, minkä suomennoksen nimikin paljastaa. Murhaajalla on tähtäimessään seitsemän uhria antiikin seitsemään ihmeeseen perustuvalla tavalla.

Dahl on ilmeisesti esitellyt Nova-ryhmän jäsenet sarjan ensimmäisessä osassa Pahan piirissä. Seitsemässä ihmeessä mennään suoraan asiaan niin, että uudelle lukijalle henkilöt jäävät epämääräisiksi. Miksi esimerkiksi Lukas Frisell on palannut poliisiksi asuttuaan edelliset vuodet yksin metsässä?

Seitsemässä vihjeessä Nova-ryhmän toiminta jakaantuu kahtaalle. Yksi tutkinnan haara ovat katutaiteilijat, toinen rikollisjengit. Taidemaailman kuvaus tuo hieman uusia sävyjä kuluneeseen asetelmaan, jossa sarjamurhaaja tekee teoistaan spektaakkelimaisia näytöksiä. Sitä Dahl ei kuitenkaan pysty uskottavasti selittämään, miksi mikään katutaideryhmä murhaisi joukon ihmisiä.

Kaavan mukaan uhreja yhdistävä tekijä löytyy heidän menneisyydestään. Ja kaavan mukaan lopussa vauhti kiihtyy, kun poliisit yrittävät estää seuraavan murhan myrskyn vallitessa heidän ympärillään.

Seitsemän ihmettä etenee samalla tavalla kuin sadat vastaavat dekkarit, mutta sillä erotuksella, että jännitystä Arne Dahl ei pysty luomaan lainkaan. Mielenkiintoa yllä pitää lähinnä Nova-ryhmän jäsenten erilaiset avut ja tutkimusmenetelmät. Vaikka heidän taustoistaan ei tiedä, ryhmä vaikuttaa aika kiinnostavalta.

Teoksen juonen iso juttu on sama, josta Anu Ojala kirjoitti paremmin Jääsilkkitiestä alkavassa trilogiassaan.

Tekniikan tohtorin älykkäässä esikoistrillerissä Katalonialainen kaava mennään kaasu pohjassa Barcelonassa

Antti Ukkonen: Katalonialainen kaava. 456 sivua, WSOY 2026.

Vuoden ensimmäisen puoliskon huippuhyvien kotimaisten esikoisdekkarien joukkoon saadaan juhannusviikolla vielä yksi. Vajaa viisikymppinen tekniikan tohtori Antti Ukkonen pistää päähenkilönsä tauottomaan pyöritykseen Barcelonassa. Nykyään Ukkonen toimii tekoälykonsulttina. Se näkyy hedelmällisellä tavalla Katalonialaisen kaavan juonessa, jossa lääketutkimus ja tekoäly yhdistyvät vaarallisella tavalla.

Turvallisuuskonsultti Leo Tannerin on tarkoitus viettää rento viikoloppu Barcelonassa ystävänsä professori Anton Vaaran kanssa hyvän syömisen ja oluen juonnin merkeissä. Tanner on aiemmin asunut Barcelonassa, mutta muuttanut hiljattain Helsinkiin. Jännitettä tapaamiseen tuo se, että Antonin vaimo Sandra on Leon ex Barcelonan ajalta.

Mukavaksi odotettu viikonloppu menee heti pieleen, koska Anton Vaara on kadonnut. Hän on kuitenkin lähettänyt Leolle viestin, jossa olevan osoitteen vain Leo voi ymmärtää. Sieltä löytyy sähäkkä sellisti Mia Soler, jolla on ollut yhteys Antoniin. Anton on alkanut selvittää tapausta, jossa Mian veli kuoli äkillisesti kymmenen vuotta aiemmin osallistuttuaan aivojen suorituskykyä parantavan lääkkeen kokeeseen.

Parin mutkan kautta ollaan klassisessa trilleriasetelmassa: poliisi etsii Leo Tanneria epäiltynä murhasta, mutta hänen perässään on myös mustiin pukeutuva moottoripyörämies pahat mielessä.

Antti Ukkonen on virittänyt henkeä salpaavan takaa-ajojen ja niukkojen pelastumisten sarjan, jossa Leo ja Mia pakenevat pitkin Barcelonan katuja, kujia ja kattojakin ymmällään siitä, mitä on tapahtunut.

Ukkonen näyttää tuntevan turistien kansoittaman kaupungin kuin omat taskunsa. Sen varassa hän järjestää kaksikolle riittävän uskottavalta tuntuvia pakoreittejä niin, että teoksesta välittyy myös kirjoittajan rakkaus eloisaan kaupunkiin, jonka asukkaat ovat saaneet tarpeekseen turistilaumoista. Ukkonen ei laita henkilöitään vain maailmankuuluun La Ramblaan ja sen tuntumaan, vaan hyödyntää myös siltä sivussa olevia kohteita ja maaseutuakin.

Kiivaan tempon sisällä Antti Ukkonen käsittelee todella kiinnostavia asioita. Lääketutkimus ja tekoäly tuli mainittua jo alussa. Kolmas teema on mahdollisuus käyttää mobiilipelien pelaajia ihmisen kognitiivisen suorituskyvyn arviointiin. Katalonialainen kaava on trilleri, siksi näiden kolmen yhdistelmää käytetään teoksessa epäeettisesti ja rikollisesti. Ukkosen jälkisanojen perusteella kirjan fantastiselta tuntuvat ainekset eivät sinänsä ole niin mielikuvituksellisia kuin voisi luulla.

Katalonialaisen kaavan lukeminen vaatii tarkkaavaisuutta, sillä siinä käsitellään monimutkaisia tieteellisiä asioita vaikein termein. Mitään ylivaikeaa kirjassa ei silti ole. Pääosassa on kuitenkin huima seikkailu katalonialaisin maustein. Tiivistäminen olisi tehnyt teokselle hyvää, sillä ihan koko aikaa Ukkonen ei saa pidettyä jännitettä yllä. Seikkailullisen todellisuuteen pohjautuvan trillerin kirjoittajana Antti Ukkonen onnistuu silti hämmästyttävän hyvin heti ensikertalaisena. Katalonialainen kaava viihdyttää, koukuttaa ja ajatteluttaa.

Tatiana Elfin toinen trilleri Mestari kääntyy lähes kauhuromaaniksi eristetyllä saarella myrskyn ulvoessa

 Tatiana Elf: Mestari. 301 sivua, Into 2026.

Tv-käsikirjoittaja Tatiana Elf loi jännityskirjallisuuteen uudenlaisen päähenkilön viime kesänä ilmestyneessä esikoisteoksessaan Huijari. Rebekka Nummi on tilansa tiedostava ja siitä voimaa saava sosiopaatti. Rebekalla on sen verran kontrollia, että hän onnistuu pidättäytymään väkivallasta muita ihmisiä kohtaan. Helposti pitkästyvä Rebekka huvittelee holtittomilla tempauksilla.

Huijari oli yksi viime vuoden parhaita kotimaisia esikoisdekkareita ja kotimaisia rikosmaailmaan sijoittuvia kirjoja ylipäätään.

Rima on siis korkealla, ja lukijaa on vaikea yllättää toista kertaa Huijarin tempuilla. Silti Elf onnistuu siinä, vaikka jatko-osan Mestarin alussa onkin käynnistysvaikeuksia.

Rebekka Nummi on ensimmäisen osan jälkeen yrittänyt auttaa romanssihuijausten uhreja, mutta joutuu antamaan periksi, koska emotionaalisesti koukutetut ihmiset eivät usko mitään todisteita. Sen jälkeen hän narauttaa pedofiilin. Varsinainen tarina lähtee liikkeelle, kun Rebekka tutustuu hyvinvointiguru Ellaan.

Tatiana Elf on perehtynyt syvällisesti erilaisten huijausten psykologiaan. Ei ole liian kaukaa haettua, että tavallinen suomalainen nainen voi luulla olevansa ainoa, joka voi auttaa - rahallisesti tietenkin - vaikeuksiin joutunutta rakastettuaan Barack Obamaa. Miksi? Elf kirjoittaa huijausten taustoista niin paljon, että Mestari tuntuu romaaniksi naamioidulta tietokirjalta.

Sitten kun se alkaa vetää, se vetää taas oikein kunnolla. Rebekka kiinnostuu karismaattisesta joogaohjaaja Ella Lindgrenistä, jonka oppilaat tuntuvat olevan täysin tämän lumoissa. Ellan taustalta löytyy erikoisia terveysväittämiä. Esimerkiksi, että ihmisen parantumiseen vaikuttaa eniten se, miten hän suhtautuu sairauteensa. Sairauden etenemisen voi estää ajatusmallejaan muuttamalla.

Ellalla on varmasti monia esikuvia, mutta ei voi olla heti ajattelemasta erästä hyvin tunnettua kotimaista itseoppinutta hyvinvointivalmentajaa, joka todellakin väittää sairauksien saavan alkunsa ihmismielen ylireagoimisesta uhaksi tulkitsemiinsa asioihin.

Rebekka on suoraviivaiseen tapaansa sitä mieltä, että Ella on huijari. Hänet on paljastettava. Ellan luottamuksen saatuaan hän pääsee pienen valittujen joukon kanssa retriittiin ulkosaaristoon, jossa noudatetaan huuhaa-oppeja.

Saari kaukana kaikesta. Koko ajan uhkaavammaksi muuttuva tunnelma. Lopulta rajumyrsky. Jos jännityksen kehittäminen ottaakin aikansa, lopulta Elf annostelee sitä kukkuramitoin niin, että ollaan lähellä kauhuromaania. Taustaksi hän on muistuttanut monista kulteista, joiden johtajat ovat ajaneet seuraajansa joukkoitsemurhiin. Ellan ja hänen avustajansa Loviisan outo käytös pistää tätä taustaa vasten mielikuvituksen villiin laukkaan.

Huijarin teho perustui ennen kaikkea sen puolivälissä tulleeseen täysin arvaamattomaan täyskäännökseen. Mestarissa sitä osaa odottaa, ja on helposti arvattavissa, mistä suunnasta se tällä kertaa tulee. Vaan Elfillä onkin varattuna vielä pari uutta koukkua niin, että Mestarin jännite kantaa loppuun asti. Ja oikeasti sen ylikin, sillä Rebekan liikkeistä on puolestaan kiinnostunut KRP:n rikosylikonstaapeli Saku Balogun. Mutta se tutkinta käynnistetään - ehkä käynnistetään - vasta seuraavassa osassa. Tatiana Elfin kirjat perustuvat moninkertaisiin huijauksiin, joten voihan olla, että hän itse huijaa lukijan odotuksia väärään suuntaan.

Huijari ja Mestari poikkeavat täysin kaikesta muusta kotimaisesta rikoskirjallisuudesta. Tatiana Elf on luonut päähenkilön, joka on täysin arvaamaton ja siksi niin monia mahdollisuuksia antava. Nämä trillerit karttavat kaavamaisuuksia, tutkivat ihmismielen synkimpiä puolia ja ovat jännityksen etujoukkoa. Kahden trillerin perusteella voi sanoa, että melkoinen mestari Tatiana Elf on itsekin.