Kolmen sukupolven erilainen metsäsuhde Ulrika Lagerlöfin lumoavassa romaanissa Lakkasuo

 

Ulrika Lagerlöf: Lakkasuo (Hjortronmyren). Suomentanut Kristiina Vaara. 400 sivua, Otava 2025.

Tammikuussa 1938 Djupselessä Ruotsin Västerbottenissa Siv on 17-vuotias aloittaessaan uuden työn metsäkämpän kokkina. Suomessa puhuttaisiin kämppäemännästä. Siv on jo kauan sitten joutunut hylkäämään haaveensa opiskella kansakoulunopettajaksi. Pakkaspäivänä hän saapuu pelosta vapisten laittamaan ruokaa kymmenelle metsurille ja asumaan heidän kanssaan.

Tammikuussa 2022 metsäyhtiön pr-nainen Eva lähetetään Djupseleen selvittämään hakkuiden aiheuttamaa mediakriisiä. Fanny-niminen teini on saanut joukon ikäisiään aktivisteja leiriytymään hakkuualueelle ja kiinnittymään kahleilla kaadettavaksi määrättyihin puihin.

Media seuraa tilannetta varsinkin, koska mukana on nuori aktivistitähti Alicia. Evan tehtävä on siirtää julkisen keskustelun painopiste kyseisestä hakkuusta kestävään kehitykseen ja vihreään siirtymään. Kotoa lähtiessä hänen teini-ikäinen poikansa Vilgot syyttää äitinsä olevan kyyninen.

Siv, Eva, Fanny ja Vilgot ovat henkilöitä Ulrika Lagerlöfin Metsän omat -trilogian ensimmäisessä osassa Lakkasuo. Siv oli Evan isoäiti. Hänen ja isoisänsä Johnin luona Eva vietti lapsena kesiään. Nyt pidemmästä käynnistä Djupseleen on kolmekymmentä vuotta.

Lakkasuossa Lagerlöf tarkastelee eri sukupolvien suhdetta metsätalouteen ja maanomistuskysymyksiin.

Siviä koskevissa luvuissa metsäsaamelaisten ja uudisasuttajien välit ovat kireät, jopa vihamieliset. Poronhoidosta elävät saamelaiset ovat koko ajan ahtaammalla ja käynnissä on jo heidän elämänmuotonsa katoaminen.

Ruotsalaisille uudisasuttajille metsätalous on luonnollinen osa vuodenkiertoa. Hakkuut aloitetaan joulun jälkeen ja niitä jatketaan pääsiäisen tienoille aikana, jolloin Siv aloittaa uuden työnsä. Alkuvaiheen pelkojen ja epävarmuuden jälkeen hän huomaa viihtyvänsä. Kokee vapauden tunnetta verrattuna edelliseen työhönsä kotiapulaisena vaateliaan rouva Anderssonin alaisuudessa.

Evalle hakkuut ovat käytännöllinen asia. Hakkuukypsä metsä on aika hakata. Sitten istutetaan uudet taimet ja kaikki alkaa alusta.

Metsän liepeillä kasvanut Fanny taas tuntee melkein fyysistä kipua, kun lapsuudesta asti tuttu ympäristö uhkaa kadota.

Mutta mitä enemmän Eva viettää aikaa Djupselessä, ja varsinkin törmättyään nuoruutensa poikaystävään Mattiakseen, Fannyn isään, sitä enemmän hän alkaa kyseenalaistaa omia arvojaan. Tuntuu, että sitä tekee metsäalalla tiedottajana työskennellyt Lagerlöf itsekin omalta kohdaltaan.

Lakkasuo on myös haikea rakkaustarina. Siv rakastuu hakkuutyömaan lähellä asuvaan poromies Nilaan ja Nila Siviin. Mutta onko heillä mitään mahdollisuuksia noissa 1930-luvun lopun oloissa, joissa vastakkainasettelu eri kansanryhmien välillä oli niin kireää? Nykyajassa taas Eva ja Mattias löytävät uudelleen toisensa vuosikymmenien jälkeen. Mutta erottavatko erilaiset elämäntilanteet ja etäisyys heidät?

Kolmannella tasolla Lakkasuo on naisten historiaa. Miehet kaatavat ja kuljettavat puut vesistöjen varsiin odottamaan uittoa, mutta Siv on se, joka pitää heidät käynnissä alkeellisissa oloissa alussa oppaanaan vain kirjanen Ruoanlaitto-ohjeet vuoden 1938 savottakämpille. Varastossa roikuu jäätynyt sika ja puolikas härkä, toisessa on silliä, maitoa, voita ja juureksia, joilla Siv ruokkii metsurit aamuin ja illoin.

Varsinkin historiaosuuksissa Ulrika Lagerlöfin kerronta on lumoavaa. Sivin kasvu, luontokuvaus, epätoivoinen rakkaustarina ja mukautuminen tosiasioihin ovat hienoa historiallista lukuromaania.

Lakkasuon nykyajassa Evan kehitys kulkee ennalta arvattavasti, ja luontoaktivistit on kuvattu pelkästään huomiohakuisina Instagramin sisällön tuottajina. Aivan tasapainossa eri osat eivät ole, mutta niin upean lukuelämyksen Ulrika Lagerlöf on kuitenkin luonut, että jatkoa jää odottamaan mielenkiinnolla.

Tommi Laihon Herutus, yritys satiiriksi, uuvuttaa lukijan

 

Tommi Laiho: Herutus. 358 sivua, Momentumkirjat 2025.

Mainosalan luovalta johtajalta Tommi Laiholta ilmestyi vuonna 2021 ja 2022 kaksi syvällistä nykyajan ilmiöitä tarkkanäköisesti perkaavaa dekkaria Uhanalaiset ja Rikotut. Ne jäivät rikollisen vähälle huomiolle, vaikka olivat ilmestymisvuosiensa parhaita kotimaisia.

Muutaman vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Laihon kolmas teos Herutus ei ole dekkari, vaan se pyrkii olemaan lähitulevaisuuteen sijoittuva satiiri "kaikesta, mikä meissä on menossa pieleen". Herutus tarkoittaa pyrkimystä tieten tahtoen kerätä huomiota ja kehuja. Se on sitä, mitä some-influensserit tekevät työkseen.

Kyyninen elokuvatuottaja Akseli Ax ei tee enää mitään laajalla elokuvahistorian tuntemuksellaan, koska sille ei ole käyttöä tässä ajassa. Breath-niminen yhtiö palkkaa hänen firmansa tekemään dokumenttielokuvan lomasta, koska Breathin liikeidea on tuottaa kuluttajille virtuaalilomia. Siis sellaisia, joilla ei oikeasti mennä minnekään vaan asiakkaiden päähän istutetaan kokemus lomasta.

"Keskeisintä olisi saada kohu aikaiseksi. Niin provokatiivista, uskottavaa, että mediat ja some laulaa. Kunnon headline, klikkijytky. Dokumentit otetaan yhä totena", Breathin viestintäjohtaja Hopeakettu vastaa Akselille, joka on juuri sanonut, ettei juuri kukaan katso enää dokumentteja.

Idea virtuaalilomasta on sama, joka esiintyy Paul Verhoevenin Arnold Schwarzenegger -elokussa Total Recall, joka pohjautuu Philip K. Dickin scifiromaaniin.

Akseli Ax ottaa tehtävän vastaan. Hänelle syntyy idea. Tehdään dokumentista kaksi versiota. Toinen tilaajalle, mutta toiseen kuvataan haastateltavia salaa ja se leikataan niin, että syntyy totuus kansakunnastamme.

Herutuksen alku oikein riemastuttaa. Laiho kirjoittaa suomalaisesta yhteiskunnasta satiiria vähän niin kuin Arto Salminen (1959-2005) -vainaa kuudessa romaanissaan, jotka jäivät hänen eläessään täysin vaille huomiota. Takuulla Salminenkin olisi kirjoittanut somebrändeistä ja älypuhelinten kaiken kattavasta nielusta, jos olisi elänyt kyllin pitkään ne nähdäkseen. Ja tarinoista, joilla on suurempi voima kuin totuudella.

Laiholla on herkullisia huomioita:

"Joka neljännellä on jo niskassaan kyhmy kuin joutsenilla. Lääkärit kannustavat käyttämään niskatukea älypuhelimien kanssa, jotta niitä ei muodostuisi."

"Ennen: ajattelen, olen siis olemassa. Nyt: julkaisen, olen siis olemassa."

"Sukupolveltani kiellettiin tunteet, nykypolvet pitävät niitä ylimpänä voimana."

"Naistenklinikalla on raportoitu syntyneeksi vauva, jolla on poikkeuksellisen kapeat peukalot. Tutkija arvelee sen olevan evoluution tulos, älypuhelimen käyttöä helpottava ja ensimmäinen monista."

Herutuksessa Akseli Axin ainoa aito ihmissuhde on hänen pieneen tyttäreensä, joka on vielä mahdollista aika ajoin irrottaa älypuhelimen taikapiiristä. Juristivaimoon, somepersoona Lawyer Queeniin, sitä ei enää ole.

Herutuksen edetessä innostus muuttuu välinpitämättömyyden kautta harmistukseksi. Satiirin tarkempi kohde jää epämääräiseksi. Onko se siis vain tämä "nykyaika"? Kaikki, lopulta hauskuuskin, hautautuu sen alle, että Laiho kirjoittaa niin vuolaasti. En tiedä, onko hän edes ajatellut Arto Salmista, mutta tämän kaikki muut romaanit paitsi Kalavale ovat reilusti alle 200-sivuisia ja silti täynnä asiaa.

Herutuksen idea katoaa liian pitkiin kappaleisiin ja lukuihin, lopulta koko teoksen liikaan sivumäärään. Se muuttuu hyvän alun jälkeen uuvuttavaksi. Loppupuolen Akseli Axin pitkä sairaskertomus on jo täysin liikaa.

Ongelma on myös Akseli Axin henkilöhahmo. Hän on viisikymppinen vanhan liiton mies, joka katsoo uusia ilmiöitä omahyväisesti ylhäältä päin. On kaiken sen yläpuolella, "mikä meissä on menossa pieleen". Pahaa oloaan hän purkaa hakkaamalla vastenmieliseksi kokemiaan miehiä.

Palaan taas Arto Salmiseen. Hänen teoksissaan päähenkilöt ovat samanlaisia kunniattomia paskiaisia kuin kaikki muutkin.

Lopulta Herutuksen satiiri ei ole tarpeeksi räävitöntä. Takaliepeen sisältövaroitus on turha. Ei tässä ole mitään, mistä kukaan suuttuisi.

Ja kun on lyttääminen aloitettu, niin todettakoon vielä, että Herutuksessa on häiritsevän paljon kieli- ja kielioppivirheitä. Sen oikolukeminen näyttää jääneen tekemättä.

Määrän puolesta Suomessa ilmestyy riittävästi dekkareita, yksin kotimaisia noin sata vuodessa. Jatkossa lukisin silti mieluummin uuden dekkarin Tommi Laiholta, koska niihin hänellä on omanlaisensa humaani ja kriittinen ote. Satiirikoksi eväät eivät ainakaan tällä yrittämällä riittäneet. 

Tanskalaispariskunnan dekkarissa Varjon maa selvitetään kahta rikosta, mutta toinen tuntuu unohtuvan tekijöiltä

 Kim Faber - Janni Pedersen: Varjon maa (Skyggeriget). Suomentanut Jaana Palanterä. 399 sivua, Like 2025.

Tanskalainen journalistipariskunta Janni Pedersen ja Kim Faber on julkaissut neljä dekkaria Martin Junckerin ja Signe Kristiansenin tutkimuksia. Ei ehkä ollut kovin hyvä idea hypätä kyytiin vasta neljännessä osassa Varjon maa. Se edustaa sen verran hyvää pohjoismaista rikoskirjallisuutta, että haluttaa lukea edellisetkin osat. Varjon maassa kuitenkin kerrataan niiden tapahtumia sen verran, että osa jännityksestä laimenee.

Varjon maassa tapahtuu kaksi rikosta miltei yhtä aikaa. Yhteen Tanskan viimeiseen hiilivoimalaan tehdään terrori-isku, jossa yksi sen työntekijä kuolee ja Tanskan kiistellyn ilmastoministerin poika löytyy murhattuna. Hiilivoimala sijaitsee Aalborgissa, ministerin pojan murha on tapahtunut Kööpenhaminassa. Jutuilla tuskin on yhteyttä toisiinsa, mutta eihän sitä tutkintojen alussa tiedä.

Pedersenin ja Faberin dekkarissa juttuja selvittää iso joukko edellisistä osista tuttuja poliiseja. Joukossa on epävarma Afganistanin operaation veteraani Kristoffer sekä toisiinsa rakastuvat naispoliisit Nabiha ja Mascha. 

Sarjan nimelliset päähenkilöt Juncker ja Kristiansen erottuvat joukosta vain hieman. Molempien ominaisuudet ovat pohjoismaisten dekkarien vakiokalustoa. Martin Juncker on työlleen omistautunut ihmissuhderajoitteinen mies. Signe Kristiansen huokuu kapinallista itsepäisyyttä.

Hiilivoimalan räjähdyksessä jäljet näyttävät johtavan radikaaliin ympäristöliikkeeseen. Ilmastoministerin pojan murhan taustalta alkaa löytyä huumekauppaa, jota eliittikoulussa toisiinsa tutustuneet nuoret leijonat ovat käyneet.

Mitään suurta omaperäisyyttä Varjon maasta ei löydy, mutta pohjoismaisen rikoskirjallisuuden himolukijalle se kyllä maistuu. Tarina kulkee hienosti ja käänteitä riittää. Pedersen ja Faber kirjoittavat hyvin ja saavat poliisikuvaukseen elävyyttä.

Hämmästys on vuorossa vasta viimeisellä sivulla. Toinen alussa esitellyistä rikoksista ratkeaa taitavan poliisityön ja päättelyn avulla, mutta toisen dekkarikirjailijat tuntuvat unohtaneen kokonaan matkan varrella. Varjon maa loppuu oudon töksähtäen ikään kuin kesken. 

Alku lupaa jännäriä yhteiskunnallisilla kytkennöillä, mutta niitä ei täysin saadakaan.

Tiina Martikaisen Verijäljet kierrättää sarjamurhaajadekkarin perusaineksia

Tiina Martikainen: Verijäljet. 348 sivua, Otava 2025.

Kiertotaloutta tämäkin: sarjamurhaaja kostaa menneitä vääryyksiä, jättää uhrinsa löydettäviksi, pitää yhtä vangittuna niin, että lopussa käydään kilpajuoksu hänen pelastamisekseen. Lyhyissä väliluvuissa kuullaan murhaajan omaa ääntä. Juttua tutkivalla poliisilla on parisuhdeongelmia.

Tiina Martikaisen Verijäljet pelaa tuttuakin tutummilla aineksilla. Ainoa kaavasta poikkeava ratkaisu on poliisikoira Ruuti, jonka kanssa rikosylikonstaapeli Mira Tulenheimo selvittää Sammattiin sijoittuvia hirmutekoja.

Verijäljet on jatkoa toissa kesänä ilmestyneelle Ruutin nimikkodekkarille, joka käsitteli rikollista eläinbisnestä. Se oli aiheeltaan hyvä, mutta dekkarina tasapaksu. Edellä sanotusta huolimatta Verijäljet puolestaan rullaa sujuvasti ja siinä on hyvää veto- ja pitovoimaa, vaikka kaikki ainekset ovat tuttuja kaikista sarjamurhaajadekkareista. Martikaisella on kerronta niin hyvin hallussa, että uutukaisen luki mielellään ja innostuenkin.

Sammatissa asuva Martikainen on sijoittanut tarinan kotiseudulleen. Ensin yhden sikäläisen leirikeskuksen rannasta löytyy murhattu nainen ja seuraavana päivänä toisesta leirikeskuksesta toinen. Murhat on tehty kuristamalla. Uhreista löytyy verijälkiä, koska heiltä on leikelty vaatteet saksilla runnomalla. Hiuksiakin on revitty.

Niin, vielä yksi kaavamaisuus: sarjamurhaajajännäreissä murhataan yleensä naisia. Nyt ei sentään kaksikymppisiä vaan uhrit ovat yli 30-vuotiaita.

Rikospaikoilla Ruuti tekee korvaamatonta työtä osoittaessaan hajuaistillaan, miten tapahtumat ovat todennäköisesti edenneet. Poliisikoiran ja hänen ohjaajansa yhteispelin kuvaus on hieno oivallus Tiina Martikaiselta, ja siitä lukee todella kiinnostuneena.

Murhaajan ajatukset yhdessä teoksen kansikuvan kanssa paljastavat liiankin aikaisin, mihin tapaukset liittyvät. Jäljelle jää vain syyllisen löytäminen pienestä ehdokasjoukosta. Siinäkin Martikainen käyttää perinteisiä kikkoja, joilla lukija harhautetaan väärille jäljille. Oikeaa syyllistä en arvannut ennen kuin hänen oli tarkoituskin paljastua.

Juttua tutkivia poliiseja ja heidän juttujaan Martikainen kuvaa luontevasti. Edellisen osan kliseistä on päästy hyvin eroon.

Yksityiselämässään Mira on parisuhteessa poliisilaitoksen uusimman tulokkaan Marcuksen kanssa niin kuin edellisessä arviossani ennakoin. Hyvin ei kuitenkaan mene. Mira on parisuhdekammoinen ja tulistuu tuon tuosta mukavan oloiselle Marcukselle vaikeasti ymmärrettävistä syistä. Harvassa ovat onnellista ja harmonista suhdetta elävät poliisiromaanien poliisit.

Verijäljet on riittävän hyvin kirjoitettu, että se toimii dekkarina, vaikka mukana ei ole ainuttakaan omaperäistä oivallusta. Kiusaaminen on aina puhutteleva teema, joten Martikaisen voi sanoa onnistuneen. 

Tietokirja: Neuvostoliiton propagandassa Suomea ei syytetty talvisodan aikana fasismista, koska maa oli natsi-Saksan liittolainen

 

Timofei Malikov: Suomen vapauttaminen talvisodassa. Suomennos Maija Dahlgren. 448 sivua, Docendo 2025.

Docendo on viime vuosina julkaissut joukon merkittäviä historiateoksia Neuvostoliitosta ja Suomen ja Neuvostoliiton välisistä suhteista. Niistä kiinnostavin on Ossi Kamppisen 1930-luvun Neuvosto-Karjalan suomalaisista kertova Palkkana pelko ja kuolema (2019). Toinen huippu on 1930-luvun näytösoikeudenkäyntejä kuvaava Stalinin lavastukset (2020).

Juuri ilmestynyt Suomen vaputtaminen talvisodassa ei nouse samalle tasolle, vaikka aihe on tavattoman mielenkiintoinen. Nimimerkillä Timofei Malikov kirjoittava venäläinen historioitsija kuvaa Neuvostoliiton Suomea vastaan esittämää propagandaa runsaan arkistoaineiston pohjalta. Malikov myös etsii ja löytää yhtäläisyyksiä Venäjän nykyiseen propagandaan Ukrainaa vastaan, mutta jättää kertomatta, että moni asia on täysin toisin.

Käytännössä teos on yleiskatsaus talvisotaan vuoden 1938 Jartsev-neuvotteluista sen loppuselvittelyihin asti keväällä 1940. Suurin osa asioista on yleisesti tunnettuja. Uutta ovat mahdollisesti ensi kertaa suomennetut neuvostohallituksen ja sen edustajien tiedonannot ja puheet sekä neuvostolehdistön julistukset. Arkistomateriaalia on todella paljon, Malikovin tulkintaa ja omaa ääntä valitettavan vähän.

Kirja on toisin sanoen puuduttava ja sen sanoma hukkuu valtavan pitkiin sellaisinaan julkaistuihin puheisiin ja kirjoituksiin.

Parasta teoksessa on sen runsas kuvitus. Venäläisissä Suomea vastaan suunnatuissa pilapiirroksissa oli kieltämättä vauhtia ja oivalluksia.

Yhdessä aivan olennaisessa asiassa Stalinin diktatuurin Suomen vastainen propaganda erosi totaalisesti diktaattori Putinin perusteluista sodalle Ukrainaa vastaan. Kun Venäjä omien sanojensa mukaan hyökkäsi Ukrainaan sen natsihallintoa vastaan, ei Stalinin aikaan ollut luvallista puhua suomalaisista natseina eikä fasisteina. Syy oli tietysti se, että Neuvostoliitto ja natsi-Saksa olivat talvisodan alla ja sen aikana poliittisia liittolaisia "länttä" vastaan. Näin ollen Neuvostoliitossa oli kesään 1941 asti kiellettyä puhumasta fasismista negatiiviseen sävyyn.

Aiemmin neuvostopropagandassa Mannerheimia oli kuvattu vuoden 1918 työläisten pyöveliksi, joka yhdessä saksalaisten kanssa nujersi punaiset. Uudessa propagandassa kaikki viittaukset Saksaan poistettiin. Sen tilalle tuli Suomen riippuvuus englantilaisista pankkiireista, joiden käskyläisiä Mannerheimin ja Suomen hallituksen sanottiin olevan.

Molotov-Ribbentrop -sopimus Euroopan jaosta Neuvostoliiton ja Saksan etupiireihin solmittiin elokuussa 1939. Se johti syvenevään yhteistyöhön, jota täydensi maiden allekirjoittama taloussopimus talvisodan aikana helmikuussa 1940. Sen mukaan Neuvostoliitosta viedään Saksaan raaka-ainetta, joka kompensoidaan tuomalla Saksasta teollisuustuotteita Neuvostoliittoon.

Mustaa väännettiin valkoiseksi niin kuin Venäjän ja sen myötäilijöiden puheissa tänään. Neuvostoliiton pääministeri Vjatseslav Molotov julisti Saksan olevan rauhanvoima Euroopassa ja Englannin ja Ranskan sodanlietsojia.

Jo sodan ollessa käynnissä Molotov väitti Kansainliitolle lähettämässään sähkeessä, ettei Neuvostoliitto ole sotatilassa Suomea vastaan eikä uhkaa sodalla Suomen kansaa. Tätä hän perusteli rauhanomaisilla suhteilla Suomen demokraattisen tasavallan eli Otto-Wille Kuusisen nukkehallituksen kanssa.

Oli toinenkin iso ero nykyiseen verrattuna. Stalinin aikaan Neuvostoliiton lausuttuna tavoitteena oli suomalaisten vapauttaminen, mutta ei sen itsenäisyyden ja riippumattomuuden vieminen. Putin taas on perustellut hyökkäystään sillä, että mitään Ukrainaa ja sen kansaa ja kieltä ei ole edes olemassa. Ukrainan kuuluu olla Venäjän yhteydessä.

Fasismin sijaan neuvostoliittolaisessa propagandassa pohjustettiin hyökkäystä puhumalla valkosuomalaisten ikeessä elävistä kurjuudessa kärsivistä työläisistä ja "hallitsevien piirien" neuvostovastaisuudesta. Suomeen tunkeutuminen esitettiin kansainvälisenä apuna sorretulle luokalle, joka oli noussut kapinaan tilanomistajia ja kapitalisteja vastaan.

Kun kansa ei talvisodan alettua ottanutkaan vapauttajiaan ilolla vastaan, iskulauseeksi tuli työläisten ja talonpoikien vapauttamisen sijaan Neuvostoliiton luoteisten rajojen ja Leningradin turvallisuuden takaaminen.

Yhtäläisyydet Suomen ja Ukrainan tilanteen välillä jäävät tässä kirjassa lopulta varsin ohuiksi. Molemmissa tapauksissa lehdistössä luotiin voimakas vihakampanja tulevaa vihollista vastaan ja kireä hyökkäystä edeltänyt tila rajalle.

Neuvostoliitossa masinoitiin lisäksi työläisten joukkokokouksia ja mielenosoituksia Suomea vastaan. Neuvostolehdistö raportoi pari päivää ennen hyökkäystä Mainilan laukausten jälkeen, että Leningradin työläiset hyväksyvät yksimielisesti Neuvostoliiton tiukan ja päättäväisen ulkopolitiikan ja ovat milloin tahansa valmiita puolustamaan neuvostomaan pyhiä rajoja. Kirovin tehtaalla vastustettiin "Suomen sotakiihkoilijoiden röyhkeää provokaatiota" ja Stalinin tehtaalla nähtiin "vihaisia, keskittyneitä kasvoja".

Nyky-Venäjällä mitään tällaista ei tapahtunut ennen hyökkäystä Ukrainaan. Mobilisoinnin sijaan kansa halutaan pitää pasiivisena.

Kirjallinen kunnianhimo ei pelasta Joel Kankaan hitaasti syttyvää esikoisdekkaria Kaamosta

Joel Kangas: Kaamos. 317 sivua, Karisto 2025.

Ei, taas tätä! 

Inarilaislähtöisen Joel Kankaan esikoisdekkarin Kaamoksen alku saa huokaamaan epätoivosta. Murhan uhri on jälleen kerran nuori nainen, ja murhassa on rituaalin omaisia piirteitä. Helsingin Lauttasaaren kärjestä kuolleena löytyneen Anna Koskelaisen kehossa on spiraalin muotoisia viiltoja ja veitsi pystyssä keskellä palleaa.

Mielikuvituksettomampaa lähtötilannetta dekkarille on vaikea keksiä.

Onneksi teos on kliseinen vain alkuasetelmaltaan, vaikka ei tässä omaperäisyydellä juhlita kokonaisuutenakaan. Pankkialalla kehitysjohtajana työskentelevä Kangas kertoo kuitenkin sujuvasti helsinkiläisistä rikospoliiseista, jotka selvittävät murhaa. Runsas dialogi on elävää ja luontevaa.

'Ryhmätyötähän murhatutkinta on, mutta etualalle poliiseista nousee Inarista kotoisin oleva Mikkal Moilanen, jota Kangas taustoittaa huolellisesti. Takaumissa käydään 1990-luvulla Moilasen lapsuudessa, jota sävyttävät kala- ja eräretket hetkessä nollasta sataan tulistuvan isän kanssa. Mummo tuo mukaan välähdyksiä lappilaisesta elämänmenosta.

Nykyajassa Mikkal Moilanen elää askeettisesti. Hän nukkuu huonosti, juoksee pitkiä lenkkejä, käy terapiassa. Työyhteisössään hän on kuitenkin mukava ja helposti lähestyttävä, ei mikään ongelmakimppu. Työparinsa rikoskonstaapeli Taina Riestolan kanssa ollaan jopa ystäviä.

Kaamoksen ongelma on, että Joel Kangas on kyllä hyvä kirjoittaja, mutta teos on silti enemmän tylsä kuin vetävä. Se on peruspoliisiromaani, jossa kuulustellaan, keskustellaan ja spekuloidaan. Yhden kerran vetäydytään porukalla kaljalle, mihin Mikkal suurin piirtein pakotetaan mukaan. Kuppilassa poliiseille löytyy persoonallisia piirteitä.

Yleisestä dekkarikaavasta Kaamos poikkeaa siinä, että uhka alkaa ulottua myös murhaa tutkiviin poliiseihin.

Tarinassa on Pohjois-Norjaan ulottuva sivujuonne, mutta pohjoinen ulottuvuus jää kyllä tavattoman ohueksi.

Eli Kaamoksessa ei tapahdu oikein mitään ennen kuin vasta aivan loppupuolella Kangas iskee yllättävän shokkiefektin suoraan kasvoille, ja paljastaa samalla murhaajan ja motiivin. Käänne on tehokas. Kunpa niitä olisi ollut pari muutakin jo paljon aiemmin. Murhaajasta Kangas on antanut vihjeitä pitkin matkaa, mutta täytenä yllätyksenä hän tuli ainakin minulle, mistä pisteet. Murhien motiivien uskottavuus sekä muutama muu asia on sen sijaan vähän niin ja näin.

Erikoiseksi Joel Kankaan dekkarin tekee hänen käyttämänsä runsaasti maalaileva tyyli ja kieltämättä omaperäisten kielikuvien viljely. "Pimeys on läpitunkematonta, tiheää kuin tervahyytelö." "Aamupäivän anteeksi pyytelevä valo hiipii huoneeseen korkeiden paneeliverhojen viipaloimana.""Jälleen hiljainen hetki. Poliisien yhdessä valutsema viehe totuuden pilkkimiseksi kuulusteltavan mielen lammikosta."

Kaamos on kauttaaltaan täynnä tällaista kuvailua. Se kertoo korkeasta kirjallisesta kunnianhimosta ja on tavallaan piristävää luettavaa, koska näihin ei yleensä törmää dekkariympäristössä. Valitettavasti Kankaan valitsema tyyli yhdessä teoksen hitaan etenemisen kanssa saa sen kuitenkin tuntumaan vielä pikkuisen puuduttavammalta. Vaikka sivuja on vain 319, niitä tuntuu olevan ainakin 50 liikaa.

Joel Kankaalla on sana hallussa, mutta kerrontaan tarvitaan paljon lisää dynaamisuutta. Ehkä ne ovat paremmassa tasapainossa jatko-osassa, sillä sarjan alku tämäkin dekkari on. Lahjoja Kankaalla kyllä on, mutta kielellisen ilmeikkyyden lisäksi tarvittaisiin jotain muutakin omaa, jolla erottua poliisiromaanien sankasta joukosta.

Rikoksia ja orastavaa rakkautta kevään 1919 kaoottisessa Kiovassa Andrei Kurkovin romaanin ja dekkarin yhdistelmässä

Andrei Kurkov: Kiovan korva (Samson i Nadezta). Suomentanut Arja Pikkupeura. 296 sivua, Otava 2025.

Ukraina oli sodan kourissa myös vähän yli sata vuotta sitten. Venäjän sisällissodan ja Ukrainan itsenäistymissodan aikana Venäjän bolshevikkivallankaappauksen jälkeen valta vaihtui 14 kertaa.

Ukrainalaisen Andrei Kurkovin romaani Kiovan korva sijoittuu kevääseen 1919, jolloin pääkaupunki Kiova oli bolshevikkien käsissä. Maa ja kaupunki olivat kaaoksessa. Eri kapinallisrymittymät taistelivat uutta hallintoa vastaan. Miliisin lisäksi kuria ja pelkoa piti yllä henkilöstöään rajusti kasvattanut salainen poliisi Tsheka. Sähköt katkeilivat, ruuasta oli pulaa, mutta uuden hallinnon palveluksessa olleet saivat syödäkseen neuvostoruokaloissa. Rinnakkain käytössä oli useita valuuttoja ja rahaväärennöksiä.

Tähän maisemaan Kurkov pudottaa insinööriopiskelija Samsonin, jolta kasakan sapeli irrottaa korvalehden. Sitä ei kerrota, oliko kyseessä valkoista valtaa vai punaista ratsuväkeä edustanut kasakka. Heitä taisteli molemmilla puolilla. Eikä sillä ole tarinan kannalta merkitystäkään.

Hyvän ja sujuvan kirjallisen osaamisensa takia Samson värvätään miliisin palvelukseen. Koulutukseksi riittää lyhyt ampumiskurssi. Luontaisten taitojensa ansiosta hän selvittää kaksoismurhaa, jonka uhrit olivat saksalaistaustainen räätäli ja punasotilas. Hopean varastamisesta on kysymys. Taustalla vaikuttaa Jakobson-niminen belgialainen.

Kiovan korva on romaani ja dekkari samoissa kansissa. Kurkovilla riittää mustaa huumoria hänen kuvatessaan monikulttuurista poikkeusoloissa elävää kaupunkia, jossa rikollisuus ja uusien vallanpitäjien mielivalta rehottavat. Rikosjuoneltaan teos on täysverinen taitavasti rakennettu dekkari. Nopeasti oppiva Samson tekee tutkimuksia sen mitä tuon ajan ja noiden olojen metodeilla oli mahdollista. Aika paljon.

Alkuteoksen nimi juontuu siitä, että Samsonin alakerrassa asuva talonmiehen leski naittaa häntä innokkaasti, koska vanhempansa ja ainoan sisarensa menettäneen nuoren miehen ei ole hyvä olla yksin.

"Sen tytön suuhun ei passaa tuikata sormeaan, se osaa olla voinpehmoinen mutta myös kova kuin takorauta. Vilkaise edes! Sinulle semmoinen vaimo olisi yhtä kuin kivääri. Semmoisia pelkäävät sotilaatkin", leski esittelee löytöään, joka paljastuu tilastotoimistossa väestönlaskentaa tekeväksi Nadezdaksi.

Onko työ kiinnostavaa, Samson kysyy ensitapaamisella.

"Ei työn tule olla kiinnostavaa. Työn tulee olla tärkeää ja tarpeellista yhteiskunnalle", Nadja vastaa. Hän yrittää toimia esimerkkinä tulevaisuuden ihmisestä, sellaisesta, jonka tulee olla päättäväinen, työteliäs ja lempeä.

Nadja muuttaa Samsonin isoon asuntoon, koska uusi valta vaatii joka tapauksessa tiiviimpää asumista. Yhteiseen sänkyynkin päädytään, mutta suhde taitaa jäädä tässä vaiheessa vielä platoniseksi. Tulevissa jatko-osissa nähdään, muuttuuko se rakkaudeksi.

Kiovan korvassa on annos maagista realismiakin. Samson säilyttää irronnutta korvanlehteään peltisessä makeisrasiassa. Siinä se muuttuu eräänlaiseksi lähettimeksi. Kun Samsonin asuntoon väkisin majoittuneet puna-armeijalaiset pohtivat hänen tappamistaan, Samson kuulee kaiken irronneen korvansa välityksellä. Ja monia muitakin ääniä ja keskusteluita.

Venäjänkielinen alkuteos on ilmestynyt vuonna 2020, joten sitä ei pidä lukea allegoriana Venäjän aloittamasta sodasta vaikka yhtymäkohtia tuleekin vastaan. Puna-armeijalaiset ryöstävät tavaroita ihan niin kuin venäläissotilaat 105 vuotta myöhemmin. Omaisuuttaan puolustavat tapetaan.

Ukraina joutui Neuvostoliiton alaisuuteen sen loppuun saakka. Neuvostovallan olemuksesta Kurkovilla on pisteliästä sanottavaa. Miliisiaseman kellariin pidätettyjen tiloihin pääsee rottia viemäriin vievästä reiästä.

"Käske sitten tukkia se reikä."

"Jaa ketä käsken?"

""Sitä neuvostolaitosta, joka tukkii reikiä!"

"Meillä on toistaiseksi vain semmoisia laitoksia, jotka kirjoittavat papereita. Semmoisia, jotka jotain tekevät, ei ole kuin raitiotielaitos, rautatielaitos ja sähkölaitos!"

Jens Lapiduksen loistava Top dog -sarja sai komean ruotsalaista nykyrikollisuutta avaavan finaalin

Jens Lapidus: Grand final (Grand final). Suomentanut Petri Stenman. 427 sivua, Like 2025.

Ruotsalainen rikoskirjallisuus oli maailmanlaajuinen käsite ja laadun merkki 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Henning Mankell etunenässä laittoi komisariot selvittämään keskiluokkaisissa ympäristöissä tehtyjä monimutkaisia murhia.

Vuonna 2006 asianajaja Jens Lapidus muutti pelin säännöt esikoisellaan Snabba cash, joka suomennettiin kaksi vuotta myöhemmin nimellä Rahalla saa. Työnsä takia ruotsalaisen rikollisuuden ja sen pelisäännöt tuntenut Lapidus kirjoitti balkanilaistaustaisista rikollisjengeistä, jotka huumekaupallaan ruokkivat uusrikkaiden ja heidän siipeilijöidensä juhlia Tukholman pintapaikoissa. Vahvalla kaksi jatko-osaa saaneella rikosromaanillaan Lapidus kertoi, mitä ruotsalaisessa alamaailmassa tapahtui juuri silloin ja ennakoi myös tulevia jengisotia, jotka nyt ovat täyttä totta.

Vuodesta 2014 Lapidus on kirjoittanut Top dog -sarjaa, jossa mennään vielä syvemmälle ala- ja ylämaailman välisiin kytköksiin. Sen kuudes osa Grand final päättää nimensä mukaisesti tämän ruotsalaisen rikoskirjallisuuden toisen merkkipaalun.

Yritän välttää käyttämästä sanaa dekkari, koska kummassakaan Lapiduksen sarjassa ei ole oikein mitään dekkarielementtejä, vaikka ne ovat jännitysromaaneja. Niissä ei ole rikoksia selvittäviä poliiseja eivätkä jutut välttämättä ratkea lopussa. Rikollisia poliiseja kyllä on. Lapiduksen kirjat ovat enemmänkin yhteiskunnallisia ruumiinavauksia siitä, miksi entinen lintukoto Ruotsi tunnetaan nykyisin parhaiten kaduilla tapahtuvista ammuskeluista ja pommeista, joiden uhriksi kuka tahansa voi joutua.

Sarjan viimeisessä osassa sen toinen päähenkilö Najdan "Teddy" Maksumic on noussut alamaailman huipulle uudeksi Mr. Ykköseksi. Hän tekee bisnestä myymällä huumeita, mutta yrittää kuitenkin pysyä pehmeissä aineissa ja kieltäytyy moraalisista syistä todella isot rahat tuovasta kokaiinin maahantuonnista.

Teddy on sarjan kuluessa yrittänyt rehellistäkin elämää sen toisen päähenkilön Emelie Janssonin kanssa. Rikollinen elämä on vienyt kuitenkin voiton. Emelie on sarjan kuluessa toiminut liikejuristina ja asianajajana, mutta nyt hän on aloittanut syyttäjänvirastossa. Teddyllä ja Emeliellä on kuusivuotias poika Lucas.

Grand finalin alussa Teddyn veljen Darkon uusimman huumejutun tutkinta pannaan tauolle sillä ehdolla, että hän matkustaa Tukholmaan ottamaan selvää Teddyn toimista ja raportoimaan siitä poliisille.

Syyttäjäkamarin pääsyyttäjä Cilla Frank laittaa Emelien tutkimaan juttua, jossa poliisi on ampunut jengirikollisen.

Ja Teddy on rakennuttamassa itselleen ja Lucasille luksustaloa Mälarenin rantaan. Vielä pari vuotta ja hän voisi siirtyä laillisiin bisneksiin. Sitähän monissa rikosromaaneissa tavoitellaan, mutta aina jokin menee vikaan. Tässä suhteessa Lapidus on perinteen jatkaja. Teddylle itselleen riittävät pienemmätkin tulot, mutta hänellä on kunnianhimoisia alaisia, jotka haluavat Mr. Ykköseksi Mr. Ykkösen paikalle.

Grand final on rakennettu aikaisempien viiden osan päälle. Sen kyydissä ei ole ihan helppo pysyä, koska toimijoita on paljon ja aikaisemmatkin kuviot ovat olleet monimutkaisia. Nyt koko vyyhti ratkeaa uudenvuoden yönä huipentuen.

Jens Lapidus on mestari kuvaamaan rikollisjengien toimintakulttuuria ja sisäisiä rakenteita. Sen hän on tehnyt molemmissa sarjoissaan. Top dogissa otetaan vielä askel eteenpäin. Se esittää Ruotsin pelikenttänä, jossa rikollisten ja vauraan ylemmän keskiluokan sekä todellisten uusrikkaitten symbioosi on yksi asia. Kun siihen liitetään ensin finanssimaailmassa tapahtuvat todella isot liikkeet ja sitten poliisissa ja oikeuslaitoksessa piilevä korruptio, saadaan täydempi kuva siitä, miksi Ruotsi on niin kusessa järjestäytyneen väkivaltarikollisuuden kanssa.

"Iskut eivät olleet koskaan rationaalisesti perusteltuja, niillä oli aina henkilökohtainen motiivi, miehen loukkaaminen, kateus, mustasukkaisuus, ylilyönti, petos, kosto", Lapidus kirjoittaa Tukholman piireissä tapahtuvista murhista.

Kaiken tämän Lapidus tarjoilee jännittävästi ja lausein, jotka dynaamisuudessaan hakevat vertaistaan.

Ennen lopun hirmukäännettä Päivi Alasalmen neljäs Hallavainen kulkee turhankin tuttuja dekkarilatuja

 

Päivi Alasalmi: Myrkynkylväjä - Hallavainen 4. 355 sivua, Aviador 2025.

Päivi Alasalmen mittava ja monipuolinen kirjallinen ura alkoi vuonna 1988. Siihen sisältyy romaaneja, satukirjoja, novelleja, jatkokertomuksia ja näytelmiä.

Vuodesta 2022 kirjoina on ilmestynyt myös alun perin lukuaikapalvelulle kirjoitettu rankka ja omaperäinen Hallavainen-sarja. Sen ydin on lapsuudessa erotettujen kaksoissisarten Karla Kuusivaaran ja Anu Murtovuon välinen viha. Ääripaha ja ruutitynnyrin lailla leimahtava Tampereen alamaailman kuningatar Karla yrittää kostaa kokemansa vääryydet kiltille ja hyvälle Anulle. Lisäksi hän munuaistautia sairastavana aikoo viedä Anun ainoan toimivan munuaisen.

Edelliset kolme osaa ovat olleet taatusti koukuttavia hyytäviin cliffhangereihin päättyvää tykitystä. Neljäs osa Myrkynkylväjä on niihin verrattuna turhankin normaali dekkari. Karlan ja Anun draama puhkeaa lentoon vasta aivan teoksen lopulla. Käänne onkin sitten sellainen, että hiukset nousevat pystyyn sekä jännityksestä että Alasalmen kekseliäisyydestä.

Myrkynkylväjässä Anu on naimisissa vanhemman rikoskonstaapeli Jarkko Hallavaisen kanssa. Heillä on Henri-niminen vauva.

Vankilasta paennut Karla viettää hermoilleen käyvää hiljaiseloa rekkaa ajavan Kurikan kämpässä. Hän haluaisi lapsen, mutta ei ole onnistunut tulemaan raskaaksi.

Hallavaisen ja hänen parinsa Saana Sirkiän huomion vie Kissanmaalla sattunut pilveä pössyttelevän Ville Kuusjoen seksikkään vaimon Krissen katoaminen, joka paljastuu murhaksi. Mustasukkaisen Villen pihatielleen asentaman riistakameran kuvien perusteella kukaan ei tullut heinäkuisena lauantai-iltana heidän taloonsa eikä lähtenyt sieltä. Villellä itsellään on alibi. Hän oli ensin ryyppäämässä ja sitten putkassa.

Keskiluokkainen naapurusto on pitänyt tiiviisti yhteyttä toistensa kanssa. Kukaan ei nähnyt mitään iltana, jona Krisse katosi. Naapurien miehet kertomansa mukaan katsoivat formulakisojen aika-ajoja tai lukivat kirjaa. Vaimoista kukaan ei ehtinyt omien askareidensa takia Krissen pihalle, johon hän kutsui heitä sangrialle.

DNA-testit paljastavat, ettei kaikki ollut Kissanmaan naapuriyhteisössä niin harmonista kuin päälle päin näyttää.

Karlan ja Anun ollessa sivurooleissa Myrkynkylväjä jää vain luistavaksi normidekkariksi. Murhaajan ja motiivinkin arvaa jo sen puolivälissä. Melkeinpä kiinnostavin hahmo tässä teoksessa on Karlaan ihastunut ainaisessa rahapulassa oleva Hammaskeiju, joka arpoo sen välillä vasikoisiko Anun Karlalle vai Karlan Jarkko Hallavaiselle.

Vasta lopussa Alasalmi näyttää, miksi Hallavainen-sarja on kokonaisuutena niin hyvä. Karlan kehittelemä suunnitelma on häikäilemättömyydessään nerokas ja cliffhangerina täydellinen.

Seikkailua, salaisuuksia, salakäytäviä ja hullu tiedemies - Anders de la Motten Lasiprinssi vetää vastustamattomasti mukaansa

 

Anders de la Motte: Lasiprinssi (Glasmannen). Suomentanut Aki Räsänen. 495 sivua, Into 2025.

Ei kymmenen, vaan sata pistettä ja papukaijamerkki sille, joka vielä pystyy keksimään uuden toimivan kehyksen dekkareille. Suomessakin niitä julkaistaan niin valtavia valtavia määriä, että erottautuminen on aidosti vaikeaa.

Nyt pisteet ja merkit menevät ruotsalaiselle jännityskirjailijalle Anders de la Mottelle, jonka uusi sarja ja jo edellinen teos Keräilijä nojasi urbaaniin löytöretkeilyyn urbexiin. Se tarkoittaa tunkeutumista ja tutustumista hylättyihin rakennuksiin, mutta sääntöihin kuuluu, että mitään ei rikota, töhritä eikä varasteta. 

Sarjan toisessa osassa Lasiprinssi arkkitehtuurin professori ja urbexin asiantuntija Martin Hill saa vastustamattoman työtarjouksen ollessaan sairauslomalla edellisessä kirjassa kokemiensa kolhujen takia. Hänet kutsutaan kirjoittamaan kirja Alfacent-nimisestä lääkintäteollisuuden menestysyhtiöstä. Hillille se on unelmien täyttymys, koska yhtiön suuruuden luonut Gunnar Irving tunnetaan lisänimellä Ufo-Gunnar. Hän on vuosikymmenten ajan kertonut tarinaa, jossa ufo laskeutui suvulle kuuluvaan Blockön saareen ja Alfa centaurista tulleet avaruusolennot antoivat ideat tuleviin aikaansa edellä oleviin tuotteisiin.

Lisäksi saarella on Gunnarin isän Bernhard Irvingin perustama nyt hylätty observatorio. Saari ja observatorio kiehtovat Martinia jo teininä, mutta sinne ei ollut pääsyä. Nyt hän pääsee asumaan työn ajaksi Irvingien suvun Stjärneholmiin ja ajan kanssa käymään myös Blockössä.

Samaan aikaan rikostarkastaja Leonore "Leo" Asker saa puhelun survivalisti isältään Periltä. Leon on selvitettävä Perin Farmiksi kutsuman tukikohdan läheltä löytyneen ruumiin arvoitus ennen kuin poliisit tulevat hakemaan häntä murhasta epäiltynä. Se tietäisi verilöylyä, isänsä lapsena Farmilla kouluttama Leo ymmärtää tietäen Preppaaja-Perin taidot. Mutta aikaa on vähän ja osoittautuu, että ruumis on maannut matalassa haudassaan 16 vuotta.

Lisäksi Leon vanha vihollinen vakavien rikosten osaston johtaja Jonas Hellman nimenomaan kieltää Leoa puuttumasta asiaan. Hän on vakaasti päättänyt napata yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyneen Perin nalkkiin.

Tarinaan syöksytään heti sisään ja sitten edessä on melkein 500 sivua ihanan karmivaa jännitystä, huolellisesti punottuja juonia, arvoituksia ja toimintaa. Leo pistää nippuun vaikka viikingin näköiset lihaskimput yrittäessään ratkaista vanhan murhan.

Lasiprinssi on dekkari goottilaisen kauhun maustein. Irvingien suljettu Stjärneholm monine iltaisin sumuun peittyvine rakennuksineen muistuttaa kauhukartanoa. Sen uumenista Martin Hill löytää salakäytäviä ja onkaloita, mutta samalla joku vaanii häntä punahehkuisin silmin. Ei olla ajatuksellisesti kovin kaukana Frankensteinin hirviön tarinasta, kun tiedemiehen tavoitteena on uusi kaiken mullistava keksintö.

De la Motte taustoitti edellisessä osassa huolellisesti Keräilijä-murhaajan ja tekee saman tämän teoksen alussa kaksi urbaania löytöretkeilijää murhaavan Lasiprinssin kohdalla. Rikkaan suvun salaisuuksista ja hulluuksista on kysymys.

Lasiprinssi etenee vauhdilla vuoroin ystävyksiä Martinia ja Leoa seuraten monien jännitysmomenttien ja yllätyskäänteiden kautta räjähtävään loppuun. Tutkinnassa kykynsä näyttää tälläkin kertaa Leon johtaman kadonneiden sielujen osaston luusereiksi leimattu poliisiporukka.

Mahtavassa kerronnassa kaikki on kohdallaan. Anders de la Motte taitaa olla hallitseva pohjoismaisen seikkailujännityksen mestari.

Helena Lehtovirran esikoisdekkari Koskaan et voi tietää kääntyy melodraamaksi

Helena Lehtovirta: Koskaan et voi tietää. 320 sivua, CrimeTime 2025.

Eläinlääkäri Johanna Palon ja kustantaja Jaakko Kankareen häät saavat ikävän käänteen. Seuraavana päivänä heidän talostaan löytyy sinne yöpymään jäänyt juristi Ilkka Messilä kuolleena henkirikoksen uhrina. Potentiaalinen syyllinen löytyy häiden jatkoilla olleen neljän avioparin joukosta. Kyseessä on iät ja ajat toisensa tuntenut tiivis ystäväporukka, johon Ilkka Messilä on liittynyt vasta hiljattain.

Helena Lehtovirran esikoisdekkari Koskaan et voi tietää käynnistyy perinteisissä merkeissä. Kuka sen teki pienestä epäiltyjen joukosta, on kysytty noin sadan vuoden ajan. Lehtovirta asettuu pääosin brittiläiseen jatkumoon, jossa ruumis löydetään heti tarinan alussa ja henkilöiden piiri on pieni. Rikoksen tapahtumapaikka ei ole ihan kartano, mutta arvokas vuonna 1928 rakennettu talo Espoossa kumminkin. Sen omistaja on testamentannut eläinlääkäri Johanna Palolle oikeuden asua talossa kissojensa elinajan. Yksityisetsivän sijaan murhaa selvittävät rikoskomisario Tuomas Koski ja rikostutkija Joni Eriksson.

Ilkka Messilä oli riidanhaastaja ja törkimys, mutta ei kuitenkaan siihen pisteeseen, että kenelläkään olisi ollut syytä murhata hänet huonon käytöksen takia. Muu ystäväporukka ei oikein ymmärrä, miksi Johanna on halunnut pitää tulokkaan mukana tapaamisissa.

Koskaan et voi tietää etenee tuttuja latuja. Tuomas Koski ja Joni Eriksson kuulustelevat häiden jatkoilla olleita ja tekevät yhteenvetoja keskenään. Heidän sanailunsa on mukavan luontevaa ja letkeää.

Viisikymppinen Koski on pienten lasten huonosti nukkuva isä. Vaimon kanssa on vaikeaa. Hän on ollut nuoremman lapsen syntymän jälkeen jatkuvasti väsynyt ja huonolla tuulella. Koski ei ymmärrä vaimon valitusta kotiäitinä. Eihän siinä ole muuta tekemistä kuin katsella ulos, kun pyykit kuivuvat, hän järkeilee.

Rikoksen selvittely etenee omalla painollaan, mutta Lehtovirta panostaa enemmän sotkuisiin ihmissuhteisiin. Tuoreen avioparin välit ovat oudon kireät. Jaakko haluaisi lapsen, mutta alkoholistiäidin tytär Johanna vastustelee.

Johannan ja Ilkan välit taas olivat hyvin lämpimät. Sen voi varmaan tässä paljastaa, että Ilkka oli Johannan velipuoli, mutta he olivat löytäneet toisensa vasta hiljattain. Suhde oli niin lämmin, että ulkopuolisin ja asiasta tietämättömin silmin siinä näytti olevan enemmän kuin vain veljellistä rakkautta.

Kun tällä rintamalla on päästy alkuun, niin Lehtovirta jatkaa ihmissuhdekarusellia. Yksi on raskaana syrjähypyn seurauksena ystäväpiirin miehelle, ja toinen eri miehen lapsi kuin oli luullut. Koskaan et voi tietää on yhtä paljon melodraama tai saippuaooppera kuin dekkari. Sinällään se on sujuvasti ja loogisesti etenevä, hyvin kirjoitettu ja oikeastaan aika piristäväkin, koska tätä tyylilajia ei juuri tule vastaan nykyisissä suomidekkareissa.

Pääsivujuonessa Jaakko Kankareen Apostrofi-kustantamo on julkaisemassa Venäjä-kriittistä kirjaa. Suomalaiset Venäjän myötäilijät yhtä kansanedustajaa myöten yrittävät estää kirjan julkaisun uhkailemalla kunnianloukkaussyytteellä ja pienkustantamon kaatavilla kustannuksilla. Teema jää vähän ilmaan, mutta kyseisen kirjan ensimmäinen lause on kyllä hyvä: "Tavallisella venäläisellä on maaorjan mentaliteetti."

Sivulauseiksi jäävät myös Johanna Palon mahdolliset yhteydet eläinaktivisteihin. Niistä Tuomas Koskea pitää ajantasalla suojelupoliisi.

Journalismin kehityssuunnasta Lehtovirralla on hyvä huomio. Tuoreen avioparin ystäväpiiriin kuuluva Uutisstudion toimittaja Tomi Laaksonen oli esittänyt yhtiön uudelle omistajalle juttuhanketta Itämerta saastuttavasta venäläistehtaasta. Uusi toimituspäällikkö vaati kuitenkin ihmisten elämyskynnyksen mukaisia juttuja. Itämeri-aiheen sijaan Tomi lähetettiin tekemään juttua naisesta, joka vaatii betoniporsaiden poistamista lähimetsän ulkoilureiteiltä, koska ne häiritsevät lasten pulkkailua.

Ihmettelin, miksi Koskaan et voi tietää määritellään sen kannessa Palo & Koski -dekkariksi. Se selviää vasta lopussa. Nyt alkanut tarina viedään maaliin vain osittain. Komisario Koski ja eläinlääkäri Palo kohtaavat siis ainakin yhdessä jatko-osassa. Ehkä Johannan mahdolliseen eläinaktivismiinkin palataan silloin perusteellisemmin.

Koskaan et voi tietää ei räjäytä tajuntaa, mutta toimii perinteisen ja väkivallattoman arvoitusdekkarin ystäville oikein hyvin. Lisäpisteitä se saa tarinaan liittyvistä kissoista.

Dekkari kohtaa kauhun Yrsa Sigurdardottirin Muistan sinut -jännärissä

Yrsa Sigurdardottir: Muistan sinut (Gaettu dinna handa). Suomentanut Marjakaisa Matthíasson. 348 sivua, Otava 2025.

Viisi opiskeluaikaista ystävää matkustaan kuudennen hautajaisiin Vestmannasaarille. Kaikilla on hieman huono omatunto, sillä kukaan ei tullut käyneeksi sairaalassa tapaamassa syöpää sairastavaa Guggaa. Yliopiston asuntolassa toisiinsa tutustunut entinen tiivis joukko aikoo silti ottaa ilon irti jälleennäkemisestä useamman vuoden jälkeen.

Erityisesti viikonloppua odottaa Yhdysvalloissa lääkäriopintojaan jatkava Trausti, sillä hänellä ei ole ollut eikä ole muita hyviä ystäviä kuin Ari, Leifur, Sigga ja Ragga, sekä tietysti joukkoon kuulunut Gugga.

Yrsa Sigurdardottir luo Musta jää -sarjansa toisessa osassa Muistan sinut uhkaavan tunnelman jo lauttamatkan päätteeksi. Auton ikkunaan on jätetty lappu, jossa viisikkoa kehotetaan painumaan kotiin. Siitähän he eivät piittaa, vaan jatkavat matkaa yksinäiseen majapaikkaansa loma-asunnoiksi muutettuun entiseen majakanvartijan taloon.

Lukija tietää melkein heti, että edessä on kauhujen viikonloppu. Muistan sinut -jännärin joka toisessa luvussa hypätään ajassa muutama päivä eteenpäin. Joukko rikostutkijoita on matkustanut Reykjavikista Vestmannasaarille, koska merenrannasta on löytynyt poltettu ruumis ja sen läheltä kalliota vasten istuvassa asunnossa kuollut nuori nainen, jossa ei näy ulkoisia väkivallan merkkejä.

Vastentahtoisesti saarelle palaa heidän joukossaan oikeuslääkäri Idunn. Ei siksi, että hän kavahtaisi poltettua ruumista, vaan siksi, että hän ei haluaisi kohdata menneisyyttään Vestmannasaarilla. Siellä asuvat hänen isänsä, johon Idunnilla ei ole ollut vuosiin mitään yhteyttä sekä sisarpuolensa, joita Idunn ei halua tavata.

Idunn ja juttua tutkiva rikospoliisi Týr ovat tuttuja Sigurdardottirin Mustan jään ensimmäisestä osasta Näen sinut.

Hautajaisissa Trausti kuulee paikalliselta naiselta, ettei mikään Guggan kuolemassa mennyt niin kuin hänen entisille ystävilleen oli kerrottu. Vestmannasaarilla heitä vastassa on mysteeri, joka syvenee, kun Guggan ystävät tutkivat hänen tyhjäksi jäänyttä taloaan. Menneisyys tulee heitä vastaan, ja esittää kysymyksen: mitä todella tapahtui Gudbjörtille, joka kuului ikään kuin ulkojäsenenä kuuden ystävän piiriin ja katosi kesken opintojen?

Muistan sinut on arvoitusdekkari kauhumausteilla. Yrsa Sigurdardottir lisää aavemaista jännitystä monin tehokeinoin. Nuoret aikuiset ovat majoittuneet muusta kaupungista eristyksiin, pelaavat spiritististä pelä ja saavat uhkaussoittoja majatalon lankapuhelimeen. Lisäksi välit kiristyvät, kun osoittautuu, että mukavaksi odotettu viikonloppu on saanut kohtalokkaan käänteen.

Oikeuslääkäri Idunnin näkökulmasta kirjoitetut luvut ennakoivat viikatemiehen vierailua heidän keskuuteensa, mutta kuka tai ketkä kuolevat ja ennen kaikkea miksi?

Sigurdardottir tarjoilee maukkaan murhapalapelin, mutta se hyytäisi vielä enemmän, jos kaikkia paukkuja ei olisi säästetty teoksen loppuun. Nyt Muistan sinut etenee turhan pitkään vähän liian samanlaisena ennen kuin räjähtää.

Opiskelijaporukasta teoksen keskushahmo on Guggan nynnyksi kutsuma Trausti. Koko kirjan päähenkilöksi nousee askeettista elämää viettänyt ja seuraa kaihtava oikeuslääkäri Idunn, joka löytää elämäänsä ilon yllättävältä taholta.

Pohjoismainen rikoskirjallisuus tuottaa jatkuvasti ilon aiheita dekkariharrastajille. Yrsa Sigurdardottir on sen omaperäinen piinaavaan tunnelmaan panostava ääni.

Tiina Raevaaran älykäs isojen kysymysten trilleri Peilityyni ottaa kantaa tieteen etiikkaan ja puistattaa jännityksellään

Tiina Raevaara: Peilityyni. 288 sivua, Like 2025.

Vaikuttavin trilleri syntyy tällä tavalla. Siinä ei ole kansainvälistä politiikkaa, agentteja, ammuskelua, ei juuri väkivaltaakaan perinteisessä mielessä. Tiina Raevaaran uusimmassa Eerika Hämeranta -teoksessa Peilityyni jännitys kasvaa arjesta, josta se nousee olemassaolon isoihin eettisiin kysymyksiin.

Geeniteknologiasta ja bioterrorismista sarjan aiemmissa osissa kirjoittanut Raevaara on ajan hermolla, jopa vähän edellä. Hän ei ole voinut Peilityyntä kirjoittaessaan edes aavistaa, millaiseksi poliittiseksi mahtitekijäksi eksentriset miljardöörit ovat nousseet vuoden 2025 alussa. Ei hän Elon Muskista tai kenestäkään muusta suoraan kirjoita, mutta heidän omituiset haaveensa voi nähdä teoksen taustatekijöinä.

Taustalla vaikuttavat myös maailman todelliset ekologiset ja muut kriisit Venäjän uhkaa unohtamatta, mutta sitä osoittelematta.

Miljardöörien maailman sijaan Peilityyni alkaa toukokuisesta leirikoulusta Paraisilla. Leirikoululla valvojana oleva Eerika Hämeranta näkee alkukesän auringonlaskua ihastellessaan rannikkoa lähestyvän pikaveneen ennen kuin lähtee iltakierrokselle tarkastamaan, että kuudesluokkalaiset ovat mökeissään. Isabella-niminen tyttö on kateissa, "hoitamassa yhtä asiaa", hänen tyttärensä Tuulikin mökistä. Laajoista etsinnöistä huolimatta häntä ei löydetä. Eerika muistaa lähestyvän veneen, mutta sijaintidatan mukaan koko venettä ei ole edes olemassa.

Isabellan katoaminen jää arvoitukseksi. Hänen uskotaan hukkuneen mereen. Tapaus jäytää Eerikaa. Hän on omasta mielestään vastuussa Isabellan katoamisesta.

Pian tapauksen jälkeen koko perhe joutuu vaaraan, ja Tuulikki yritetään vielä siepata.

 Myös Eerikan välit 12-vuotiaaseen Tuulikkiin ovat muuttuneet etäisiksi. Kyse ei ole vain tyttären kasvamisesta kohti teini-ikää. Hän on alkanut liikkua ikäistään vanhempien seurassa, pinnaa koulusta ja välttelee äitiään. Kenelle tahansa vanhemmalle syntyy silloin pelko lapsen ajautumisesta huonoon seuraan ja tekemisiin huumeiden kanssa.

Raevaara luo jo näistä asetelmista arkipäivän hyytävää jännitystä, miltei kauhua. Se on kuitenkin vasta alkua.

Juonta enempää paljastamatta koulutukseltaan perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi Raevaara ottaa Peilityynissä kantasolututkimuksen kautta kantaa köyhien ja rikkaiden väliseen eriarvoisuuteen sekä tieteen etiikkaan. Hyviä huomioita hänellä on myös valvontateknologiasta.

Olennainen kysymys kuuluu, eikö olisi parempi keskittyä tekemään tästä hetkestä parempi kuin se, mitä Isabellan katoamisen ja Tuulikin sieppausyrityksen takana on.

Isoista teemoista huolimatta jännitystä alle 300-sivuisessa Peilityynissä on enemmän kuin monen isomman nimen tuplasti paksummissa teknotrillereissä.

Ei voi kuin ihailla ja hämmästellä Tiina Raevaaran taitoa yhdistää puhuttelevat todellisuudesta ponnistavat teemat ja viihde ainutlaatuisiksi inhimillisiksi jännitysromaaneiksi.

Ylitsepursuavaa, mutta taitavaa - Rebekka Härkosen kolmas dekkari Hyväntekijät jättää tyytyväiselle mielelle

Rebekka Härkönen: Hyväntekijät - Walta 3. 336 sivua, Bazar 2025.

Syöpäpotilaita ja syöpätutkimusta tukevan Becker-säätiön Laulu lapselle -gaalassa tapahtuu eläinaktivistien aiheuttama välikohtaus. Tunnettu räppäri katoaa. Nina-niminen nainen istuu nippusiteillä sidottuna kellarihuoneessa, jossa valvontakamera tallentaa kaiken reaaliaikaisena.

Rikostoimittaja Rebekka Härkösen kolmas Suuna Walta -dekkari pursuaa aiheita. Eikä se edes jää näihin. Becker-säätiö hakkeroidaan, ja lisäksi Iltauutisten rikososaston päällikkö Suuna Walta saa vihjeen Helsingin laittomista peliluolista. Sehän on skuuppihaukalle pakollista tutkittavaa vaikka vinkkimies varoittaa, että niiden tyyppien toimintaan ei kannata sekaantua. Peliluolia pyörittävä kurdimafia ei toimi niin kuin kotimaiset rosvot, jotka tyytyvät pelottelemaan.

Rikostoimittaja Suuna Wallalla pitää kiirettä, sillä vihjeitä tippuu monelta suunnalta ja yhteen ruumiiseen hän kompastuu melkein kotiovellaan. Mitenkähän tapausten paljous liittyy toisiinsa, ja liittyykö ollenkaan?

Hyväntekijöissä on samanlainen kirjoittamisen ilo ja draivi päällä kuin Härkösen esikoisdekkarissa Prinsessamekko. Siinäkin hän kasasi hurjan määrän erilaisia teemoja ja sulautti ne lopussa elegantisti yhteen. Kakkososa Pihtiote ei sen sijaan löytänyt missään vaiheessa ryhtiään ja kärsi liiallisesta epäuskottavuudesta.

Nytkin tuntuu alussa, että vähempi riittäisi. Becker-säätiön kulissien kummallisuuksissa, kadonneessa muusikossa ja vangitussa naisessa tuntuisi olevan jo enemmänkin kuin tarpeeksi yhteen rikosromaaniin. Lopussa tulee selväksi, että Härkönen tiesi mitä teki ja nirppanokkainen kriitikko joutuu myöntämään olleensa väärässä.

Vain alun eläinaktivistien isku hyväntekeväisyysgaalaan jää kokonaan ilmaan. Härkönen on kirjoittanut sen ehkä vain siksi, että näin teokseen on saatu ajankohtaisuutta, koska sen yhteydessä pääsee muistelemaan viime syksyn iskua eduskunnan pylväisiin.

Vauhdikkaan juonen lisäksi Härkönen kiinnittää huomiota säätiöiden kummallisuuksiin. Niissä voisi olla pengottavaa tosielämän tutkiville journalisteille. Miksei myös Petteri Orpon hallitukselle, joka valmistautuu etsimään uusia säästöjä huhtikuun puoliväliriihessä. Verovapaissa säätiöissä pyörivät isot rahat, rahankeräysten valvonta on olematonta ja rahankeräystuotosta saa vähentää "kohtuulliset kulut", mutta laki ei määrää, mikä on kohtuullista.

"Hyväntekeväisyys on uskottava kuori mille tahansa vehkeilylle", Suunan toimittajakollega Raffe valottaa hänelle säätiöiden taustoja.

Hyväntekijöissä on huomattavasti vähemmän sivuja kuin Härkösen edellisissä dekkareissa. Silti se on yhtä ylitsepursuava. Suuna Wallan kaoottisen yksityiselämän kuvaaminen toimii hyvin ja kuuluu asiaan. Muuten rönsyilyä on liikaa. Beckerin säätiötä johtavien Greta ja Henrik Kiven pettämisten ja riitojen sekä heidän todella häiriintyneen aikuisen pojan Paulin rooli ovat sellaisia, että pieni karsiminen olisi tehnyt teokselle hyvää. Teoksen heikoin lenkki on Pauli. Kaikki häneen liittyvä ampuu liian yli.

Hyväntekijät tuntuu sivumääräänsä pidemmältä teokselta. Tämä ei ole moite eikä kehu. Moni lukija varmasti pitää tällaisesta. Itselleni vähän vähempi vuolassanaisuus olisi jättänyt paremman vaikutelman, mutta ei se tätä dekkaria mihinkään kaada. Hyväntekijät on taitava ja jännittävä kokonaisuus, jossa on riittävästi oikeaakin asiaa.

Suuna päänä juttuihin säntäävä Suuna Walta on hieno dekkarihahmo. Toimittajat ovat dekkareissa usein sivuhenkilöitä, päähenkilöpoliisin luotettuja, joiden yhteispeli hyödyttää kumpaakin osapuolta. Rämäpäinen Suuna Walta sen sijaan syöksyy tilanteisiin ja käy rikosylikonstaapeli Jens Jäämeren hermoille.

Aihe vie kirjoittajaa eikä kirjoittaja aihetta Charlotte Al-Khalilin lähisuhdeväkivaltaa käsittelevässä rikosromaanissa Kun kaikki on ohi

Charlotte Al-Khalili: Kun kaikki on ohi (När allt är över). Suomentanut Anu Koivunen. 463 sivua, Docendo 2025.

Lauluja kirjoittaessa miehen pitää viedä riimejä, ettei käy niin, että riimit vievät miestä. Jotenkin näin viihteen monitoimitaituri Jukka Virtanen pohti sanoitustyötä. Hänellä riimit olivat aina kohdillaan.

Virtasen sanat tulivat mieleen Charlotte Al-Khalilin Kun kaikki on ohi -rikosromaania lukiessa. Painava aihe lähisuhdeväkivallasta on vienyt kirjoittajaa niin, että tarinan juoksutus on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tulos on staattinen dekkari, jossa sanottavakin hukkuu toisiaan samanlaisina seuraaviin päiviin, viikkoihin ja kuukausiin. 463-sivuisessa kirjassa pitää odottaa sivulle 450 ennen kuin käänne tulee. Se on kyllä hyvä ja lukijalle tyydytystä antava.

Sääli, että Kun kaikki on ohi on ylipitkä ja tylsähkösti kirjoitettu, sillä paperilla sen ainekset herättävät mielenkiintoa. Teoksen päähenkilö syyttäjän assistentti Olivia Oldenheim istuu pyörätuolissa jalka amputoituna toisen silmänsäkin menettäneenä ja kasvot ruvella oman entisen väkivaltaisen parisuhteensa seurauksena. Se johti auto-onnettomuuteen, jossa Olivia vammautui pysyvästi. Mies sen sijaan selvisi vähillä naarmuilla ja on jo palannut ex-anoppinsa suosioon.

Syyttäjävirastossa Olivia suhtautuu parisuhdeväkivaltajuttuihin intohimoisesti. Kun hänen jo kerran hoitamansa jutun Jennifer Segerhoff katoaa, Olivia tekee kaikkensa, että Jenniferin mies Tom Segerhoff saa tuomion. Edellisellä kerralla hän selvisi vaimonsa pahoinpitelystä ehdollisella. Lisäksi Jennifer vakuutti oikeudessa, että tuli pahoinpidellyksi omaa syytään.

Väkivallan normalisoituminen osaksi suhdetta ja siitä lähtemisen vaikeus tulevat jatkuvasti esiin Olivian hoitamissa jutuissa. Hän painaa päälle, että tutkintaa on jatkettava, vaikka Jenniferin ruumista ei pitkässä tutkinnassa löydy, eikä ole ollenkaan varma, että mitään rikosta on edes tapahtunut. Toisaalta olisiko hän jättänyt pienen tyttärensä, jos olisi kadonnut omasta tahdostaan?

Jenniferin ääntä teoksessa kuullaan vain hänen sisarelleen kirjoittamissa, mutta postittamatta jääneissä kirjeissä. Niissä Jennifer kertoo pelosta ja Tomin muodostamasta uhkasta, jonka takia hänen on tyttärensä kanssa oltava koko ajan valmiina poistumaan salaperäisen Lesken järjestämistä turvataloista.

Jenniferin viimeisestä tunnetusta olinpaikasta löytyy kamppailun jälkiä ja hänen vertaan.

Turvapalveluyrityksen omistava Tom Segerhoff on jo uudessa suhteessa ja kiistää kaiken.

Charlotte Al-Khalilin sinänsä vahvassa tarinassa istutaan kuulusteluhuoneessa ja tutkintaryhmän kokouksissa. Työpaikallaan Olivia kohtaa vammansa takia väheksyntää ja sivuuttamista. Kotonaan hän kiinnittää jalkaproteesin ja vahvistaa itseään juoksumatolla. Uskaltaa jopa ihastua uuteen työtoveriinsa.

Samat kuviot toistuvat uudelleen ja uudelleen. Tutkintaryhmän turhautuminen kasvaa, koska mitään todisteita rikoksesta ei löydy. Oliviaa arvostellaan suoraan pakkomielteisyydestä juttua kohtaan, mutta tämä ei anna periksi: "Tomin on saatava tuomio".

Tämäkin teos toimisi paremmin, jos sitä olisi viimeisessä vaiheessa lyhennetty reippaasti. Viisikymmentä, jopa sata sivua voisi ottaa helposti pois, jolloin Kun kaikki on ohi olisi jäntevämpi eikä sen onnistuminen jäisi ainoastaan elegantin loppuratkaisun varaan. Tällaisena teos on raskassoutuinen ja uuvuttava.

Sanna Kotajärven upeasti kirjoitettu Valon vapahtajat värisyttää aiheellaan ja kirjoittajan taidokkuudella

Sanna Kotajärvi: Valon vapahtajat - Pimeydenkylväjät 2. 309 sivua, Into 2025.

"Uhri rojahti varpujen sekaan. Tömähdys nostatti ilmaan kevyttä siitepölyä, joka pian laskeutui ruumiin päälle. Sielu sammui. Tuulenvire pyyhkäisi pölyt kasvoilta ja silitti sen jälkeen poskea kuin lohduttaen. Ihon terve punakkuus valui hitaasti elimistöstä samaa tahtia kuin ympärillä olevien mäntyjen varjot liikkuivat metsänpohjaa pitkin. Kostea sammal ja viileä maa-aines karkottivat lämmön ensin raajoista ja lopulta riisuivat sen koko ruumiista."

Sanna Kotajärven toisen dekkarin Valon vapahtajat prologi valpastuttaa. Onko väkivaltaista kuolemaa koskaan ennen kuvattu yhtä ilmaisuvoimaisesti ja samalla näin runollisesti? En ole lukenut Kotajärven Pimeydenkylväjät-sarjan ensimmäistä osaa Pimeän peto, joten odotin takakannen perusteella melko tavanomaista synkkää poliisidekkaria. Kotajärvi ottaa kuitenkin heti alussa luulot pois. Raisiolainen bioanalyytikko ei tyydy helppoihin ratkaisuihin.

Heti kirjan ensiriveillä henkensä menettävä Asko Raitakari on tunnettu riidankylväjä sekä työpaikallaan että päättymässä olevassa avioliitossaan. Perintösotkujen takia Rantakarin melkein ex-vaimo Maarit Santanen on ainoa, joka hyötyy hänen kuolemastaan.

Mutta mitä Rantakari edes teki laitilalaisessa metsässä, jossa käyneet ihmiset ovat kertoneet oudoista aistimuksistaan?

Turun poliisilaitoksen rikostutkija Kasper Rahkolan huomio kiinnittyy surmapaikan lähellä sijaitsevaan eristäytyneeseen uskonnolliseen lahkoon, vaikka päällikkö käskee sen sijaan keskittymään uhrin lähipiiriin. Sieltä ne syylliset yleensä löytyvät.

Se onkin melkoinen lahko. Vanhatestamentillisia uhrimenoja järjestävän Jeesuksen jälkeläisten vapahtajayhteisön pienen piirin jäsenet on saatu uskomaan, että he todella ovat ristiinnaulitun suoria jälkeläisiä, ja Herodeksen jälkeläiset taas vainoavat heidän alle kaksivuotiaita lapsiaan. Yhteisöä johtava Elias sanoo sen oppien perustuvan alkuperäisiin teksteihin, jotka ovat monista syistä jääneet pois Raamatusta.

Kaikki olemassa olevat jälkeläiset on nyt saatu koottua maatilalle, jonka yhteyteen on vuosien myötä rakennettu lisää taloja ja muita rakennuksia odottamaan suurta tehtävää.

Sanna Kotajärvi yhdistelee taitavasti lähes kaikista poliisiromaaneista tuttua rikostutkintaa ja värisyttäviä kohtauksia. Valon vapahtajissa on vahva tunnelma, jota lisää poikkeuksellisen taitava ilmaisu kautta koko teoksen.

"Vaikka ilta hätisteli jo tulollaan ja kertoi pienin vihjein metsälle tuovansa lopulta yön pimeyden, eteni se liian hitaasti Kasperin makuun", alkaa jakso, jossa Kasperi työparinsa Toni Rekolan kanssa valmistautuu vakoiluretkelle yhteisön maille toukokuun valoisassa illassa.

Vihjeet ovat vahvat siihen, mistä suunnasta Asko Raitakarin tappaja löytyy ja ampujankin arvaa jo paljon ennen loppua. Ne eivät kuitenkaan ole olennaisimpia asioita. Kotajärvi on järjestänyt teokseensa huipennuksen, joka todella tuntuu. Ja ikään kuin muistutuksena siitä, että mikään ei ole yliampuvaa Valon vapahtajissa, poliisien jutustelussa muistellaan aiempia Suomessa vaikuttaneita lahkoja, joiden oppeja voi huoletta kutsua pähkähulluiksi.

Sanna Kotajärvellä on varmat otteet, mahtava mielikuvitus ja erityinen kertojan taito. Eihän silloin voi syntyä muuta kuin tavallista parempi dekkari.

Emelie Scheppin Kuolema heinäkuussa yllättää tavanomaisuudellaan, mutta sen kirjoittamiseen oli hyvä syy

Emelie Schepp: Kuolema heinäkuussa (Hundra dagar i juli). Suomentanut Hanna Arvonen. 442 sivua, Otava 2025.

Ruotsissa riittää dekkarikuningattaria. Yksi menestyneimmistä ja lahjakkaimmista on Emelie Schepp, johon kustantajat eivät uskoneet. Niinpä hän julkaisi ensimmäisen dekkarinsa Märkta för livet (Ikuisesti merkitty) omakustanteena vuonna 2013. Sitä myytiin 40000 kappaletta. Kaikkiaan hänen Jana Berzelius -dekkareitaan on julkaistu yli 30 maassa ja myyty yli kolme miljoonaa.

Scheppin kirjojen menestys on helppo ymmärtää. Syyttäjä Jana Berzelius on teräksenkova hahmo, jolla on poikkeuksellinen ja jatkuvasti eteen tuleva menneisyys rikollisorganisaation eräänlaisena lapsisotilaana. Se on tatuoitu hänen niskaansa, ja sen salaaminen edellyttää joskus lain toiselle puolelle siirtymistä.

Emelie Schepp todella osaa kaikki koukut, joilla lukija pidetään pihdeissä.

Tätä taustaa vastaan hänen uusin teoksensa Kuolema heinäkuussa on yllättävä siirto tavalliseen kuka sen teki -mysteeriin.

Metsästäjätutkintoa suorittamassa ollut Johan Sundin kuulee puhelimessa, että joku uhkaa hänen vaimoaan Amandaa heidän autotallissaan. Puhelu katkeaa, ja Amanda katoaa jäljettömiin. Tasan vuosi myöhemmin Johan löytyy samasta autotallista päähän ammuttuna ja henkitoreissaan.

Ratkaisematon Amandan katoaminen ja Johanin ampuminen odottaa rikostutkija Maia Bohmia tämän ensimmäisenä työpäivänä runsaan 30000 asukkaan Motalan kunnassa. Parikseen hän saa epävarman koulukiusaamisesta kärsineen Greg Wallinin. Pian entiset kiusaajat nousevat keskeiseen osaan jutun epäiltyinä.

Maian 13-vuotias poika Tim on vakavasti sairas. Hän odottaa Motalan sairaalan teho-osastolla sydämensiirtoa. Aikaa on vähän tai hän menehtyy.

Kuolema heinäkuussa etenee Timin sairautta lukuun ottamatta samalla tavalla kuin tuhannet perusdekkarit. Maia ja Greg kuulustelevat ja keräävät todisteita. Tukea tulee rikososaston pomolta Peppe Norlénilta ja tietotekniikasta vastaavalta Noomi Sandströmiltä. Siinä koko Motalan rikososasto.

Maia on joutunut muuttamaan Motalaan äitinsä taloon poikansa sairauden ja edesmenneen miehensä jättämien velkojen takia. Hänelle kaikki on uutta paikkakunnalla, mutta Greg tuntee kaikki paikat ja ihmiset. Heissä on monia jutun kannalta epäilyttäviä tyyppejä. Johanin ja Amandan avioliittokaan ei ollut niin harmoninen kuin miltä näytti ulospäin.

Jos kirjoittaja olisi vähemmän taitava kuin Schepp, Kuolema heinäkuussa olisi tuiki tuttuine kuvioineen jopa tylsä. Nyt ei ole. Emelie Scheppin tavaramerkkeihin kuuluvat kiihkeyden tunnetta ylläpitävät lyhyet kappaleet ja nopeat käänteet. Niiden avulla Kuolema heinäkuussakin säilyttää mielenkiintonsa jo ennen lopun kuumeista kilpajuoksua aikaa vastaan, jossa panoksena on Timin elämä.

Loppuratkaisuissa Schepp yllättää vielä kerran, ja sitten uudelleen. Ei Kuolema heinäkuussa yllä Jana Berzelius -dekkareiden tasolle, mutta tässä tavanomaisempien rikosromaanien sarjassa hän kyllä näyttää taas taitonsa tavallista juonikkaampana tarinankertojana.

Syy Kuolema heinäkuussa -teoksen kirjoittamiselle selviää loppusanoissa. Niistä avautuu, miksi Schepp loi kylmyyttä hohkavien Jana Berzeliusten sijaan tällä kertaa tarinan, jossa on rutkasti inhimillistä lämpöä.

Matti Laineen uuden jännityssarjan alku räjähtää kuin ruutitehdas - Isänsä tytär esittelee kaksi määrätietoista naista

 

Matti Laine: Isänsä tytär. 350 sivua, Bazar 2025.

Monta kertaa on tullut todettua, että uusien suomalaisten ja yleensä pohjoismaisten jännityskirjojen päähenkilö on nainen, joka panee tuulemaan. Kokeneen dekkarikirjailijan ja tv-jännärien käsikirjoittajan Matti Laineen uudessa teoksessa Isänsä tytär heitä on kaksi. Isänsä tytär on ensimmäinen osa Laineen kovaotteista sarjaa, jonka on määrä kasvaa kolmiosaiseksi.

Isänsä tytär on Berliinissä asuva Kata Kovanen, joka työskentelee Armadillo-nimisessä ajatuspajassa. Sen missio on tukea maalituksen kohteeksi joutuneita toimittajia ja tutkijoita monin tavoin ja tarvittaessa turvapaikka järjestämällä. 

Kata on sitä, mitä jännityskirjojen miessankarit ovat olleet vuosikymmenten ajan: hurjastelee moottoripyörällä, rääkkää itseään kuntosalilla, osaa taistelutaitoja, kiskoo sille päälle sattuessaan viinaa kaksin käsin ja on sääntöihin sopeutumaton oman tiensä kulkija. Lisäksi hän soittaa bändissä punkrokkia. Rämäpää, joka on valmis hulluihin tempauksiin saadakseen tahtonsa läpi.

Isä on entinen erikoisryhmän poliisi Rene Kovanen. Hän on mennyt raiteiltaan vaimonsa kuoleman jälkeen ja jättänyt Katan tämän tädin hoiviin Saksaan. Isä ja tytär eivät ole tavanneet toisiaan viiteentoista vuoteen. Rene on eristäytynyt Lappiin.

Tarinan toinen jääräpäinen nainen on Kittilän poliisista KRP:hen kovempien juttujen pariin päässyt kunnianhimoinen rikostutkija Olivia Susi. Hän ei usko, että Lapissa kadonnut helsinkiläinen rikosylikonstaapeli Harri Jakoila on tehnyt itsemurhan vaikka muiden on helppo niin uskoa, olihan Jakoila masentunut ja alkoholisoitunut poliisi, joka oli siirretty rikosjuttujen tutkinnasta papereita pyörittelemään.

Lukija tietää tässä vaiheessa enemmän: Jakoila on saanut yhteyden Rene Kovaseen ja lähtenyt ajamaan tämän luokse tärkeän asian kanssa. Kovasen matka tapaamispaikkaan katkesi moottorikelkkaonnettomuuteen ja Jakoila on murhattu perille saavuttuaan.

Kolmikon tiet kohtaavat Lapin erämaamökissä, mutta sitä ennen on tapahtunut paljon. Armadillon avun kohteena ollut suomalainen toimittaja Eeli Järvinen on ottanut uudelleen yhteyttä Kataan, koska hän on saanut lisää todisteita sotilaskäyttöön tarkoitetun materiaalin salakuljetuksesta Suomesta Venäjälle. Juonessa on mukana virkavaltaa ja poliittista eliittiä. Järvisen maine mustattiin aiempien samasta aiheesta tehtyjen juttujen takia, mutta nyt pelissä on koko elämä.

Lisäksi Armadillo joutuu laajan verkkohyökkäyksen kohteeksi. Vaarassa ei ole siis vain Järvinen vaan myös hänen tukijoukkonsa.

Vauhtia, tosi pahoja konnia, agenttitoimintaa ja huimia juonenkäänteitä Isänsä tyttäressä riittää alusta loppuun saakka. Kyseessä on valioluokan jännityskirja, jossa sivutaan vakaviakin asioita. Matti Laine saa homman toimimaan kybällä. Tämän seurassa ei taatusti pitkästy.

Miellyttävää on, että vaikka kyseessä on kolmiosaisen sarjan alku, Isänsä tytär on kuitenkin teos, jossa kerrotaan kokonainen tarina. Aineksia jatko-osille jää silti riittämiin. Viimeisellä sivulla pohjustetaan Katan menneisyyteen liittyvä uusi mysteeri. Lisäksi teoksen muissa henkilöissä riittää varmasti vielä paljon pureskeltavaa. Erityisen kiinnostavalta tapaukselta vaikuttaa Armadilloa johtava Rouva Weber, jolla on tausta tiedustelupalvelussa.

Nerokas rikostarina ja kulttuurihistorian runsaudensarvi yhdistyvät Antti Vihisen Vaaran värit -sarjan kolmannessa osassa Valkoinen susi

Antti Vihinen: Valkoinen susi. 343 sivua, Into 2025.

Sydän pamppailee. Ei niinkään jännityksestä vaan kiihtymyksestä. Antti Vihisen Vaaran värit -sarjan kolmas osa Valkoinen susi ei päästä otteestaan. Se hakee vertaistaan nerokkaiden dekkareiden luokassa, mutta on vielä enemmän. Monissa kulttuurialan tehtävissä vaikuttanut Vihinen on kehystänyt rikostarinan säveltäjämestari Jean Sibeliuksen Ainolaan liittyvillä todellisilla ja keksityillä anekdooteilla tavalla, joka osoittaa suurta perehtyneisyyttä aiheeseen. Niiden lisäksi Tampereen historiaan liittyvät kiinnostavat yksityiskohdat nostavat Valkoisen suden täysin omalle tasolleen suomalaisten rikosromaanien joukossa.

Vihinen yhdistelee sarjassaan luovasti fiktiota todella tapahtuneisiin asioihin. Sen ensimmäinen osa Punainen prinsessa kasvoi ansiokkaaksi tutkielmaksi Saksan Baader-Meinhoff -terroristien mielenmaisemasta.

Valkoisessa sudessa faktaa on se, että Suomen sotilastiedustelu nauhoitti salaa Mannerheimin ja Hitlerin keskustelun Imatralla 4.6.1942 Hitlerin yllätysvierailulla marskin syntymäpäiville. Kyseinen noin 11-minuuttinen Ylen hallussa oleva nauhoite on tiettävästi ainoa, jossa on kuultavissa Hitlerin puhetta normaalilla äänellään ilman teatraalista pauhetta. Nauhoitteella Hitler puhuu avoimesti Saksan yllättäneistä itärintaman ongelmista.

Fiktiota teoksessa on se, että nauhoitteita onkin kaksi. Kadonnut ja nyt vuosikymmenten jälkeen löytynyt on pidempi. Ainutlaatuisen äänitteen arvo on yhdelle miljoonaluokkaa, toiselle ideologisista syistä korvaamaton. Sen koodinimi on Valkoinen susi.

Murhapoltosta se alkaa. Ylen arkistotyöntekijä löytyy sängystään kuolleena pääsiäisen alla vuonna 2019. Sitten kuolleena löytyy myös saksalaisdiplomaatti. KRP:n tamperelaiskomisariot Berglund ja Ruokosalmi saavat hoidettavakseen jutun, joka pilaa odotetut pääsiäisvapaat.

Vihinen kirjoittaa isoista asioista, mutta letkeästi ja humoristisesti. Eriparinen toisiaan täydentävä poliisikaksikko on mainio luomus. Sorilla Rhytm´n´bluesiksi kutsuttavassa parivaljakossa tiimiä johtava Berglund edustaa harkitsevaa ja rauhallista bluesia, kun taas Ilveksen entinen pakki Ruokosalmi käy juttujen kimppuun samalla vimmaisella rytmillä, jolla jahtasi kiekkoa kaukalossa aktiiviurallaan.

Ennen kuin poliisit alkavat yhtään päästä tapahtumien jäljille, Vihinen vie lukijan kesäkuuhun 1942. Ainolan piika Helmi Soininen herätetään varhain aamulla tekemään kuuluisaa kaalipiirakkaansa arvovieraille. Piirakka valmistuu Presidentinlinnan keittiössä. Sen jälkeen Helmi viedään muun seurueen mukana Imatralle tarjoilemaan sitä. 

Erinäisten vaiheiden jälkeen hänen piilotettavakseen sujautetaan litteä pahvikotelo, jossa on ääninauha. Kotelo unohtuu vuosikymmeniksi Helmin tavaroiden joukkoon Ainolan ullakolle, koska kukaan ei tule kyselemään sen perään.

Ainola-jaksoissa Vihinen kuvaa julkisuudessa vähemmän muisteltua Sibeliusten sodan aikaista saksalaismielisyyttä, joka Aino-rouvan tapauksessa meni fanaattisuuteen asti.

Unohduksiin painunut äänite löytyy vasta 1990-luvulla, mutta sen Ainolan ullakolta löytänyt dosentti pitää aarteen itsellään. Dosentin jäämistöä purettaessa nauha päätyy Ylen arkistoon Tampereen Mediapolikseen. Sen vähiin käyneet työntekijät ymmärtävät äänitteen arvon - kukin omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan. Siitä alkaa murhien ketju, joka ei lopu kahteen uhriin.

Tarinaan saumattomasti sopivien kulttuurihistoriallisten katsausten lisäksi Vihinen on luonut dekkariinsa mielenkiintoisen pienoisesseen natsien propagandaministeri Joseph Goebbelsin ja NSDAP:n pääideologin Alfred Rosenbergin ajattelusta siitä, miten mieliä muokataan.Väkivallan sijaan heidän aseitaan olivat kulttuuri ja taide.

"Ensin vallataan kieli, sitten mieli", Valkoisen suden tamperelainen uusnatsijohtaja Wotan tulkitsee Goebbelsin ja Rosenbergin ajatuksia.

"Pikkuhiljaa natsien viljelemät abstraktit käsitteet ja sanat olivat päätyneet jokapäiväiseen kielenkäyttöön, lehdistöön ja kahvilakeskusteluihin, ja ne oli hyväksytty yleisiksi totuuksiksi", Vihinen kirjoittaa, ja vetää tästä suoran langan nykyisten oikeistopopulistien, myös perussuomalaisten nousuun ja metodeihin.

Antti Vihisen taitoa on, että mikään varsinaisen rikostarinan kuorrutus ei tunnu päälle liimatulta saarnaamiselta tai omalla sivistyneisyydellä briljaukselta. Nerokkaasti kehitelty dekkari, johon liittyy vielä tiedustelumaailman ulottuvuus, pysyy koko ajan raiteillaan ja syvenee kohti loppua. Siinä selviää, miksi muun kuin rahan takia Hitlerin lähes tunnin mittainen yksinpuhelu on niin tärkeä.

Valkoinen susi on järisyttävän taidokas teos jokaisella osa-alueellaan. Vihinen liikkuu suvereenisti genrestä toiseen. Siksi se saa sydämen pamppailemaan. Vaikka hyviä dekkareita ilmestyy paljon, on näin hyvin rakennetun, punnitun, moniulotteisen ja humaanin teoksen lukeminen harvinaista ekstraa. Jotain paljon enemmän. Elämys.

Alavireisessä Islantiin sijoittuvassa dekkarissa Hylkeenmetsästäjä nopealiikkeisiä ovat vain ihmissuhteiden käänteet

 

Seppo Mustaluoto - Tjörvi Einarsson: Hylkeenmetsästäjä. 284 sivua, Otava 2025.

Islannin Länsivuonot ovat tulleet suomalaisille tutuiksi neljän viime vuoden aikana Satu Rämön ilmiömäisen suosittujen Hildur-dekkarien kautta. Sarjan neljättä osaa Rakelia myytiin viime vuonna 119000 kappaletta ja kahta aiempaakin osaa yli 60000 kumpaakin.

Osittain samoihin maisemiin sijoittuu Seppo Mustaluodon ja Tjörvi Einarssonin ensimmäinen yhteinen dekkari Hylkeenmetsästäjä. Mustaluodolla on tausta ammattisotilaana, islantilaisella Einarssonilla poliisina, jolla on kokemusta myös erikoisjoukoista. Kaksikon tausta herättää odotuksia Rämöä rouheammista rikoksista.

Alussa mennäänkin suoraan asiaan. Teoksen ja nyt alkavan sarjan päähenkilö Reykjavikin poliisin rikostutkija Reimar Sigurdsson on ruumiin äärellä Länsivuonojen Strandirin alueella. Pitkään ei tarvitse arvuutella, onko kyseessä tapaturma vai henkirikos. Mies on ammuttu samanlaisella kiväärillä, jolla metsästetään hylkeitä.

Aika nopeasti selviää, että murhattu Olaf Isaksson on saapunut Suomeen inkeriläisenä paluumuuttajana Timo Karhun nimellä vuonna 2005. Sitten hän on kadonnut, kunnes ilmaantui uudella nimellä Islantiin. Kyseessä on siis mitä ilmeisemmin Venäjän agentti. Ovatko murhan takana Keflavikissa tukikohtaansa pitävät amerikkalaiset vai venäläiset itse? Kyse voi olla Venäjän eri tiedusteluelinten keskinäisestä kaunastakin.

Mustaluoto ja Einarsson petaavat hyviä asetelmia, mutta suorasukaisesta alusta huolimatta Hylkeenmetsästäjä on kummallisen alavireinen rikosromaani. Alun jälkeen suuri osa tapahtumista on sitä, että ajetaan Reykjavikin poliisilaitokselta uudelleen Strandiriin tutkimaan rikospaikkaa ja sitten takaisin. Kolme tuntia siivu. Tai sitten istutaan Reykjavikin poliisin kahvihuoneessa pitämässä palaveria. Ponnettomaan kerrontaan eloa tuovat ainoastaan Reimarin äkilliset väkivallanpurkaukset.

Tapauksen Suomi-yhteyden takia tutkimuksia tukemaan lennätetään Suojelupoliisin etsivä Antti Korhonen. Antista ja Reimarista tulee tiivis hyvin yhteen puhaltava tiimi. Miesten välille syntyvä ystävyys ja keskinäinen lojaalius pitää sittenkin, kun on tehtävä tapauksen tutkinnassa eteen tulevien asioiden takia luovia ratkaisuja, käytännössä räikeitä virkavirheitä.

Hylkeenmetsästäjä etenee kieltämättä yllättäviin suuntiin, mutta en ole varma, onko se teokselle eduksi. Tasapaksusti etenevässä tarinassa nopealiikkeisiä ovat vain Reimarin ihmissuhteissa tapahtuvat käänteet. Intohimoton avioliitto Unnurin kanssa päättyy muutaman päivän kestävässä tarinassa kuin seinään, mutta uusi heila odottaa jo Länsivuonoilla. Uuden suhteen myötä murhakin näyttäytyy kokonaan uudessa valossa.

Hylkeenmetsästäjässä on muutakin samaa kuin Rämön Hildureissa. Kerrotaan islantilaisista kansantarinoista ja Reimar saa unessa ilmoituksia tulevista asioista. Rinnakkainen maailma on molemmissa totta eikä vain tarua.

Yhteistä on myös suomalaispoliisi. Mutta siinä missä Hildur veti heti mukaansa, Hylkeenmetsästäjästä jäi hämmentynyt jälki. Miksi tällaisten kirjoittajien taustalla tällainen dekkari, joka on enemmän ihmissuhde- kuin rikosromaani? Ja miksi näin vaisusti kirjoitettu? 

Päällimmäiseksi teoksesta jäi tunne, että Islannissa naiset ratkaisevat väkivaltaisten aviomiestensä muodostaman ongelman murhaamalla heidät. Yksi murha teoksessa kerrotaankin, mutta myös Reimarin väkivaltaisen isän poistuminen kuvioista saattoi olla muutakin kuin onnettomuus.

Takakannen mainostekstin kirjoittaja ei ole edes lukenut kirjaa, kun väittää sitä toiminnantäyteiseksi. Toimintaa Hylkeenmetsästäjässä ei ole ollenkaan. Odottelua, kahvinjuontia, aamiaisen ja päivällisen syöntiä ja autossa istumista sitä vastoin riittää.

Anna Harju loi Tampereelle uuden sheriffin hyvin toimivassa esikoisdekkarissaan Jäljet

Anna Harju: Jäljet. 382 sivua, Tammi 2025.

Tamperelainen Anna Harju näyttää saaneen lentävän lähdön muutama päivä sitten käynnistyneelle dekkariuralleen. Jäljet-niminen esikoinen on saanut hyvin huomiota ja myönteisen vastaanoton.

Eikä syyttä. Jäljet on yhtä aikaa perinteinen poliisidekkari ja silti siinä on myös uuden tuntua. Perinteistä on, että kerronta keskittyy Sorin poliisilaitoksella vaikuttavan komisarion ympärille. Uutta on tapahtumien käynnistyminen apteekista ja vielä moniulotteisemmat henkilökuvat kuin normaalistikin henkilövetoisissa rikosromaaneissa.

Murhasta se tietysti alkaa. Murhattu on iltatöihin jäänyt Niemenrannan apteekin apteekkari Hannes Hammar, joka löytyy aamulla työpaikaltaan kuolleena housut kintuissa ja kokaiinia naamallaan. Epäilykset kohdistuvat farmaseutti Joanna Vihervuoreen. Hänen piti illalla lukita ovi lähtiessään työpaikaltaan, mutta se unohtui. Valvontakameran kuvista näkyy, että joku Joannaa muistuttava asteli apteekkiin pian sen jälkeen. Vastuu tutkinnasta lankeaa rikoskomisario Taro Auramolle, joka on Harjun nyt alkavan sarjan päähenkilö.

Tampereelle sijoittuvaa dekkaria lukee väkisinkin Koskinen-silmälasien läpi, onhan Seppo Jokisen sarjan parissa viihdytty jo kolmisenkymmentä vuotta. Jos Jokinen siirtää Koskisen eläkkeelle tänä keväänä, on Taro Auramolla hyvät mahdollisuudet täyttää syntyvä aukko. Huumori Anna Harjulta puuttuu, mutta muuten taidot ovat hyvällä tasolla heti ensimmäisessä teoksessa. Jäljet tuntuu yhtä valmiilta tapaukselta kuin Koskinen ja siimamies vuonna 1996.

Jälkien liikkeelle lähtö varmasti jakaa dekkariharrastajien mielipiteitä. Se on hidas. Murhasta kertovan prologin jälkeen siirytään kaksi päivää ajassa taaksepäin kuvaamaan perusteellisesti työtä apteekissa ja henkilöitä. Etualalla on Joanna Vihervuori ja hänen perhe-elämänsä. Perheeseen kuuluvat aviomies Petteri ja melkein täysi-ikäinen, mutta vielä teinimäisen kypsymätön poika Nataniel. Perheen miesväen välillä leimuaa niin, että Joannan haave mukavasta koti-illasta on romuna.

Hitauden sijasta alkua voi luonnehtia myös henkilöhahmojen perusteelliseksi pohjustukseksi. Taro Auramo paljastuu noin kolmikymppiseksi komisarioksi, jolla ei juuri ole kokemusta murhajutuista ja jonka kykyjä osa alaisista epäilee. Taro huhkii hulluna salilla, pystyy omaksi pettymyksekseen naisten kanssa vain irtosuhteisiin ja ajaa BMW:n urheiluautolla. Tylyn ulkokuoren takaa alkaa löytyä kuitenkin empatiaa.

Juuri kun itsestäkin alkaa tuntua, että pohjustukset riittäisivät jo, Anna Harju siirtää kerronnan Fehmarnin saarelle Saksaan. Siellä rouva Frickin ravintolan kesätyöläiset Maria, Basia ja Christian kokevat nuorten ihmisten elämään kuuluvat romanssit ja kolmiodraaman. 

Hieman tasapaksuna alkanut Jäljet herää Saksassa eloon ja pysyy siinä vankasti Kuusamossa huipentuvaan loppuun asti. Kaikista henkilöistä, kuolleista ja elävistä, paljastuu peiteltyjä asioita, ja jännitystäkin on riittämiin. Anna Harju osoittautuu erinomaiseksi juonenpunojaksi ja niin taitavaksi kirjoittajaksi, että tarina imee suvantokohdissakin. Syyllistä ja motiivia en arvannut.

Jäljet luo hyvän pohjan jatko-osille. Sakari Koskista henkilönä paljon särmikkäämpi komisario Taro Auramo on hyvä moniin suuntiin avautuvan jatkokehittelyn kohde. Auramon tiimi jää ensimmäisessä osassa taustalle. Siinä on toinen. Esikoinen todistaa, että Anna Harjulla on kaikki edellytykset molempiin, mutta mikä tärkeintä, yllätyksellisten, psykologisesti tarkkanäköisten ja jännittävien rikostarinoiden kirjoittamiseen. Tämä voi olla pitkän ja kauniin ystävyyden alku.

Pascal Engman jatkaa ruotsalaisen yhteiskunnallisen dekkarin perinnettä - Muuttuja X:n aiheena on jalkapallo-ottelujen manipulointi

Pascal Engman: Muuttuja X (X). 655 sivua.Suomentanut Pekka Marjamäki. WSOY 2025.

Yhteiskuntatietoinen ruotsalainen dekkari täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Kuka sen teki sijaan alettiin kysyä, miksi ja missä olosuhteissa se tehtiin vuonna 1965 käynnistyneessä Beck -sarjassa, jonka ensimmäinen osa oli nimeltään Roseanna. Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön kymmenosaisen sarjan teosten alaotsikkona oli "romaani rikoksesta".

Vuonna 1975 päättynyt sarja eteni osa osalta yhä vasemmistolaisemman julistuksen merkeissä. Beckejä uudelleen lukiessa syntyy vaikutelma, että Sjöwallin ja Wahlöön mielestä viime kädessä syyllinen jokaiseen rikokseen on kapitalistinen yhteiskunta.

Yhteiskunnallisen dekkarin perinne voi edelleen hyvin Ruotsissa. Vuodesta 2019 perinteen jatkajista ehkä merkittävin on ollut entinen journalisti ja nykyinen menestyskirjailija Pascal Engman. Hänen huikeat ajankohtaisdekkarinsa tuovat lisävaloa siihen, mistä juuri nyt puhutaan tai mistä olisi syytä puhua enemmän. Engman on kirjoittanut äärioikeistosta, jihadismin taustatekijöistä, väkivaltaisesta mieskulttuurista ja jengirikollisuudesta.

Uusin teos, tänään ilmestyvä Muuttuja X on aiheeltaan tuore. Jalkapallon Qatarin MM-kisoihin huipentuva trilleridekkari vie urheiluvedonlyönnin ja ottelumanipulaatioiden maailmaan. Jos Engmania on uskominen, kyseessä on väkivallan täyteinen miljardibisnes. Ja uskottava on, koska Muuttuja X:n pienet journalistiset palaset todistavat kirjailijan tehneen taustatyönsä huolella ja tietävän, mistä puhuu.

Muuttuja X jatkaa Engmanin Vanessa Frank -sarjaa. Hän on ollut päähenkilö muissa teoksissa paitsi esikoisessa Patriootit, joka ei saanut jatko-osia. Muuttuja X:n alussa poliisista lähtenyt Vanessa Frank tekee paluun törkeiden rikosten osastolle ja pääsee heti tutkimaan Manchester Unitedin tähdistöön nousseen jalkapalloilijan vaimon murhaa.

Herish Sadi on puolestaan vasta lupaus, mutta AIK:n tähteä odottaa todennäköisesti suuri tulevaisuus ja miljoonatienestit jalkapalloammattilaisena. Varjon hänen tulevaisuudelleen heittävät kuitenkin miehet, jotka vaativat Herishiä ottamaan keltaisen kortin seuraavan ottelun ensimmäisellä puoliajalla. Korvaus "pienestä palveluksesta" olisi 30000 kruunua. Varoittava esimerkki on entinen suurlupaus Adi, joka ei enää koskaan pelaa jalkapalloa, koska hänen polvensa on murskattu.

Vaaditusta keltaisesta kortista Engman lähtee kerimään kohti ottelumanipulaation suurta kuvaa, jossa lahjonnan ja uhkailun kohteena ovat pelaajien lisäksi erotuomarit ja pelinappuloina näiden omaiset. Bisneksessä liikkuvat niin suuret rahasummat, ettei vastahakoisten tai muuten tielle tulevien murhia kaihdeta.

Muuttuja X:n riipaisevin hahmo on otteensa menettänyt ja oppilaiden kiusaama opettaja Jonna Petersén joka löytää itselleen ymmärtäjän Maksimiksi itseään kutsuvasta miehestä. Maksimkin kytkeytyy tiukasti teoksen pääjuoneen, mutta Jonnan kautta Engman kuvaa myös romanssihuijatun psyykeä, kun tämä haluaa itsepintaisesti pitää kiinni itselleen kerrotusta tarinasta, vaikka todisteet kertovat toista.

Pascal Engmanilla on paljon asiaa, mutta aiempien teostensa tapaan Muuttuja X on tietenkin ennen kaikkea dynaaminen rikosromaani, jossa vauhti ei hiljene hetkeksikään. Henkilöiden moninaisuus ja eri näkökulmat pitävät toimintaa yllä, vaikka Vanessa Frank on selkeä keskushahmo. Tulitukea hän saa totuttuun tapaan entisestä eliittisotilaasta ja rakastetustaan Nicolas Paredesista, joka opiskelee poliisiksi Malmössa. Henkilöiden välisiä suhteita Engman käsittelee niukasti, mutta riittävästi, jotta dekkarilla on myös emotionaalista kosketuspintaa.

Engmanin dekkarit ovat juuri sellaisia, jonka takia ruotsalainen rikoskirjallisuus on ollut maailmanmaineessa jo vuosikymmeniä. Kun terävä kerronta ja asiapohja yhdistyvät, yli 600-sivuinen kirja menee kuin siivillä, ja seuraavaa osaa alkaa kaivata heti.