Monilahjakas Anna Äärelä pyyhkii pölyt poliisiromaanista loistavalla esikoisdekkarillaan Mene mene mene

 

Anna Äärelä: Mene mene mene. 322 sivua, Kosmos 2025.

Taiteen maisteri, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, valokuvaaja, kirjailija - ja nyt myös dekkarikirjailija. Vuonna 1992 syntynyt Anna Äärelä on ehtinyt paljon. Ja nyt kaiken aiemman lisäksi hänen ensimmäinen dekkariksi luokiteltava kirjansa Mene mene mene tulee ehdottomasti ottaa huomioon, kun tämän vuoden paras kotimainen esikoisdekkari palkitaan.

Poliisiromaani on dekkarikirjallisuuden perusyksikkö Suomessa, ja poliisiromaanin päähenkilö lähes aina komisario. Mauri Sariola kirjoitti rikostarkastaja Olavi Susikoskesta lähes 30 vuotta, Seppo Jokinen komisario Sakari Koskisesta tasan 30 romaania ja viimeksi perinnettä ovat alkaneet jatkaa nykyiset ja entiset poliisit. Kenttämiesten ja -naisten näkökulma dekkareissa on harvinainen.

Jo kenttätaso tekee Äärelän teoksesta kiinnostavan omaperäisen. Mene mene mene on kuitenkin paljon enemmän. Se on kaunokirjallisuuden ja rikosromaanin yhdistelmä kahdesta ihmisestä, jotka "ovat molemmat kasvaneet aikuisiksi vanhempiensa kivuliaista haavoista, muovanneet itsensä uudelleen parhaansa mukaan". 

Se on romaani kouluampumisista ja tyttöjen kokemista peloista. Samaan aikaan se on dekkari, jossa poliisin kenttäpartio kohtaa kaiken sen pahoinvoinnin, josta meillä muilla ei ole aavistustakaan.

Mene mene mene on alusta asti jotain muuta. Nelli on poliisikoulun viimeiseen vaiheeseen kuuluvalla leirimuotoisella viikon kestävällä kurssilla, jossa kokelaista otetaan kaikki irti sekä fyysisesti että henkisesti. Edellisessä elämässään hän oli Matilda-niminen englannin kielen sijaisopettaja pohjanmaalaisessa koulussa, jossa kohtasi ampujan. Sen jälkeen hänestä ei ollut enää kouluun menijäksi.

Ampuja Katariina pääsi pakoon ja on ollut viisi vuotta tietymättömissä.

Leirillä Nelliä ja muita kokelaita kouluttaa kovin ottein Sarkola, joka oli Karhu-ryhmän mukana selvittämässä kouluampumista. Poliisissa heistä tulee työpari, joka säntää kriisistä toiseen. Tässä poliisin työn kuvauksessa Äärelän ohjaajatausta näkyy erityisen hyvin. Leikkaukset tilanteesta toiseen ovat nopeita ja elokuvamaisia. 

Taustalla voi olla ruotsalainen tv-sarja Ohuella langalla, joka kertoo malmölaisista rivipoliiseista, heidän kipupisteistään ja ihmissuhteistaan. Kipua riittää myös toisiinsa luottamaan oppivilla Nellillä ja Sarkolalla, mutta loppu on toiveikas.

Kaunokirjallinen ote ei tee Äärelän teoksesta millään tavalla vaikeaa tai kikkailevaa. Mene mene mene saa paikoin sydämen sykkimään jännityksestä vaikka hän ei käytä mitään tavallisen dekkarin tehokeinoja. Poikkeuksellisen hyvin kirjoitetussa teoksessa jännitystä syntyy poliisien välisistä henkilösuhteista ja Äärelän rakentamasta epävarmuudesta siitä, mitä koulussa todella tapahtui viisi vuotta aiemmin.

Tämä kuulostaa nyt tavattoman vakavalta, juhlalliselta ja synkältä. Mikään ilopilleri Mene mene mene ei ole, mutta on siinä kepeyttäkin.

Ensimmäisessä romaanissaan Super Äärelä kuvasi elämänsä täydellisesti pesäpallolle omistanutta Tindraa. Äärirajoilla liikutaan myös Mene mene menessä. Luulen, että tällaista rikosromaania ei ole aiemmin kirjoitettu Suomessa. Anna Äärelällä on mahdollisuus olla suomalaisen dekkarin omaperäisin ääni, jos seuraava ja seuraavat romaanit eivät ole taas sitten jotain ihan muuta.

Venäjän alueella on sodittu yli tuhat vuotta, mikä vaikuttaa uhattuna olemisen kokemukseen tänäänkin, kirjoittaa Mark Galeotti uudessa suurteoksessaan

 

Mark Galeotti: Sodista taottu Venäjä - Muinais-Venäjästä nykypäivään (Forged in War: A military history of Russia from its beginnings to today). Suomentanut Tapio Kakko. 553 sivua, Docendo 2025.

Varhaisimpien historiankirjoitusten mukaan keskenään kiistelevät slaavilaiset ja suomalais-ugrilaiset heimot Laatokan rannoilta kutsuivat varjageiksi kutsutut viikingit johtamaan ja hallitsemaan itseään vuoden 862 tienoilla. Viikinkipäällikkö, jonka nimi oli ehkä Rurik, tarttui tarjoukseen. Hänen miestensä kanssa perustama kauppa-asema kehittyi Novgorod-nimiseksi rusien kaupungiksi, josta tuli yksi Venäjän esiaste.

Rurikin veljet Askold ja Dir valtasivat Kiovan. Sen jälkeen he käänsivät katseensa rikkaaseen Konstantinopoliin, jossa suuralueiden kauppareitit yhdistyivät.

Näistä tapahtumista alkoi Venäjän edeltäjien ja nykyisen Venäjän sotaisa historia, joka vaikuttaa tällä hetkellä ennen kaikkea maan hyökkäyksessä Ukrainaan. Pitkälti yli tuhat vuotta sotia ja piirityksiä on jättänyt jälkensä venäläiseen sieluun, kirjoittaa maan turvallisuuskysymyksiin erikoistunut tutkija Mark Galeotti uudessa suurteoksessaan Sodista taottu Venäjä. Siinä hän käy läpi maata koskettaneet sodat rusien valtakunnan synnystä uusimpaan, joka jatkuu Ukrainassa.

Kaikki muutkin valtiot ovat muotoutuneet sotien ja vallankumousten seurauksena. Galeottin mukaan Venäjä on erityistapaus. Sen alueelle on hyökätty vuosisatojen saatossa kaikista ilmansuunnista. Siksi sodasta on tullut maan kehityksen kantava voima varhaisista ruhtinaista Vladimir Putiniin asti. Se puolestaan on vaatinut kansalaisten laittamista lujille maan turvallisuustarpeiden täyttämiseksi.

"Alituinen vaaran tunne, pelko jäämisestä loukkuun ulkopuolisten maahantunkeutujien ja sisäisten kapinaliikkeiden väliin, on muovannut Venäjän hallitsijoiden ajattelutapaa", Galeotti kirjoittaa.

Uhka on ollut ja on aina läsnä venäläisten hallitsijoiden mielessä. Nyt se on Nato ja Ukrainan luisuminen Venäjän käsistä länteen. Ainoa vastaus uhkaan on voima ja aggressiivinen politiikka.

Galeottin mukaan Putinin ajatusmaailmassa hyökkäys Ukrainaan ei ole imperialistinen sota. Se on välttämätön itsepuolustuksellinen toimi ennen kuin vihamielinen länsi käyttäisi Ukrainaa aseena Venäjää vastaan.

Galeotti pitää Putinin logiikkaa kieroutuneena, mutta hän onkin vain yksi raakaan voimaan uskovista venäläisistä valtionpäämiehistä pitkässä jatkumossa. Putin rinnastaa itsensä Venäjän aluetta laajentaneeseen Pietari Suureen, joka kykeni uhmaamaan Venäjää voimakkaampaa länttä ja nosti Venäjän suurten eurooppalaisten kansakuntien joukkoon.

Kyse ei ole vain Putinista eikä vain venäläisistä johtajista. Maan hyvin tuntevan Galeottin mukaan Venäjällä törmää kaikkialla militarismiin lasten kasvatuksesta alkaen.

Ukrainassa Putin laski samalla lailla väärin kuin Stalin aloittaessaan talvisodan Suomea vastaan. Kummankin maan piti kaatua parissa viikossa. Sotaan lähdettäessä oli valmistauduttu voitonparaatiin.

Galeotti pitää Putinin virhelaskelman syynä sitä, että aiemmat sotilasoperaatiot Krimillä, Donbasissa ja Syyriassa olivat suhteellisen pienellä alueella tapahtuneita erikoistapauksia, joissa riitti maan eliittijoukkojen käyttäminen. Hän ymmärsi väärin Venäjän asevoimien sotilaallisen suorituskyvyn ja Ukrainan taistelutahdon ja -valmiuden.

Voiko Venäjä muuttua? Galeotti hakee toivoa menneiden vuosikymmenten tapahtumista, joissa läntiset imperialistiset suurvallat ovat joutuneet sotilaallisten tappioiden takia mukautumaan uuteen heikentyneeseen asemaansa ja tekemään tiliä menneisyytensä kanssa.

Alkuteos on ilmestynyt viime vuonna. Venäjän suhteen Galeotti tuntuu olevan liian optimisti, sillä hän väittää rohkeiden mielenosoittajien vastustavan meneillään olevaa Ukrainan sotaa. Mielenosoitukset on kuitenkin tukahdutettu heti sodan alkaessa. Mitään merkittävää vastarintaa ei ole vaan kansalaismielipide vähintään sietää Ukrainan kaupunkien pommittamisen ja ukrainalaisten tappamisen.

Sodista taotussa Venäjässä on yli 500 sivua sotien ja taisteluiden kuvauksia. Silti se kattaa vain osan sodista, jotka ovat koskettaneet Venäjää. Kaikkien käsittely vaatisi Galeottin mukaan teossarjan, jossa ei olisi mitään järkeä. Teos on aihepiiriltään raskas, mutta helppolukuinen katsaus siitä, miksi Venäjä on kehittynyt sellaiseksi kuin se on. 

Galeottin tavoitteena on ollut lisätä ymmärrystä siitä, miten sota ja sotilaallisen turvallisuuden tavoittelu ovat muovanneet Venäjän menneisyyden lisäksi tapaa, jolla se tiedostaa nykyisen asemansa. Tavoite toteutuu erinomaisesti.

Kollaa kestää vavahduttavammin kuin koskaan ennen Olivier Norekin suurenmoisessa romaanissa Talven soturit

Olivier Norek: Talven soturit (Les guerriers de l´hiver). Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings. 413 sivua Otava 2025.

Erkki Palolammen teos Kollaa kestää on ensimmäinen talvisodasta kertova romaani. Suurmenestykseksi noussut kirja ilmestyi vain muutama kuukausi sodan jälkeen kesällä 1940. Kollaan legenda kestää vuosikymmenestä toiseen. Uusin aiheesta kertova teos ilmestyy tänään. Se on ranskalaisen Olivier Norekin Talven soturit.

Kaikki kunnia Palolammen reportaasimaiselle teokselle, ja kymmenille ellei peräti sadoille sen jälkeen ilmestyneille, mutta ranskalaisen entisen poliisin ja dekkarikirjailijan kirja saattaa tästä lähtien olla se kaikkien aikojen talvisotaromaani. Norek kuvaa uskomattomalla tarkkuudella ja tunteella korpisotaa jäätävän pakkasen ja korkeiden hankien keskellä, ihmistä ja tämän sitkeyttä keskellä järjetöntä teurastusta hirvittävissä olosuhteissa.

Historiassa tarkka Talven soturit on kaunokirjanakin aivan häikäisevä teos. Se voisi kelvata heillekin, jotka eivät muuten koskaan lue sotakirjoja.

Teoksen vaikuttavuus suomalaiselle lukijalle on myös suomentaja Susanna Tuomi-Giddingsin ansiota. Rautjärveläisten puheenparren sommittelussa häntä ovat auttaneet Kaisu Lahikainen ja Helena Anttonen. Kolmikon ansiota on, että Talven sotureita lukiessa unohtaa koko ajan lukevansa umpiranskalaisen kirjoittamaa kirjaa. Niin suomalainen ja uskottava on lopputulos. 

Mutta kyllä Norek on hämmästyttävä ilmaisun mestari itselleen vieraalla maaperällä itsekin. Tältä näyttää talvinen korpimetsä ennen ja jälkeen, kun tykkituli on lakaissut sen säpäleiksi. Tältä kuulostaa lumessa paarustaminen. Tällaista on veljeys, joka saa antamaan kaikkensa lähes toivottomissa olosuhteissa, koska ajatus kaverin kuolemasta tuntuu pahemmalta kuin omasta.

Ja sitten oli se aivan hirvittävä kylmyys, jossa sotaa käytiin. Se vietteli kuoleman vaaraan vihollista vaanivan tarkka-ampujan, jonka oli pakko pysyä aloillaan 40 asteen pakkasessa. Norekin mukaan siinä vartalon valtaa vähitellen lempeä raukeus.

"Lämpöinen hyvänolontunne oli kuin seireenien laulua, joka johdattaa laivat karille, tai syanidin miellyttävää karvasmantelin tuoksua, se oli petollinen tunne. Kuolema oli laskenut kätensä Simon olalle ja luvannut, että kaikki lutviutuisi, tunnit soljuisivat ohi ja riittäisi, että hän pysyisi siinä kaikessa rauhassa, liikkumatta."

Simo on Simo Häyhä, maailman paras tarkka-ampuja. Hänen on laskettu tappaneen 542 vihollissotilasta 98 päivässä ennen haavoittumistaan.

Talven soturit onkin alaotsikoltaan Romaani Simo Häyhästä, vain 151 senttiä pitkästä miehestä, jonka teho ei jäänyt yksiin tappoihin. Venäläiset kutsuivat häntä valkoiseksi kuolemaksi, ja pelkkä hänen mainitsemisensa aiheutti pakokauhua hyökkääjien riveissä.

Norek kuvaa Häyhää mieheksi, joka ennen sotaa pohtii etäisyyksiä ja luodin lentoratoja Rautjärven metsissä. Sodassa pitää sulkea mielestään, että kohde on ihminen eikä maalitaulu niin kuin Suojeluskunnan ampumakilpailussa. Paitsi silloin, kun parhaan ystävän kaatuminen tekee vaatimattomasta ja vähäpuheisesta Simosta häijyn kostajan muutamaksi päiväksi jouluna 1939.

Romaanin toinen keskushenkilö on komppanian päällikkö luutnantti Aarne Juutilainen, jota muukalaislegioonataustansa takia kutsuttiin Marokon kauhuksi. Viinaan menevä ja mielipuolelta usein vaikuttanut Juutilainen oli rämäpäisillä operaatioillaan keskeinen henkilö Kollaan legendan syntymisessä.

Vaikka Norek keskittyy Kollaan taisteluihin, kattaa Talven soturit koko talvisodan sen alusviikoista loppuun asti ja ainakin maininnoilla muiltakin rintamilta. Mukana ovat myös Helsingin pommitukset, hotelli Kämpissä päivystäneet sotakirjeenvaihtajat, Mikkelin päämaja ja ulkomaiset reaktiot sotaan, joka maailmalla nähtiin Daavidin ja Goljatin taisteluna. Eikä Norek unohda Suomen tyhjien auttamislupausten varjolla pelattuja pelejä, joihin ainakin hänen kotimaansa Ranska syyllistyi.

Sotaromaanit ovat melkein aina ihmisen kuvausta äärimmäisissä olosuhteissa. Niissä toistuvat kuoleman pelko, nälkä, syöpäläiset, vilu - kurjuus kaikissa muodoissaan. Niin myös Norekilla Talven sotureissa. 

Puolustajien lisäksi Norek kuvaa laajasti myös hyökkääjiä, joiden riveissä sama kurjuus koettiin vielä ankarammin. He olivat huonommin varustautuneita kuin suomalaiset ja itselleen vieraassa ympäristössä Karjalan korvissa. Mutta ennen kaikkea heidän johtajansa olivat epäpäteviä ja käsittämättömän julmia omiaan kohtaan. Upseereilta puuttui aloitekyky ja tilanteen lukutaito, koska kukaan ei uskaltanut uhmata Moskovassa toimineen sodanjohdon Stavkan määräyksiä, vaikka ne eivät mitenkään sopineet tilanteeseen rintamalla.

Puna-armeija tapatti härskisti omiaan järjettömissä hyökkäyksissä aukeissa maastoissa ja Loimolan tiellä, joka oli ainoa tie koko alueella. Upseerit tekivät sitä myös omia virheitä peittääkseen. Laiha lohtu, että osa heistä päätti päivänsä omien joukkojensa edessä polvillaan niskalaukaukseen.

Sota Ukrainassa todistaa, että mikään ei ole perimmiltään muuttunut, vaikka välissä on vuosikymmeniä ja Neuvostoliitto muuttunut Venäjäksi.

Ei todellakaan. Romaanissa Olivier Norek pistää ulkoministeri Molotovin ilkkumaan, ettei ollut tarkoituskaan saada Suomea hyväksymään Neuvostoliiton aluevaatimuksia ennen sotaa.

"Neuvottelut ovat koko ajan olleet pelkkä pitkä sytytyslanka tilanteelle, jonka on ollut joka tapauksessa tarkoitus räjähtää. Jos Suomi hyväksyy meidän vaatimuksemme alueliitoksista ja sotilastukikohdista, me vaadimme niitä lisää, kunnes koko maa on meidän."

Pistä Molotovin tilalle Lavrov ja Suomen tilalle Ukraina, niin ollaan täsmälleen tässä päivässä.

Vaikka kuinka yrittäisi vältellä ylisanoja, ei Talven sotureita voi luonnehtia muuta kuin sensaatioksi. Se on ylivertainen kuvaus sodasta, ihmisestä, luonnosta ja pienen kansan jääräpäisestä selviytymiskamppailusta lukumääräisesti ylivoimaista vihollista vastaan, jolta kuitenkin puuttui se tärkein. He eivät tienneet, miksi taistelivat. Suomalaiset tiesivät.

Agentteja, kaksoisagentteja ja salamurhia talvisodan alla Helsingissä Pauli Jokisen jännärissä Punainen leski

Pauli Jokinen: Punainen leski. 384 sivua, Gummerus 2025.

Saksalainen diplomaatti ja suomalainen sisäministeriön virkamies ammutaan Helsingin Kaivopuistossa heinäkuussa 1939. Tekeillä oli vaihtokauppa, jossa sisäministeriön Teodor Siro saisi listan saksalaisista vakoojista ja varttijuutalainen diplomaatti Volker Bonhof Suomen kansalaisuuden, jolla hän välttäisi paluun Saksaan, jos sota syttyy.

Helsingin paikallis- ja rikoshistoriaan erikoistunut Pauli Jokinen aloittaa vakoiludekkarinsa Punainen leski sähäkästi. Pian nimilista on murhaajalla, joka löytää siitä viisi näkymättömällä musteella kirjoitettua koodinimeä. Kaikki ovat peräisin Charles Dickensin romaaneista.

Teoksen alku ja sen esittelytekstit lupaavat vaikuttavaa lähihistoriallista vakoojajännäriä, jossa totta on sen verran, että Helsinki kuhisi vakoilijoita 1930-luvulla maailman kulkiessa kohti sotaa. Jokinen keskittää katseensa Britannian tiedustelupalveluun MI6:een, jonka toimeksiannosta salamurhaaja alkaa listiä viittä saksalaisten vakoojiksi paljastunutta kulttuurialalla vaikuttavaa brittiä lokakuussa 1939.

Erityisen paljon tapahtuu brittitaustaisen ohjaaja-tuottaja Ron Fallonin elokuvan kuvauksissa. Elokuvan tähtiä ovat Shane McLean, Liza Darling sekä Felix Kontio.

Ampumisia selvittävät Helsingin rikospoliisin konstaapeli Jenny Kattelus sekä yleisesikunnasta toimeksiannon saanut etsivätoimisto Harha. Sen muodostavat pervitiinin voimalla käyvä entinen murharyhmän etsivä Arpia Haahti ja Raita Harmonen, Jenny Katteluksen rakastajatar.

Lokakuusta 1939 hypätään aina välillä vuosia taaksepäin. Selviää, miksi epäonnistuneesta pankkiryöstöstä tuomittu kommunisti Peter Prescott on vapautettu ja värvätty MI6:n salamurhaajaksi.

Punaisen lesken juonikuvio on juuri niin kimurantti ja monihaarainen kuin kunnon vakoojajännärissä pitääkin. Lisäksi taustalla on suurempia kuvioita, suorastaan suurvaltapoliittisia, joista vakoilun kenttäpelinappuloilla ei ole aavistustakaan. 

Vahinko vain, että teos ei ole oikeastaan lainkaan jännittävä. Eivätkä ajankohdan uhkaava tilanne ja vakoilun vaarat välity sen sivuilta. Jokinen on kirjoittanut toiselle kustantajalle tätä ennen kolme dekkaria, joten aloittelija hän ei ole. Silti Punaisen lesken ote on jotenkin harrastelijamainen. Sivuja on liikaa, mutta silti tapahtumien etenemisessä on hätäisen tuntua. Tunnelman luominen puuttuu eikä kiehtovasta vakoilun ja filmimaailan yhdistämisestä irtoa oikein mitään.

Helena Immonen luo hyytävän näkymän seuraavan sukupolven droonisotaan Horroksessa, joka trillerinä on valitettavan kaavamainen

Helena Immonen: Horros. 441 sivua, Docendo 2025.

Venäjän Ukrainassa aloittaman sodan suurin yllätys ovat olleet droonit. Miljoonia maksavien huippuaseiden sijaan, tai ohella, sodassa suuressa osassa ovat lennokit, joita valmistetaan autotalleissa ja muissa nyrkkipajoissa.

Tämä on kuitenkin vasta alkua, jos uskomme turvallisuuspolitiikkaa hyvin tuntevaa jännityskirjailija Helena Immosta, jonka uusi trilleri Horros ilmestyy tänään. Ja miksi emme uskoisi? Hän on näyttänyt kyntensä nimenomaan uskottavilla trillereillä.

Immonen luo Horroksessa painajaismaisen näkymän ampiaisen kokoisiin nanolennokkeihin, jotka voivat räjähtää kohteen lähellä tappavasti tai ruiskuttaa hänen hengittämäänsä ilmaan hermokaasua. Parviälyn avulla ne pystyvät itsenäiseen toimintaan.

Sellaista sotilaallista suorituskykyä ei ole vielä olemassa, mutta sitä tutkitaan kiivaasti. Immosen kirjan faktapohja pohjautuu todellisiin tulevan sodankäynnin tavoitteisiin. 

Eikä siinäkään vielä kaikki. Suurvallat pyrkivät kehittämään keinoja, joilla vaikutetaan ihmismieleen lamauttavasti. Siitä teoksen nimi Horros. Siinä Kiinan tavoitteena on voittaa sota ilman taisteluita.

Helena Immonen päätti vuosi sitten neljän Kettu-kirjan trillerisarjan huikeaan Operaatio Tulikettuun, jossa Suomi on jälleen sodassa Venäjän kanssa. Ensimmäinen sota käydään hänen esikoisessaan Operaatio Punaisessa ketussa, joka oli vuoden 2020 ehdoton jännäritapaus Suomessa. Jatko-osat saivat uudenlaista kaikupohjaa Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Oli oikea ratkaisu lopettaa Ketut neljään kirjaan, sillä kovin uskottavasti ei voi keksiä uusia sotia Suomen ja Venäjän välille, ja kaikki muut juonet kalpenisivat sen rinnalla. 

Horros aloittaa uuden Havu-sarjan. Nimi tulee sen yhdestä päähenkilöstä Antto Havusta, joka on traagisen tapahtuman takia jättänyt kadettikoulun kesken ja toimii vartijana Suomeen laajentuneessa amerikkalaisessa Pinewood Securityssä, joka on kiinteässä yhteydessä Yhdysvaltojen asevoimien kanssa. Vahingossa Antolle valkenee, että yhtiö toteuttaa myös rankempia juttuja.

Kiinassa kehitetään ja testataan eläviin kohteisiin nanolennokkeja osana suurta operaatiota, jonka yhtenä kohteena on itse presidentti Donald Trump. Projektin sisällä on kuitenkin myyrä.

Kiina on nyt pinnalla kansainvälisissä trillereissä hiipuvan suurvallan Venäjän sijaan. Horros muistuttaa paljon alkuvuoden parasta kotimaista trilleriä Aamos Hongan Punaista verkkoa. Molemmissa katsotaan hyytävän uskottavasti kehitteillä oleviin uusiin sodankäynnin menetelmiin, joihin Kiina panostaa tosissaan.

Asiallisesti Horros on juuri niin vankkaa työtä kuin Immoselta osataan aina odottaa. Vaikuttavuudessaan se ei kuitenkaan yllä Kettu-kirjojen tasolle. Tavalliset nuoret sotaan joutuvat isät ja äidit tekevät niistä niin vavahduttavia, ja etenkin nyt, kun Ukrainassa oikeat nuoret isät ja äidit joutuvat kohtaamaan äkkikuoleman mahdollisuuden. 

Horros taas etenee perinteisellä trillerikaavalla, johon kuuluu se, että päähenkilöillä on erikoisominaisuuksia sekä mahdottomat tehtävät, tikittävä kello ja viime hetken pelastukset. Antto sekä hänen kanssaan maailmaa pelastavat Sandra Fox ja Aiden Hester eivät tunnu oikeilta ihmisiltä vaan tyypillisiltä trillerihahmoilta.

Vähän teoksessa ihmetyttää myös miten helposti sen alkupään pahis muuttuu hyvikseksi.

Anttoa Immonen taustoittaa kertomalla tämän jännittyneestä äiti-suhteesta ja tuomalla mukaan Anton vaarin päiväkirjan, jossa tämä kertoo huutolaislapsuudestaan yhdeksänvuotiaalle epätavallisen kypsin lausein.

Horros on Helena Immoselta komea uusi avaus, mutta se ei jysähdä edellisten kirjojen tapaan, koska on niin tavanomainen lajityypin edustaja.

Ari Wahlstenin Kit Karisma saa lujasti lisäpotkua maisemanvaihdoksesta Miamiin

 Ari Wahlsten: Kuoleman pitkät jäljet. 255 sivua, CrimeTime 2025.

"Kun tulin tajuihini, tunsin tammiparketin lakatun pinnan poskeani vasten."

Näin kuuluu aloittaa kovaksi keitetty dekkari. Ja kun Ari Wahlsten jatkaa yhdeksättä Kit Karismaa yhtä terävästi ja tyylitietoisesti viimeiselle sivulle asti, vahvistuu hänen asemansa Suomen parhaana yksityisetsivädekkarien kirjoittajana.

Wahlstenin koko sarja on ollut amerikkalaistyylisen perinnetietoisen dekkarin poikkeuksellisen onnistunutta siirtämistä Suomen kamaralle. Tasalaatuisesta sarjasta on ollut vaikeaa ja turhaakin nostaa yksittäisiä osia toisia paremmaksi. Jos niin kuitenkin haluaisi tehdä, on uusin osa Kuoleman pitkät jäljet ainakin sarjan parhaimmistoa. 

Syitä on kaksi. Wahlstenin lause on vielä vähän kirkkaammaksi hiottua kuin ennen. Mutta ennen kaikkea maisemanvaihdos selvästi piristää koko juttua. Liikkeelle lähdetään Helsingistä, mutta heti kohta Kit Karisma siirtyy nuoruutensa kotikonnuille Miamiin selvittämään, kuka lähetti sieltä palkkatappajan hänen peräänsä. Ja miksi.

Jos sarjan aiemmissa osissa on ollut jotain moittimista, se on Kit Karisman juurettomuus ja tietynlainen persoonattomuus. Hän on Helsingissä toimiva amerikkalaissyntyinen yksityisetsivä, joka pitää suomalaisesta tangosta. Kuoleman pitkissä jäljissä Wahlsten luo Kit Karismalle taustan yksityisetsiväisänsä poikana, joka viihtyy miamilaisella nyrkkeilysalilla ja viettää aikaa ystäviensä kanssa. Siihen kuuluu myös kaunis tyttöystävä, jonka Kit on menettänyt paikallisen rikollispomon pojalle.

Kitin isä yksityisetsivä John Cameron on murhattu 20 vuotta aiemmin. Tapaus on jäänyt selvittämättä, mutta nyt murha-ase on löytynyt. Sen jälkiä seurataan kuin Yhdeksän miehen saappaissa entiseltä omistajalta toiselle käänteisessä järjestyksessä. Alkuperäisen omistajan löytäminen voisi ratkaista murhan.

Apua Kit Karisma saa entisiltä tuttaviltaan. Heistä tärkein on huippujuristiksi noussut Raymond Higgins, joka rahoittaa ja junailee tutkintaa.

Takaumien ja nykyhetken vuorottelu on rutiinia dekkareissa, mutta Wahlsten käyttää sitä sitä nyt ensi kertaa ainakin näin laajassa mitassa. Vierailut Kit Karisman nuoruudessa antavat lisäpotkua teokselle ja koko sarjallekin. Miamin kuvaus ennen ja nyt on sellaista, että ehkä siinä on pohjana muutakin kuin matkaoppaita.

Kahdenkymmenen vuoden takaiset murhat ja uusi murhayritys kietoutuvat luonnollisesti yhteen. Menneisyyden varjot ovat aivan olennainen osa kovaksi keitettyjä dekkareita ja film noir -elokuvia. Alan peruskuvastoa on myös kahden rikollispomon valtataistelu, jonka alusta on kysymys takaumissa ja loppuselvittelystä nykyajassa.

Wahlsten pistää Kit Karisman luovimaan Miamin betoniviidakossa totuutta kohden kohdaten konnia, mutta yllättävän vähän donnia. Todella kohtalokkaan naisen puute on pieni kauneusvirhe Kuoleman pitkissä jäljissä. Kaikilta muilta osin se on juuri niin iskevä kuin toivoa saattaa. Mukaan lukien henkilögalleriaan kuuluva lahjomaton rikollisia vastaan taisteleva lehtimies.

Erityismaininta menee tälläkin kertaa Timo Nummiselle upeasta kirjan kannesta. Jos Suomessa palkittaisiin dekkarien lisäksi niiden kansitaide, Numminen olisi ylivoimainen voittaja vuodesta toiseen.

Martin Österdahlin hyytävä kostojännäri Rapujuhlat ottaa kantaa tosi-tv:n moraalittomuuteen

Martin Österdahl: Rapujuhlat (Kräftskivan). Suomentanut Kari Koski. Aula & co 2025.

Joukko entisiä nuoria kokoontuu menestyvän tv-tuottaja Morgan Starkin yksityissaareen Tukkolman ulkosaaristossa. He ovat tutustuneet toisiinsa Uppsalan yliopistossa 25 vuotta aiemmin. Morganin ex-vaimo Benjamine on entinen huippumalli. Ludwig ja Theo työskentelivät Morganin tuotantoyhtiössä. Katarinasta on tullut oikeusministeri.

Heti Rapujuhlien prologissa kerrotaan, että Morganin omistaman Himmelskärin laiturilla on kaksi ruumista. Saareen rakennettu luksustalo on riekaleina.

Rapujuhlien lopputulos on osapuilleen tiedossa. Dekkarikirjailija Martin Österdahlin tehtävä on kaapata lukija jännittämään, miksi ja miten iloiseksi tarkoitetuista juhlista tulikin verikekkerit. 

Se onnistuu erinomaisesti. Ensin kaikilla on kivaa. WhatsApp-ryhmässä fiilistellään edessä olevaa jälleen näkemistä vuosien tauon jälkeen. Mukaan juhliin liittyvät myös iltapäivälehden toimittaja Roger sekä ministerin turvamies Samuel. Theo joutuu jäämään pois auto-onnettomuuden takia. Meno on juuri niin huoletonta kuin edessä olevien mukavien juhlien takia voi kuvitella olevankin.

Österdahl annostelee saarella odottavaa uhkaa koko ajan tiivistyvin askelin. Morganin juhlien alkuun suunnittelemissa leikeissä ilmenee osanottajien kesken jännitteitä. Vuorollaan jokaisen haltuun ilmaantuu huolellisesti maalattu pöytälätkäukkeli, jonka selässä on hänen nimensä ja pieni numero. Jokin paha vaanii huolettomia juhlijoita.

Takaumissa alkaa valjeta, mistä on kysymys. Joukko juhlissa mukana olevia on kymmenen vuotta aiemmin osallistunut Morganin tuotantoyhtiön tosi-tv-sarjaan, jonka oli määrä olla vieläkin röyhkeämpi ja puhuttavampi kuin aiemmat. Siitä tuli 60 maahan myyty menestys, mutta sitten jotain meni traagisella tavalla pieleen. Nyt Morganin yhtiö on myyty. Prison Date -nimisen sarjan ongelmat  on lakaistu jo vuosia sitten maton alle.

Mutta joku muistaa. Ja nyt on koston aika.

Tv-tuottajana itsekin aiemmin työskennellyt Martin Österdahl näyttää tuntevan tosi-tv:n metkut ja moraalittomuuden. Sen tarkoitus on nostattaa tunteita ja saada katsojat kiihtymään sosiaalisessa mediassa, jota puolestaan perinteinen media seuraa ja jatkaa sen puheenaiheita. Siitä perimmiltään Rapujuhlat kertoo, mutta Österdahl tekee sen viihdyttävästi ja nerokkaasti suunnitellun kosto-operaation kautta.

Lukija saa jännittää lähes loppuun saakka, kuka ystävyksistä on murhaaja vai onko saarella joku kutsumaton vieras listimässä heitä kaikkia. Koston motiivi kokonaisuudessaan selviää sekin vasta aivan lopussa.

Sietämättömän ihanaa jännitystä, jossa on myös näkemystä.

Arttu Tuomisen kivikova lamajännäri Alec huipentuu tarantinomaiseen infernoon

 

Arttu Tuominen: Alec. 365 sivua, Otava 2025.

Mitäs sitten, kun tulee se yhdestoista, kysyy alikersantti Lahtinen Tuntemattomassa sotilaassa. Rikosmestari Arttu Tuominen on kirjoittanut yhteensä kymmenen dekkaria kahdessa eri sarjassa. Sarjamuodosta huolimatta jokainen teos on ollut erilainen kuin kaikki muut.

Entä nyt, kun Tuomiselta ilmestyy se yhdestoista dekkari? Alec aloittaa hänen kolmannen sarjansa, jonka nimi on Kide. Vieläkö porilaisella riittää uudenlaisia mausteita? Vastaus on kyllä, vankka kyllä. Alec on taas aivan uudenlaista Tuomista. Melkein jokaisen hänen kirjansa lukemisen jälkeen on tuntunut, että tämä on Tuomisen paras, ja niin tuntuu taaskin.

Alec on arvoituksellinen dekkarin ja trillerin yhdistelmä. Se sijoittuu pääosin Sallaan lamatalvena 1992. Mutta miksi lyhyemmissä väliluvuissa hypätään heinäkuuhun 2027? Niissä rikosylikonstaapeli Tommi Kivi hukuttaa suruaan pienen lapsensa kuolemasta armottomaan työntekoon. Helsinkiläisen parkkihallin katolta on löydetty kaukolaukauksella murhattu huumekauppias. Kivi haluaa härkäpäisesti selvittää tapauksen.

Entä miksi kirjan nimi on Alec vaikka sen keskushahmo on sallalainen poliisi Sami Aho? Alec on juoppo asuntovaunussa asuva erakko, joka yrittää pitää surkeaa huskysafaribisnestään elossa laman runnellessa Lapin matkailubisnestä.

Toinen keskushahmo on Samin 14-vuotias tytär Liina, ikäistään kypsempi eränkävijä ja monitaituri. Hän on ystävystynyt Alecin kanssa ja pitää tarvittaessa huolta tämän koirista. Niihin niin kuin kaikkeen muuhunkin Liinalla on yliluonnollisen erinomainen ote.

Mistä tässä on siis kysymys? Epätietoisuus kuplii mukavasti sivujen soljuessa kiivaaseen tahtiin. Taas kerran huipputyötä tekevä Tuominen pitää tiukasti otteessaan avatessaan arvoituksiaan askel kerrallaan. Pakko saada tietää lisää.

Alecin pääosa tapahtuu tilanteessa, jossa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän on vallannut anarkia ja rikollisuus. Rautaesirippu on murtunut ja rajan yli Suomeen virtaa huumeita ja muuta rikollisuutta. Lapin erämaissa rajaa on mahdoton vartioida kaiken kattavasti.

Kahden rikollisjärjestön välienselvittely, päättelee Venäjän miliisin majuri Jevgeni Tarasov tutustuttuaan sallalaiseen rikospaikkaan. Syrjäiseen taloon ja sen pihalle on teurastettu joukko vankasti tatuoituja venäläisiä miehiä ja suomalaisia prostituoituja. Juhlat ovat saaneet verisen lopun.

Talo on ollut Venäjältä Suomeen ja täältä eteenpäin sijoittuva huumereitin etappi. Eikä aikaakaan, kun Suomen poliisille esitellään kaksi venäläisroistoa, joilta on hakattu tunnustus.

Case closed? Näin haluavat uskoa Kemijärven poliisi ja rajavartiolaitos. Sami Ahon mielestä kaikki ei täsmää. Hän ryhtyy selvittämään asiaa tukenaan valokuvat, jotka paikalle verilöylyn aikana sattunut Liina otti salaa.

Kaikki Arttu Tuomisen aiemmat kirjat ovat sijoittuneet Poriin. Alec on uusi aluevaltaus sikälikin, että se tapahtuu Sallassa ja vähän Helsingissä.

Uutta on myös perhe-elämän kuvaus. Lama koettelee Sami Ahonkin perhettä. Hänen vaimonsa Raisan kanssa perustama Vanha Bensis kärsii matkailijoiden puutteesta siinä missä muutkin paikalliset alan yritykset.

Vuonna 1981 syntynyt Tuominen on muistellut omaa nuoruuttaan lama-Suomessa. Se synnytti toivottomuutta ja rikollisuutta, mutta myös uudenlaista selvitymistä ja kovuutta. Tämä kaikki näkyy taas yhdeksi Tuomisen mestariteokseksi nousevassa Alecissa. Sen henkilökuvaus, ja henkilösuhteiden kuvaus, muidenkin kuin päähahmojen osalta on rikasta ja syvää. Samoin ajankuva.

Tuominen rakentaa jännitystä taiten ja maltilla. Alecin yleisvire on rauhallinen, kunnes on loppuhuipennuksen aika. Niissä Tuominen osoitti taitonsa jo ensimmäisessä sarjassaan, mutta nyt hän käynnistää Lapin yössä infernon jollaista ei ole nähty kuin joissain Quentin Tarantinon elokuvissa. Lukijaa viedään tavalla, jollaisia harvoin tavataan näissä ympyröissä.

Arttu Tuominen tuntuu taas ylittäneen itsensä vaikka sen pitäisi lukuisten aiempien ylitysten takia olla jo mahdotonta. Lempeän oloinen mies kirjoittaa kivikovia rikostarinoita ehtymättömällä taidolla ja muuntautumiskyvyllä.

Kide-sarjaan on tulossa kaksi jatko-osaa, joten lisää jännitysherkkua on tiedossa.

Sudeettisaksalaisten kokema kosto on vähän tunnettu toisen maailmansodan jälkinäytös - Tove Alsterdalin siitä kertova Salakäytävä on enemmän kuin dekkari

 

Tove Alsterdal: Salakäytävä (Blindtunnel). Suomentanut Kari Koski. 307 sivua, Aula&co 2025.

Tove Alsterdalin kolmiosainen Ådalen-sarja on tämän vuosikymmenen parhaita käännösdekkareita Suomessa. Sitä ennen Alsterdal kirjoitti historiallisen romaanin ja dekkarin yhdistelmän Salakäytävä, joka on suomennettu vasta nyt. Se valittiin Ruotsin parhaaksi dekkariksi ilmestymisvuonnaan 2019.

Salakäytävässä Alsterdal nostaa esiin vähän tunnettua toisen maailmansodan historiaa. Ennen sotaa Hitler vaati ja sai Länsi-Euroopan heikkojen johtajien takia Tsekkoslovakian sudeettialueet valtakuntaansa. Niissä asui noin kolme miljoonaa ihmistä, joista valtaosa saksalaisia. Myöhemmin Saksa valtasi Hitlerin lupauksista huolimatta koko Tsekkoslovakian.

Mitä sudeettialueiden saksalaisille tapahtui sen jälkeen, kun Saksa hävisi sodan ja Tsekkoslovakia vapautui miehityksestä? Siitä kertoo Salakäytävä rikosmysteerin kautta ja Alsterdalille ominaiseen tapaan samaan aikaan täysipainoisen kaunokirjallisena lukuromaanina.

Daniel ja Sonja hakevat uutta alkua. Rivitalokoti Tukholmassa on myyty ja Böömistä ostettu rappiolla oleva viinitila, johon he suunnittelevat matkailutoimintaa. Viinikellarin seinän puhkaisussa löytyy käytävä ja sieltä noin kymmenvuotiaan pojan ammoin kuollut ruumis. Vähän myöhemmin tilan puutarhasta löytyy tuore ruumis, ja Danielia epäillään murhasta.

Kaksi ruumista, vanha ja uusi, vievät Sonjan matkalle alueen historiaan, josta paikalliset asukkaat ovat kummallisen haluttomia puhumaan. Tuntuu kuin molemmat kuolemat haluttaisiin lakaista maton alle mahdollisimman vähin äänin ja nopeasti.

"Pidetään silmät ja korvat auki, muttei kuulla eikä nähdä mitään. Pannaan oikea lippu ikkunaan, kun lippu on pantava esiin, punainen, kun pitää olla punaista, kansallislippu tällaisina aikoina", majatalon pitäjä Libor selittää Sonjalle, ja kehottaa häntä olemaan varovainen.

Sodan jälkeen osat vaihtuivat. Sudeettialueen etniset saksalaiset joutuivat käyttämään valkoista käsivarsinauhaa samaan tapaan kuin natsi-Saksan juutalaiset Daavidin tähteä puvuissaan. Tuhat vuotta oli asuttu rinnakkain, nyt heidät karkotettiin kotiseudultaan Saksaan, johon heitä ei haluttu. Se oli jo muutenkin täynnä pakolaisia. Tuhannet kuolivat kuljetuksissa. Joukkomurhiakin tapahtui, kun uusi valta ja vihastuneet asukkaat kostivat miehittäjille ja sellaisina pitämilleen.

Karkotukset koskivat kaikkia. Jokaista saksalaista pidettiin syyllisenä Hitlerin tekoihin. Ei sitä ole vaikea ymmärtää niissä oloissa ja kaiken miehityksen aikana koetun jälkeen. Tragedia sekin silti oli.

Ruotsin parhaisiin rikoskirjailijoihin kuuluva Tove Alsterdal on luonut tästä kaikesta hivelevän taitavan rikosromaanin ja mysteerin, joka valottaa historiaa uudella näkökulmallaan. Salakäytävä on lisäksi romaani muistoista, ihmissuhteista ja kansallismielisyydestä. Alsterdal on loistava kirjoittaja, joka onnistuu toistuvasti yhdistämään historian ja yhteiskunnalliset teemat koukuttavaan rikostarinaa. Niin nytkin. Salakäytävä on rikosromaanina erinomainen, mutta se on niin paljon muutakin.

Taidokasta tummaa tunnelmaa Tuire Malmstedtin psykologisessa dekkarissa Lintusielu

Tuire Malmstedt: Lintusielu. 284 sivua, Aula & co 2025.

Mikä yhdistää Jyväskylässä yksinään harhailevia puhumattomia lapsia, erakkomaisen miehen murhaa, rikostutkijoiden saamia viestejä joista puuttuu kirjaimia ja vuoteen 1984 sijoittuvia takaumia, joissa poika kertoo elämästään väkivaltaisessa koulukodissa? Ne kaikki ovat elementtejä Tuire Malstedtin vaikuttavassa psykologisessa dekkarissa Lintusielu. Jokainen löytää loogisen paikkansa tässä huolellisesti rakennetussa murhenäytelmässä.

Teoksen osuva motto on Tommi Kinnusen romaanista Pimeät kuut: "Ei tästä elämästä kukaan selviä ehjänä. Ainoa, mistä voi yllättyä, on se, millä tavalla kukakin menee rikki."

Malmstedt tavallaan yhdistää Lintusielussa kaksi sarjaansa. Uudemman sarjan rikostutkijat Matilda Metso ja Elmo Vauramo saavat henkirikosyksikköönsä Niiles Aarnikosken Savonlinnan poliisista. Niiles ja hänen vaimonsa Isa Karos olivat Malmstedtin ensimmäisten teosten päähenkilöitä. Nyt Isa on niiden karmeiden tapausten takia jäänyt pois poliisista ja kotiäiti.

Olen suhtautunut aika nihkeästi Malmstedtin kahteen edelliseen teokseen Lyijysydän ja Luusaari, koska ne tuntuivat liian epäuskottavilta, siihenkin nähden, että dekkareissa monenlainen liioittelu ja onnekkaat sattumat ovat sallittuja. Lintusielu tuntuu sen takia tavallista ilahduttavammalta onnistumiselta. Tuire Malmstedt tavoittaa taas varhaisteostensa Mykän taivaan ja Enkelimetsän ainutlaatuisen tumman tunnelman, joka jatkui vielä Lumihaudassa.

Yksinään vaeltaneiden puhumattomien lasten tapaus päätyy Jyväskylän poliisin väkivalta- ja henkirikosyksikölle vaikka ei ole varmaa, että mitään rikosta on tapahtunut. Ehkä lapset ovat vain karanneet kotoaan.

Puhumattomuuden ja mihinkään reagoimattomuuden lisäksi lapsia yhdistää se, että heidän kaulassaan on metallinen laatta, johon on kaiverrettu nimi. Nimet ovat peräisin 1700- ja 1800-luvulla kuolleilta henkilöiltä. Arvoitus syvenee, koska kukaan ei kaipaa lapsia eikä heidän ikäisiään lapsia ole kateissa.

Malmstedt on luonut hienon dekkariarvoituksen, jonka teema on väkivallan pitkät jäljet kokijaansa. Erityisesti sitä ovat kokeneet koulukodin Myrtsi ja Lintta, joista Myrtsi toimii kertojana vuoden 1984 nuoren miehen ilmaisun hyvin tavoittavissa osuuksissa.

Kaksi edellistä Malmstedtin dekkaria tuntuivat etenevän hätäisesti. Lintusielussa arvoitus säilyy loppuun asti ja sen ratkaisuun edetään harkituin askelin.

Kovin lohdutonhan Tuire Malmstedtin luoma maailma on. Ihan kuin se olisi kirjoitettu vastalauseeksi maailman onnellisin maa -tutkimuksille. 

Poliisiyhteisössäkin jokainen on jollain tapaa rikki. Yhdeltä ovat kuolleet sisarukset, toiselta naisystävä vähän ennen aiottuja häitä ja kolmas kulkee oudolla tavalla hautausmaalla. Henkilögalleria on vähällä luiskahtaa tahattomaksi parodiaksi suomalaisesta surkeudesta, mutta onneksi Malstedt löytää henkilöihinsä kipinän toivoakin.

Lintusielu on Tuire Malmstedtin toivottu paluu suomalaisen psykologisen jännityksen kärkeen. Se on dekkari, jossa oudoilla tapahtumilla on syynsä ja niitä selvittävillä poliiseilla elämän mittainen painolasti, mutta myös kokemus, harteillaan.

Anu Ojalan Tarkka-ampuja tarjoaa kiihkeää toimintaa ja ohutta sanomaa

 

Anu Ojala: Tarkka-ampuja. 224 sivua, Gummerus 2025.

Rovaniemeläisen juristi-kirjalija Anu Ojalan dekkareissa on kiihkeä tempo. Alusta loppuun mennään kaasu pohjassa. Niin myös Tarkka-ampujassa, joka on epäsuoraa jatkoa kolmiosaiselle Tornion ja Haaparannan alueelle sijoittuvalle sarjalle. Nyt sen päähenkilö vanhempi rikoskonstaapeli Ronja Jentzsch on siirtynyt rajalta Rovaniemen poliisin huumeryhmään.

Tarkka-ampujan ehtii juuri ja juuri avata, kun alkaa tapahtua. Jääkäriprikaatin varuskunnan parkkipaikalla räjähtää ja prikaatin sisällä sotilas tekee itsemurhan. Poliisin silmin kaikki on taas yhtä kaaosta, kun parkkipaikalla leimuaa ja radio suoltaa yhä uusia hätäkutsuja. Jääkäriprikaatin oikeusupseerilla Daniel Jääskeläisellä on tapahtumiin henkilökohtainenkin kulma, sillä hänen varusmiespalvelustaan suorittava poika Topi saattoi olla räjähtäneessä kuorma-autossa.

Tarinan edetessä junaraiteilta löytyy vielä yksi ruumis, sitten Rovaniemen keskustasta kaksi autoon ammuttua miestä. Samanlainen helvetti on irti kuin Ojalan esikoisessa Jääsilkkitiessä, jossa kuvataan sodaksi muuttuvaa huumeiden vastaista taistelua Suomen ja Ruotsin rajalla.

Huumeista on kysymys Tarkka-ampujassakin. 

Ja sotatraumoista. Teoksen todellisuudessa ollaan tilanteessa, jossa Ukrainan ja Venäjän välille on solmittu rauhansopimus, jota valvovassa operaatiossa on ollut suomalaisiakin sotilaita. Sitten jotain on mennyt pieleen. Suomalaiset ovat joutuneet venäläisen puolisotilaallisen ryhmän vangeiksi ja nähneet ja kokeneet liikaa. Nyt päällä on sotapsykoosi.

Oikeastaan Tarkka-ampujan idea mahtuu yhteen lauseeseen, joka kerrotaan sen takasivulla. Anu Ojala on Suomen parhaita kiihkeän toiminnan kuvaajia, mutta sivumäärältään ohut kirja jää sisällöltäänkin aika ohueksi. Sota vaurioittaa ihmismielen ja huumerikollisuus synnyttää koko yhteiskuntaan säteilevän väkivallan kierteen. 

Siinä se. Moni rikoskirja paranisi sivumäärää vähentämällä. Ojalan tapauksessa sivumäärää voisi kasvattaa, että teemoissa päästäisiin toteamista syvemmälle.

Tarkka-ampujassa kaikki henkilöt paitsi Ronja Jentzsch jäävät yhdentekeviksi. Jopa toinen päähenkilö Daniel Jääskeläinen on hädästään huolimatta vain taas yksi mies, jonka avioliitto on mennyt pieleen liiallisen työlle omistautumisen takia. Tarinan varsinaiset ultrapahat kaiken takana olevat roistot eivät ole kuin kaksi nimeä. Jääsilkkitiessä Ojala loi kokonaisia henkilöhahmoja, mutta henkilökuvaus on sen jälkeen ohentunut kirja kirjalta.

Anu Ojalan teksti on valtavan sujuvaa. Runsas luonteva dialogi toimii. Huumerikollisuuden vaikutusten suhteen hänen asiantuntijuuttaan ei ole syytä epäillä. Silti Tarkka-ampuja tuntui ohuesta sivumäärästään ja toiminnantäyteisyydestään huolimatta jopa pikkuisen pitkästyttävältä. Joku syvempi kerros siitä puuttuu tai sitten rivien väliin jää liikaa.