Helena Immonen luo hyytävän näkymän seuraavan sukupolven droonisotaan Horroksessa, joka trillerinä on valitettavan kaavamainen

Helena Immonen: Horros. 441 sivua, Docendo 2025.

Venäjän Ukrainassa aloittaman sodan suurin yllätys ovat olleet droonit. Miljoonia maksavien huippuaseiden sijaan, tai ohella, sodassa suuressa osassa ovat lennokit, joita valmistetaan autotalleissa ja muissa nyrkkipajoissa.

Tämä on kuitenkin vasta alkua, jos uskomme turvallisuuspolitiikkaa hyvin tuntevaa jännityskirjailija Helena Immosta, jonka uusi trilleri Horros ilmestyy tänään. Ja miksi emme uskoisi? Hän on näyttänyt kyntensä nimenomaan uskottavilla trillereillä.

Immonen luo Horroksessa painajaismaisen näkymän ampiaisen kokoisiin nanolennokkeihin, jotka voivat räjähtää kohteen lähellä tappavasti tai ruiskuttaa hänen hengittämäänsä ilmaan hermokaasua. Parviälyn avulla ne pystyvät itsenäiseen toimintaan.

Sellaista sotilaallista suorituskykyä ei ole vielä olemassa, mutta sitä tutkitaan kiivaasti. Immosen kirjan faktapohja pohjautuu todellisiin tulevan sodankäynnin tavoitteisiin. 

Eikä siinäkään vielä kaikki. Suurvallat pyrkivät kehittämään keinoja, joilla vaikutetaan ihmismieleen lamauttavasti. Siitä teoksen nimi Horros. Siinä Kiinan tavoitteena on voittaa sota ilman taisteluita.

Helena Immonen päätti vuosi sitten neljän Kettu-kirjan trillerisarjan huikeaan Operaatio Tulikettuun, jossa Suomi on jälleen sodassa Venäjän kanssa. Ensimmäinen sota käydään hänen esikoisessaan Operaatio Punaisessa ketussa, joka oli vuoden 2020 ehdoton jännäritapaus Suomessa. Jatko-osat saivat uudenlaista kaikupohjaa Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Oli oikea ratkaisu lopettaa Ketut neljään kirjaan, sillä kovin uskottavasti ei voi keksiä uusia sotia Suomen ja Venäjän välille, ja kaikki muut juonet kalpenisivat sen rinnalla. 

Horros aloittaa uuden Havu-sarjan. Nimi tulee sen yhdestä päähenkilöstä Antto Havusta, joka on traagisen tapahtuman takia jättänyt kadettikoulun kesken ja toimii vartijana Suomeen laajentuneessa amerikkalaisessa Pinewood Securityssä, joka on kiinteässä yhteydessä Yhdysvaltojen asevoimien kanssa. Vahingossa Antolle valkenee, että yhtiö toteuttaa myös rankempia juttuja.

Kiinassa kehitetään ja testataan eläviin kohteisiin nanolennokkeja osana suurta operaatiota, jonka yhtenä kohteena on itse presidentti Donald Trump. Projektin sisällä on kuitenkin myyrä.

Kiina on nyt pinnalla kansainvälisissä trillereissä hiipuvan suurvallan Venäjän sijaan. Horros muistuttaa paljon alkuvuoden parasta kotimaista trilleriä Aamos Hongan Punaista verkkoa. Molemmissa katsotaan hyytävän uskottavasti kehitteillä oleviin uusiin sodankäynnin menetelmiin, joihin Kiina panostaa tosissaan.

Asiallisesti Horros on juuri niin vankkaa työtä kuin Immoselta osataan aina odottaa. Vaikuttavuudessaan se ei kuitenkaan yllä Kettu-kirjojen tasolle. Tavalliset nuoret sotaan joutuvat isät ja äidit tekevät niistä niin vavahduttavia, ja etenkin nyt, kun Ukrainassa oikeat nuoret isät ja äidit joutuvat kohtaamaan äkkikuoleman mahdollisuuden. 

Horros taas etenee perinteisellä trillerikaavalla, johon kuuluu se, että päähenkilöillä on erikoisominaisuuksia sekä mahdottomat tehtävät, tikittävä kello ja viime hetken pelastukset. Antto sekä hänen kanssaan maailmaa pelastavat Sandra Fox ja Aiden Hester eivät tunnu oikeilta ihmisiltä vaan tyypillisiltä trillerihahmoilta.

Vähän teoksessa ihmetyttää myös miten helposti sen alkupään pahis muuttuu hyvikseksi.

Anttoa Immonen taustoittaa kertomalla tämän jännittyneestä äiti-suhteesta ja tuomalla mukaan Anton vaarin päiväkirjan, jossa tämä kertoo huutolaislapsuudestaan yhdeksänvuotiaalle epätavallisen kypsin lausein.

Horros on Helena Immoselta komea uusi avaus, mutta se ei jysähdä edellisten kirjojen tapaan, koska on niin tavanomainen lajityypin edustaja.

Ari Wahlstenin Kit Karisma saa lujasti lisäpotkua maisemanvaihdoksesta Miamiin

 Ari Wahlsten: Kuoleman pitkät jäljet. 255 sivua, CrimeTime 2025.

"Kun tulin tajuihini, tunsin tammiparketin lakatun pinnan poskeani vasten."

Näin kuuluu aloittaa kovaksi keitetty dekkari. Ja kun Ari Wahlsten jatkaa yhdeksättä Kit Karismaa yhtä terävästi ja tyylitietoisesti viimeiselle sivulle asti, vahvistuu hänen asemansa Suomen parhaana yksityisetsivädekkarien kirjoittajana.

Wahlstenin koko sarja on ollut amerikkalaistyylisen perinnetietoisen dekkarin poikkeuksellisen onnistunutta siirtämistä Suomen kamaralle. Tasalaatuisesta sarjasta on ollut vaikeaa ja turhaakin nostaa yksittäisiä osia toisia paremmaksi. Jos niin kuitenkin haluaisi tehdä, on uusin osa Kuoleman pitkät jäljet ainakin sarjan parhaimmistoa. 

Syitä on kaksi. Wahlstenin lause on vielä vähän kirkkaammaksi hiottua kuin ennen. Mutta ennen kaikkea maisemanvaihdos selvästi piristää koko juttua. Liikkeelle lähdetään Helsingistä, mutta heti kohta Kit Karisma siirtyy nuoruutensa kotikonnuille Miamiin selvittämään, kuka lähetti sieltä palkkatappajan hänen peräänsä. Ja miksi.

Jos sarjan aiemmissa osissa on ollut jotain moittimista, se on Kit Karisman juurettomuus ja tietynlainen persoonattomuus. Hän on Helsingissä toimiva amerikkalaissyntyinen yksityisetsivä, joka pitää suomalaisesta tangosta. Kuoleman pitkissä jäljissä Wahlsten luo Kit Karismalle taustan yksityisetsiväisänsä poikana, joka viihtyy miamilaisella nyrkkeilysalilla ja viettää aikaa ystäviensä kanssa. Siihen kuuluu myös kaunis tyttöystävä, jonka Kit on menettänyt paikallisen rikollispomon pojalle.

Kitin isä yksityisetsivä John Cameron on murhattu 20 vuotta aiemmin. Tapaus on jäänyt selvittämättä, mutta nyt murha-ase on löytynyt. Sen jälkiä seurataan kuin Yhdeksän miehen saappaissa entiseltä omistajalta toiselle käänteisessä järjestyksessä. Alkuperäisen omistajan löytäminen voisi ratkaista murhan.

Apua Kit Karisma saa entisiltä tuttaviltaan. Heistä tärkein on huippujuristiksi noussut Raymond Higgins, joka rahoittaa ja junailee tutkintaa.

Takaumien ja nykyhetken vuorottelu on rutiinia dekkareissa, mutta Wahlsten käyttää sitä sitä nyt ensi kertaa ainakin näin laajassa mitassa. Vierailut Kit Karisman nuoruudessa antavat lisäpotkua teokselle ja koko sarjallekin. Miamin kuvaus ennen ja nyt on sellaista, että ehkä siinä on pohjana muutakin kuin matkaoppaita.

Kahdenkymmenen vuoden takaiset murhat ja uusi murhayritys kietoutuvat luonnollisesti yhteen. Menneisyyden varjot ovat aivan olennainen osa kovaksi keitettyjä dekkareita ja film noir -elokuvia. Alan peruskuvastoa on myös kahden rikollispomon valtataistelu, jonka alusta on kysymys takaumissa ja loppuselvittelystä nykyajassa.

Wahlsten pistää Kit Karisman luovimaan Miamin betoniviidakossa totuutta kohden kohdaten konnia, mutta yllättävän vähän donnia. Todella kohtalokkaan naisen puute on pieni kauneusvirhe Kuoleman pitkissä jäljissä. Kaikilta muilta osin se on juuri niin iskevä kuin toivoa saattaa. Mukaan lukien henkilögalleriaan kuuluva lahjomaton rikollisia vastaan taisteleva lehtimies.

Erityismaininta menee tälläkin kertaa Timo Nummiselle upeasta kirjan kannesta. Jos Suomessa palkittaisiin dekkarien lisäksi niiden kansitaide, Numminen olisi ylivoimainen voittaja vuodesta toiseen.

Martin Österdahlin hyytävä kostojännäri Rapujuhlat ottaa kantaa tosi-tv:n moraalittomuuteen

Martin Österdahl: Rapujuhlat (Kräftskivan). Suomentanut Kari Koski. Aula & co 2025.

Joukko entisiä nuoria kokoontuu menestyvän tv-tuottaja Morgan Starkin yksityissaareen Tukkolman ulkosaaristossa. He ovat tutustuneet toisiinsa Uppsalan yliopistossa 25 vuotta aiemmin. Morganin ex-vaimo Benjamine on entinen huippumalli. Ludwig ja Theo työskentelivät Morganin tuotantoyhtiössä. Katarinasta on tullut oikeusministeri.

Heti Rapujuhlien prologissa kerrotaan, että Morganin omistaman Himmelskärin laiturilla on kaksi ruumista. Saareen rakennettu luksustalo on riekaleina.

Rapujuhlien lopputulos on osapuilleen tiedossa. Dekkarikirjailija Martin Österdahlin tehtävä on kaapata lukija jännittämään, miksi ja miten iloiseksi tarkoitetuista juhlista tulikin verikekkerit. 

Se onnistuu erinomaisesti. Ensin kaikilla on kivaa. WhatsApp-ryhmässä fiilistellään edessä olevaa jälleen näkemistä vuosien tauon jälkeen. Mukaan juhliin liittyvät myös iltapäivälehden toimittaja Roger sekä ministerin turvamies Samuel. Theo joutuu jäämään pois auto-onnettomuuden takia. Meno on juuri niin huoletonta kuin edessä olevien mukavien juhlien takia voi kuvitella olevankin.

Österdahl annostelee saarella odottavaa uhkaa koko ajan tiivistyvin askelin. Morganin juhlien alkuun suunnittelemissa leikeissä ilmenee osanottajien kesken jännitteitä. Vuorollaan jokaisen haltuun ilmaantuu huolellisesti maalattu pöytälätkäukkeli, jonka selässä on hänen nimensä ja pieni numero. Jokin paha vaanii huolettomia juhlijoita.

Takaumissa alkaa valjeta, mistä on kysymys. Joukko juhlissa mukana olevia on kymmenen vuotta aiemmin osallistunut Morganin tuotantoyhtiön tosi-tv-sarjaan, jonka oli määrä olla vieläkin röyhkeämpi ja puhuttavampi kuin aiemmat. Siitä tuli 60 maahan myyty menestys, mutta sitten jotain meni traagisella tavalla pieleen. Nyt Morganin yhtiö on myyty. Prison Date -nimisen sarjan ongelmat  on lakaistu jo vuosia sitten maton alle.

Mutta joku muistaa. Ja nyt on koston aika.

Tv-tuottajana itsekin aiemmin työskennellyt Martin Österdahl näyttää tuntevan tosi-tv:n metkut ja moraalittomuuden. Sen tarkoitus on nostattaa tunteita ja saada katsojat kiihtymään sosiaalisessa mediassa, jota puolestaan perinteinen media seuraa ja jatkaa sen puheenaiheita. Siitä perimmiltään Rapujuhlat kertoo, mutta Österdahl tekee sen viihdyttävästi ja nerokkaasti suunnitellun kosto-operaation kautta.

Lukija saa jännittää lähes loppuun saakka, kuka ystävyksistä on murhaaja vai onko saarella joku kutsumaton vieras listimässä heitä kaikkia. Koston motiivi kokonaisuudessaan selviää sekin vasta aivan lopussa.

Sietämättömän ihanaa jännitystä, jossa on myös näkemystä.

Arttu Tuomisen kivikova lamajännäri Alec huipentuu tarantinomaiseen infernoon

 

Arttu Tuominen: Alec. 365 sivua, Otava 2025.

Mitäs sitten, kun tulee se yhdestoista, kysyy alikersantti Lahtinen Tuntemattomassa sotilaassa. Rikosmestari Arttu Tuominen on kirjoittanut yhteensä kymmenen dekkaria kahdessa eri sarjassa. Sarjamuodosta huolimatta jokainen teos on ollut erilainen kuin kaikki muut.

Entä nyt, kun Tuomiselta ilmestyy se yhdestoista dekkari? Alec aloittaa hänen kolmannen sarjansa, jonka nimi on Kide. Vieläkö porilaisella riittää uudenlaisia mausteita? Vastaus on kyllä, vankka kyllä. Alec on taas aivan uudenlaista Tuomista. Melkein jokaisen hänen kirjansa lukemisen jälkeen on tuntunut, että tämä on Tuomisen paras, ja niin tuntuu taaskin.

Alec on arvoituksellinen dekkarin ja trillerin yhdistelmä. Se sijoittuu pääosin Sallaan lamatalvena 1992. Mutta miksi lyhyemmissä väliluvuissa hypätään heinäkuuhun 2027? Niissä rikosylikonstaapeli Tommi Kivi hukuttaa suruaan pienen lapsensa kuolemasta armottomaan työntekoon. Helsinkiläisen parkkihallin katolta on löydetty kaukolaukauksella murhattu huumekauppias. Kivi haluaa härkäpäisesti selvittää tapauksen.

Entä miksi kirjan nimi on Alec vaikka sen keskushahmo on sallalainen poliisi Sami Aho? Alec on juoppo asuntovaunussa asuva erakko, joka yrittää pitää surkeaa huskysafaribisnestään elossa laman runnellessa Lapin matkailubisnestä.

Toinen keskushahmo on Samin 14-vuotias tytär Liina, ikäistään kypsempi eränkävijä ja monitaituri. Hän on ystävystynyt Alecin kanssa ja pitää tarvittaessa huolta tämän koirista. Niihin niin kuin kaikkeen muuhunkin Liinalla on yliluonnollisen erinomainen ote.

Mistä tässä on siis kysymys? Epätietoisuus kuplii mukavasti sivujen soljuessa kiivaaseen tahtiin. Taas kerran huipputyötä tekevä Tuominen pitää tiukasti otteessaan avatessaan arvoituksiaan askel kerrallaan. Pakko saada tietää lisää.

Alecin pääosa tapahtuu tilanteessa, jossa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän on vallannut anarkia ja rikollisuus. Rautaesirippu on murtunut ja rajan yli Suomeen virtaa huumeita ja muuta rikollisuutta. Lapin erämaissa rajaa on mahdoton vartioida kaiken kattavasti.

Kahden rikollisjärjestön välienselvittely, päättelee Venäjän miliisin majuri Jevgeni Tarasov tutustuttuaan sallalaiseen rikospaikkaan. Syrjäiseen taloon ja sen pihalle on teurastettu joukko vankasti tatuoituja venäläisiä miehiä ja suomalaisia prostituoituja. Juhlat ovat saaneet verisen lopun.

Talo on ollut Venäjältä Suomeen ja täältä eteenpäin sijoittuva huumereitin etappi. Eikä aikaakaan, kun Suomen poliisille esitellään kaksi venäläisroistoa, joilta on hakattu tunnustus.

Case closed? Näin haluavat uskoa Kemijärven poliisi ja rajavartiolaitos. Sami Ahon mielestä kaikki ei täsmää. Hän ryhtyy selvittämään asiaa tukenaan valokuvat, jotka paikalle verilöylyn aikana sattunut Liina otti salaa.

Kaikki Arttu Tuomisen aiemmat kirjat ovat sijoittuneet Poriin. Alec on uusi aluevaltaus sikälikin, että se tapahtuu Sallassa ja vähän Helsingissä.

Uutta on myös perhe-elämän kuvaus. Lama koettelee Sami Ahonkin perhettä. Hänen vaimonsa Raisan kanssa perustama Vanha Bensis kärsii matkailijoiden puutteesta siinä missä muutkin paikalliset alan yritykset.

Vuonna 1981 syntynyt Tuominen on muistellut omaa nuoruuttaan lama-Suomessa. Se synnytti toivottomuutta ja rikollisuutta, mutta myös uudenlaista selvitymistä ja kovuutta. Tämä kaikki näkyy taas yhdeksi Tuomisen mestariteokseksi nousevassa Alecissa. Sen henkilökuvaus, ja henkilösuhteiden kuvaus, muidenkin kuin päähahmojen osalta on rikasta ja syvää. Samoin ajankuva.

Tuominen rakentaa jännitystä taiten ja maltilla. Alecin yleisvire on rauhallinen, kunnes on loppuhuipennuksen aika. Niissä Tuominen osoitti taitonsa jo ensimmäisessä sarjassaan, mutta nyt hän käynnistää Lapin yössä infernon jollaista ei ole nähty kuin joissain Quentin Tarantinon elokuvissa. Lukijaa viedään tavalla, jollaisia harvoin tavataan näissä ympyröissä.

Arttu Tuominen tuntuu taas ylittäneen itsensä vaikka sen pitäisi lukuisten aiempien ylitysten takia olla jo mahdotonta. Lempeän oloinen mies kirjoittaa kivikovia rikostarinoita ehtymättömällä taidolla ja muuntautumiskyvyllä.

Kide-sarjaan on tulossa kaksi jatko-osaa, joten lisää jännitysherkkua on tiedossa.

Sudeettisaksalaisten kokema kosto on vähän tunnettu toisen maailmansodan jälkinäytös - Tove Alsterdalin siitä kertova Salakäytävä on enemmän kuin dekkari

 

Tove Alsterdal: Salakäytävä (Blindtunnel). Suomentanut Kari Koski. 307 sivua, Aula&co 2025.

Tove Alsterdalin kolmiosainen Ådalen-sarja on tämän vuosikymmenen parhaita käännösdekkareita Suomessa. Sitä ennen Alsterdal kirjoitti historiallisen romaanin ja dekkarin yhdistelmän Salakäytävä, joka on suomennettu vasta nyt. Se valittiin Ruotsin parhaaksi dekkariksi ilmestymisvuonnaan 2019.

Salakäytävässä Alsterdal nostaa esiin vähän tunnettua toisen maailmansodan historiaa. Ennen sotaa Hitler vaati ja sai Länsi-Euroopan heikkojen johtajien takia Tsekkoslovakian sudeettialueet valtakuntaansa. Niissä asui noin kolme miljoonaa ihmistä, joista valtaosa saksalaisia. Myöhemmin Saksa valtasi Hitlerin lupauksista huolimatta koko Tsekkoslovakian.

Mitä sudeettialueiden saksalaisille tapahtui sen jälkeen, kun Saksa hävisi sodan ja Tsekkoslovakia vapautui miehityksestä? Siitä kertoo Salakäytävä rikosmysteerin kautta ja Alsterdalille ominaiseen tapaan samaan aikaan täysipainoisen kaunokirjallisena lukuromaanina.

Daniel ja Sonja hakevat uutta alkua. Rivitalokoti Tukholmassa on myyty ja Böömistä ostettu rappiolla oleva viinitila, johon he suunnittelevat matkailutoimintaa. Viinikellarin seinän puhkaisussa löytyy käytävä ja sieltä noin kymmenvuotiaan pojan ammoin kuollut ruumis. Vähän myöhemmin tilan puutarhasta löytyy tuore ruumis, ja Danielia epäillään murhasta.

Kaksi ruumista, vanha ja uusi, vievät Sonjan matkalle alueen historiaan, josta paikalliset asukkaat ovat kummallisen haluttomia puhumaan. Tuntuu kuin molemmat kuolemat haluttaisiin lakaista maton alle mahdollisimman vähin äänin ja nopeasti.

"Pidetään silmät ja korvat auki, muttei kuulla eikä nähdä mitään. Pannaan oikea lippu ikkunaan, kun lippu on pantava esiin, punainen, kun pitää olla punaista, kansallislippu tällaisina aikoina", majatalon pitäjä Libor selittää Sonjalle, ja kehottaa häntä olemaan varovainen.

Sodan jälkeen osat vaihtuivat. Sudeettialueen etniset saksalaiset joutuivat käyttämään valkoista käsivarsinauhaa samaan tapaan kuin natsi-Saksan juutalaiset Daavidin tähteä puvuissaan. Tuhat vuotta oli asuttu rinnakkain, nyt heidät karkotettiin kotiseudultaan Saksaan, johon heitä ei haluttu. Se oli jo muutenkin täynnä pakolaisia. Tuhannet kuolivat kuljetuksissa. Joukkomurhiakin tapahtui, kun uusi valta ja vihastuneet asukkaat kostivat miehittäjille ja sellaisina pitämilleen.

Karkotukset koskivat kaikkia. Jokaista saksalaista pidettiin syyllisenä Hitlerin tekoihin. Ei sitä ole vaikea ymmärtää niissä oloissa ja kaiken miehityksen aikana koetun jälkeen. Tragedia sekin silti oli.

Ruotsin parhaisiin rikoskirjailijoihin kuuluva Tove Alsterdal on luonut tästä kaikesta hivelevän taitavan rikosromaanin ja mysteerin, joka valottaa historiaa uudella näkökulmallaan. Salakäytävä on lisäksi romaani muistoista, ihmissuhteista ja kansallismielisyydestä. Alsterdal on loistava kirjoittaja, joka onnistuu toistuvasti yhdistämään historian ja yhteiskunnalliset teemat koukuttavaan rikostarinaa. Niin nytkin. Salakäytävä on rikosromaanina erinomainen, mutta se on niin paljon muutakin.

Taidokasta tummaa tunnelmaa Tuire Malmstedtin psykologisessa dekkarissa Lintusielu

Tuire Malmstedt: Lintusielu. 284 sivua, Aula & co 2025.

Mikä yhdistää Jyväskylässä yksinään harhailevia puhumattomia lapsia, erakkomaisen miehen murhaa, rikostutkijoiden saamia viestejä joista puuttuu kirjaimia ja vuoteen 1984 sijoittuvia takaumia, joissa poika kertoo elämästään väkivaltaisessa koulukodissa? Ne kaikki ovat elementtejä Tuire Malstedtin vaikuttavassa psykologisessa dekkarissa Lintusielu. Jokainen löytää loogisen paikkansa tässä huolellisesti rakennetussa murhenäytelmässä.

Teoksen osuva motto on Tommi Kinnusen romaanista Pimeät kuut: "Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa, mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki."

Malmstedt tavallaan yhdistää Lintusielussa kaksi sarjaansa. Uudemman sarjan rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo saavat henkirikosyksikköönsä Niiles Aarnikosken Savonlinnan poliisista. Niiles ja hänen vaimonsa Isa Karos olivat Malmstedtin ensimmäisten teosten päähenkilöitä. Nyt Isa on niiden karmeiden tapausten takia jäänyt pois poliisista ja kotiäiti.

Olen suhtautunut aika nihkeästi Malmstedtin kahteen edelliseen teokseen Lyijysydän ja Luusaari, koska ne tuntuivat liian epäuskottavilta, siihenkin nähden, että dekkareissa monenlainen liioittelu ja onnekkaat sattumat ovat sallittuja. Lintusielu tuntuu sen takia tavallista ilahduttavammalta onnistumiselta. Tuire Malmstedt tavoittaa taas varhaisteostensa Mykän taivaan ja Enkelimetsän ainutlaatuisen tumman tunnelman, joka jatkui vielä Lumihaudassa.

Yksinään vaeltaneiden puhumattomien lasten tapaus päätyy Jyväskylän poliisin väkivalta- ja henkirikosyksikölle vaikka ei ole varmaa, että mitään rikosta on tapahtunut. Ehkä lapset ovat vain karanneet kotoaan.

Puhumattomuuden ja mihinkään reagoimattomuuden lisäksi lapsia yhdistää se, että heidän kaulassaan on metallinen laatta, johon on kaiverrettu nimi. Nimet ovat peräisin 1700- ja 1800-luvulla kuolleilta henkilöiltä. Arvoitus syvenee, koska kukaan ei kaipaa lapsia eikä heidän ikäisiään lapsia ole kateissa.

Malmstedt on luonut hienon dekkariarvoituksen, jonka teema on väkivallan pitkät jäljet kokijaansa. Erityisesti sitä ovat kokeneet koulukodin Myrtsi ja Lintta, joista Myrtsi toimii kertojana vuoden 1984 nuoren miehen ilmaisun hyvin tavoittavissa osuuksissa.

Kaksi edellistä Malmstedtin dekkaria tuntuivat etenevän hätäisesti. Lintusielussa arvoitus säilyy loppuun asti ja sen ratkaisuun edetään harkituin askelin.

Kovin lohdutonhan Tuire Malmstedtin luoma maailma on. Ihan kuin se olisi kirjoitettu vastalauseeksi maailman onnellisin maa -tutkimuksille. 

Poliisiyhteisössäkin jokainen on jollain tapaa rikki. Yhdeltä ovat kuolleet sisarukset, toiselta naisystävä vähän ennen aiottuja häitä ja kolmas kulkee oudolla tavalla hautausmaalla. Henkilögalleria on vähällä luiskahtaa tahattomaksi parodiaksi suomalaisesta surkeudesta, mutta onneksi Malstedt löytää henkilöihinsä kipinän toivoakin.

Lintusielu on Tuire Malmstedtin toivottu paluu suomalaisen psykologisen jännityksen kärkeen. Se on dekkari, jossa oudoilla tapahtumilla on syynsä ja niitä selvittävillä poliiseilla elämän mittainen painolasti, mutta myös kokemus, harteillaan.

Anu Ojalan Tarkka-ampuja tarjoaa kiihkeää toimintaa ja ohutta sanomaa

 

Anu Ojala: Tarkka-ampuja. 224 sivua, Gummerus 2025.

Rovaniemeläisen juristi-kirjalija Anu Ojalan dekkareissa on kiihkeä tempo. Alusta loppuun mennään kaasu pohjassa. Niin myös Tarkka-ampujassa, joka on epäsuoraa jatkoa kolmiosaiselle Tornion ja Haaparannan alueelle sijoittuvalle sarjalle. Nyt sen päähenkilö vanhempi rikoskonstaapeli Ronja Jentzsch on siirtynyt rajalta Rovaniemen poliisin huumeryhmään.

Tarkka-ampujan ehtii juuri ja juuri avata, kun alkaa tapahtua. Jääkäriprikaatin varuskunnan parkkipaikalla räjähtää ja prikaatin sisällä sotilas tekee itsemurhan. Poliisin silmin kaikki on taas yhtä kaaosta, kun parkkipaikalla leimuaa ja radio suoltaa yhä uusia hätäkutsuja. Jääkäriprikaatin oikeusupseerilla Daniel Jääskeläisellä on tapahtumiin henkilökohtainenkin kulma, sillä hänen varusmiespalvelustaan suorittava poika Topi saattoi olla räjähtäneessä kuorma-autossa.

Tarinan edetessä junaraiteilta löytyy vielä yksi ruumis, sitten Rovaniemen keskustasta kaksi autoon ammuttua miestä. Samanlainen helvetti on irti kuin Ojalan esikoisessa Jääsilkkitiessä, jossa kuvataan sodaksi muuttuvaa huumeiden vastaista taistelua Suomen ja Ruotsin rajalla.

Huumeista on kysymys Tarkka-ampujassakin. 

Ja sotatraumoista. Teoksen todellisuudessa ollaan tilanteessa, jossa Ukrainan ja Venäjän välille on solmittu rauhansopimus, jota valvovassa operaatiossa on ollut suomalaisiakin sotilaita. Sitten jotain on mennyt pieleen. Suomalaiset ovat joutuneet venäläisen puolisotilaallisen ryhmän vangeiksi ja nähneet ja kokeneet liikaa. Nyt päällä on sotapsykoosi.

Oikeastaan Tarkka-ampujan idea mahtuu yhteen lauseeseen, joka kerrotaan sen takasivulla. Anu Ojala on Suomen parhaita kiihkeän toiminnan kuvaajia, mutta sivumäärältään ohut kirja jää sisällöltäänkin aika ohueksi. Sota vaurioittaa ihmismielen ja huumerikollisuus synnyttää koko yhteiskuntaan säteilevän väkivallan kierteen. 

Siinä se. Moni rikoskirja paranisi sivumäärää vähentämällä. Ojalan tapauksessa sivumäärää voisi kasvattaa, että teemoissa päästäisiin toteamista syvemmälle.

Tarkka-ampujassa kaikki henkilöt paitsi Ronja Jentzsch jäävät yhdentekeviksi. Jopa toinen päähenkilö Daniel Jääskeläinen on hädästään huolimatta vain taas yksi mies, jonka avioliitto on mennyt pieleen liiallisen työlle omistautumisen takia. Tarinan varsinaiset ultrapahat kaiken takana olevat roistot eivät ole kuin kaksi nimeä. Jääsilkkitiessä Ojala loi kokonaisia henkilöhahmoja, mutta henkilökuvaus on sen jälkeen ohentunut kirja kirjalta.

Anu Ojalan teksti on valtavan sujuvaa. Runsas luonteva dialogi toimii. Huumerikollisuuden vaikutusten suhteen hänen asiantuntijuuttaan ei ole syytä epäillä. Silti Tarkka-ampuja tuntui ohuesta sivumäärästään ja toiminnantäyteisyydestään huolimatta jopa pikkuisen pitkästyttävältä. Joku syvempi kerros siitä puuttuu tai sitten rivien väliin jää liikaa.