Vasemmistoliitto oppi hallituspuolueeksi pitkän kaavan kautta

Sirpa Puhakka: Vasemmistoliiton vallan vuodet. 244 sivua, Rosebud books 2025.

Vuonna 1990 perustettu vasemmistoliitto on ollut neljässä hallituksessa. Yhteensä hallitusvuosia on viitisentoista, koska Jyrki Kataisen hallituksesta puolue lähti – tai pantiin lähtemään – kesken kauden sosiaaliturvan leikkauksista syntyneen kiistan takia.

Vasemmistoliiton entisen puoluesihteerin Sirpa Puhakan kirja Vasemmistoliiton vallan vuodet kertaa hallitustaipaleen vähine iloineen ja suurine suruineen. Vasta Rinteen/Marinin hallitukseen puolue pääsi ilman sisäisiä ristiriitoja ja itselleen mieleisessä seurassa.

Sitä ennen hallitusvastuu keräsi aina periaatteellista vastarintaa. SKDL:n/SKP:n perinne vaikutti vielä 1995 muodostetun Paavo Lipposen ykköshallitusta muodostettaessa. Osa puolueesta pani vastaan vanhasta muistista, koska hallituksessa joutuu aina tekemään kompromisseja ja osin luopumaan omasta linjasta.

Kirjansa julkistamistilaisuudessa Puhakka kuvasi vasemmistoliiton suhdetta valtaan ”kipeäksi” ja ”traumaattiseksi”. Toiset vastustivat, mutta puolueen puuhamiehet ja -naiset asettivat tavoitteeksi pääsyn hallitukseen jo vuonna 1991.

Kolmeen ensimmäiseen hallitukseen osallistumista vaikeutti myös se, että kumppaniksi tuli aina kokoomus. Vasta 2019–2023 päästiin mieluisimpaan koalitioon demarien, vihreiden ja keskustan kanssa.

Leikkauksista hyvinvointipolitiikkaan

Suurin muutos oli kuitenkin Rinteen/Marinin hallituksen missio aiempiin verrattuna. Lipposen ensimmäinen ja Jyri Kataisen hallitus (2011–2015) olivat kriisihallituksia.

Lipposen ensimmäisen hallitus aloitti 20 miljardin markan leikkauksilla. Se oli ikävä yllätys vaaleissa muutosta luvanneelle vasemmistoliitolle, mutta siihen sopeuduttiin.

Kataisen vuonna 2011 aloittanut hallitus taas peri vuoden 2008 finanssikriisin, josta Suomi ei ole toipunut vieläkään.

Rinteen/Marinin hallitus perustettiin vuosien leikkauskierteen jälkeen uuden talousajattelun varaan. Ryhdyttiin jälleen panostamaan hyvinvointipolitiikkaan ja julkisten menojen lisäyksiä kutsuttiin sosiaalisiksi investoinneiksi.

Puhakan mukaan hallituksen kunnianhimoisena tavoitteena oli saada muutos talouspolitiikkaan ja jopa talousparadigman muutos. Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja ja entinen ministeri Li Andersson toteaa Puhakan kirjassa, että aito valmius haastaa vallitseva talousparadigma teki pääministeri Sanna Marinista monia muita edistyksellisemmän demarin.

Talouspolitiikan muutostavoite oli kuitenkin ”liian iso pala purtavaksi”. Sillä oli iso rooli vasemmistoliiton vuoden 2023 vaalitappiossa.

”Voi sanoa, että talousparadigmaa yritettiin murtaa, mutta se ei murtunut”, Andersson sanoi Puhakalle viime kesänä.

 ”Tavallaan hallituskausi osoitti muuttuneen talouspolitiikan toimivuuden, jos katsotaan esimerkiksi työllisyysastetta ja miten nopeasti Suomen talous myös palautui koronakriisin jälkeen”, Andersson jatkaa.

Kokoomus voitti kuitenkin vaalit luomalla kuvaa, että ollaan kuilun partaalla ja puhumalla velkaantumisesta, jonka se lupasi lopettaa.

Orpon hallitus ja seuraavan hallituksen pohjustus osoittavat, että mikään ei todellakaan muuttunut. Lokakuussa tehty sopimus velkajarrusta sinetöi talouskurin vuosiksi, jopa vuosikymmeniksi tästä eteenpäin. Hyvinvointipolitiikkaan panostamisen voi unohtaa.

Tästä konsensuksesta vasemmistoliitto irtosi yksin.

Ay-johtajat avasivat tietä 1995

Vuonna 1995 ay-johtajien panos oli Puhakan kirjan mukaan ratkaiseva vasemmistoliiton pääsyssä Lipposen ensimmäiseen hallitukseen. Hallitusovien avautumista puolueelle pedattiin ”hallitusneuvottelujen etkoissa” SAK:n vasemmistoliittolaisten liittojohtajien yhteydenpidossa SDP:n johtoon ennen ja jälkeen vuoden 1995 vaalien.

Vasemmistoliitossa pelkona oli marginalisoituminen, sillä sen edeltäjä SKDL oli ollut hallituksessa viimeisen kerran vuonna 1982.

Lisäksi opposition vaikutusvaltaa riisuttiin 1990-luvun alussa, kun määrävähemmistösäännöksistä luovuttiin. Kaikki valta oli nyt hallituksella.

SAK:ssa oli kirjan mukaan etukäteen sovittu, että Lipposelle sanotaan suoraan, että vasemmistoliitto pitää saada hallitukseen. Tuleva pääministeri taipui, vaikka ei ollut järin innostunut vasemmistoliitosta hallituskumppanina.

Puhakka arvioi, että lopullinen päätös hallitusovien avaamisesta vasemmistoliitolle saattoi syntyä Claes Anderssonin ja Paavo Lipposen keskinäisen keskustelun myötävaikutuksella.

Vasemmistoliiton kannatus vuoden 1995 eduskuntavaaleissa oli 11,2 prosenttia, millä puolue sai 22 kansanedustajaa.

Hajoamisen uhka oli todellinen

Vasemmistoliiton vaikeudet alkoivat jo ennen hallituksen nimittämistä. Puolueen näkyvin kansanedustaja Esko Seppänen ilmoitti heti hallitusohjelman valmistumisen jälkeen, ettei neuvottelutulos vastaa puolueen tavoitteita.

Seppänen oli henkisessä oppositiossa koko hallituskauden. Vuodesta 1996 hän toimi europarlamentissa, mistä käsin Seppänen julkaisi omaa tiedotuslehteään ja haukkui hallitusta ja vasemmistoliittoa.

Silloinen puoluesihteeri Ralf Sund sanoo kirjassa puolueen hajoamisen uhkan olleen todellinen. Seppänen oli rakentanut varjo-organisaation, joka muistutti SKP:n puoluehajaannuksen aikaisia toimintamalleja.

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä hajosi muodollisestikin heti ensimmäisen tilaisuuden tullen alkukesällä 1995. Esko-Juhani Tennilä, Mikko Kuoppa ja Veijo Puhjo äänestivät tietoisesti niin, että heidät erotettiin ryhmästä.

Euroopan neuvoston yhtyneen vasemmistoryhmän puheenjohtajana toiminut Jaakko Laakso sen sijaan piti huolen, että häntä ei päästä erottamaan. Laakso oli paljon ulkomailla ja pysyi pois hankalista äänestyksistä.

”Se pelasti minut. Eli totta kai minut olisi pantu aivan samalla tavalla ulos. Minua pidettiin vähintään yhtä pahana kuin näitä muitakin, ellei pahempana”, Laakso on kertonut eduskunnan kirjaston veteraanikansanedustajille tekemissä haastatteluissa.

Leikkaukset tuottivat tuskaa

Tuskaa kokivat hallituksessa oloa kannattavatkin.

”Kun 1995 Lipposen ensimmäistä hallitusta muodostettiin, kansaneläkkeen pohjaosan leikkaus ja minimiäitiyspäivärahan ja -sairauspäivärahan poistaminen olivat mokia”, Outi Ojala totesi myöhemmin.

Eniten kansanedustajia huolestuttivat säästöjen kohdentuminen pienituloisiin. Myös ministerin paikkoihin oltiin tyytymättömiä. Puolue sai kakkosministerin paikat sosiaali- ja terveysministeriössä ja opetusministeriössä.

Lopulta valtaosa vasemmistoliiton jäsenistä ja enemmistö kannattajista osoittautui pragmaattiseksi suhteessaan hallitusvaltaan. Entisen puoluesihteeri Ralf Sundin mukaan vasemmistoliiton aikaa ja energiaa kuitenkin meni hallituksessa olemisen perustelemiseen suhteettoman paljon. Se söi henkistä kapasiteettia tehdä parempaa hallituspolitiikkaa ja keskittää voimia.

”Koko ajan piti olla perustelemassa. Se oli ikään kuin pitkitetty päätöksentekoprosessi”, Sund kuvaili Puhakalle viime syksynä.

Kannatus kesti sateenkaaret

Puhakka katsoo, että yhteistyö Lipposen ykkös- ja kakkoshallituksissa 1995–2003 normalisoi vasemmistoliiton suhdetta hallitusvaltaan vaikka kakkoshallituksessakin oli omat vaikeutensa. Yli puolet kansanedustajista äänesti jossain vaiheessa hallituksen esityksiä vastaan – kukin vuorollaan.

Kritiikkiin ja tuskaan nähden vasemmistoliitto selvisi Lipposen hallituksista hämmästyttävän hyvin. Vuoden 1999 vaaleissa vasemmistoliitto sai 10,9 prosentin kannatuksen ja 20 kansanedustajaa. Kannatus aleni vain 0,3 prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista.

Lipposen toisen hallituskauden jälkeen vasemmistoliitto menetti yhden kansanedustajan paikan ja yhden prosenttiyksikön kannatuksestaan.

Kahdeksan vuotta Lipposen hallituksissa maksoi kolme kansanedustajan paikkaa ja 42 848 ääntä.

Osapuolijako näkyi pöydän ympärillä

Vaikka suhde hallitusvaltaan oli normalisoitunut, puolue jakautui jälleen vuonna 2011, kun päätettiin osallistumisesta Kataisen hallitukseen. Puoluevaltuuston ja eduskuntaryhmän yhteiskokous hyväksyi sen äänin 40–23.

Eduskuntaryhmä hajosi taas, kun Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho erotettiin heidän äänestettyään epäluottamuslausetta hallitukselle.

Vanha osapuolijako kummitteli edelleen. Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Paavo Arhinmäki sanoo kirjassa sen näkyneen edelliselläkin kaudella vaikka puolue oli oppositiossa: käytiin uudelleen ja uudelleen 1970-luvun taisteluja.

”Istuttiinkin osapuolijaon mukaan eduskuntaryhmän pöydän ympärillä.”

Vuonna 2019 vasemmistoliitto oli vihdoin karistanut harteiltaan lähes kokonaan periaatteellisen hallitukseen osallistumisen vastustuksen. Jäsenäänestyksessä hallitukseen osallistumisen kannalla oli 3 747 puolueen jäsentä ja vastaan vajaa sata. Päätös osallistumisesta Rinteen hallitukseen tehtiin ensi kerran yksimielisesti.

Luovu jo Ewert Grensistä ja Piet Hoffmanista, Anders Roslund

 Anders Roslund: Pako (Fly). Suomentanut Annamari Typpö. 422 sivua, WSOY.

Anders Roslund on ruotsalaisen yhteiskunnallisen dekkarin kärkimiehiä. Oli sitä yhteistyössä entisen kriminaalin Börge Hellströmin kanssa, ja on ollut sitä myös tämän kuoleman jälkeen omissa dekkareissaan.

Liika on kuitenkin liikaa.

Roslund ja Hellström loivat rikoskomisario Ewert Grensin ja rikollisiin piireihin soluttautuvan Piet Hoffmanin hermoja raastavan jännittävään dekkariin Kolme sekuntia, joka ilmestyi suomeksi vuonna 2011. Se kuvasi huumekauppaa ja kritisoi purevasti Ruotsin kriminaalipolitiikkaa.

Pako on viides Roslundin yksin kirjoittama dekkari, jossa Grens ja Hoffman jatkavat yhteistyötään.

Hoffman on taas vankilassa. Samaan vankilaan tulee Hoffmanin rikollisen nuoruuden parhaan ystävän Karlo Lekon, Isoveljen, veli, jota kutsutaan Pikkuveljeksi. 27 vuotta aikaisemmin Isoveli karkasi nuorisovankilasta ja katosi sen jälkeen jäljettömiin. Pikkuveli antaa Piet Hoffmanille 21 päivää aikaa selvittää, mitä Isoveljelle tapahtui. Jos ei onnistu, Hoffmanin perhe tapetaan yksi kerrallaan.

Hoffmanille ei jää muuta vaihtoehtoa kuin paeta vankilasta Ewert Grensin avulla ja soluttautua kesävartijaksi nuorisovankilaan, jossa hän itse majaili Isoveljen kanssa. Isoveli toteutti sellin katon kautta sen paon, jota he olivat yhdessä suunnitelleet. Tai siltä se ainakin näytti.

Roslund toistaa kirjoissaan samoja kuvioita niin, että teho on mennyt. Paetessaan tukalasta paikasta Hoffman käyttää valehenkilöllisyyksiä ja naamioita. Mitä monimutkaisimmatkin hankkeet tapahtuvat käden käänteessä.

Pako tuntuu kokonaisuudessaan vain suuren loppuhuipennuksen pohjustamiselta. Sitäkään ei tule. Veto on pois. Ruotsissa sarjassa ilmestyi kesällä seuraava osa, jonka Roslund on antanut ymmärtää olevan viimeinen. Kun vanhat keinot on kulutettu loppuun ja kerronta toistaa itseään, olisi jo aikakin.

Mutta ei Pako aivan täysin toivoton ole. Ruotsalaiset nykydekkarit ovat hyvin kiinni maata järisyttävässä jengirikollisuudessa, mistä paras esimerkki on Pascal Engmanin juuri suomeksi ilmestynyt Menestyksen hinta.

Nuorista jengiläisistä kirjoittaessaan Roslund yltää entiseen loistoonsa. Nuorisovankilaan muutamaksi vuodeksi tulevat teinimurhaajat palaavat tuomion jälkeen entisiin ympyröihinsä juhlittuina sankareina.

"Kun tappaa jonkun, on kingi. Meistä on tullut vähän kuin nuorisorikollisten LinkedIn. Täällä he kehuskelevat, kenelle vanhemmalle konnalle tekevät töitä ja millaisia palkkioita saavat", nuorisovankilan tiimiesimies esittelee vankilaa valeasuiselle Hoffmanille.

15-vuotias vanki Eddie iloitsee siitä, että saa elää lähes parikymppiseksi, sillä vapauduttuaan hänet ammutaan.

"Sillä tavalla teidän ala toimii. Sä ammuit jonkun, otit hengiltä jonkun nuorisojengiläisen, joten joku niistä niittaa sut heti kun vapaudut", Hoffman selittää Eddielle matkalla 17-vuotiaana murhatun Brancon hautajaisiin.

Eddie itsekin on tappanut.

"Mä vaan hoitelin yhden tyypin. Niiden ei edes tarvinnut pyytää. Mä menin niiden luo, että mä voin tehdä sen eikä maksa mitään. Miten muuten ne muka tietäis kuka mä oon?"

Roslundin kuvaus nuorisojengiläisten elämästä on karu ja armoton. Ainoa näköala on tappaa tai tulla tapetuksi, ja tulla joka tapauksessa tapetuksi jossain vaiheessa.

Jengirikollisuuden kuvaajina ruotsalaiset dekkarit ovat takavuosien loistossaan vaikka muuten niissä maistuvat ylenpalttisen tehtailun varjopuolet. Kokonaisuutena Roslundinkin Pako on enemmän liukuhihnatuote kuin rikoskirjallisuuden merkkitapaus.

Sanna Marin raottaa arvoitustaan, miksi nuori aatteellinen poliitikko muuttui itsensä brändääjäksi

Sanna Marin: Toivo on tekoja (Hope in Action). Suomentanut Maija Laura Kauhanen. 255 sivua, Gummerus 2025.

Viime kauden pääministerin Sanna Marinin arvoitus on tämä: hänellä on suomalaiseksi poliitikoksi ainutlaatuinen asema ja näkyvyys tehdä tunnetuksi ja edistää itselleen tärkeitä asioita. Niitä ovat muun muassa pohjoismainen hyvinvointivaltio, naisten ja tyttöjen asema sekä ilmastopolitiikka ja luontokato. Niiden sijaan Marin käyttää – ja käytti jo pääministerinä – saamaansa julkista tilaa lähinnä itsensä brändäämiseen.

Miksi?

Tätä ristiriitaa hän selittää kirjansa Toivo on tekoja loppupuolella sillä, että mitään ristiriitaa ei ole.

”...oikeasti siinä, että ihminen on työssään ammattimainen ja määrätietoinen ja yksityiselämässään hupsu tai hauska, ei ole mitään ristiriitaista.”

Marin jatkaa, että ”naisella on oikeus olla sataprosenttisesti oma itsensä, eikä meidän pitäisi joutua vääntämään itseämme umpisolmuun mahtuaksemme konservatiivisiin ja vanhentuneisiin muotteihin, joiden tarkoitus on nujertaa meidät”.

Tämä on tietenkin täysin totta.

Mutta silti.

Marinin julkisuusareena on Instagram, missä hänellä on miljoona seuraajaa. Kuvissa hänet nähdään pitämässä hauskaa tai kuuluisien ihmisten seurassa ja toisinaan kansainvälisten konferenssien puhuja-areenalla.

Mitä siellä ei näy, ovat ne hänelle tärkeät asiat, ne jotka motivoivat hänet lähtemään 2000-luvun alussa parikymppisenä politiikkaan mielessään maailman muuttaminen.

Edelleen jää arvoitukseksi, miksi demarinuorena julkisuuteen tullut asiapoliitikko valitsi valtaa ja vaikutusvaltaa saatuaan enemmän hupsuttelun.

Kirjasta kyllä välittyy, että häneltä jäi nuoruus elämättä ja kokematta. Marin oli solminut parisuhteen Markuksensa kanssa jo 18-vuotiaana. Tampereen yliopistossa hauskanpito opiskelijariennoissa ei kiinnostanut. Se, mikä kiinnosti olivat lukupiirit marxilaisuuden klassikoista ja poliittiset väittelyt.

Alkoiko Sanna Marin elää elämätöntä nuoruuttaan vasta yli 30-vuotiaana pääministerinä? Siltä tuntuu.

Naisviisikko ei näy kirjassa

Toivo on tekoja on noin 250-sivuinen paksulle paperille painettu kirja, jotta se tuntuisi sivumääräänsä suuremmalta. Se on suunnattu pohjoisamerikkalaisille lukijoille, joten suomalaiselle kirjassa on paljon itsestään selviä pohjoismaisen yhteiskuntamallin ja päätöksentekoprosessien kuvauksia.

Teos on korostuneesti Sanna Marinin kirja Sanna Marinista. Viime vaalikaudella kansainvälisestikin kuuluisaksi tulleen hallitusta johtaneen naisviisikon muut naiset mainitaan siinä kerran tai pari.

Vasemmistoliiton puheenjohtajan Li Anderssonin johdolla toteutetun oppivelvollisuusuudistuksen Marin omii demarien saavutukseksi Anderssonia edes mainitsematta.

Nato-linja ärsytti vasemmalla

Toisen kerran hän mainitsee Anderssonin kertoessaan kokoon kutsumastaan eduskuntaryhmien kokouksesta maaliskuussa 2022 Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Alkuperäinen aihe oli valmiuslainsäädäntö, mutta tilaisuudessa käsiteltiin ennen muuta kireää turvallisuustilannetta.

Marin kirjoittaa Anderssonin soittaneen hänelle edellisenä päivänä hyvin vihaisena ja suorastaan huutaneen, että vasemmistoliiton eduskuntaryhmä ei osallistu mihinkään Nato-keskusteluihin.

Nato oli asia, joka hiersi Marinin ja vasemmistoliiton välejä. Marin kertoo kirjassaan, miten suorastaan järkyttyi, kun presidentti Sauli Niinistö halusi edetä jäsenyydessä eduskunnan kautta. Marin itse oli kertomansa mukaan kallistunut Naton kannalle jo vuotta aikaisemmin ja oli nyt suoraviivaisemman etenemisen kannalla.

Sirpa Puhakan aiemmin syksyllä ilmestyneessä kirjassa Vasemmistoliiton vallan vuodet kerrotaan, että Niinistön linja miellytti puoluetta paljon enemmän kuin Marinin. Sekä Li Andersson että kansanedustaja Veronika Honkasalo arvostelevat Puhakan kirjassa Marinia siitä, että asiasta ei avattu hallituksessa oikeaa keskustelua. Marinilla oli päämäärä jo päätettynä.

Sauli Niinistön maltillisempi linja antoi aikaa kypsytellä asiaa. Ilman tätä hidastetta Nato-jäsenyysprosessi olisi voinut olla vasemmistoliitolle psyykkisesti raskaampi, Anderssonin talouspoliittisena erityisavustajana toiminut Ralf Sund arvioi Puhakan kirjassa.

Todellisuudesta vieraantunut SDP

Sanna Marin käy kirjassaan läpi muutamat hallituksensa kiistat sekä omat kohunsa, jotka olivat kohtuuttomia. Nuoren naispääministerin ikäiselleen naiselle luonteva yksityiselämä oli liikaa jäykkiin tapoihin ja keski-ikäisiin miespääministereihin tottuneille politiikan toimittajille.

Viihdelehdistölle kohut olivat niiden luonteen mukaisesti suurta herkkua.

Marinin hallituskausi jää kaiken kaikkiaan pintapuolisen tarkastelun tasolle.

Ehkä kiinnostavinta kirjassa on Marinin kuvaus SDP:stä, johon hän liittyi opiskeluaikanaan. ”Meno oli tylsää, pölyistä ja todellisuudesta vieraantunutta”, hän kuvaa ensimmäistä kokoustaan.

Marinin mukaan demarit olivat jumittuneet säilyttämään asioita entisellä tolalla sen sijaan, että pyrkisivät saamaan muutosta aikaan.

Näin siis 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Sen jälkeen puolueessa käytiin Marinin mukaan hyvää ohjelma- ja uudistumistyötä, joka siivitti niukkaan vaalivoittoon vuonna 2019.

Ei mikään visionääri

Entä nyt?

Suomessa antamissaan haastatteluissa Marin otti kantaa nykymenoon sen verran, että haukkui puolueensa kuittaaman velkajarrun.

Marinin kuvaus 20 vuoden takaisesta SDP:stä vaikuttaa pätevän yllättävän hyvin myös nykyiseen. Milloin viimeksi demareilta on tullut joku aidosti yhteiskuntaa uudistava aloite? Miksi puolue on omaksunut hissuttelun ja ”vastuullisuuden” kokoomuksen määrittelemällä tavalla?

Mutta ei Marin itsekään loistanut minään visionäärinä. Vasta valittuna liikenneministerinä hän puhui kesällä 2019 nelipäiväisen työviikon eduista. Siinä se.

Uutisten tekeminen Marinin puheista oli työlästä, oli kyseessä sitten pääministerin puhe eduskunnassa tai puheenjohtajan puhe omilleen. Poikkeus oli silloin, kun hän läksytti sydämensä kyllyydestä kokoomusta eduskunnassa. Mutta muuten: eihän se sanonut mitään.

Tilanne oli sama kuin presidentti Mauno Koiviston puheista uutisoiminen 1980- ja 1990-luvulla. Puhetta tuli, mutta siinä ei ollut mitään mihin tarttua, koska kaikki ”oma” puuttui.

Pascal Engman kirjoittaa Ruotsin rikollisjengien ja asianajajien yhteispelistä veret seisauttavassa trillerissä Menestyksen hinta

 Pascal Engman: Menestyksen hinta (Bestseller). Suomentanut Pekka Marjamäki. 583 sivua, WSOY 2025.

Nyt on huimaa. Ruotsin parhaalta rikoskirjailijalta Pascal Engmanilta saatiin tänä vuonna kaksi Vanessa Frank -sarjan suomennosta. Yhteensä se tekee noin 1200 sivua sosiologisen tarkkaa analyysiä siitä, mikä Ruotsissa on pielessä, mutta kaikkea muuta kuin tieteellisen tylsästi. Engman on myös mestari pitämään hirmujännitystä yllä satojen sivujen ajan.

Engmanin kyky löytää ajankohtaisia, mutta aiemmin dekkareissa käsittelemättä jääneitä aiheita tuntuu ehtymättömältä. Tammikuussa suomennetussa Muuttuja X:ssä hän kirjoitti urheiluvedonlyönnin taustalla toimivasta rikollisuudesta. Menestyksen hinnassa Engman palaa jengirikollisuuteen, mistä on kertonut valaisevasti ennenkin. Nyt hänellä on siihen uusi kulma, korruptoituneiden asianajajien ja jengien välinen yhteispeli.

Menestyksen hinta alkaa menestyskirjailijan murhalla. Raymond Salinasilta on juuri ilmestynyt romaani Pimeän aikaan, ja jo valmisteilla seuraava teos, josta olisi tulossa todellinen pommi. Netflix maksaa huiman summan tulevan teoksen tv-oikeuksista.

Koukku on siinä, että Engman on kirjoittanut itsensä Raymond Salinasin hahmoon. Pimeään aikaan on jännitysromaani jengirikollisuudesta, jonka lähteitä löytyy sekä poliisien että oikeiden rikollisten piiristä. Seuraavaan kirjaansa Salinas on jo haastatellut Ibizalla majailevan kokaainikuningas Robert Franssonin.

Engman itse tunnetaan rikosromaaniensa hyvistä lähteistä. Kirjojen osioiden välillä olevat lainaukset hänen tekemistään haastatteluista lisäävät dokumentaarisuuden tuntua.

Menestyksen hinnan alussa Engmanin haastattelema syyttäjä kertoo kuulleensa uudenlaisesta diilistä gangsteriasianajajien ja heidän asiakkaittensa välillä.

"Eräänlaisesta provikkajärjestelmästä. Provisiota tarjoavilla asianajajilla on antaa asiakkaalle erityinen etu: jos valitset minut puolustusasianajajaksesi, saat osuuden asianajopalkkiosta. Toisin sanoen siitä, joka pulitetaan valtion pussista."

Engman siis paljastaa heti kirjansa alussa, että rikollista toimintaa rahoitetaan veronmaksajien rahoilla.

Menestyksen hinnan pääjuonessa selvitetään, mitä sellaista Raymond Salinas on saanut tietää, että hänet piti salamurhata. Pääosissa on jälleen rikoskomisario Vanessa Frank Tukholman poliisin törkeiden rikosten osastolta. Samaa juttua lähestyvät myös aiemmista osista tuttu entinen armeijan erikoisjoukkojen sotilas ja nykyinen poliisiharjoittelija Nicolas Paredes sekä potkut saanut toimittaja ja ruokalähettinä perheeltään salaa toimiva Lars Nilsson. Hänelle kova skuuppi voisi tarjota paluun Expressenin toimitukseen.

Toinen Menestyksen hinnan teema on 3D-printattujen aseiden tulo katukauppaan. Vuonna 2022 Ruotsissa ammuttiin hengiltä 62 ihmistä. Ruotsissa tehdään ampuma-asesurmia kuusi kertaa enemmän kuin Tanskassa, Norjassa ja Suomessa yhteensä, Engman vertaa. 

Printatut muoviaseet ovat halvempia ja vaikeammin jäljitettäviä kuin tavalliset. Rikollisjengit värväävät alaikäisiä lapsia tekemään murhia, mitä printattujen aseiden yleistyminen on helpottanut.

Näistä Ruotsissa polttavan ajankohtaisista aiheista Engman on luonut kiihkeästi 2-4 sivun mittaisina lukuina etenevän trillerin, johon ei suvantokohtia mahdu. Kolmen eri toimijan näkökulma pitää yllä kiihkeää tempoa ja koko ajan tihenevää jännitystä. Normitrillereistä sen erottaa tieto siitä, että Engmanin jännityskirjalla on vankka faktapohja.

Ainoa huono puoli kahden suomennoksen vuosiannoksessa on se, että Vanessa Frank -dekkareita on suomentamatta enää yksi. Niiden jälkeen hän on kirjoittanut paksuja 1990-luvulle sijoittuvia trillereitä samanlaisesta aihepiiristä entisen Expressen-kollegansa Johannes Selåkerin kanssa, mutta ainakin ensimmäinen osa Murhaajan muistolle oli kaukana Engmanin omien teosten tasosta. Joka on siis parasta, mitä Ruotsilla on tarjota rikoskirjallisuudessa.

Mahtavaa toimintaa Samuli Laihon kolmannessa Katja Mark -trillerissä Taistelukärki

Samuli Laiho: Taistelukärki. 340 sivua, Gummerus 2025.

Kata Kovanen, Henna Björk, Katja Mark.

Suomalaisten uusien toimintaromaanien päähenkilö on nainen. Tulokset ovat erinomaisia niin Matti Laineen kuin Christian Rönnbackan sarjoissa. 

Sama pätee Samuli Laihon Katja Markiin, joka on edennyt ensimmäisen kirjan nuoremmasta konstaapelista Supon vastatiedusteluun. Tehtävät kaikissa kolmessa osassa ovat kansainvälisiä. Taistelukärki liittyy suoraan Venäjän sotaan Ukrainassa.

Vauhdilla etenevässä tarinassa Espoossa asuva ex-oligarkki löytyy hirttäytyneenä autotallistaan. Tapaus paljastuu nopeasti murhaksi. Katja Mark lähetetään Berliiniin tapaamaan oligarkin leskeä ja tytärtä, ja selvittämään, mihin murha liittyy. Heti seuraa varjostusta, takaa-ajoja ja myrkkymurha venäläiseen tyyliin.

Seuraavaksi tie vie bulgarialaiseen asetehtaaseen, ja sitten Lontooseen. Siellä Katja jäljittää pimeillä markkinoilla toimivaa asekauppiasta ensimmäisestä osasta tutun CIA-agentin Misha Babinin kanssa.

Kateissa on radioaktiivista jätettä, jota voi käyttää likaisen pommin räjäyttämiseen. Mutta missä ja kuka siitä hyötyisi?

Vaarallisia tilanteita ja hienoja toimintakohtauksia. Niitä Laiho juoksuttaa jatkuvalla syötöllä. Suvantoa tuovat Katjan ja Mishan hellät kohtaukset.

Elokuvallinen meno on sellaista, että se siirtyisi luontevasti valkokankaalle, mutta suomalaiset resurssit tietäen mitään toivoa siitä ei ole. Toisiko se toisaalta mitään lisäarvoakaan? Samanlaista toimintaa suoratoistopalvelut ovat muutenkin tulvillaan, ja jännityselementti siitä, ehtivätkö sankarit estää pommin räjähdyksen, on niissä itsestäänselvyys.

Siitä on kyse myös Taistelukärjen loppuhuipennuksessa, joka tapahtuu Ukrainan maaperällä Venäjän ohjushyökkäyksen keskellä. Taistelukärki on loistoluokan toimintaviihdettä, jossa sankarit ja konnat eivät ole niin yksioikoinen juttu kuin voisi kuvitella.

Remeksen ja Soininvaaran jälkeisen trilleristipolven edustajana Samuli Laiho kuuluu kärkijoukkoon alussa mainittujen kirjailijoiden lisäksi. Ja on siellä monta muutakin. Suomalainen rikoskirjallisuus elää kultaisia vuosiaan korkean laadun ja monimuotoisuutensa ansiosta.

Yhden kylmäksi jättäneen dekkarin jälkeen Satu Rämön Hildur lumoaa jälleen

Satu Rämö: Tinna. 406 sivua, WSOY.

Suomen myydyin kirjailija Satu Rämö jyrää listoilla tänäkin vuonna. Lokakuun lopulla ilmestynyttä Tinnaa myytiin heti kymmeniä tuhansia kappaleita. Helsingin kirjastoihin sitä on ostettu 255 kappaletta ja varauksia on yli 4000.

Hildur-sarja on ollut alusta asti menestys, mutta jakanut myös mielipiteitä harvinaisen voimakkaasti. Monet lukijat ovat nähneet tarpeelliseksi ilmoittaa aiemmista osista julkisesti, että kirja jäi kesken, koska se on niin kelvoton.

Tinna on sarjan viides osa. Siinä palataan alkuperäisen trilogian lumoavaan tunnelmaan ja hyvin viritettyyn rikosjuoneen. Vuosi sitten ilmestynyt tasapaksu ja sekava Rakel pisti pelkäämään, että Rämön eväät oli syöty, kun hän kirjoitti väkisin väännetyn oloisesti jatkoa kolmiosaiselle tarinalle, joka oli oikeastaan tullut jo kerrotuksi.

Mutta heittäköön ensimmäisen kiven se, joka kieltäytyisi jatkamasta osuttuaan poikkeukselliseen kultasuoneen.

Tinna on Hildurin täti ja kasvattaja sen jälkeen, kun hänen äitinsä ja isänsä kuolivat auto-onnettomuudessa, joka ei välttämättä ollutkaan pelkkä onnettomuus. Nimikkokirjassaan sokeutunut Tinna yrittää selvittää, miksi hänen sisarensa Hulda katosi Islannista Färsaarille, jossa eli elämänsä loppuun asti.

Pää- ja sivuhenkilöiden menneisyys on polttoainetta, jolla Rämö voi pitää sarjaansa elossa vielä monen osan verran.

Hildurin menneisyyteen kytkeytyy Tinnan pääjuoni hotelliketjun valokuvaajan Paula Wolfin kuolema Islannin maaseudulla Strandirissa. Ruumis löydetään joka syksyyn kuuluvassa isossa talkooponnistuksessa lampaidenkeruussa maastosta maatalojen aitauksiin. Tapaturma vai murha, pohtivat poliisit, kun lukija tietää alusta alkaen, että alkamassa on uuden henkirikoksen tutkinta.

Ruumista tutkiessaan Hildur kuulee oudon äänen, "kuin joku olisi puhkonut neulalla reikiä taivaankanteen". Se jää soimaan hänen päähänsä sitkeänä ja kiusallisena tinnituksena.

Ääni on yksi asia, jossa Rämö vie lukijan taas Islannin kiehtovan kansanperinteen pariin ja maustaa sillä rikosromaania. Syksyiset lammastalkoot ovat islantilainen erikoispiirre. Otetaan mukaan vielä muhkeat luontokuvaukset, niin ollaan Rämön suosion ytimessä. Etevien rikostarinoiden elävöittäjänä hän hyödyntää Islantia enemmän kuin syntyperäiset islantilaiset dekkarikirjailijat. Syntyy tunne, että Hildur-kirjat ovat enemmän kuin dekkareita, ne ovat eräänlaisia matkaoppaita Islantiin ja islantilaisuuteen.

Paula Wolfin kuoleman tutkinta vie Hildurin matkalle omaan menneisyyteensä. Mieleen nousee ensimmäinen ruumis 20 vuotta sitten, kun hän oli vasta harjoittelija Reykjavikin poliisissa. Mitä enemmän Hildur muistelee ja paneutuu sen jutun asiakirjoihin, sitä varmemmalta näyttää, että sama on tapahtunut ennenkin.

Isafjördur on Tinnassa sivuosassa. Suuri osa tapahtumista sijoittuu Reykjavikiin, missä Hilduria vastassa on menneisyys toisellakin tavalla. Nuoruudenrakastettu James on palannut kaupunkiin, mikä on ilmat pihalle iskevän epämiellyttävä yllätys.

Sivuroolissa on myös sarjan toinen päähenkilö Jakob. Hän virittää Islannin ja Suomen välillä tapahtuvan huumeyhteyden tutkintaa, mistä varmasti kuullaan seuraavissa jatko-osissa enemmän.

Aineksia jatko-osille antanevat myös Hildurin sisarukset Rosa ja Björk, joka on omasta tahdostaan vankilassa rikoksesta, jota ei ole tehnyt.

Tinnan kaksi juonta etenevät islantilaisuuksien ja rikostutkinnan vuorovedolla mieltä hyväilevästi. Mitään varsinaista jännitystä ei synny, mutta ehkä Rämö ei sitä edes tavoittele. Huldan ja Paula Wolfin mysteerien ratkaisemisessa on riittävästi älyllistä jännitettä, että Tinnan parissa viihtyy.

Yhden notkahduksen jälkeen Satu Rämö palasi huipulle. Tammikuussa nähdään, miten käännösmarkkinoilla menestynyt ja menestyvä Hildur taipuu Suomen mittapuulla huippukalliiksi tv-sarjaksi.

Camilla Grebe on niin hyvä, että häneltä lukee sujuvasti huonommankin kirjan

 Camilla Grebe: Pimeyden polut (Flickorna och mörkret). Suomentanut Markus Myllyoja. 412 sivua, Gummerus 2025.

Kaksi kertaa parhaalle pohjoismaiselle dekkarille myönnettävän Lasiavain-palkinnon voittanut ruotsalainen Camilla Grebe kirjoittaa sekä omia teoksiaan että yhteisteoksia muiden kirjoittajien kanssa. Yhteistyökumppanina on ollut hänen sisarensa Åsa Träff ja viimeksi poikansa Carl-David Pärson.

Kuten palkinnoistakin voi päätellä, omillaan Grebe on kiistaton psykologisen jännityksen mestari. Teoksissa on käsitelty naisiin kohdistuvaa vihaa, tasa-arvopolitiikan kokemaa takaiskua ja niin sanottuja kunniamurhia. Kerta toisensa jälkeen Grebe on yhdistänyt ajankohtaiset teemat värisyttäviin jännitysjuoniin.

Muutaman vuoden tauon jälkeen ilmestynyt Pimeyden polut oli siis odotettu uutuus, mutta nyt Grebe on kaukana parhaastaan. Puuttuu niin psykologinen taso kuin jännityskin.

Pimeyden polut sijoittuu Keski-Ruotsiin kuvitteelliseen Storforsan kuntaan. Siellä sijaitsevaa metsäaluetta kutsutaan nimellä Pimeys, ja marraskuussahan pimeys on todella pimeää. Teinityttö Ella katosi noin vuosi sitten. Pimeydestä löytyy nuoren tytön ruumis, mutta se ei ole Ellan. Poliisi ei ole pystynyt selvittämään katoamista.

Ellan 15-vuotias siskopuoli Myra saa idean. Ehkä jotain selviäisi, jos hän tekisi kaiken juuri niin kuin Ellakin ennen katoamistaan. Myra liftaa Tukholmaan ja palaa sitten junalla kotiin. Ellakin nähtiin viimeksi nousemassa paluujunaan.

Pimeydestä löytyneen ruumiin tapausta selvittää rikospoliisi Pirjo Lundquist yhdessä paikallispoliisissa työskentelevän Kentin kanssa. Vahvistukseksi lähetetään vielä Tukholmasta Manfred, joka on Pirjon ex siltä ajalta, kun hänkin työskenteli Tukholman poliisissa.

Grebe ei ole oikein osannut päättää, mistä hän oikeastaan kirjoittaa. Pimeyden polut on välillä teini-ikäisten tyttöjen kipuilusta ja kasvamisesta kertova nuortenromaani, välillä romanttinen kertomus Pirjon ihastumisesta Kentiin.

Liftimatkalla Tukholmaan Myra kohtaa kliseisen ällöttäviä ukkoja, jotka pyrkivät hänen pöksyihinsä. Pirjon ja Kentin keskinäinen vetovoima on niin vahva, ettei Manfred voi olla huomaamatta sitä. Aloitetta kumpikaan yksinhuoltaja ei kuitenkaan saa tehdyksi.

Jännitys loistaa poissaolollaan väistämättömään loppuhuipennukseen asti. Se tapahtuu tietenkin Pimeydessä. Murhaaja on kieltämättä yllätys, mutta Grebe ei pysty luomaan mitään oikeaa motiivia hänen teoilleen. Päässä oli vain pimahtanut.

Huonommalta kirjoittajalta Pimeyden polkujen lukeminen olisi jäänyt kesken. Camilla Grebe on niin taitava, että se ei tullut mieleenkään. Osin siksi, että häneltä odottaa loppuun asti nousua omalle parhaalle tasolleen. Osin taas siksi, että huonompikin Grebe on riittävän hyvä, että sen haluaa kaikesta huolimatta lukea kokonaan.

Petja Lähde parantaa kirja kirjalta

 

Petja Lähde: Kolme kärkeä. 300 sivua, Gummerus 2025.

Näyttelijä ja käsikirjoittaja Petja Lähde ylsi vuosi sitten Suomen dekkariseuran Johtolanka-palkinnon ehdokkaaksi toisella teoksellaan Kaksi astetta. Siinä ilmastokriisiä vähättelevät isokenkäiset saivat maistaa sitä, mitä olivat vähätelleet.

Sarjan aloittanut Yksi neljästä esitteli viittäkymppiä lähentelevän Terhi Nuoran, joka kantoi menneisyyden painolastia. Hänen kotiinsa tietokoneiden pariin sulkeutunut poikansa Taneli oli saanut alkunsa Terhin raiskauksesta. Terhi väitti pojan syntyneen keinohedelmöityksen kautta.

Sarjan kolmas osa Kolme kärkeä tuntuu muuten itsenäisiä dekkareita yhdistävän tarinalinjan päätepisteeltä. Terhin parikymmentä vuotta sitten raiskannut rikoskomisario Tapio Keinänen on joutunut eromaan ministerin paikalta, koska nimetön tietovuotaja on paljastanut hänen ottaneen lahjuksia ja olleen läheisessä suhteessa rikollisjärjestöön. Vuotaja on Terhi Nuora.

Taneli puolestaan on selvittänyt isänsä henkilöllisyyden ja hänkin hakee kostoa.

Kolme kirjaa läpäisevä juoni on komeaa perhedraamaa, joka saa Kolmessa kärjessä arvoisensa lopun. Itsensä kuntoon laittaneen Tanelin tapa kostaa on mojova ja juuri oikein Tapio Keinäsen kaltaiselle itsekeskeiselle paskiaiselle.

Miehistä ja heidän pojistaan kertoo myös Kolmen kärjen varsinainen oma tarina. Marjaniemen rantaan ajautuu nuoren miehen ruumis. Tutkimuksissa paljastuu, että häntä on pidetty nälässä ja raiskattu peräsuoleen. Kuollut Tatu Kanerva on kotoisin Jyväskylästä, mutta muuttanut Helsinkiin, koska ei tullut toimeen isänsä kanssa. Hän on ollut sosiaalisesti sulkeutunut kotiinsa pelejä pelaamaan jumittunut ylipainoinen nuori mies, joka katosi pari kuukautta aikaisemmin.

Samanlaisia katoamisia paljastuu lisää. Jokaisen taustalta paljastuu ankara perinteisiä arvoja kannattava isä, joka on pettynyt, kun poika ei vastaa hänen odotuksiaan.

Terhin tiimi saa vahvistuksekseen seksuaalirikostutkija Jouni Tawastin, joka oli ottamassa kiinni nuoria miehiä raiskanneen Janne Mäen. Mäki on ollut kymmenen vuotta vankilassa, mutta voisiko hänellä olla jäljittelijä? Ja miksi Janne Tawast itse käyttäytyy niin omituisesti?

Kolmen kärjen pääjuoni ja kolmen teoksen läpäisevä pitkä juoni vuorottelevat mallikkaasti koko ajan parantaneen Petja Lähteen otteissa. Tunnelma tiivistyy, eikä herkeä hetkeksikään, kun tapahtumat etenevät kahdella raiteella.

Lopussa räjähtää kunnolla, molemmissa tarinalinjoissa. Kadonneiden nuorten miesten arvoitukseen Petja Lähde on keksinyt todella omaperäisen idean. Terhin, Tanelin ja Tapion viimein kohdatessa asetelma huipentuu kolkon komeasti.

Terhi Nuora erottuu edukseen dekkarien päähenkilönä. Viittäkymppiä lähenevä empaattinen nainen janoaa kosketusta, mutta ei oikein osaa ottaa läheisyyttä vastaan, kun sitä on tarjolla. Työssään hän on pätevä, looginen ja varma. Ammatillinen suhde työpari Jari Hirvoseen on mutkaton ja hyvä.

On kiinnostavaa nähdä, jatkuuko Terhi Nuoran tarina vai keksiikö Lähde seuraavaksi jotain uutta.

Aamos Hongan vuoden toinen turvallisuuspoliittinen trilleri hyytää toden ja painajaismaisen mahdollisen rajapinnalla

 

Aamos Honka: Viides artikla. 510 sivua, Gummerus 2025.

Vuoden paras poliittinen trilleri taisi ilmestyi heti vuoden ensimmäisenä päivänä. Aamos Hongan Punaista verkkoa ei ole ohittanut kukaan, kun kirjasyksyn kuumin sesonki alkaa olla ohi. Mutta ehkä sen tekee Honka itse vuoden toisella trillerillään Viides artikla, joka ilmestyi lokakuun puolivälin jälkeen.

Aamos Honka on nimimerkki, koska kirjoittaja toimii itse tiedustelualalla. Leipätyö näkyy kirjoissa. Ne vakuuttavat asiantuntemuksellaan. Punaisessa verkossa hän kirjoitti väristyksiä aiheuttavalla tavalla Kiinan luomasta uhkasta läntisille demokratioille. Viidennen artiklan aihe on perinteisemmin Venäjä, mutta siinäkin Honka nousee täysin omalle tasolleen.

Ei ole juonipaljastus, että Honka kuvailee, millä lailla Venäjä voisi haastaa ja testata Nato-maita siitä, ovatko ne oikeasti valmiita tukemaan toisiaan, jos yhtä vastaan hyökätään. Siis aktivoimaan sen teoksen nimen mukaisen viidennen artiklan.

Hongan kuvittelemassa operaatiossa venäläiset erikoisjoukot nousevat maihin Skotlannissa ja murhaavat Royal Apex Banking Groupin hallituksen puheenjohtajan. Pian koko Britannian finanssijärjestelmä uhkaa halvaantua. Valko-Venäjällä on raskasta sotilaallista toimintaa samaan aikaan, kun pakolaisia kuljetetaan busseilla kohti Liettuan rajaa. Venäjän laivaston sotaharjoituksessa Itämerellä pääsee karkuun miinoja, jotka rajoittavat liikkumista alueella. Yhdysvalloissa tilanne kärjistyy niin, että maa on sisällissodan partaalla.

Hongan skenaario toimii niin hyytävästi, koska lukijan mielessä hänen kuvittelemansa ja kuvaamansa tapahtumat sekoittuvat päivän oikeisiin uutisiin. Aivan kuin Punainen verkko, myös Viides artikla voisi olla totta. Osa siitä onkin, tilanne, jota kohti Yhdysvallat voi olla ajautumassa, ja pakolaisten käyttö hybridiaseena, mistä Suomessakin on kokemusta. Samoin Venäjän uhkailu ydinaseilla Ukrainan sodan aikana. Lopulta tapahtumat huipentuvat Savukoskella tavalla, joka on koettu lähimenneisyydessä.

Teoksen toimijat eivät luonnollisestikaan tiedä edellä mainittua kokonaisuutta. He joutuvat ottamaan huomioon, että venäläinen harhauttaa aina, myös silloin kun ei tee harhautusta, mikä on kuulemma suomalaisten sotilaiden lentävä lause. Mutta muutakaan ei voi kuin varautua pahimpaan.

Hongan ensimmäisestä kirjasta tutuista henkilöistä Janne Peura on nyt puolustusasiamies Washingtonissa. Supon etsivä Tiina Mäkelä lähetetään ensin Valko-Venäjälle selvittämään, mitä maassa on meneillään. Sen jälkeen vuorossa on Lappi, jossa venäläiset kuljettavat salaperäistä lastia kohti erämaata.

Toimisiko Naton viides artikla tositilanteessa? Hongan näkemys on pessimistinen, mutta hänen taustansa takia ehkä realistinen. Venäjällä on keinot saattaa länsi sellaiseen sekasortoon, että jokainen joutuu huolehtimaan itsestään. Loppusanoissaan hän tosin kertoo uskovansa, että Naton yhtenäisyys pitää, mutta niitä edeltävien 500 sivun aikana Honka kertoo monta syytä sille, miksi se ei pidä.

Trilleritaivaalle syttyi uusi tähti, kirjoitin vuoden ensimmäisenä päivänä. Nyt näyttää siltä, että siellä loistaa pysyvä tähti. Tuhat sivua armottoman todenmakuista jännitystä saman vuoden sisällä todistaa, ettei esikoisteoksen onnistuminen ollut sattumaa. Aamos Hongalla on edellytykset olla alansa ykkönen pitkään tästä eteenpäin.

Tapani Bagge lähettää yksityisetsivä Mujusen pitkälle tauolle, mutta eläkekin voisi olla paikallaan

 

Tapani Bagge: Lyijynharmaa taivas. 241 sivua, CrimeTime 2025.

Yksityisetsivä Väinö Mujunen saapuu uuden vaimonsa Orvokin kanssa Rovaniemelle vuoden 1956 toisena päivänä. Alkamassa on yhdistetty työ- ja häämatka. Heti ensimmäisessä luvussa haulikkomies on heitä vastassa hotelli Pohjanhovin parkkipaikalla. Suunnitelmat menevät uusiksi.

Tapani Baggen värisarjan kymmenes osa Lyijynharmaa taivas alkaa baggemaisen vauhdikkaasti. 160 kirjaa julkaissut dekkariveteraani osaa tämän.

Mujunen on kymmenessä osassa kulkenut 1930-luvun lopun Etsivän keskuspoliisin / Valpon leivistä yksityisetsiväksi, jonka jutut sivuavat kulloisenkin ajankohdan todellisia tapahtumia. Uusimmassa osassa lähestetytään vuoden 1956 presidentinvaaleja, joihin Urho Kekkosen vastustajat ovat varautuneet jopa tappolistoilla, koska isänmaa on vaarassa.

Sisäministeri Kekkosen hengen Mujunen pelasti jo sarjan avanneessa Valkoisessa hehkussa vuonna 1938.

Baggen värisarja on ollut yllättävän epätasainen. Osa kirjoista on huippuluokan rikosviihdettä, mutta sitten on tullut jähmeä tai sekava osa.

Kekkosen ja vuoden 1956 vaalien ympärille on mahdollista punoa mehevä salaliittojuoni kansainvälisine agentteineen. Sen osoitti muutaman vuoden takainen tv-sarja Nyrkki. 

Bagge ei saa aiheesta läheskään samaa irti Lyijynharmaassa taivaassa. Se on sekava teos, jossa salaliitto on sivuosassa ja osoittautuu lopulta hörhöilyksi. "Koko jutusta tuntui puuttuvan punainen lanka", hän pistää Mujusen miettimään, ja se pätee itse teokseenkin.

Hyvät ainekset kommunismia ja Kekkosta vastustavasta "teollisuuspamppujen ja pankinjohtajien Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki- lafkasta" ja SDP:n entisen puoluesihteerin Veikko Puskalan putiikista ovat vajaakäytöllä. Sivumäärältään vähäinen teos haarautuu moniaalle, mutta ei mihinkään kunnolla. On Vanhan kirkon puistoon sijoittuvaa huumekauppaa ja 1920-luvun Läskikapinaa, jossa Neuvosto-Venäjältä tulleet punaupseerit yrittivät käynnistää vallankumouksen Lapissa.

Ei auta edes se, että Lyijynharmaassa taivaassa käydään Suomen dekkarihistorian todennäköisesti ensimmäinen takaa-ajo potkukelkoilla.

Bagge kertoi maanantaina kirjansa ilmestymispäivänä, että Mujunen menee nyt useamman vuoden tauolle. Seuraavaksi hän kirjoittaa rikosromaanitrilogian. Mujunen palaa kuvioihin vuonna 2029, jolloin siirrytään taas ajassa kaksi vuotta eteenpäin vuoteen 1958.

Jos Bagge haluaa välttämättä palata trilogiansa jälkeen vanhoihin aiheisiinsa, niin minulla olisi pitkäaikaisena lukijana parempi ehdotus. Enemmän kiinnostaisi, mitä Hämeen hurjille nykyään kuuluu. Poliisi-Leilan ja pikkukonna Allun seikkailut eivät ole koskaan pettäneet. Vieläkö he ovat yhdessä? 

Merirosvot riehuvat Itämerellä ja haaveet kaatuvat hirmuvireessä olevan Tuomas Liusin seikkailujännärissä Rikottu rintama

 Tuomas Lius: Rikottu rintama. 637 sivua, CrimeTime 2025.

Sivumäärä kasvaa, vitsit vähenevät ja laatu nousee suomalaisen seikkailujännityksen kaikkien aikojen huipulle. Liperin huumorimies Tuomas Lius on löytänyt hyvän tasapainon huonoille vitseille, kekseliäälle jännitykselle ja elokuvallisille toimintakohtauksille parissa viime teoksessaan. 

Etsivätoimisto Haka -sarjan seitsemäs osa Rikottu rintama yllättää lisäksi syvemmällä tasolla. Suomeen Ukrainasta palanneen vapaaehtoistaistelija Eeron epätoivoinen rakkaustarina ukrainalaissyntyisen Anastasiaan kanssa riipaisee. Sitä huutaa yhdessä kohtauksessa mielessään, että älä ammu. Älä pilaa tulevaisuuttasi, sillä kaikesta huolimatta sinulla on mahdollisuus siihen.

Liusin edelliset jännärit olivat alle 600-sivuisia. Nyt sivuja on 637. Yksikään niistä ei ole liikaa. Kirjan maailmasta ei tahtoisi erota. Niin huiman jutun kimpussa etsiväkaksikko Julia Noussair ja Marko Pippurinen on.

Liusin kirjoista paistaa läpi, että hän rakastaa seikkailujuttuja ja etenkin 1980-luvun populaarikulttuuria. Molempia on Rikotussa rintamassakin.

Ukrainassa sotineet suomalaistaistelijat eivät oikein saa siviilielämästä kiinni. Tarinan pääpahis on muodostanut heistä nykyajan merirosvoja. He kaappaavat jo kerran ryöstettyjä arvolasteja Itämerellä, ikoneja, joiden perään kukaan ei huutele. Veljeskuntaa kutsutaan Vitaaliveljiksi kuten Itämerellä 1300- ja 1400-luvun vaihteessa toimineita oikeita kaappareitakin.

Nyt tähtäimessä on vielä jotain suurempaa. Oikea natsiaarre, jonka saamiseksi on tehtävä arvokuljetusryöstö jossain Hangon tienoilla.

Julia Noussair ja Marko Pippurinen ovat jo valmiiksi paikalla merirosvouksen takia. Epäsovinnaisilla otteillaan he pääsevät tekeillä olevan ryöstön jäljille, mutta poliisi on saamaton.

Pettureita on joka puolella.

Tuomas Lius kirjoittaa henkeä salpaavan upeita toimintakohtauksia. Arvokuljetusryöstön toteutus on vain yksi niistä. Välillä tapellaan henkensä edestä kämäisessä leikkipuistossa, lopussa Hangon sataman konttinosturin laella ja merellä kiitävässä purjeveneessä.

Loppuhuipennuksen aluksi kolme miestä tähtää toisiaan pistooleilla. Ollaan kuin hongkongilaisen toimintaelokuvan mestariohjaajan John Woon 1980-luvun elokuvissa. Pistooli kummassakin kädessä sylkee luoteja, yksi hyppää sivuun ja ampuu liukuessaan, kyyhkyset nousevat ilmaan.

Liusin kieli on hioutunut kirja kirjalta. Rikotussa rintamassa se rullaa tarinaa koko ajan eteenpäin vievänä ja dynaamisena. Välistä löytyy tosi hienoja ilmauksia, kuten tämä edesmenneistä sukupolvista: "Seinillä oli valokuvia menneen loiston päivistä, iltapuvuissa hymyilevistä ihmisistä, jotka olivat aikoja sitten liunneet tuuleen jättäen jälkeensä vain kehyksiin suljetun varjon siitä, mitä oli kerran ollut."

Huumoria Lius ei ole kokonaan unohtanut. Kun sitä on, se on oikein makoisaa pieruhuumoria. Kyllä nauratti, oikeasti. Mutta sitä ei ole enää liikaa. Siinä on se ero, miksi Etsivätoimisto Haka on nyt Suomen rikosviihteen timanttiluokkaa.

Menoa ja remellystä riittää niin kuin pitääkin, mutta Rikotun rintaman perusvire on haikea. Se on haikea siksi, että rikkinäiset Eero ja Anastasiia voisivat luoda yhdessä jotain kestävää, mutta jännitystarinoiden lainalaisuuksien mukaan haaveet on tehty särjettäviksi.

Rikottu rintama on niin kova ja niin monesta erilaisesta elementistä koostuva nautinnollinen paketti, että johan on kumma, jos Tuomas Lius ei ala herättää laajempaa huomiota ja palkintoraatien suosiota. Meneillään on loistava kotimainen dekkarivuosi. Rikottu rintama sijoittuu ainakin sen kärkipäähän, ehkä jopa terävimpään kärkeen.

Jaakko Laakso vaikenee muistelmissaan taistolaisuudesta, koska "se ei kiinnosta enää"

Jaakko Laakso: Punainen takapiru. 416 sivua, Docendo 2025.

 Entinen taistolaisvaikuttaja ja vasemmistoliiton pitkäaikainen kansanedustaja Jaakko Laakso tietää, että moni pettyy hänen muistelmateokseensa Punainen takapiru. Kirja liittyy siihen pitkään jatkumoon, jossa entiset taistolaiset vaikenevat kokemuksistaan vähemmistökommunistien toiminnassa.

Tätä ennen tänä vuonna vaikenemisen kulttuuria ovat harjoittaneet levytuottaja Atte Blom Elina Saksalan kirjoittamassa elämäkerrassa alkusyksyllä ja monet taistolaislauluklassikot runoillut Aulikki Oksanen talvella ilmestyneessä elämäkerrassaan Hyppy syreenien tuleen, jonka kirjoitti Helena Ruuska.

Jaakko Laakso perustelee teoksen jälkisanoissa omaa vaikenemistaan sillä, että arkistomateriaalia kyllä riittäisi, mutta ne kokemukset ”jaksavat kiinnostaa tätä nykyä harvoja”.

Joten hän kirjoittaa vuosien 1981–1982 presidenttipelistä ja Ahti Karjalaisesta, SKP:n puheenjohtajan Aarne Saarisen pyrinnöistä presidenttiehdokkaaksi vuoden 1982 vaaleissa ja puolustusvaliokunnan kohulausunnosta vuonna 1994.

Nekö sitten jaksavat kiinnostaa tätä nykyä?

Toki paljosta muustakin hän kirjoittaa. Laakso tuntuu olleen aina siellä missä tapahtuu – sekä kotimaassa että ulkomailla. Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen vasemmistoryhmän kymmenvuotinen puheenjohtajuus vei hänet moneen kuumaan paikkaan ja tutustutti maanosan poliitikkoihin laidasta laitaan.

Siitä pääsin kerran itsekin nauttimaan. Olin osa suomalaista toimittajaryhmää, joka oli Strasbourgissa seuraamassa Euroopan neuvoston tavallista tärkeämpää istuntoa. Asialistalla oli äänestys Venäjän hyväksymisestä neuvoston jäseneksi. Olimme europarlamentin jättirakennuksessa hoomoilasina, koska emme tienneet yhtään, kuka on kuka.

Jaakko Laakso pelasti tilanteen. Hän toi haastateltaviksemme eri poliittisten ryhmien keskeisiä vaikuttajia ja tuntui olevan jokaisen kanssa kuin kala vedessä.

Vuoden 1968 ylioppilaat avainroolissa

Muistelmiensa mukaan Laakso oli ensimmäinen suomalainen, joka sai tietää, että Turkki aikoo vastustaa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä. Ja hän oli myös ainoa Tamminiemen sisäpiirin ulkopuolinen, joka tiesi, ettei presidentti Urho Kekkonen pysty jatkamaan presidenttinä vuonna 1981. Tämän tiedon hän sai neuvostosuhteidensa kautta.

Lisäksi oikeastaan Laakso oli Tarja Halosen presidenttiehdokkuuden varhaisin takapiru.

Silti on lähes rikollista, joka tapauksessa täysin käsittämätöntä, että Jaakko Laakso jättää taistolaisuuden muistelmiensa ulkopuolelle. Hän oli liikkeen keskeisiä ja loistavana puhujana sekä Tiedonantajan toimittajana vaikutusvaltaisimpia toimijoita. Hän jos kuka tietää, mitä tapahtui ja miksi.

Kun Laakso itse vaikenee, täytyy lainata hieman poliittisen historian professorin Kimmo Rentolan vuonna 1990 julkaisemaa erinomaista artikkelia Kevään 1968 isänmaan toivot nuortaistolaisuudesta.

Rentolan mukaan taistolaisuuden synnyssä keskeisiä olivat vuoden 1968 ylioppilaat. Laakso oli yksi heistä.

”Nimenomaan vuoden 1968 tulokkaat olivat se kriittinen massa, joka tarvittiin 60-luvun ihanteista luopumiseen ja uuden aatteen läpimurtoon”, Rentola kirjoitti.

Taistolaisen nuorisoliikkeen ja sen Toveri-nimisen lehden perusti ”ratavarren ryhmä”, johon kuuluivat Aku Alanen (Järvenpään yhteiskoulu), Jaakko Laakso (Keravan yhteiskoulu) ja Alpo Halonen (Lahden lyseo).

Kyllä tämä ja sen jälkeiset vaiheet vähän kiinnostaisivat tänäänkin. Etenkin verrattuna siihen, että Laakso käsittelee muistelmissaan menneiden vuosikymmenten tapahtumia paitsi Euroopan neuvoston kokemustensa, myös puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajuutensa kautta. Mutta myöhemmästäkin vasemmistopolitiikasta hän vaikenee.

Muistelmissa kerrotut nimet ja tapahtumat ovat tuttuja enää politiikan veteraaniharrastajille.

Olisi ollut kiinnostavaa tietää myös, miksi politiikalle kaikkensa yli 40 vuotta antanut Laakso katosi kokonaan kuvasta jäätyään pois eduskunnasta vuoden 2011 vaalien jälkeen. Hän on vasta hiljattain aktivoitunut uudelleen, nyt kirjoittamaan putinistien perustaman Naapuriseuran lehteen. Mutta kirjassa Laakso ei käsittele myöskään Venäjän Ukrainassa käymää sotaa, ei puoleen eikä toiseen.

Suomi hivutettiin Natoon

Punaisen takapirun jonkinlaisen punaisen langan muodostaa Suomen pitkä hivuttaminen Natoon, niin kuin Laakso asian koki, kokee ja tulkitsee tapahtumia. Tässä muistelmien pääkonna on entinen pääministeri Paavo Lipponen, joka kiisti asian keväällä ilmestyneissä muistelmissaan Valtionhoitaja.

Laakson mukaan hivuttaminen alkoi vuonna 1997, kun Yhdysvallat tarjosi Suomelle Nato-jäsenyyttä Lipposen ensimmäisellä pääministerikaudella. Suomi oli silloin alkanut valmistella isäntämaasopimusta Naton kanssa. Jäsenyyden kannalla olivat myös presidentti Martti Ahtisaari ja Puolustusvoimien uusi komentaja Juhani Kaskeala.

Edelletykset Natoon liittymiselle eivät kuitenkaan toteutuneet. Kansa vastusti, ja niin vastusti myös presidentiksi vuonna 2000 valittu Tarja Halonen.

Isäntämaasopimus vietiin läpi vasta vuonna 2014 presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Alexander Stubbin johdolla.

Laakson mukaan Nato-jäsenyyden toteutumista kaavailtiin joissain piireissä vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen. Tämän hänelle vahvisti Tarja Halonen vuoden 2003 kesällä. ”Joku porukka oli jo sopinut Suomen Nato-jäsenyydestä”, Halonen oli kertonut Laaksolle Kultarannassa.

Lipponen Washingtonissa, vain Laakso tajusi

Lipponen oli pohjustanut asiaa Yhdysvaltain vierailulla marraskuussa 2002. Yhdysvallat valmistautui silloin täyttä päätä hyökkäämään seuraavan vuoden alussa Irakiin.

Vuoden 2003 vaalit ratkesivat kuitenkin siihen, mitä Lipponen oli mennyt lupaamaan presidentti George W. Bushille. Keskusta nousi täpärästi suurimmaksi puolueeksi, kun puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki nosti vaalikeskusteluissa esiin Lipposen lupaukset Suomen liittymisestä Yhdysvaltain johtamaan liittoumaan ja ristiriidan siitä, mitä oli puhuttu ja mitä siitä kerrottiin julkisuuteen.

Mutta todellinen keskustan vaalivoiton takapiru oli luonnollisesti Jaakko Laakso. Hän oli ainoa poliitikko, joka tiesi, että Washingtonissa oli puhuttu muuta kuin mitä julkisuuteen kerrottiin, ja tajusi asian poliittisen merkityksen. Nostaessaan Washingtonin keskustelut julkisuuteen Laakso tarjoili keskustalle vaalivoiton ja Jäätteenmäelle pääministeriyden avaimet käteen.

Sitä seurasi Laakson mukaan Lipposen kosto: hänet pudotettiin pois Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnasta ex-pääministerin määräyksestä.

Mitä Nato-jäsenyyteen tulee, se toteutui vasta vuonna 2022. Laakson tulkinnan mukaan ”tekosyynä käytettiin Venäjän hyökkäystä Ukrainaan”.

Henkilö katoaa muistelmissa

Laakso kuvaa muistelmissaan ylätason tapahtumia ja henkilöitä menneiltä vuosikymmeniltä. Vähäistä inhimillistä puolta edustavat kokemukset Moskovan puoluekoulussa 1970-luvun lopulla ja puhujamestaruus Äidinkielenopettajien liiton tilaisuudessa Lappeenrannassa kesällä 1984.

Pian sen jälkeen Yleisradio järjesti puhekilpailun Laakson ja konkaripoliitikko Johannes Virolaisen välille, koska ennakkosuosikki Virolainen oli estynyt osallistumaan Lappeenrannan kilpailuun.

Laakso voitti senkin.

Kokoomuksen Ilkka Kanervan kanssa Laakso teki yhteistyötä 55 vuotta. Siitäkin hän kertoo vain poliittisen pelin kautta. Tämä harvinainen äärivasemmistolaisen ja kokoomuslaisen yhteistyö ja ystävyys olisi ansainnut tulla valotetuksi muutenkin.

Mutta se on kuvaavaa koko Punaiselle takapirulle: muistelmateos kuvaa politiikkaa, juonitteluja ja henkilöitä, mutta läsnäolon tuntu ja lämmin kosketus puuttuvat.

Ex-poliitikko ja muistelmakirjailija Jaakko Laakso ulkoistaa itsensä kaikkialla häärääväksi poliittinen toimija Jaakko Laaksoksi, joka on tavannut tärkeitä henkilöitä ja ollut aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun on elänyt kymmeniä vuosia politiikkaa, on pakosta kokenut iloa, surua, vihaa, pettymyksiä, onnistumisen euforiaa ja tappion karvasta kalkkia.

Tämän inhimillisen puolen Laakso on taistolaisuuden lisäksi halunnut aktiivisesti unohtaa. Lopputulos on hyvältä kirjoittajalta puiseva.

Viisi syytä sille, miksi oikeistovalta jyllää nyt kerrotaan vuoden parhaassa politiikka-kirjassa Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu

 Teemu Luukka: Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu. 395 sivua, Otava 2025.

Suomessa on oikeistolaisin hallitus sitten 1930-luvun. Kokoomuksen johdolla se toteuttaa kaiken, mitä elinkeinoelämä on osannut pyytää, ja perussuomalaiset taas saavat ne maahanmuuttopolitiikan kiristykset ja maahanmuuttajien elämän hankaloittamiset, jotka olivat puolueen tavoite.

Miten tämä on mahdollista?

Helsingin Sanomien entinen pitkäaikainen politiikan toimittaja Teemu Luukka esittää perustellun ja kiihkottoman näkemyksensä vuoden parhaassa politiikka-kirjassa Petteri Orpo ja oikeistovallan paluu. Se sisältää jonkin verran uutta tietoa viime vuosien poliittisista tapahtumista sekä hallituspuolueiden puheenjohtajien pienoishenkilökuvat. Parhaimmillaan kirja on sen viimeisessä osassa, joka kertoo oikeistovallan synnyn syyt kirjoittajan näkemyksen mukaan.

Luukan mukaan syitä on viisi: perussuomalaisten nousun myötä tapahtunut protestiäänien kanavoituminen vasemmiston sijaan oikealle ja puolueen oma oikeistolaistuminen Timo Soinin jälkeen, oikeiston oma oikeistolaistuminen, talouspuheen hallitseva asema yhteiskunnallisessa keskustelussa, SDP:n toissa vaalikaudella tapahtunut käänne vasemmalle ja ay-liikkeen voimien hiipuminen.

1. Perussuomalaisten nousu

Luukan mukaan perussuomalaiset on muuttanut Suomen politiikkaa enemmän kuin kukaan muu 2000-luvulla. Puolueen nousu on keskeinen syy sille, että Petteri Orpo pystyi muodostamaan kokoomuslaista politiikkaa toteuttavan hallituksen.

Aiemmin maailmaan pettyneiden ääniä olisi kanavoitunut vasemmistolle, nyt ne ovat menneet oikeistolaiselle perussuomalaisille. Perussuomalaisten nousu on heikentänyt muita puolueita, mutta ei kokoomusta. 

Kokoomus on pitänyt kannattajansa myös siksi, että se kiristi maahanmuuttopolitiikkaansa jo viime vaalikaudella perussuomalaisten paineessa.

Siemen oikeistovallalle kylvettiin Luukan mukaan Jyväskylässä kesäkuussa 2017, jolloin perussuomalaisten koko puoluejohto siirtyi Jussi Halla-ahon ja halla-aholaisten käsiin. Puolue oli Soinin aikana jonkinlainen kristillis-sosiaalinen liike, "työväenpuolue ilman sosialismia". Uuden ja nykyisen puoluejohdon aikana siitä tuli talousoikeistolainen.

Petteri Orpo oli heittämässä perussuomalaisia ulos Juha Sipilän hallituksesta heti Halla-ahon valinnan jälkeen perustellen tätä arvopohjalla. Luukan kirjassa Orpo sanoo, että nyt hallitusyhteistyö oli mahdollista, koska puolue on muuttunut.

Ainoa todellinen muutos on, että perussuomalaiset ei tavoittele eroa EU:sta ainakaan nyt. Sen sijaan maahanmuuttokriittisyys on ehkä tiivistynyt lisää puolueen ydinsanomaksi, se vähättelee kaikista muista puolueista poiketen rasismia, ei pidä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien edistämistä tavoiteltavana, eivätkä sen jäsenet eivät luota mediaan tai tutkittuun tietoon.

Vuoden 2023 eduskuntavaalitutkimuksen perusteella perussuomalaiset on puolueena yhtä oikeistolainen kuin kokoomus, mutta sen äänestäjät ovat vähemmän oikeistolaisia kuin kokoomuksen.

Luukan kirjassa puheenjohtaja Riikka Purra sanoo perussuomalaisten olevan selkeästi oikeistolainen puolue siinä, miten se korostaa yksilön vastuuta yhteiskunnassa.

Kesän 2017 väärä arvopohja ei estänyt Orpoa lähestymästä Halla-ahoa jo keväällä 2019 yhteisen hallituksen muodostamisen merkeissä. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne kävi kirjan mukaan alustavia keskusteluja Orpon kanssa, mutta samaan aikaan Orpo tunnusteli hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa siltä varalta, että Rinteen yritys epäonnistuu.

"Hiukan maireissa yhteydenotoissa vakuuteltiin, että ne arvopohja-asiat, joista puhuttiin 2017, olivat silloin ja nyt on nyt", Halla-aho kertoi omassa elämäkerrassaan.

2. Oikeistolaiset ovat entistä enemmän oikealla

Toinen syy oikeistovaltaan on oikeistolaisten oma muutos. Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn arvo- ja asennetutkimuksissa näkyy, että suomalaiset ovat siirtyneet kymmenessä vuodessa poliittisesta keskustasta oikealle, mutta vasemmistoon itsensä sijoittavien osuus on pysynyt ennallaan.

Muutos on tapahtunut myös oikeiston sisällä. Maltilliseksi itseään kutsuvien määrä väheni, vahvojen oikeistolaisten määrä kasvoi. Tänä vuonna tehdyssä kyselyssä 23 prosenttia suomalaisista sijoitti itsensä oikeistolaidan äärimmäiseen kolmannekseen, vuonna 2013 heitä oli vain 13 prosenttia.

Vasemmistossa vastaavaa siirtymää äärilaidalle ei ole tapahtunut.

3. Talouspuheen ylivalta

Vuonna 2018 suomalaisten suurin huoli oli ilmastonmuutos. 2023 se oli siirtynyt talouteen, nuorten väkivaltaan ja hybridivaikuttamiseen. Talous- ja turvallisuuspuhe suosivat oikeistoa. Venäjän hyökkäyssota lisäsi sitä entisestään.

EVAn tutkimuksen mukaan kansalaiset luottivat velan hoidossa eniten kokoomukseen ja rikollisuuden torjumisessa perussuomalaisiin.

Saman tutkimuksen mukaan kansalaiset pitivät vähiten tärkeinä vasemmistolle ja vihreille tärkeitä aiheita, kuten kehitysyhteistyö, vähemmistöjen asema, maahanmuuton edistäminen ja sosiaaliturvan korottaminen. Vuoden 2018 huoli ilmastomuutoksesta oli sekin hiipunut talouden ja turvallisuuden taakse.

Taloudessa erottuu Nokian romahdus. Vuonna 2000 Nokia vastasi yksin noin puolesta Suomen talouskasvusta ja 20 prosentista viennistä. Se ja vuoden 2008 finanssikriisi on johtanut jatkuvaan kurjuuteen ja leikkauskierteeseen, joka katkesi vain neljäksi vuodeksi viime vaalikaudella.

Kokoomuksen kannatus ei ole ainoana puolueena kärsinyt julkisten menojen leikkauksista, jotka alkoivat vuonna 1991.

4. Antti Rinteen nousu SDP:n johtoon

SDP:n puheenjohtajaksi valittiin ay-demari Antti Rinne toukokuussa 2014. Voitto oli täpärä. Jutta Urpilainen joutui väistymään vain 14 äänen tappiolla.

Rinteen valinta siirsi SDP:n vasemmalle ja katkaisi pitkään jatkuneen yhteistyön kokoomuksen kanssa, mikä pohjusti tietä oikeistohallitukselle.

Urpilaisen kohtaloksi muodostui, että hänet koettiin oikeistolaiseksi. Hänen toimiessaan valtiovarainministerinä Suomeen iskivät finanssikriisi, eurokriisin jälkeinen matalasuhdanne sekä Nokian ja metsäteollisuuden tuottavuuden romahdus. Laadittiin pelastuspaketti ja tehtiin leikkauksia.

 Urpilainen sanoo kirjassa, että valtiontaloudesta huolehtiminen leimataan oikeistolaisuudeksi, vaikka se ei ole sitä.

Kokoomuksen ja SDP:n välit kiristyivät myös henkilösuhteiden takia. Se muutti kirjan mukaan Orpon suhtautumisen demareihin.

5. Ay-liike menetti mahtiasemansa

Viides ja viimeinen syy nykyiseen oikeistovaltaan on ay-liikkeen aseman heikentyminen elinkeinoelämän pitkän hivutuksen tuloksena.

Se alkoi marraskuussa 2015 Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n ilmoittaessa, ettei se tee enää keskitettyjä tupo-sopimuksia, jotka olivat olleet neuvottelujärjestelmän kivijalka 1960-luvun lopusta lähtien. EK:n tavoitteena oli viedä työehtosopimukset yritystasolle.

Sen jälkeen tehtiin kuitenkin vielä yksi tupo: Sipilän hallituksen kiky, jolla työnantajien maksutaakkaa sosiaaliturvamaksuissa kevennettiin ensimmäisen neljän vuoden aikana kuusi miljardia euroa.

Yksi kiky-neuvottelijoista oli Petteri Orpo. Luukan kirjan mukaan hän oppi silloin, että jos haluaa saada kokoomuksen tavoittelemia muutoksia läpi, sananvaltaa ay-liikkeelle annetaan vain se minimi, mihin kansainvälinen oikeus velvoittaa.

Sitä oppia Orpon hallitus on toteuttanut myllätessään työelämän suhteet työnantajille ja elinkeinoelämälle mieleisiksi. SAK järjesti viime vuonna suuria lakkoja lakimuutoksia vastaan, mutta työnantajapuoli oli päättänyt, että ne kestetään, maksoi mitä maksoi.

Nyt jäljellä on enää työmarkkinasuhteiden mullistuksen viimeinen silaus, kun hallitus helpottaa työntekijöiden irtisanomista.

Miksi he ovat niin vihaisia, että Euroopan perustukset järkkyvät?

 

Tom Kankkonen: Suuttumuksen aika - Populismin vastustamaton kutsu. 334 sivua, Docendo 2025.

Äärioikeisto ravistelee Eurooppaa, ja tämä voi olla vasta uuden aikakauden alkusoitto. Poliittinen maisema saattaa mullistua täysin ennen kuin 2020-luku on päätöksessä ja vajaan sadan vuoden takaa kylmiä väreitä herättävä uusi 30-luku alkaa.

Suomessa perussuomalaiset ovat jo hallituksessa, Ruotsin ruotsidemokraatit vaikuttavat hallitukseen sen ulkopuolisena tukipuolueena.

Euroopan poliittiset mannerlaatat voivat todella järkkyä, kun jatkuvassa poliittisessa kriisissä olevassa Ranskassa järjestetään presidentinvaalit vuonna 2027, jos Emmanuel Macron edes kestää sinne asti, Saksassa liittopäivävaalit vuonna 2029 ja Britanniassa parlamenttivaalit viimeistään elokuussa 2029. On täysin mahdollista, että kaikissa maanosan mahtivaltioissa valtaa pitävät oikeistopopulistit ja suoranainen äärioikeisto, kun uusi vuosikymmen alkaa.

Miten tähän on tultu?

Ylen entinen ulkomaantoimittaja Tom Kankkonen vastaa kysymykseen reportaasikirjallaan Suuttumuksen aika - Populismin vastustamaton kutsu. Hän on tavannut äärioikeistopuolueiden kannattajia ja politiikan tutkijoita Saksassa, Britanniassa, Ruotsissa ja Suomessa, ja tutkii myös ääripuolueiden Yhdysvalloista ja Venäjältä saamaa taustatukea.

Kirja auttaa ymmärtämään, mikä tavallisia ihmisiä ärsyttää niin paljon, että he ovat valmiita heittämään vakiintuneet vuosikymmeniä demokratiaa rakentaneet puolueet romukoppaan ja ainakin kokeilemaan jotain uutta. Vaikka äärioikeistoa ei niin kannattaisikaan, uusille voimille halutaan antaa mahdollisuus. Usko useimmissa maissa valtaa pitäneisiin sosialisti- ja konservatiivipuolueisiin on mennyt niin totaalisesti.

Ei tietenkään ole mikään yllätys, että eri maiden suuttuneita yhdistää eniten maahanmuutto. Sen koetaan lisänneen rikollisuutta, ja ulkomaalaisten  uskotaan vievän rahat, jotka kuuluisivat omille.

"Nythän tulijat eivät tee töitä. He saavat rahansa valtiolta", saksalainen eläkeläinen Wolfgang Wichmann sanoo Kankkoselle Vaihtoehto Saksalle (AfD) -puolueen vaalitilaisuudessa.

Keskustelu maahanmuuttajien yliedustuksesta sosiaalitukien saajina on yleiseurooppalainen äärioikeiston suosiota kasvattava ilmiö. Sama keskustelu käytiin Suomessakin viimeksi syyskuun lopussa, kun iltapäivälehdet julkistivat siitä kertovia selvityksiään. Seuraavassa gallupissa perussuomalaisten kannatus teki ison pompun ylöspäin.

Yhteistä on myös pelko oman kulttuurin kuolemasta "väestönvaihdon" takia.

"Jos maahanmuutto jatkuu, käy vielä niin, että muslimit julistavat kalifaatin jokaiseen suurkaupunkiin. Sitten moskeijoita on enemmän kuin kirkkoja. Sitä minä vastustan", Wichmann jatkaa.

Tälle voi naureskella, mutta syyskuussa AfD nousi gallupeissa Saksan suurimmaksi puolueeksi 26 prosentin kannatuksella. Samaan pelkoon nojaamalla perussuomalaiset käänsi koko kevään jatkuneen kannatuksensa alenemisen uudelleen nousuun.

Toinen yhdistävä tekijä on energiapolitiikka ja ilmastotoimien vastustaminen. Perussuomalaiset on koko ajan puhunut ylimitoitetusta ilmastopolitiikasta. Se on saanutkin hallituksessa vesitettyä senkin vähän, mitä ilmastopolitiikan kunnianhimosta oli jäljellä Orpon hallituksen ohjelmassa.

Tässä asiassa puolueiden välillä on myös painopiste-eroja. Se on sanottava perussuomalaisten kunniaksi, että puolue seisoo muiden suomalaispuolueiden tavoin Venäjä-pakotteiden ja Ukrainan tukemisen takana. Saksan AfD sen sijaan janoaa Venäjän halpaa energiaa.

Oikeistopopulistien käymä jatkuva kulttuurisota on tuttua jokaiselle suomalaiselle, joka viettää aikaansa sosiaalisessa mediassa. Se ja tunnepolitiikka ovat Kankkosen haastatteleman saksalaistutkija Wilhelm Heitmeyerin mukaan niin tehokkaita, että ihmiset ovat valmiita äänestämään omia etujaan vastaan.

Maahanmuutto, islam, ilmastotoimet. Siinä on kolme asiaa, jotka yhdistävät eri maiden äärioikeistoa ja jotka uppoavat kuin veitsi voihin.

Lisäksi on vielä neljäs: media, jota pidetään punavihreänä. Perussuomalaisille erityinen vihollinen on Yle.

Kun Kankkonen kysyi perussuomalaisten toimijoilta, mitkä Ylen sisällöt ovat heidän mielestään ideologisesti värittyneitä, vastauksissa nousi esiin vuonna 2019 julkaistu neljän jakson dokumenttisarja Pillupäiväkirjat, jonka kustannukset Ylelle olivat 2500 euroa.

Kankkosen haastatteleman Heitmeyerin mukaan nykyinen kehitys oli nähtävissä jo vuosituhannen alussa. Silloin ihmisten pelko oman asemansa menettämisestä alkoi kasvaa, kun kapitalismi jyräsi ja eriarvoisuus lisääntyi. Samaan aikaan valtiot alkoivat menettää kontrolliaan kehitykseen, mikä lisäsi epäluottamusta liberaaliin demokratiaan. Poliittinen koneisto ei pystynyt vastaamaan epävarmuuden ja epäluottamuksen nousuun.

25 vuotta myöhemmin ollaan ehkä suuren käännepisteen kynnyksellä.

Eleettömän tyylikästä vakoiluviihdettä Kari Häkämieheltä

 Kari Häkämies: Venäläinen sopimus. 356 sivua, CrimeTime 2025.

Kaapelit katkeilevat Itämerellä ja Donald Trump aloittaa toisen kautensa Yhdysvaltojen presidenttinä. Ex-ministeri Kari Häkämies on tiukasti ajassa kiinni vakoilusarjansa neljännessä osassa Venäläinen sopimus. 

Suojelupoliisin johtajaa Henrik Hamiloa työllistää brittiparlamentin jäsenen, entisen ulkomaankauppaministeri David Huntin katoaminen Turussa. Tapauksessa venäläisillä on sormensa pelissä, kuten kirjan nimikin kertoo.

Dekkareista klassisen tyylin vakoilukirjojen kirjoittajaksi vuonna 2022 siirtynyt Häkämies on uudella alallaan löytänyt varsinaisen kirjallisen leipälajinsa. Kokonaisuus on kuitenkin ollut epätasainen, mutta nyt avausosa Linnan hämähäkki on saanut vertaisensa seuraajan, ehkä jopa paremman.

Henrik Hamilo on edennyt sarjan neljässä kirjassa perustuslakivaliokunnan valiokuntaneuvoksesta pääministerin valtiosihteeriksi ja siitä suojelupoliisin päälliköksi. Tässä maailmanajassa ja Suomen maantieteellisen sijainnin takia venäläinen yhteys jokaisessa osassa on itsestäänselvyys.

Venäläisessä sopimuksessa Häkämies yhdistää elegantilla tavalla rakennusalalla toimivan perheyrityksen sisäiset riidat brittikansanedustajaan, joka ministerin postin jälkeen toimii myös rakennusalan konsulttina omassa maassaan. 

Suojelupoliisin huomion kiinnittää Ruotsissa toimiva venäläisdiplomaatti Max Mansulo, jolla näyttää olevan paljon asioita myös Helsingissä. Venäjän hyökkäyssodan takia Mansulo liikkuu tavallistakin matalammalla profiililla, sillä oikeasti hän on vakooja sekä monien poliittisten salamurhien taustavoima.

Oikeissa asiantuntevissa vakoiluromaaneissa ei rymistellä. Niissä istutaan työhuoneissa ja kabineteissa keskustelemassa. Tilanne kehittyy verkalleen. Näin on myös Venäläisessä sopimuksessa. Osaamattomissa käsissä tällä reseptillä voisi syntyä tylsää proosaa, mutta Häkämies on jo niin kokenut kettu, että jännite tihentyy koko ajan.

Sitä syntyy rakennusalan Havas-yhtymän ympärillä käytävästä pelistä, kun Lauri Havaksen isän perustaman Havas-yhtymän enemmistöomistajaksi on yllättäen noussut hyvien Venäjä-suhteiden palauttamista kannattava Rainer Sarkki. Hän on Havaksen vävy, jonka vaimo on kuollut auto-onnettomuudessa. Appiukon ja vävyn välit ovat jäätävät.

Ja toisaalla David Hunt tapaa hotellissaan kauniin naisen, jonka haluaa tavata pian uudelleen.

Henrik Hamilo ei ole poliisi eikä hänellä ole kokemusta rikostutkinnasta. Häkämies on kehittänyt hänen ympärilleen hienon kaartin miehiä, joilla sitä on. Heidän mukanaan Hamilokin on edellisiä osia enemmän mukana myös operatiivisessa toiminnassa.

Todellakin miehiä, naisen paikka tässä teoksessa on olla sihteeri, joka tarjoilee miehille kahvia. Naisenergiasta vastaa Hamilon naisystävä toimittaja Lotta Simula, jonka uutisnenä vie saman tapauksen jäljille ja ohikin Huntin katoamista tutkivista poliiseista.

Juttu viedään loppuun tyylillä ja maltilla. Lopussa Hamilo miettii maailman menoa pessimistisen realistisesti: "Suurvaltojen johtajat kaipasivat ihailua ja hyväksyntää usein samalla tavalla kuin pienet lapset. Isojen maiden sivistyneistö joutui surkeana ja unohdettuna seuraamaan sivusta maailmanpolitiikan merkillistä näytelmää, joka usein oli kuin päivästä ja kuukaudesta toiseen jatkuva painajaisuni."

Siinä on hyvin kiteytetty maailman tilanne syksyllä 2025.

Se vain ihmetyttää, miksi Venäläisessä sopimuksessa juodaan niin paljon teetä. Onko se venäläis-brittiläinen yhteys, joka toteutuu kirjan juonessakin?

Jukka-Pekka Palviaisen perusdekkarit erottuvat mukavilla päähenkilöillä

 

Jukka-Pekka Palviainen: Viimeinen rukous. 277 sivua, CrimeTime.

Raumalainen hypertuottelias kirjailija Jukka-Pekka Palviainen julkaisi vuosi sitten ensimmäisen dekkarinsa Tavoittelemanne henkilö on tapettu. Leppoisa perusdekkari kävi myös Vanhan Rauman matkailumainoksesta.

Sarjan toinen osa on Viimeinen rukous. Siinä mennään suoraan asiaan. Kaksi tummanpuhuvaa miestä kaappaa kiinteistönvälittäjä Titta Majavasuon ja tiukkaa häneltä nimiä. Rikosylikonstaapeli Teemu Taikkonen hälytetään uimahallista rikospaikalle. Pastori Mikael Salmenrinne on murhattu ampumalla naulapyssyllä niskakuoppaan. Salmenrinnettä on aiemmin uhkailtu sekaantumisesta nuoriin tyttöihin.

Heti alussa lukijalle on selvää, että jotenkin tapaukset yhdistyvät. Miten, sitä poliisit selvittävät Palviaisen dekkarissa sitten, kun hekin ymmärtävät, että monet erillisiltä näyttävät jutut liittyvät yhteen. Kolmas lenkki on vilunkimies, joka kuvaa pikkutyttöjä "kilttien setien" laskuun.

Kokeneena kirjoittajana Palviainen saa tekstin elämään ja soljumaan viihdyttävästi, vaikka dekkarina se ei erotu isosta massasta.

Henkilökuvaukseltaan se sen sijaan erottuu niin, että tällaista dekkaria lukee enemmän kuin mielellään.

Yleensä dekkarien päähenkilöillä on synkkiä salaisuuksia ja traumaattisia kokemuksia, jotka heijastuvat äkkipikaisena käytöksenä. Palviaisen Teemu Taikkonen, sekä lähin työtoveri rikoskonstaapeli Nelli Nurminen, ja oikeastaan koko poliisiyhteisö, ovat sen sijaan supermukavia ja empaattisia. Parasta Viimeisessä rukouksessa ei ole rikosjuoni vaan päähenkilöiden toisilleen heittämä hyväntahtoinen naljailu ja tarvittaessa huolenpito.

Päähenkilö Teemu Taikkosen parikymppinen tytär Taija on mielisairaalassa ja merikapteenivaimo Venla pitkiä aikoja poissa kotoaan. Tyhjää tilaa Teemu täyttää tapaamalla paljon vaimonsa sisarta Sonjaa, johon hän on ihastunut. Ainakaan kahdessa ensimmäisessä osassa asiassa ei kuitenkaan edetä kielletylle alueelle. Mutta jatkoa seuraa, sitä Palviainen virittää teoksensa lopussa.

Mikä on naulapyssymurhien motiivi? Palviainen on luonut niille riittävän toimivan taustan ja murhien tekijöille aivan uskottavan motiivin. Koskettavin henkilö on lievästi kehitysvammainen Tume, joka ei oikein ymmärrä, missä on mukana.

Jos kerronnassa olisi enemmän särmää ja kaavan rikkomista, Palviaisen dekkarit nousisivat perustasoa ylemmäksi. Aineksia siihen on.

Outi Hongisto unohti rakennusalan epäkohtiin pureutuvan sarjansa uusimmassa osassa sen, mikä tekee hänen dekkareistaan niin erityisiä

 Outi Hongisto: Järjestely. 291 sivua, Myllylahti.

Rakennusalalla itsekin töissä oleva espoolainen Outi Hongisto on tarttunut kahdessa edellisessä dekkarissaan Gryderi ja Verkosto alalla piileviin väärinkäytöksiin. Tai mitä sitä kaunistelemaan: rikollisuuteen.

Ensimmäisessä osassa grynderi hankki tonttimaata rikollisin keinoin. Erityisen onnistuneessa Verkostossa kuvattiin häikäilemätöntä välistävetoa uusien asuntojen takuukorjauksissa. Uskonnollistaustaisten rakennusliikkeiden verkosto vaikuttaa kirjan perusteella suomalaiselta versiolta mafiasta.

Sarjan kolmas osa Järjestely on Hongiston jälkisanojen perusteella mahdollisesti sen viimeinen. Nyt taustalla on Helsingin yritys rakentaa asuntoja Stansvikin luontoalueelle. Hongisto on siirtänyt samanlaisen tilanteen Espoon Mustalahteen, jonka kaavoitus on parhaillaan käynnissä.

Hongiston kahdessa aiemmassakaan dekkarissa ei juhlita henkilökuvauksella eikä juuri jännitykselläkään. Niiden voima on hänen asiantuntemuksessaan rakennusalan epäkohdista. Oman alan mätäpaiseiden puhkominen tuntuisi vaativan mittavaa kansalaisrohkeutta.

Järjestelyssä Outi Hongisto on kuitenkin pitkälle unohtanut oman valttikorttinsa. Mustalahden tapaus jää taustalle ennen kuin se keritään hätäisen tuntuisesti kasaan kirjan loppupuolella. Etualalle nousee kahden murhan selvittäminen. Sarjan toiselta päähenkilöltä sairauseläkkeellä olevalta rikosylikonstaapeli Hans Järvelältä se käy luonnottoman helposti.

Suolistosyöpää sairastava Hans löysi Grynderissä uuden yhteyden toimittajatyttäreensä Venlaan. Nyt he asuvat yhdessä Espoon Leppävaarassa kolmantena Venlan pikkupoika Leo. Entinen poliisi ja nykyinen toimittaja muodostavat tehokaksikon, joka on selvittänyt edellisten osien jutut.

Hans joutuu kahden murhan loukkuun, kun hän on luvannut tutkia entisen tutkintasihteerinsä Pia Valkosen veljen seitsemän vuoden takaista kuolemaa. Ville Valkonen puukotettiin kuoliaaksi 15-vuotiaana. Juttu jäi selvittämättä. Sitten Hansille soittaa KRP:n rikostutkija Kim Vähäsalo työmatkalta Yhdysvalloista. Hänen vaimonsa Maria on kateissa. Poliisi tutkii tapausta, mutta voisiko Hanskin katsoa sitä?

Arkkitehtinä työskennellyt Maria on saanut potkut arkkitehtitoimisto Pilvilaivasta vuosi sitten. Hetken itseään keräiltyään hän on perustanut ystävänsä kanssa yrityksen, joka flippaa asuntoja.

Jo komisario Palmu tiesi, että dekkarin, silloin puhuttiin salapoliisiromaaneista, ainoa kestävä aihe on murha. Ei siis ole yllätys, että Hans löytää Marian kuolleena tämän eräänlaisesta kakkosasunnosta, jossa tämä on tavannut rakastajaansa.

Olen allerginen dekkareille, joissa sivullinen, usein täysi amatööri, selvittää rikoksen, johon poliisi ei kaikista resursseistaan huolimatta pysty. Hans Järvelä ei ole amatööri ja vanhentuneen poliisikortin ahkera vilauttelu avaa hänelle ovia. Mutta ei vaan mene läpi, että hän löytää Marian ruumiin muutamassa tunnissa toisin kuin poliisi.

Rikosromaanina Järjestelyssä on samat heikkoudet kuin Grynderissä ja Verkostossa: kaikki käy liian helposti. Järjestely on lisäksi kerronnaltaan monotoninen. Hans saa idean, ajaa autolla tapaamaan asiasta tietäviä, jotka ovat aina heti tavoitettavissa. Seuraa 2-3 sivua dialogia, jonka jälkeen Hans ajaa Leppävaaraan makustelemaan kuulemaansa.

Molemmat murhat selviävät lopulta käden käänteessä. Marian murhaajan arvaa heti, Villessä on enemmän pureskeltavaa.

Kun kirjan lopulla päästään kunnolla käsiksi Mustalahteen, ollaan kiinni arvokkaan ranta-alueen kaavoitukseen liittyvässä vilunkipelin mahdollisuudessa ja talousrikollisuudessa. Siinä Hongisto pääsee elementtiinsä, mutta liian myöhään.

Nostin Verkoston viime syksynä vuoden kuuden parhaan kotimaisen dekkarin joukkoon. Siihen nähden Järjestely oli pettymys.

Venäjä hyökkää Suomeen ällistyttävän pikkutarkkoja yksityiskohtia pursuavassa esikoissotaromaanissa

 Mikko Koho: Yö joka lankesi yllemme. 477 sivua, WSOY 2025.

Heinäkuussa joskus kuluvan vuosikymmenen lopulla Antti Lindtmanin toimiessa pääministerinä toteutuu peloista pahin. Kiina on saartanut Taiwanin, Yhdysvaltoihin ei voi luottaa tilanteen kiristyessä Euroopassa ja Venäjä aloittaa sodan Suomea ja muuta Pohjois-Eurooppaa vastaan. Reserviläisiä on koottu pikavauhdilla muun muassa Kouvolaan. Sodan ajan joukko-osastot on muodostettu. Tavallinen arki on pyyhkäisty hetkessä pois.

Onneksi tämä on vain fiktiota turkulaisen poliittisen historian opiskelijan, vuonna 1992 syntyneen Mikko Kohon esikoisteoksessa Yö joka lankesi yllemme.

Mutta häiritsevän hyvin kuviteltua fiktiota. Voi uskoa, että jotenkin näin se menisi, jos joutuisimme todella hyökkäyksen kohteeksi. Vihollinen tulisi idästä ja kaakosta. Kaupunkeja pommitettaisiin tuusannuuskaksi. Droonivaara olisi alituisesti läsnä. Puolustustaistelu olisi äärimmäisen raskasta, koska hyökääjällä on niin suuri miesylivoima.

Ehkä vähän ylätyylisesti nimetty Yö joka lankesi yllemme on muodoltaan klassinen sotaromaani vaikka siinä kuvitellaan epätodennäköistä mutta silti mahdollista tulevaa sotaa. Se kuvaa erityisesti Karjalan jääkäriprikaatin yhden joukkueen yhtä panssarijääkäriryhmää Charlie 3:a.

Koho tuo sen sotilaita ripeästi näyttämölle kunkin erikoispiirteitä ja murteita korostaen. Sellaisia persoonia kuin esimerkiksi Rokka ja Rahikainen ei löydy. Sen sijaan uuden ajan sotaromaanissa naiset ovat yhtä kovia ja joskus kovempiakin taistelijoita kuin miehet. Suomalaisilla sotilailla on sellaisia nimiä kuin Cixin Liu, Karim Sirdani ja Priit Saar. Varusmiespalvelun aikana Nikona tunnettu sinkomies on korjannut sen jälkeen sukupuolensa ja on nyt Noora. Suomalaisen yhteiskunnan monikulttuurisuus ja muu moninaisuus näkyy romaanissa arkisena asiana.

Lähes 500-sivuisessa sotaromaanissa huomio kiinnittyy erityisesti pitkiin intensiivisiin taistelujaksoihin. Ehkä hieman liian pitkiin, sillä ne alkavat toistaa itseään. 

Mikko Kohon asiantuntemus kuitenkin vakuuttaa ja jopa häkellyttää. Hän kuvaa eri aselajien yhteistyötä ja aseistusta niin, että varmasti tietää mistä puhuu. Vanhoihin sotaromaaneihinkin tottuneelle, joissa aseistus on yleensä kivääri ja konekivääri, tarpeeseen tulee romaanin lopussa oleva sotilastekninen sanasto. Pelkästään hyökkäusvaunuja ja lennokkeja on niin monia erilaisia ja eri tehtäviin suunniteltuja.

Lopullisesti Koho pöllämystyttää taistelupaikkojen pikkutarkalla kuvauksella. Tämän romaanin sota tapahtuu kymmenillä tai jopa sadoilla oikeilla pikkuteiden pätkillä, mäennyppylöillä, kallioilla ja ojissa. Se huolellisuus, jolla romaania on suunniteltu, menee yli ymmärryksen.

Taistelujaksot tuntuvat ylipitkiltä kunnes on edetty seuraavan vuoden toukokuuhun. Sodan ratkaisutaistelun Koho sijoittaa monelle kesän leppoisan mökkimatkan taukopaikan Pukaron Paronin lähistölle kuutostielle 30 kilometriä Kouvolasta etelään. Sijainti ikään kuin korostaa sitä, mitä kaikkea on pelissä nyt, kun Euroopassa eletään uusia vaaran vuosia. 

Koho saa taistelun tuntumaan sielua repivältä, kun se yhdistyy mielessä Venäjän Ukrainan kaupunkeihin kiihdyttämiin ilmahyökkäyksiin ja Euroopan lentoliikennettä häiritseviin drooneihin, joiden lähettäjästä ei ole tietoa.

Ensimmäisen kerran Venäjä hyökkäsi fiktiivisesti Suomeen Helena Immosen jysärin lailla vaikuttaneessa Operaatio Punaisessa ketussa vuonna 2020. Sen vaikutus oli niin suuri, koska sotaa ei silloin osannut kuvitellakaan, olihan Venäjän avoin hyökkäys Ukrainaan vielä edessäpäin. Uudelleen Immonen kuvitteli sodan viime vuoden Operaatio Tuliketussa.

Immosen kirjojen valtteja olivat päähenkilöiden psykologisen tarkka kuvaus ja hänen sotiensa uskottava geopoliittinen pohjustus. 

Koho menee suoremmin asiaan. Venäjä hyökkää, koska se on Venäjä. Henkilöille luodaan niukasti taustaa. Se ei hirveästi hätkähdytä, kun sotaromaaneille tyypilliseen tapaan heitä kaatuu kesken taistelun melskeen. Sillä tavalla tutuiksi ja persooniksi Kohon luomat hahmot eivät kehity.

Silti Yö joka lankesi yllemme on pelottava ja vakuuttava sotaromaani, koska se voisi olla totta.

Mieltä kääntävässä esikoisromaanissa Venäjä hyökkää Ukrainaan kännissä, pilvessä ja kaaoksessa - Joel Hohkon Volodjan pojat hipoo täydellisyyttä

 

Joel Hohko: Volodjan pojat. 481 sivua, WSOY 2025.

"Ukrainalaisten heitintuli alkaa kun olen taas kusemassa pulloon. Kun se loppuu, etsimme raunioista haavoittuneita. Nostelemme rautakangella betonikappaleita tjumenilaisen päältä. Sen maha on auki, suolet ovat revenneet. Kaikkialla ympärillä on verta ja ihmisen paskaa. Koetan tehdä jotain, suolenpätkät ovat käsissä liukkaita kuin silakat."

Tällaista on Venäjän "erikoisoperaatio" Ukrainassa Suomen merivoimien sotilaan Joel Hohkon esikoisromaanissa Volodjan pojat. Se on myös juopottelua, huumeita, äärimmäistä väkivaltaa, epäpätevää johtamista, raiskauksia, ryöstämistä, kaaosta - ja kaiken keskellä yllättävän sivistyneitä keskusteluja muun muassa kirjallisuudesta.

Volodjan pojat on sotaromaanina toista maata suomalaisiin talvi- ja jatkosotakuvauksiin tottuneelle. Ei ole rintamalinjoja, ei selkeitä käskyjä ja johtamista, eikä sankareita. On vain visvainen sekasotku, jonka Venäjä sai aikaan presidenttinsä päähänpinttymän takia.

Joel Hohko on kirjailijana ensikertalainen, mutta kirjoittaa heti mestarin elkein sodasta ja sen seurauksista. Näkökulma on Venäjältä 14-vuotiaana Suomeen muuttaneen Kostjan, joka haaveilee pääsevänsä kirjailijaksi, mutta työskentelee sairaalan vahtimestarina. 

Kahden kulttuurin välimaastossa elävälle Kostjalle Putin on "meidän presidenttimme". Naisystävä Tanjan ja venäläis-ukrainalaisen ystäväpiirin kanssa juhlitaan venäläisiä merkkipäiviä kuten voitonpäivää. Tilanne Ukrainan rajalla kiristyy, mutta Kostja ja Tanja lähtevät Odessaan Tanjan serkun häihin. Tavallisten ihmisten tasolla venäläiset ja ukrainalaiset eivät vihaa toisiaan, vielä.

Romaanin alussa Kostja on 26-vuotias Suomen armeijan käynyt reserviläinen. Sympatiat ovat Venäjän puolella. Rauha Itä-Ukrainassa saadaan, "kunhan vain hoholit jättävät venäjänkieliset rauhaan ja unohtavat Donbasin ja Krimin ja hyväksyvät tosiasiat". 

Pian edessä on astuminen asepalvelukseen Venäjällä. Sen voisi Suomessa asuvana helposti välttää, mutta Kostja lähtee ehkä epämääräisen isänmaallisuuden ja toisaalta kokemusten hankkimisen takia. Suomalaiset tuntuvat hänestä liian pehmeiltä. Miehet ovat kuin naisia ja naiset kuin miehiä, ja ulkomaalaisuus on koko ajan niskassa.

"Jos minä arvostelen vaikkapa Suomen terveydenhuoltoa, ne loukkaantuvat. Venäjälläkö on parempi, joku voi kysyä."

Loistavaksi kirjoittajaksi osoittautuva Hohko taustoittaa perusteellisesti mielenmaiseman, joka saa Kostjan lähtemään ensin varusmieheksi ja sitten sodan alettua sopimussotilaaksi. 

Teksti on aivan tyrmäävää alusta lähtien. Kun päästään sotatapahtumiin, se muuttuu raadollisen mieltä kääntäväksi. Sodan rumuus ja sodassa nopeasti raaistuvien miesten kuvaus on häikäisevää, jos sellaista sanaa sopii käyttää tällaisessa yhteydessä.

Sodan rumuutta korostaa koko ajan kännissä olevien upseerien ja viime kädessä koko Venäjän välinpitämättömyys "sankareistaan".

Sotakirjallisuuden merkkitapaus. Sitä Volodjan pojat on. Mutta myös puhtaan kaunokirjallisuuden. Vuoden debyytti?