Rakkaus on ruma sana (Johnny Kniga).
Julkaistu Kansan Uutisissa 8.4.2004.
Suomalaisen rokin shamaaniksi mainittu Ismo Alanko oli alan guru 1980-luvulla. Hassisen Konetta kuunneltiin hartain mielin ja hämäriä tekstejä yritettiin tulkita parhain päin. Silloin lauluissa piti olla sanomaa, ja kyllä sitä oltiinkin löytävinään Alangon monesti hämäristä ja absurdeistakin kielikuvista.
Voi muovi syödä munkkeja/ ja rauta laulaa taas/ voi betonilla paistatella päivää, ihanaa!
Hassisen Kone: Harsoinen teräs.
Tulkintaa vaikeutti se, että Ismo Alanko lauloi silloin niin kuin nytkin kuin peruna suussa.
Varsinkin Sielun Veljet -aikoina sanoista oli usein mahdotonta saada selvää, mutta toisaalta silloin laulu olikin osa bändin kokonaissoundia. Ja Alangon sanoitukset olivat vieläkin kummallisempia.
Anna ruhon puhuu/ nyt nykii/ anna peilis hajoo/ nyt nykii/ rasahtaa/ helähtää/ särkynyttä lasia/ ryskettä.
Sielun Veljet: Nyt nykii..
Hassisen Koneen aikoina bändi kieltäytyi jääräpäisesti painamasta sanoituksia levypussiin. Sielun Veljien aikana valitus sanojen kuulumattomuudesta ylti sellaisiin mittoihin, että halukkaat saivat tilata ne erikseen levy-yhtiöstä.
Abiturienteille vääriä sanoja
Internet-aikana lähes kaikki Alangon sanoitukset löytyvät verkosta, mutta usein väärin tulkittuina ja joskus merkitykseltään päinvastaiseksi kääntyneinäkin.
Kiusallisimman mokan teki ylioppilastutkintolautakunta. Tämän kevään äidinkielen kokeessa yhtenä tehtävänä oli analysoida laulua Kun Suomi putos puusta. Mutta ylioppilaskokelaille tarjottiin osin virheellinen teksti laulusta. Virheet eivät ole suuria, mutta kiusallisia kylläkin. Pölmistynyt ihmislapsi on muuttunut hölmistyneeksi ja pullon busoleeta ostanut litmas-unto Litmaskunnoksi.
Jotta enemmiltä virheiltä vältyttäisiin, yli sata Ismo Alangon laulutekstiä löytyy nyt kokoelmasta Rakkaus on ruma sana (Johnny Kniga). Runot tai sanoitukset tai miten vain, on höystetty muutamilla tarinoilla matkan varrelta.
Kirja alkaa vuonna 2002 ilmestyneestä Hallanvaara-levystä ja päättyy Hassisen Koneen ensisingleen Muoviruusuja omenapuissa.
Matkalla menneisyyteen
Kirjan kokoaminen oli Alangolle mielenkiintoinen matka omaan menneisyyteen. Sanoitukset riisuttuina musiikista tuovat mieleen tunnelmia ja mielikuvia aivan toisella tavalla kuin vanhojen levyjen kuuntelu. Levy on aina monen tekijän summa, mutta tekstit ovat yksin tekijänsä näkemys, Alanko pohtii.
Hän kertoo, että kirjaan haluttiin valita sellaisia tekstejä, jotka toimivat myös luettuna paperilla. Joskin tekijää suorastaan pelotti, näyttävätkö sanoitukset kokonaisuudestaan irrotettuina "ihan paskoilta."
Ei meistä kukaan saisi leikkiä/ suurta tuomitsijaa/ ei meistä kukaan voi lunastaa toisen elämää/ sillä rikos jo itse on rangaistus/ synneistä koko maan/ kuka vielä tahtoo leikkiä saarnaajaa?/ saarnat on kirjoitettu järviin, metsän uumeniin/ jylhiin vuorten rinteisiin/ saarnat on painautuneet kelta-valko-mustiin/ ihmiskasvoihin kärsineisiin
Hassisen Kone: Pelko.
Sanoitukset on höystetty muutamilla Ismo Alangon kertomilla tarinoilla eri bändien vaiheista. Ne ovat sittenkin kirjan mielenkiintoisinta antia, mutta juttuja on kokonaisuuteen nähden aivan liian vähän, sillä Alanko on hyvä tarinoitsija ja luulisi neljännesvuosisadan maata kiertäneellä riittävän juttuja varastossa.
"Siihen aikaan ei pidetty mitään lomia. Olimme vuoden verran tehneet 2-4 keikkaa viikossa, ei mitään kiertueita, mutta tasaisen tappavaa keikkatahtia oli pidetty yllä. Kerran vuodessa lomailtiin ehkä kuukausi niinä parina vuotena, kun Hassisen Koneena toimittiin. Siihen jatkuvaan keikkailuun minä ainakin hyydyin. Suuri osa keikoista oli tanssilavoilla eikä jengi tullut sinne niinkään musiikkia kuuntelemaan, vaan ne olivat enemmän sellaisia sosiaalisia tapahtumia. Rupesi taiteellisella kunnianhimolla varustettua nuorta miestä vituttamaan."
Rappiolla on yhä käypä manifesti
Kirjaa varten Ismo Alanko joutui — tai pääsi — palaamaan aivan ensimmäistenkin tekstiensä pariin. Omaksikin hämmästyksekseen hän huomasi, että Hassisen Koneen suurin hitti Rappiolla toimii paperillakin. Tekstiä hän ei ole laulanut kuin pari kertaa Koneen hajoamisen jälkeen.
Jos rappio on sitä että rakastaa/ ottaa hetkistä kii/ eikä tahdo tappaa/ niin on mukavaa olla/ rappiolla/ olla vaan täysi nolla.
– Se on ihan käypä manifesti keski-ikäisellekin ihmiselle, keski-ikäinen rokkari nauraa.
Koneen toinen suuri hitti Levottomat jalat kirjasta puuttuu, koska se ei Alangon mukaan täyttänyt kriteeriä, että teksti toimii paperilla ilman musiikkia.
Kirjoittamisen metodit ovat Ismo Alangolla vuosien mittaan muuttuneet. Alkuaikoina hän keksi hyviä sloganeita, joiden ympärille kehitti tekstiä ja tarinaa. Esimerkiksi Muoviruusuja omenapuissa -singlen kertosäe syntyi pari vuotta ennen muuta biisiä, ja tuntui nuoresta Ismosta kauhean nerokkaalta:
Muoviruusuja omenapuissa/ plastisia lauseita lasten suissa/ soluissa vieraat geenit/ migreeni jumalaisten puutarhojen torppareilla.
Sielun Veljien aikana tekstit ja musiikki syntyivät yhtä aikaa ja myöhemmällä uralla musiikillisen monimuotoisuuden lisääntyessä Alanko on alkanut tehdä sanoituksia rytmisesti hyvin tarkkoihin sävellyksiin.
Ismo Alanko ei ollut uuden aallon aikana mikään sanoma-sanoittaja eikä ole sitä vieläkään. Hän myöntää, ettei aina tiedä, mistä omat laulut kertovat.
– Lähden mukaan moodiin ja katson, mihin se vie. Pääasia, että tuntuu hyvältä.
Runoilija-esikuvia Ismo Alangolla ei ole. Teini-ikäisenä hän ahmi kirjallisuuden klassikoita, joista on ehkä jotain tarttunut matkaan.
Sanoittajalle ensimmäisen polven suomalaiset rock-sanoittajat Hector, Dave Lindolm ja Juice eivät ole voineet mennä jälkiä jättämättä ohi korvien. Myöhemmistä tekijöistä Alanko mainitsee Tuomari Nurmion.
– Ei tässä mitään itse keksitä, tämä on synteesiä kaikki tämä niin sanottu luova toiminta, hän myöntää.
tiistai 5. marraskuuta 2019
Vanhahtavaa jännitystä siltä toiselta Remekseltä
Matti Remes: Verenpunainen spiraali. Tammi. 288 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 28.4.2004.
Toiseen dekkariinsa edennyt Matti Remes vie jälleen sankarinsa Ruben Waaran keväiseen Hankoon, missä selvitellään Helsingissä tapahtunutta murhaa. Elostelijana mainetta niittänyt helsinkiläiskirurgi Jaakko Sarlin on murhattu raa'asti taljajousella kotonaan. Sarlinin lukuisten naistuttavien joukossa on Waaran tytär Vera.
Matti Remes pyörittää murhakaruselliaan sujuvasti. Sarlinin lähipiirin muodostaa sekalainen joukko sukulaisia ja näiden tuttavia, joista osa on taas sukua toisilleen. Jokaisella tuntuu olleen jotain hampaankolossa huippukirurgia vastaan.
Juttuun liittyy vielä sotasaaliina venäläisiltä varastettu punainen rubiini, jonka kohtalo pyörittää kirjan henkilöitä.
Verenpunaisen spiraalin ongelma on sama kuin Remeksen esikoisteoksen Tappotanssin: Epäuskottavuus. Kaikki asiasta jotain tietävät haluavat välttämättä uskoutua amatöörisalapoliisi Ruben Waaralle. Hänelle avautuvat vuorollaan Jaakko Sarlinin vaimo, poika, vaimon palvelija ja pojan paras kaveri.
Poliisi on jälleen sivuraiteella, kun Waara suorittaa yksityisiä tutkimuksia ja valjastaa niihin vielä sihteerinsäkin, joka hänkin noin vain parilla puhelinsoitolla onkii tietoonsa henkilöiden taustoja.
Waara itse on kuin paraskin Sherlock Holmes, joka yhdistelee johtolankoja ja tekee päätelmiä.
Silti Remeksen kirjaa lukee mielellään. Jännitystä siinä ei juuri ole, mutta jotain vanhanaikaista charmia. Ruben Waara on hahmona kuin 1930-luvun yksityisetsivä, joka liikkuu paremmissa piireissä ja selvittelee rikoksia käsiään likaamatta.
Oikeasti Waara on kuljetusyrityksen omistaja, jota työvelvollisuudet eivät näemmä paljon paina. Uskollinen sihteeri pyörittää firmaa ja Waara voi vapaasti viettää aikaansa akselilla Helsinki - Espoo - Hanko.
Jotain viehättävän vanhanaikaista on siinäkin, miten Matti Remes kietoo toisiinsa suvun synkkiä salaisuuksia ja turmeltuneita henkilöhahmoja.
Jos jättää nipottamisen sikseen, niin kyllä Verenpunaisen spiraalin parissa pari kesäiltaa vierähtää mukavasti.
Velttoa säikyttelyä sarjamurhaajasta
Amy Gutman: Vuosipäivä. Suomentanut Heikki Kaskimies. 426 sivua. Tammi.
Julkaistu Kansan Uutisissa 28.5.2004.
Miten kihelmöivä asetelma onkaan luotu jännityskertomukseen Vuosipäivä. Yli sadan naisen murhasta teloitettu sarjamurhaaja Steven Gage tai hänen haamunsa tai joku lähipiiristään muistuttaa itsestään Gagen kanssa tekemisissä olleille teloituksen viidentenä vuosipäivänä. Hyvää vuosipäivää toivotetaan Gagen entiselle tyttöystävälle, asianajajalle ja hänestä kirjan kirjoittaneelle naiselle.
Ja voi miten suuri pettymys on Vuosipäivän toteutus. Pitkäpiimäisin, jaarittelevin ja teennäisin jännäri, mitä on käteen sattunut. Amy Gutman on kaiketi suunnannut jännärinsä naislukijoille, sillä satunnaisen jännityksen kehittelyn sijaan pääosissa on henkilöiden ihmissuhdemössö. Sitä vatvotaan välillä kymmeniä sivuja ilman, että tarina etenee mihinkään.
Ai, että Gutman syventää henkilökuvausta? No, ehkä hän yrittää, mutta ei onnistu. Henkilöt ovat tavattoman mielenkiinnottomia. Edes siinä vaiheessa, kun kirjan sankari kamppailee hengestään lopputaistelussa, en jaksanut jännittää Callie Thayerin kohtaloa. Koska arvasin, että viime hetkellä hän pelastuu kuitenkin kuin ihmeen kaupalla.
Jaksoin kuitenkin lukea Vuosipäivän loppuun, koska halusin saada selville, miten Amy Gutman ratkaisee laatimansa asetelman, jossa kuollut mies kostaa haudan takaa. Ei olisi kannattanut. Loppuratkaisu on suoraan sanottuna pökkelö.
Tuntuu siltä, että Vuosipäivä on venyttämällä venytetty lähes 450-sivuiseksi. Sen lyhyempiä amerikkalaiset trillerit eivät kai voi olla. Jonkilaista tolkkua kirjaan olisi saanut, jos sitä olisi toimitusvaiheessa lyhennetty noin 200 sivua. Olisi edes napakka trillerin yritelmä. Nyt se on vain tekijänsä mielikuvituksettomuudesta kertova puolitekoinen jännäri, puolitekoinen Hertta-kirja.
A-ryhmän kankeaa sarjamurhaajajahtia
Arne Dahl: Verikyynel. Suomentanut Kari Koski. Otava. 380 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 24.6.2004.
"Kammottava kuin Uhrilampaat" on ruotsalaislehti kehunut Arne Dahlin esikoisjännäriä. Enempää väärässä lehti ei voisi olla.
Verikyynel oli uuvuttava lukukokemus. Kirjassa ei ole ollenkaan jännitystä, se on puisevasti kirjoitettu ja kaiken lisäksi täysin epäuskottava.
Otetaan sarjamurhaaja, joka tappaa uhrinsa kammottavalla kidutuksella. Hän on pitänyt FBI:tä pilkkanaan kaksikymmentä vuotta, pitänyt pitkän tauon ja ilmaantuu yllättäen Ruotsiin.
Onneksi Tukholmassa toimii "Rikospoliisin erikoisyksikkö kansainvälisen luokan väkivaltarikosten torjumiseksi" eli A-ryhmä, jonka poliiseilla ei näytä olevan mitään tekemistä. He suorastaan toivovat, että Ruotsin maaperälle asettuisi kovan luokan sarjamurhaaja. Ja saamansa pitää.
Pari A-ryhmän poliisia matkustaa Amerikkaan selvittämään murhaajan taustoja FBI:n kanssa ja tietenkin he ratkaisevat koko jutun lähes papereita lukemalla. Sitten pitää enää käydä nappaamassa murhaaja. Se käy käden käänteessä.
Murhaaja ei oikeastaan olekaan murhaaja, vaan jotain ihan muuta. Ja jahdataanpa tässä keitoksessa vielä ydinaseitakin.
Koska kyseessä on ruotsalainen jännäri, siinä pitää olla yhteiskuntakritiikkiäkin. Kokonaisuudesta täysin irrallisin lausein Arne Dahl väittää Ruotsin jättäytyneen 1980-luvulla enemmän kuin mikään muu maa kansainvälisen kapitalismin armoille "ja antoi sen riehua vapaammin kuin missään muualla."
Vai niin. Suomalaisesta näkökulmasta Ruotsi on kyllä säilyttänyt hyvinvointivaltionsa hyvässä kunnossa, toisin kuin itänaapurinsa.
Verikyyneleen jälkeen Arne Dahl on julkaissut jo neljä muuta rikosromaania. Ystävällinen neuvo suomalaiskustantajalle: ei kannata suomentaa.
Kuhala ja uhka idästä
Markku Ropponen: Kuhala ja viimeinen kesävieras. 298 sivua. Tammi.
Julkaistu Kansan Uutisissa 12.11.2004.
Epäreilua on tämäkin: Reijo Mäen dekkareiksi luetut löysät kapakkajorinat ovat supersuosittuja, mutta Jyväskylässä vaikuttaa turkulaisen Jussi Vareksen kollega Otto Kuhala, jonka tuntevat vain lajin harrastajat. No, tokihan vuodesta 1990 rikosromaaneja julkaisseella Markku Ropposella on oma lukijakuntansa, mutta suosio ja julkisuus eivät jakaudu oikeudenmukaisesti, sillä Suomen parhaat yksityisetsiväkirjat kirjoittaa Ropponen eikä Mäki.
Aiemmin runoja julkaissut kirjastonhoitaja Markku Ropponen saavutti dekkariharrastajien huomiota jo esikoisjännärillään Pronssijuhlat (1990) ja jo kakkosdekkari Kuoleman uni (1991) palkittiin Johtolanka-palkinnolla.
Ropponen kirjoitti kuusi jännäriä ennen kuin keksi itselleen vakiosankarin, poliisista yksityisyrittäjäksi heittäytyneen Otto Kuhalan. Viimeinen kesävieras on kolmas Kuhala-kirja.
Kuhalat ovat vankkoja perusdekkareita, joissa yksityisetsivä törmää muutamaan ruumiiseen ja selvittää rikoksen. Suuria yhteiskunnallisia ulottuvuuksia niistä on turha etsiä, mutta sitäkin enemmän kirjoissa on kelpo juonia, kielellisiä koukkuja ja hiipivää huumoria.
Arkisten tuokiokuvien luojana Markku Ropponen on mestari. Kerrassaan mehevä on esimerkiksi vajaan kahden sivun tarina keski-ikäisestä Otto Kuhalasta lenkillä suomalaisen miehen tapaan veren maku suussa, vaikka kunto ei oikeastaan sitä sallisikaan. Varikset kronkkuavat ja Kuhala pylkkyää eteenpäin tulitikun mittaisin askelin. Klunssi juuttuu kurkkuun, kun Kuhala tajuaa, että nuorena hankittu rautainen peruskunto on peruuttamattomasti mennyttä.
Viimeisen kesävieraan monipolvinen rikosjuonikin on sähäkkä. Ikääntynyt kultaseppä ammutaan huvilalleen ja pian kuolleena löytyy myös Kuhalan jäljittämä työkalurosvo. Jyväskyläläiset poliisit ovat kenkkumaisia rikoksista leipänsä hankkivalle yksityisyrittäjälle, kuolleen kultasepän poikia koko asia ei voisi vähempää kiinnostaa ja onpa Kuhala itsekin saada morasta keuhkoon paikallisen tavaratalon vessassa ennen kuin joutuu vielä pahempaan kiipeliin Petroskoissa.
Niin, tarinalla on myös venäläinen ulottuvuutensa ja siinä Ropponen astuu samaan ansaan kuin melkein kaikki muutkin suomalaiset rikoskirjailijat. Jos kirjan hahmona on venäläinen nainen, niin hän on yhtä itsestäänselvästi ilotyttö kuin venäläinen mies on mafioso. Eivätkö nämä stereotyypit ole vähitellen kaluttu jo loppuun suomalaisessa kirjallisuudessa?
Matalan tuottavuuden työtä nälkäpalkalla
Barbara Ehrenreich: Nälkäpalkalla. WSOY.
Julkaistu Kansan Uutisissa 4.4.2003.
Meille vakuutetaan, että Suomen työttömyyden ratkaisu on matalan tuottavuuden työpaikkojen luominen palvelusektorille.
– Voidaan sallia työllistyminen niillä alemmilla palkoilla joilla alhaisen tuottavuuden alat voisivat työllistää, jolloin alhaisia työtuloja oletettavasti täydennettäisiin eri tavoin ja tekniikoin, siis tulonsiirroin, pohti Suomen Pankin pääjohtaja Matti Vanhala taannoin.
Tähän päästään hänen mukaansa työmarkkinajoustoilla. Palkkakehityksen on sallittava eriytyä eli on oltava mahdollisuus maksaa nykyistä huonompia palkkoja. Sosiaaliturvalla sitten kompensoidaan se osuus, mikä ei riitä palkalla elämiseen.
Vanhalan haaveilema malli on jo laajassa käytössä Yhdysvalloissa, tosin kovennetussa muodossa. Matalan tuottavuuden työpaikkojen huonoa palkkaa ei siellä hyvitetä sosiaalituilla vaan sillä, että on tehtävä kahta työtä elääkseen.
Tästä huolimatta Yhdysvallat on varoittava esimerkki mitä tulee työhön sitoutumiseen ja työmotivaatioon, jos työtä tehdään nälkäpalkalla. Mallin ja amerikkalaisen unelman kääntöpuolesta kerrotaan Barbara Ehrenreichin juuri suomennetussa kirjassa Nälkäpalkalla (WSOY).
Barbara Enrenreich on moniin amerikkalaisiin laatulehtiin kirjoittava toimittaja, jolle heräsi kysymys: Miten kukaan tulee toimeen ammattitaidottomille maksettavilla palkoilla?
Erään lehden päätoimittajalle hän esitti, että jonkun pitäisi ryhtyä vanhanaikaiseen toimittajan työhön ja kokeilla itse.
Ehrenreichista itsestään tuli se joku. Hän salasi akateemisen taustansa ja eli kuukauden kerrallaan tarjoilijana, siivoojana ja myymäläapulaisena, ja kokeili, miten 6-7 dollarin (suunnilleen sama euroissa) tuntipalkalla selviää välttämättömimmistä menoista.
Työllä ei selviä
Amerikkalaisen unelman salaisuuden pitäisi olla kova työnteko. Kovalla työllä on mahdollisuus nousta menestykseen.
Barbara Ehrenreichin havainnot eivät tukeneet väitettä. Vaikka hän teki kovasti töitä ja useimmiten kahta työtä yhtä aikaa, riittivät tulot hädin tuskin menoihin.
Tarjoilijana hän ansaitsi 1 039 dollaria kuukaudessa. Vuokran ja muiden pakollisten menojen jälkeen käteen jäi 22 dollaria, kun hän onnistui aluksi asumaan halvassa 500 dollarin yksiössä.
Kun hän myöhemmin joutui muuttamaan asuntovaunualueelle vuokra nousi 625 dollariin ja talous meni nurin. Yhtä työtä tehdessään hän olisi köyhtynyt kuukausi kuukaudelta.
Siivousfirmassa Barbara Ehrenreichin talous oli tasapainossa, mutta edellytyksenä oli kaksi työpaikkaa ja työtä seitsemänä päivänä viikossa. Viikot hän siivosi rikkaitten asuntoja ja viikonloppuisin toimi avustajana voittoa tuottavassa alzheimer-potilaiden hoitokeskuksessa.
Yhteensä 1 200 dollarin kuukausipalkasta vuokraan meni vain 480 dollaria kuukaudessa, mutta kysymys kuuluu, kuinka kauan ihminen pystyy tekemään töitä tasapainon edellyttämät seitsemän päivää viikossa.
Pomot nilkkejä, asiakkaat vihollisia
Barbara Ehrenreich ei käynyt niin pohjalla kuin mahdollista. Hän ei yöpynyt parkkipaikalle pysäköidyssä autossa kuten osa työtovereistaan. Eikä hän ollut tehdastyössä, jossa ei sallita ollenkaan taukoja, sillä huhtikuuhun 1998 asti työläisillä ei ollut liittovaltion määräämää oikeutta käydä työajalla vessassa.
Yhdysvalloissa kerrottiin silloin tehdastyöläisistä, jotka käyttivät työpukunsa alla vaippoja.
Ehrenreich aloitti matkansa raatamisen ja nöyryytysten maailmaan Hearthside-nimisessä ravintolassa 2,43 dollarin tuntipalkalla, jonka päälle tulivat juomarahat. Työnantajan oli korvattava erotus, jos tuntipalkka ja juomaraha jäivät yhdessä alle 5,15 dollarin minimipalkan.
Johtajat ravintolassa ovat oikeastaan vain pikkupomoja, mutta heihin suhtaudutaan vastapuolena. He ovat yhtiön, eivät ihmisten puolella. Heidän ainoa tehtävänsä on varmistaa, että ravintola tuottaa rahaa jollekin kaukana sijaitsevalle yhtiölle.
Asiakkaat taas alkoivat näyttäytyä vihollisina.
Johtajien ja tarjoilijoiden aseman ero näkyy siinä, että ensin mainitut saavat istua ja heidän tulee vahtia, että muut eivät istu, vaikka ravintolassa ei olisi asiakkaitakaan. Ainoa poikkeus istumiskieltoon on se, kun tarjoilijat käärivät ruokailuvälineitä lautasliinoihin. Ja toinen vessassa käydessä. Se ei sentään ole kiellettyä.
Kun tulot eivät näytä riittävän vuokraan, ottaa Barbara Ehrenreich toisen työn. Ensin tarjoilua kahdeksasta kahteen Jerry's-nimisessä paikassa, sitten vähän myöhässä Hearthsideen, jossa menee iltakymmeneen. Välissä hän vaihtaa työvaatteet toisiin ja ahmaisee voileivän, sillä työpaikalla syöminen on kielletty, vaikka siellä ei olisi asiakkaitakaan.
Sitä elämää hän kestää kaksi päivää.
Mutta nouseeko Barbara Ehrenreich vääryyksiä vastaan? Ei nouse.
– Tosielämässä olen kohtalaisen rohkea, mutta monista rohkeista ihmisistä rohkeus karisee vankileirissä, ja ehkä jotain samanlaista tapahtuu matalapalkkaisen amerikkalaisen työpaikan äärettömän paljon miellyttävämmässä ympäristössä, hän arvioi itse omaa käytöstään.
Julkaistu Kansan Uutisissa 4.4.2003.
Meille vakuutetaan, että Suomen työttömyyden ratkaisu on matalan tuottavuuden työpaikkojen luominen palvelusektorille.
– Voidaan sallia työllistyminen niillä alemmilla palkoilla joilla alhaisen tuottavuuden alat voisivat työllistää, jolloin alhaisia työtuloja oletettavasti täydennettäisiin eri tavoin ja tekniikoin, siis tulonsiirroin, pohti Suomen Pankin pääjohtaja Matti Vanhala taannoin.
Tähän päästään hänen mukaansa työmarkkinajoustoilla. Palkkakehityksen on sallittava eriytyä eli on oltava mahdollisuus maksaa nykyistä huonompia palkkoja. Sosiaaliturvalla sitten kompensoidaan se osuus, mikä ei riitä palkalla elämiseen.
Vanhalan haaveilema malli on jo laajassa käytössä Yhdysvalloissa, tosin kovennetussa muodossa. Matalan tuottavuuden työpaikkojen huonoa palkkaa ei siellä hyvitetä sosiaalituilla vaan sillä, että on tehtävä kahta työtä elääkseen.
Tästä huolimatta Yhdysvallat on varoittava esimerkki mitä tulee työhön sitoutumiseen ja työmotivaatioon, jos työtä tehdään nälkäpalkalla. Mallin ja amerikkalaisen unelman kääntöpuolesta kerrotaan Barbara Ehrenreichin juuri suomennetussa kirjassa Nälkäpalkalla (WSOY).
Barbara Enrenreich on moniin amerikkalaisiin laatulehtiin kirjoittava toimittaja, jolle heräsi kysymys: Miten kukaan tulee toimeen ammattitaidottomille maksettavilla palkoilla?
Erään lehden päätoimittajalle hän esitti, että jonkun pitäisi ryhtyä vanhanaikaiseen toimittajan työhön ja kokeilla itse.
Ehrenreichista itsestään tuli se joku. Hän salasi akateemisen taustansa ja eli kuukauden kerrallaan tarjoilijana, siivoojana ja myymäläapulaisena, ja kokeili, miten 6-7 dollarin (suunnilleen sama euroissa) tuntipalkalla selviää välttämättömimmistä menoista.
Työllä ei selviä
Amerikkalaisen unelman salaisuuden pitäisi olla kova työnteko. Kovalla työllä on mahdollisuus nousta menestykseen.
Barbara Ehrenreichin havainnot eivät tukeneet väitettä. Vaikka hän teki kovasti töitä ja useimmiten kahta työtä yhtä aikaa, riittivät tulot hädin tuskin menoihin.
Tarjoilijana hän ansaitsi 1 039 dollaria kuukaudessa. Vuokran ja muiden pakollisten menojen jälkeen käteen jäi 22 dollaria, kun hän onnistui aluksi asumaan halvassa 500 dollarin yksiössä.
Kun hän myöhemmin joutui muuttamaan asuntovaunualueelle vuokra nousi 625 dollariin ja talous meni nurin. Yhtä työtä tehdessään hän olisi köyhtynyt kuukausi kuukaudelta.
Siivousfirmassa Barbara Ehrenreichin talous oli tasapainossa, mutta edellytyksenä oli kaksi työpaikkaa ja työtä seitsemänä päivänä viikossa. Viikot hän siivosi rikkaitten asuntoja ja viikonloppuisin toimi avustajana voittoa tuottavassa alzheimer-potilaiden hoitokeskuksessa.
Yhteensä 1 200 dollarin kuukausipalkasta vuokraan meni vain 480 dollaria kuukaudessa, mutta kysymys kuuluu, kuinka kauan ihminen pystyy tekemään töitä tasapainon edellyttämät seitsemän päivää viikossa.
Pomot nilkkejä, asiakkaat vihollisia
Barbara Ehrenreich ei käynyt niin pohjalla kuin mahdollista. Hän ei yöpynyt parkkipaikalle pysäköidyssä autossa kuten osa työtovereistaan. Eikä hän ollut tehdastyössä, jossa ei sallita ollenkaan taukoja, sillä huhtikuuhun 1998 asti työläisillä ei ollut liittovaltion määräämää oikeutta käydä työajalla vessassa.
Yhdysvalloissa kerrottiin silloin tehdastyöläisistä, jotka käyttivät työpukunsa alla vaippoja.
Ehrenreich aloitti matkansa raatamisen ja nöyryytysten maailmaan Hearthside-nimisessä ravintolassa 2,43 dollarin tuntipalkalla, jonka päälle tulivat juomarahat. Työnantajan oli korvattava erotus, jos tuntipalkka ja juomaraha jäivät yhdessä alle 5,15 dollarin minimipalkan.
Johtajat ravintolassa ovat oikeastaan vain pikkupomoja, mutta heihin suhtaudutaan vastapuolena. He ovat yhtiön, eivät ihmisten puolella. Heidän ainoa tehtävänsä on varmistaa, että ravintola tuottaa rahaa jollekin kaukana sijaitsevalle yhtiölle.
Asiakkaat taas alkoivat näyttäytyä vihollisina.
Johtajien ja tarjoilijoiden aseman ero näkyy siinä, että ensin mainitut saavat istua ja heidän tulee vahtia, että muut eivät istu, vaikka ravintolassa ei olisi asiakkaitakaan. Ainoa poikkeus istumiskieltoon on se, kun tarjoilijat käärivät ruokailuvälineitä lautasliinoihin. Ja toinen vessassa käydessä. Se ei sentään ole kiellettyä.
Kun tulot eivät näytä riittävän vuokraan, ottaa Barbara Ehrenreich toisen työn. Ensin tarjoilua kahdeksasta kahteen Jerry's-nimisessä paikassa, sitten vähän myöhässä Hearthsideen, jossa menee iltakymmeneen. Välissä hän vaihtaa työvaatteet toisiin ja ahmaisee voileivän, sillä työpaikalla syöminen on kielletty, vaikka siellä ei olisi asiakkaitakaan.
Sitä elämää hän kestää kaksi päivää.
Mutta nouseeko Barbara Ehrenreich vääryyksiä vastaan? Ei nouse.
– Tosielämässä olen kohtalaisen rohkea, mutta monista rohkeista ihmisistä rohkeus karisee vankileirissä, ja ehkä jotain samanlaista tapahtuu matalapalkkaisen amerikkalaisen työpaikan äärettömän paljon miellyttävämmässä ympäristössä, hän arvioi itse omaa käytöstään.
Stalin – se suurin mulkero
Oleg V. Hlevnjuk: Stalin – Diktaattorin uusi elämäkerta. Suomentanut Matti Kinnunen. Otava 2019. 480 sivua.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.10.2019.
Keskimäärin miljoona ihmistä ammuttiin, vangittiin tai karkotettiin joka vuosi, kun diktaattori Stalin piti komentoa Neuvostoliitossa.
Keväällä ilmestyi Ari Turusen kirja Mulkerot, joka kertoo 26 historian hirmuvaltiaasta. Moni on joukosta poissa, muun muassa ilmeisimmät Hitler ja Stalin.
Venäläisen historioitsijan Oleg V. Hlevnjukin juuri suomeksi ilmestynyt Stalin – Diktaattorin uusi elämäkerta vahvistaa käsitystä, että Isä Aurinkoisenakin tunnettu neuvostojohtaja oli se mulkeroista mulkeroin.
Stalinilla oli kaikki valta 20 vuotta ja verta käsissään jo sitä ennenkin. Siinä ajassa ehti ammuttaa ja näännyttää pakkotyöhön ja nälkään miljoonia ihmisiä. Hlevnjukin mukaan stalinilainen diktatuuri alisti vähintään 60 miljoonaa ihmistä ”kovaan” tai ”pehmeään” vainoon ja syrjintään. Joka vuosi ammuttiin, vangittiin tai karkotettiin Neuvostoliiton tuskin asumiskelpoisille seuduille keskimäärin miljoona ihmistä.
Luvusta puuttuvat vielä ne miljoonat, jotka toisen maailmansodan alussa kuolivat, haavoittuivat tai jäivät vangiksi ”ylisählääjä” Stalinin määräysten takia. Kuten tunnettua, Stalin ja Hitler solmivat elokuussa 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen. Kun Saksa sitten hyökkäsi 22.6.1941, ei Stalin ollut millään uskoa asiaa todeksi. Hän epäili aluksi hyökkäystä Saksan kenraalien salaliitoksi, josta Hitler ei tiennyt ja kielsi loukkaamasta Saksan rajaa.
Kun todellisuus valkeni, Stalin määräsi puna-armeijan sotilaallisesti järjettömiin vastahyökkäyksiin, joissa ei omien verta säästelty. Sotilaallisen ja poliittisen johdon epäpätevyys lisäsivät kuolonuhrien määrää. Sodan ensimmäisen puolen vuoden aikana virallisten tilastojen mukaan 4,5 miljoonaa puna-armeijan sotilasta sai surmansa, haavoittui tai jäi vangiksi.
Teollistamisohjelma yhtä hulluutta
Samalla lailla yhdistelmä osaamattomuutta ja yltiöpäisyyttä Stalin oli jo 1920-luvulla vauhdittaessaan Neuvostoliiton teollistamisen suurta harppausta. Talonpoikien annettiin kuolla ja maatalouden kuihtua, kun kaikki paukut pantiin teollisuuden kehittämiseen.
Hlevnjukin mukaan Stalinilla ei ollut minkäänlaista kokemusta talouden hoitamisesta ja hän luultavasti uskoi, että talous voidaan sanelemalla pakottaa mihin muottiin tahansa. ”Luokkasota” ja ”vallankumouksellinen henki” otettiin käyttöön taloudessa. Kaikki objektiiviset rajoitukset sivuutettiin roskana.
Käsky numero 00447
Stalinismin huipensi salaisen poliisin NKVD:n käsky numero 00447, jonka politbyroo hyväksyi 30.7.1937. Se käynnisti suurena terrorina tunnetun vainon, joka oli suunniteltu kestäväksi elokuusta joulukuuhun, mutta jatkui syksyyn 1938. Ensimmäisiä uhreja olivat ”kulakit” ja sitten kaikki muut vihollisiksi luokitellut. Näissä vainoissa myös suomalaisia joukkoteloitettiin tuhansittain.
Suuren terrorin aluksi jokaiselle alueelle ja tasavallalle annettiin tarkat määrälliset tavoitteet teloituksille ja vangitsemisille. Paikallisille viranomaisille sallittiin kuitenkin joustoa pyytää Moskovalta lisäystä kiintiöihin.
Ossi Kamppisen keväällä ilmestyneessä kirjassa Palkkana pelko ja kuolema – Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat kerrotaan, että suomalaisia syytettiin nationalismista, vakoilusta ja vastavallankumouksen valmistelusta. 1937–1938 Karjalassa tuomittiin noin 9 500 ihmistä, joista 85 prosenttia kuolemaan.
Toistaako Venäjä vanhat virheet?
Mikä selittää Stalinin siirtymistä terroriin 1930-luvulla? Hlevnjukin mukaan siihen vaikuttivat kansainväliset jännitteet, kuten Japanin hyökkäykset Neuvostoliiton rajoilla, Hitlerin nousu valtaan ja Espanjan sisällissota. Siitä on myös peräisin käsite viides kolonna, joka tarkoittaa sisäistä vihollista. Neuvostojohtajat omaksuivat käsitteen oitis.
Kirjansa lopussa Hlevnjuk toteaa Stalinilla olevan taas vetovoimaa Venäjällä. Mielikuvissa, joita poliitikot ja kommentaattorit käyttävät hyväkseen, stalinilainen kausi merkitsi imperiumin suuruutta, tasa-arvoa, korruption vastaista taistelua, elämän iloa ja puhtautta.
”Voisiko todella olla niin, että 2000-luvun Venäjä on vaarassa toistaa 1900-luvun virheet”, historioitsija kysyy.
Julkaistu Kansan Uutisissa 25.10.2019.
Keskimäärin miljoona ihmistä ammuttiin, vangittiin tai karkotettiin joka vuosi, kun diktaattori Stalin piti komentoa Neuvostoliitossa.
Keväällä ilmestyi Ari Turusen kirja Mulkerot, joka kertoo 26 historian hirmuvaltiaasta. Moni on joukosta poissa, muun muassa ilmeisimmät Hitler ja Stalin.
Venäläisen historioitsijan Oleg V. Hlevnjukin juuri suomeksi ilmestynyt Stalin – Diktaattorin uusi elämäkerta vahvistaa käsitystä, että Isä Aurinkoisenakin tunnettu neuvostojohtaja oli se mulkeroista mulkeroin.
Stalinilla oli kaikki valta 20 vuotta ja verta käsissään jo sitä ennenkin. Siinä ajassa ehti ammuttaa ja näännyttää pakkotyöhön ja nälkään miljoonia ihmisiä. Hlevnjukin mukaan stalinilainen diktatuuri alisti vähintään 60 miljoonaa ihmistä ”kovaan” tai ”pehmeään” vainoon ja syrjintään. Joka vuosi ammuttiin, vangittiin tai karkotettiin Neuvostoliiton tuskin asumiskelpoisille seuduille keskimäärin miljoona ihmistä.
Luvusta puuttuvat vielä ne miljoonat, jotka toisen maailmansodan alussa kuolivat, haavoittuivat tai jäivät vangiksi ”ylisählääjä” Stalinin määräysten takia. Kuten tunnettua, Stalin ja Hitler solmivat elokuussa 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen. Kun Saksa sitten hyökkäsi 22.6.1941, ei Stalin ollut millään uskoa asiaa todeksi. Hän epäili aluksi hyökkäystä Saksan kenraalien salaliitoksi, josta Hitler ei tiennyt ja kielsi loukkaamasta Saksan rajaa.
Kun todellisuus valkeni, Stalin määräsi puna-armeijan sotilaallisesti järjettömiin vastahyökkäyksiin, joissa ei omien verta säästelty. Sotilaallisen ja poliittisen johdon epäpätevyys lisäsivät kuolonuhrien määrää. Sodan ensimmäisen puolen vuoden aikana virallisten tilastojen mukaan 4,5 miljoonaa puna-armeijan sotilasta sai surmansa, haavoittui tai jäi vangiksi.
Teollistamisohjelma yhtä hulluutta
Samalla lailla yhdistelmä osaamattomuutta ja yltiöpäisyyttä Stalin oli jo 1920-luvulla vauhdittaessaan Neuvostoliiton teollistamisen suurta harppausta. Talonpoikien annettiin kuolla ja maatalouden kuihtua, kun kaikki paukut pantiin teollisuuden kehittämiseen.
Hlevnjukin mukaan Stalinilla ei ollut minkäänlaista kokemusta talouden hoitamisesta ja hän luultavasti uskoi, että talous voidaan sanelemalla pakottaa mihin muottiin tahansa. ”Luokkasota” ja ”vallankumouksellinen henki” otettiin käyttöön taloudessa. Kaikki objektiiviset rajoitukset sivuutettiin roskana.
Käsky numero 00447
Stalinismin huipensi salaisen poliisin NKVD:n käsky numero 00447, jonka politbyroo hyväksyi 30.7.1937. Se käynnisti suurena terrorina tunnetun vainon, joka oli suunniteltu kestäväksi elokuusta joulukuuhun, mutta jatkui syksyyn 1938. Ensimmäisiä uhreja olivat ”kulakit” ja sitten kaikki muut vihollisiksi luokitellut. Näissä vainoissa myös suomalaisia joukkoteloitettiin tuhansittain.
Suuren terrorin aluksi jokaiselle alueelle ja tasavallalle annettiin tarkat määrälliset tavoitteet teloituksille ja vangitsemisille. Paikallisille viranomaisille sallittiin kuitenkin joustoa pyytää Moskovalta lisäystä kiintiöihin.
Ossi Kamppisen keväällä ilmestyneessä kirjassa Palkkana pelko ja kuolema – Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat kerrotaan, että suomalaisia syytettiin nationalismista, vakoilusta ja vastavallankumouksen valmistelusta. 1937–1938 Karjalassa tuomittiin noin 9 500 ihmistä, joista 85 prosenttia kuolemaan.
Toistaako Venäjä vanhat virheet?
Mikä selittää Stalinin siirtymistä terroriin 1930-luvulla? Hlevnjukin mukaan siihen vaikuttivat kansainväliset jännitteet, kuten Japanin hyökkäykset Neuvostoliiton rajoilla, Hitlerin nousu valtaan ja Espanjan sisällissota. Siitä on myös peräisin käsite viides kolonna, joka tarkoittaa sisäistä vihollista. Neuvostojohtajat omaksuivat käsitteen oitis.
Kirjansa lopussa Hlevnjuk toteaa Stalinilla olevan taas vetovoimaa Venäjällä. Mielikuvissa, joita poliitikot ja kommentaattorit käyttävät hyväkseen, stalinilainen kausi merkitsi imperiumin suuruutta, tasa-arvoa, korruption vastaista taistelua, elämän iloa ja puhtautta.
”Voisiko todella olla niin, että 2000-luvun Venäjä on vaarassa toistaa 1900-luvun virheet”, historioitsija kysyy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)