Elämäkerta vahvistaa kuvaa Riikka Purrasta monomaanisena maahanmuuttofanaatikkona

 

Onni Kari & Lauri Nurmi: Riikka Purra - Suomen rautarouva. 320 sivua, Into 2026.

Kenellekään vähänkään politiikkaa seuraavalle ei ole jäänyt epäselväksi, että perussuomalaisten puheenjohtajalla Riikka Purralla on yksi missio ylitse muiden: maahanmuuton ja maahanmuuttajien vastustaminen. Eikä sekään, että Purra on kannassaan suorastaan fanaattinen. Mutta että näin fanaattinen. Koko kuva aukeaa vasta hänen omista kirjoituksistaan ja puheistaan, kun niitä on koottu yhteen ja analysoitu epävirallisessa elämäkerrassa Riikka Purra - Suomen rautarouva. Se yllättää kokeneenkin politiikan tarkkailijan.

Iltalehden toimittajien Onni Karin ja Lauri Nurmen kirja pohjautuu Purran eri tiedotusvälineille antamiin haastatteluihin, hänen kirjoituksiinsa omassa blogissaan ja ennen kaikkea oppimestari Jussi Halla-ahon Scriptassa sekä puheisiin, joita hän vyörytti varsinkin viime kaudella ensimmäisen kauden kansanedustajana. Purraa itseään ei ole kirjaan haastateltu eikä ilmeisesti hänen lähipiiriäänkään.

Suomen rautarouva ei ole samanlainen tärsky kuin Nurmen kirjoittama Halla-ahon epävirallinen elämäkerta, joka ilmestyi vuonna 2020. Se kertoi aivan uusia puolia kannattajiensa Mestariksi kutsumasta entisestä kirkkoslaavin tutkijasta, josta tuli maahanmuuttovastaisen liikkeen kulttihahmo. Kirja sisälsi myös uutisia, kuten sen, että Halla-aho teki poliittisen nousunsa käytännössä veronmaksajien rahoilla.

Purra-elämäkerta vahvistaa sitä, mitä on tiedetty muutenkin, mutta jättää myös vastaamatta keskeisiin kysymyksiin. Niistä tärkein on, miksi ympäristönsuojelusta kiinnostunut ja vihreitä, ja jopa vasemmistoliittoa, äänestänyt nuori nainen imeytyi parikymmentä vuotta sitten nuivaksi kutsuttuun liikehdintään, jonka keskeinen ajatus oli se, että maahanmuutto tuhoaa länsimaiset yhteiskunnat.

Tuliko herätys vain Halla-ahon Scriptaa lukemalla vuoden 2006 paikkeilla ja siitä alkaen? Vaikuttivatko siihen jotkut huonot kokemukset maahanmuuttajista? Purran omissa kertomuksissa mitään järisyttävää ei ole, mutta samassa hampurilaisravintolassa aterioinut somaliperhe ärsytti nuorta perheenäitiä.

Purra itse alkoi kirjoittaa Scriptaan vuonna 2008 nimimerkillä riikka. Nämä kirjoitukset hän löysi edestään kesällä 2023, kun ne kaivettiin esiin Petteri Orpon hallituksen nimityksen jälkeen. Pakon edessä Purra joutui pahoittelemaan kirjoituksiaan, mutta aitoa katumus ei ollut.

Purra omaksui uuden aatteen käännynnäisen palolla. Tammikuussa 2008 hän kirjoitti olevansa "niin täynnä silkkaa vihaa ja raivoa, että meinaan sulaa tuolilleni". Syynä olivat islam ja monikulttuurisuutta ylistävä ideologia. Raivoa ja vitutusta hän on kokenut sen jälkeen kerta toisensa jälkeen, mutta joutuu nyt ministerinä esiintymään peitellymmin, onhan Orpon hallitus julistanut nollatoleranssia rasismille. Muita perussuomalaisia se ei ole pahemmin hillinnyt.

Uskon vahvistusta Purra sai Suomen Sisun Keskiviikkokerhosta, jossa kävi jonkin verran, mutta ei ollut mitenkään näkyvä hahmo. Siellä alkoi kuitenkin muodostua myöhempi perussuomalaisten pyhä perhe, johon Halla-ahon ja Purran lisäksi kuuluu puolueen varapuheenjohtaja ja Purraakin tiukempi yhden asian mies Simo Grönroos.

Maahanmuutto on Purralle kohtalonkysymys, eikä hän erottele humanitaarista ja työperäistä maahanmuuttoa. Kaikki on samaa islamia, joka lisää epätasa-arvoa ja tuo uskonsodat Eurooppaan. Työperäiset maahanmuuttajat hän leimaa parhaimmillaan pizzanpaistajiksi ja kebabintekijöiksi, mutta yleensä maahanmuuttajat ovat Purran maailmassa rikollisia ja kuluerä.

Purran maailmankuva on täysin dystooppinen. Hän ei esitä positiivisia ratkaisuja, koska uhkakuvat vaanivat kaikkialla. Ruotsi on jo menetetty ja Suomessa käsillä ovat viimeiset hetket, hän maalaili vuonna 2022. Neljä vuotta myöhemmin voi kysyä, miksi "menetetty" Ruotsi menestyy ja sen julkinen talous on erinomaisessa kunnossa, mutta Suomi taantuu, vaikka perussuomalaista maahanmuuttopolitiikkaa on pantu toimeen kokoomuksen ja RKP:n myötävaikutuksella kohta kolme vuotta.

Maahanmuuttopolitiikkaa on tällä vaalikaudella kiristetty merkittävästi. Kirjan kirjoittajat eivät usko, että se riittää perussuomalaisille. Maalitolpat siirtyvät sitä mukaa, kun kiristyksiä saadaan aikaan.

"Maahanmuuton vastustaminen voi muuttua jo maassa olevien karkottamisen kannattamiseksi", Kari ja Nurmi kirjoittavat.

Esimerkiksi tästä he nostavat esiin kansanedustaja Onni Rostilan Donald Trumpia viime syksynä kehuvan tiedotteen. Sen mukaan Trumpilla on tiukka mutta perusteltu linja, kun hän haluaa paitsi lopettaa maahanmuuton kehitysmaista myös karkottaa ulkomaalaiset, jotka ovat taloudellinen taakka, turvallisuusriski tai sopeutumattomia länsimaihin.

Viime vuonna perussuomalaiset järjestivät kaksi isoa rasismikohua, joiden jälkeen sorvattiin uusia pelisääntöjä hallitukselle ja vakuutettiin nollatoleranssia. Silti kansanedustaja ja ministeriksi palannut Wille Rydman maalaili ennen joulua maahanmuuton romahduttavan eurooppalaiset yhteiskunnat, ja kirjoitti valloittajakansoista, joiden edustajat hakkaavat, ryöstävät ja raiskaavat eurooppalaiset nuoret.

Rydmanin kirjoitus jäi julkisuudelta huomaamatta tai siitä ei yksinkertaisesti viitsitty kirjoittaa, koska näitä tulee jatkuvasti. X:ssä se yli 2000 tykkäystä.

Riikka Purra on uransa huipulla nyt, kun eduskuntavaaleihin on vuosi aikaa.Virallisesti hän sanoo pyrkivänsä seuraavan hallituksen pääministeriksi, mutta todellisuudessa kyse on siitä, kuinka suuren vaalitappion perussuomalaiset kokee huhtikuussa 2027 ja onko tulisielulla kiinnostusta kaiken jälkeen oppositiopolitiikan ankeaan arkeen. Ylen maaliskuun gallupissa keskusta meni perussuomalaisten ohi. Eväät oppositiopolitiikkaan ovat muun kuin maahanmuuton osalta ensi kaudella vähissä, koska perussuomalaiset on mukana samassa velkajarrussa kuin kaikki muutkin vasemmistoliittoa lukuun ottamatta.

Omiensa keskuudessa Purra nauttii suurta arvostusta. On kuljettu pitkä matka siitä, kun halla-aholainen liike alkoi nähdä Timo Soinin perussuomalaiset poliittisen vaikuttamisen kasvualustanaan, mutta Purra ei innostunut. Häntä ärsyttivät puolueen junttimaisuus sekä puolueen kojuilla päivystäneet vanhat ylipainoiset duunaripunaniskat.

Purrasta muodostuu kirjassa ristiriitainen kuva. Hän on puolueensa kanssa tehnyt rasismista menestyvän opinkappaleen, jolla oltiin hilkulla nousta viime vaaleissa Suomen suurimmaksi puolueeksi. Menestystä oman agendan levittämisessä tuli näinkin. 

Scriptan piiriin tullutta nuorta riikkaa julkinen rasistinen kuvasto kuitenkin kavahdutti. 

Kiistämättä älykkäänä ihmisenä hän on onnistunut antamaan rasismille salonkikelpoisemman ilmiasun kuin valtaosa Halla-ahon alkuperäisistä seuraajista. Perussuomalaiset on kuitenkin sellainen kirppulauma, että edes puolueen arvostettu puheenjohtaja ei saa pidettyä sitä kokonaan kurissa.

Poskettoman hyvä "påskekrim" Huuto syntyi kahden norjalaisen dekkariveteraanin yhteistyönä

Jan-Erik Fjell - Jörn Lier Holst: Huuto (Skriket). Suomentanut Anna-Maija Ihander. 333 sivua, Like 2026.

Norjalaisten pääsiäinen kuluu rikosviihteen parissa. Påskekrim kuuluu olevan yli satavuotinen perinne. Silloin luetaan dekkareita ja jännitysromaaneja. Nykyään tietysti myös katsotaan rikosaiheisia tv-sarjoja ja elokuvia. Perinne juontaa juurensa vuoteen 1923, jolloin norjalaista rikosromaania mainostettiin Aftonpostenin etusivulla uutisen näköisellä ilmoituksella.

En tiedä, onko norjalaisten pitkän linjan dekkaristien Jan-Erik Fjellin ja Jörn Lier Holstin ensimmäinen yhteisteos Huuto julkaistu alun perin juuri pääsiäiseksi, mutta se tuntuu juuri sellaiselta, josta påskekrimin harrastajat oikein kieriskelevät nautinnosta. Perinteikäs kuka sen teki -mysteeri on kirjoitettu nykyaikaisella twistillä, ja lukijaa härnätään loppuun saakka erilaisilla maukkailla vihjeillä väärään suuntaan.

Kahden dekkarikirjailijan yhteisteokset on uudempi ruotsalainen perinne. Yksikään lukemani tällainen teos ei ole yltänyt lähellekään kirjailijoiden omien dekkarien tasoa, mutta Norjasta tärähti täysosuma jännärillä ja sarjan avauksella, joka kertoo rikosaiheisia podcasteja tekevästä kolmikymppisestä Markus Hegeristä.

Lokakuussa 2008 seitsemänvuotias Leah Forsberg katoaa Valdresin pikkupaikkakunnalla. Hänestä ei löydy jälkeäkään laajoissa etsinnöissä. Leahin isä Tobias tuomitaan kuitenkin aihetodisteiden perusteella tyttärensä murhasta. Juuri kun hän on vapautumassa vankilasta Tobias tekee itsemurhan.

Markus Heger on tehnyt tapauksesta yhden jakson podcastiinsa. Huuto, jota kukaan ei kuullut ei ole saanut jatkoa, vaikka sitä luvattiin jakson lopussa. Miksi ei? Siitä kiinnostuu Avise Valdres -paikallislehdessä sijaisena työskentelevä Mathilde Wold, joka alkaa myös itse tutkia juttua.

Huuto on kuin yksityisetsivätarina sillä erotuksella, että vanhaa rikosta tutkii podcastia tekevä toimittaja. Markus Heger asuu asuntoautossa ja ajelee sillä eri puolille Norjaa nauhoittamaan juttujaan.

Huuto, jota kukaan ei kuullut saa kuitenkin erinäisten sattumusten jälkeen jatko-osan. Markukselle tulee sen jälkeen aina sen verran yleisövihjeitä, että hän pääsee taas uudelle etapille rakentaessaan kuvaa siitä, mitä Leahille tapahtui. Osa kirjasta on sitä, että Markus puhuu mikrofoniin ja kuvaa sitä, mitä tekee ja näkee juuri nyt. Haastateltavien kertomuksia käsitellään takaumina.

Fjell ja Horst ovat luoneet Markus Hegerille hyvän yksinäisen suden taustan, jonka takia hän herää öisiin painajaisiin ja on jättänyt poliisikoulun kesken. Äiti on kuollut, melkein koko hänen lapsuutensa poissa ollut isä vankilassa, mutta nyt suhdetta rakennetaan uudelleen.

Hegerin etsivätyö on herkkua kaikille, jotka pitävät tällaisista "salapoliisitarinoista". Kokeneet rikoskirjailijat pitävät mielenkiinnon yllä, pudottelevat odottamattomia käänteitä, rytmittävät kiitettävästi tutkintaa ja Hegerin omaa elämää, ja rakentavat pienen Leahin kohtalosta taidokkaan palapelin, joka pitää otteessaan loppuun saakka.

Huuto on lisäksi kiitettävän erilainen kuin Fjellin ja Horstin omat teokset.

Jan-Erik Fjell on kirjoittanut tukun hyytäviä murhatarinoita, joita yhdistää se, että menneisyydessä on tapahtunut jotain, joka johtaa uusiin rikoksiin dekkarien nykyajassa. Niitä selvittää komisario Anton Brekke, jossa on vähän Harry Holea, mutta teokset eivät ole niin synkkiä, vaan jopa hyväntuulisia.

Jörn Lier Holstilla on takanaan parikymmentä Wisting-dekkaria, jotka ovat omaan makuuni sellaisia köyhän miehen Wallandereita, että läheskään kaikkia ei viitsi lukea.

Huudossa kaksi erilaista dekkaristia on yhdistänyt parhaat piirteensä niin mukaansa tempaavasti, että syntymässä  taitaa olla laatusarja.

Jussi Simolan nopeiden liikkeiden dekkari Katkerat katseet kärsii omaäänisyyden puutteesta

 

Jussi Simola: Katkerat katseet. 291 sivua, Myllylahti 2026.

Jussi Simola ei uudista suomalaista dekkaria kolmannella teoksellaan Katkerat katseet. Poliisiromaanien vuosikymmenten mittaisessa ketjussa se puolustaa silti paikkaansa hyvällä kerronnalla ja yllätyksellisillä juonikuvioilla.

Katkerat katseet jatkaa Simolan komisario Lara Hongasta kertovaa sarjaa, jossa aiemmit ovat ilmestyneet Haudatut haaveet ja Valitut valheet. 

Katkerat katseet on niin peruspoliisiromaani kuin olla voi. Laran johtama ryhmä tutkii Uudellamaalla kartanonomistaja Gustav Hummelgårdin murhaa, joka on kömpelösti yritetty lavastaa itsemurhaksi. Tutkinnan lomassa paneudutaan yksinhuoltaja Lara Hongan elämään ja tutustutaan hänen ryhmänsä muihin jäseniin. Heistä läheisin on kollega rikoskomisario Eero Huuhka, jonka kanssa kuin varkain pari kuukautta aiemmin vaihdetut suudelmat kuumottavat edelleen niin, että ne voisi uusiakin.

Simola kuvaa hyvällä rytmillä rikostutkinnan moninaisuutta. Rikospaikalta etsitään jälkiä, uhrin lähipiiriä puhutetaan ja nykymaailmassa saa tuijottaa loputtomiin valvontakameroiden kuvia, jos rikos on tapahtunut kaupungissa. Nyt ei ole, mutta Gustav Hummelgårdilla on edellisenä iltana ollut tapaaminen Helsingin keskustassa. Sen jälkeen hänen on nähty nousevan Toyota Corollaan. Ylikonstaapeli Reima Tyrväinen  jäljittää kamerakuvien avulla auton liikkeitä Nordenskiöldinkadun risteykseen saakka. Sitkeä työ tuottaa tärkeän vihjeen, vaikka ruudun tuijottaminen kirvelee silmiä.

Katkerat katseet lähtee liikkeelle vanhan ajan kartanodekkarina. Paikalla Hummelgårdin kartanossa on pieni piiri kuin Agatha Christien kirjoissa. On uhrin vaimo Gunilla, samassa pihapiirissä asuva raskaana oleva tytär Martha miehensä Ville Kiven kanssa, Villen veli Lasse pienen poikansa kanssa, taloudenhoitaja Hellevi Helenius sekä kartanon ulkotöistä vastaava Kalle Holm, joka tietää Gustavin salaisuuden.

Kartanomiljööstä teos laajenee sen eri henkilöiden salaisuuksiin, joista murhan motiivi alkaa hahmottua. Vähän turhankin tasaisena pitkään etenevän dekkarin lopussa pudotellaan yllätyksiä nopeaan tahtiin. Jussi Simola on kehittänyt niihin oivan kierteen. Loppuratkaisut yllättävät aidosti.

Simolalla on Katkerissa katseissa puitteet kunnossa. Teos on hyvin kirjoitettu, rikosjuonen ja henkilöiden välinen suhde on tasapainossa, Laran ja Eeron suhteen kehitys tuo siihen inhimillistä lämpöä ja dekkari pitää arvoituksellisuutensa loppuun asti.

Toinen puoli on se, että Katkerissa katseissa ei ole mitään, mikä erottaisi sen kymmenistä muista tänäkin vuonna julkaistavista komisariovetoisista rikosromaaneista. Tai sadoista aiempina vuosina. Jotain omaa tarvittaisiin, jotta Simola nousisi massasta esiin.

Sanna Kotajärvi käsittelee syvällisesti, mutta myös luennoivasti kiusaamista ja vihaa kolmannessa dekkarissaan Hallankantaja

 

Sanna Kotajärvi: Hallankantaja. 301 sivua, Into 2026.

Dekkarilegenda Seppo Jokisen yhden Koskisen nimi on Viha on paha vieras. Se sopisi myös Sanna Kotajärven kolmannen Pimeydenkylväjät-sarjan teoksen nimeksi, mutta nyt mennään Hallankantajalla. Kotajärvi paneutuu siinä syvällisesti - ja vähän luennoivastikin - kiusaamisen ja sen synnyttämän vihan tuhoisaan kierteeseen.

Kesäkuun alussa hallayön jälkeen Turun Luolavuoren uumenista löytyy miehen ruumis. Häneltä on katkottu sormia ja kieli. Rikoskonstaapeli Kasper Rahkola kokee epämiellyttäviä hetkiä joutuessaan tunkeutumaan ahtaasta raosta luolaan tutkimaan ruumista, joka on ollut riitaisassa avioerossa ex-vaimoaan monin tavoin piinannut Roope Honkanen. Ex-vaimo Emilia Renqvistille miehen kuolema on helpotus. Vihdoin tämä loppuu, hän puuskahtaa kuolemasta kertoville poliiseille tarkoittaen erohelvettiä.

Raisiolainen bioanalyytikkö Sanna Kotajärvi säväytti edellisellä dekkarillaan Valon vapahtajat upean rikkaalla ilmaisullaan ja tarinalla, jossa poliisidekkariin oli saatu selittämättömän uhkaavaa tunnelmaa. Siihen nähden Hallankantaja on vain poliisiromaani, jollainen on Suomessa rikoskirjallisuuden perusyksikkö. Kolmikymppisten Kasper Rahkolan ja Kiira Reinikaisen sekä heitä viitisentoista vuotta vanhemman Erkki Vahalahden tutkinta murhan kimpussa etenee tuttuja reittejä. 

Pienen poikkeuksen tekee töksäyttelevä Kiira, joka levittää huonoa fiilistä ympärilleen. Miksi, sitä Kotajärvi ei selitä.

Sitten Luolavuorelta löytyy toinen ruumis. Taru Heinolaa on runneltu kuoleman jälkeen samalla tavalla kuin Roope Honkasta. Heitä yhdistää psykologi Olivia Wahlmanin asiakkuus. Hän on erikoistunut kiusaamisen psykologiaan.

Olivia Wahlman on se, jonka kautta Hallankantajassa on päästään kiusaamisen ytimeen. Teema on tärkeä ja omaperäinen dekkarijuonen osana. Kotajärvi pääsee siinä pitkälle, mutta ihan saumatta tietoaines ei sulaudu rikosjuoneen. Vähän teki mieli hyppiä kappaleiden yli kohdissa, joissa Wahlman kertoo poliiseille perin pitkästi kiusaamisesta ja henkisestä väkivallasta sekä niiden vaikutuksesta ihmiseen.

"Kiusaaminen vahingoittaa erityisen herkästi kasvuiässä, ja sen aiheuttamat vauriot kantautuvat aikuisuuteen asti. Ja meidän yhteiskunnassamme kiusaamista on todella paljon", Wahlman taustoittaa poliiseille.

Hän esittää myös hyviä kysymyksiä. Miksi vainoamisen ja henkisen väkivallan uhrit eivät saa oikeutta eivätkä ole turvassa?

"Meitä saa alistaa ja ahdistella ja meille saa tehdä tuhoa, joka vaikuttaa suoraan minuuden eheyteen ja koko loppuelämään. Eikä kukaan sano mitään."

"Miksi arvostamme omaisuutta enemmän kuin ihmisarvoa?" Olivia Wahlman arvostelee lainsäädäntöä.

Paljon hyviä aineksia, hyviä kysymyksenasetteluja ja moraalisia pohdintoja on Hallankantajassa. Dekkarina se on kuitenkin jopa tylsä. Kuten edellä sanottu, tämä kaikki on luettu niin monta kertaa ennenkin. Edellisen teoksen vahva tunnelma ja tietty mystisyys ovat nyt poissa.

Henkilöistä edes jollain lailla elävä on ainoastaan Kasper Rahkola. Hänellä on omaa elämää sen verran, että Rahkola seurustelee samalla poliisilaitoksella työskentelevän Millan kanssa. Millalla on käynnissä avioero. Suhde on aika outo, sillä Millalla ei tunnu olevan oikein koskaan aikaa Kasperille.

Koskettavimmaksi Hallankantajassa nousevat Kasperin lyhyet kohtaukset muuttoa tekevän leskimiesisänsä kanssa. Kasper tajuaa, miten suurella rakkaudella tämä on tukenut poikaansa eri elämänvaiheissa omaa elämäänsä pienentäen.

Hallankantaja on painavien teemojen poliisidekkari, joka ei missään vaiheessa nouse kunnolla siivilleen. Näitä kirjoitetaan ja julkaistaan Suomessa niin paljon, että erottumiseen olisi tarvittu tälläkin kertaa Kotajärven edellisen dekkarin säväyttävää kerrontaa ja mielikuvituksen lentoa.

Anne Prokofjeff pistää vakoiluromaanin uusiksi rätväkästi toimivassa Kohtalonpyörässä

 Anne Prokofjeff: Kohtalonpyörä. 465 sivua, WSOY 2026.

Tv-käsikirjoittaja ja kirjailija Anne Prokofjeff tuo uutta väriä Suomen vähän kilpailluille vakoiluromaanimarkkinoille. Kohtalonpyörässä on draivia, vähän huumoria ja häröilyäkin. Siinä ei ole hillittyjä tiedustelualan ammattilaisia keskustelemassa viskiä maistellen kabinettien kätköissä. Silti tarina liippaa tätä päivää yhtä hyvin kuin vakavatkin vakoiluromaanit.

Supon ylietsivä Maisa Hiidenlinna huomaa tilaisuutensa tulleen, kun teini-ikäinen räppäri Snadi ampuu jengiläisen. Haiskahtaa, että Snadi ottaa päälleen toisen tekemän rikoksen, koska pääsee alaikäisenä vähällä pälkähästä. Supon kellariin turvallisuusselvityksiä tekemään jumiutunut Maisa janoaa toimintaa ja saa nostettua itsensä hissillä yläkerroksiin jutun tutkintaan.

Ajelehtiva opiskelija ja sellisti Sasha Raaga pakotetaan erinäisen sattumuksen takia CIA:n peitefirmaan koulutettavaksi agentiksi ja mukaan operaatioihin.

Ruotsalaistaustaisten jengien kilpailu ja huumekauppa kytkeytyvät terrorismihankkeisiin. Supossa etsitään räppisanoituksesta koodia siitä, milloin ja mihin terrori-isku on tarkoitus toteuttaa. Taustalla vaikuttavat Venäjä ja Iran. Suomen huumemarkkinoista käytävän sodan lisäksi venäläiset rahoittavat länttä vastustavia tahoja, ja Venäjälle salakuljetetaan pakotteiden alaisia tarvikkeita.

Maisa ja Sasha ovat omilla tahoillaan samoilla jäljillä. Samaan aikaan Maisa selvittää rikosta, johon Sasha on sekaantunut, ja jonka takia hän on nyt CIA:n mies. Kohtalonpyörä todella viskoo henkilöitä ja asetelmia tässä raikkaassa teoksessa.

Anne Prokofjeffin tv-tausta näkyy eläväisinä kohtauksina ja erityisen svengaavana dialogina. Kohtalonpyörän tarina etenee kuin lumivyöry yllättävästä tilanteesta toiseen. 

Samalla Prokofjeff tekee päähenkilöistään Maisasta ja Sashasta, kahdesta ilman kotia kasvaneesta, täysiä hahmoja. Suoraan kadulta vakoilupeliin vedetyn venäläistaustaisen Sashan tausta jää enemmän auki. Maisa on entinen jenginuori ja lähtöisin rikollisesta perheestä, minkä takia hänellä on ollut kasvattivanhemmat ja aiemmin eri nimi.

Erityiset pisteet Prokofjeffille siitä, että hän ei rakenna kaksikolle romanssia, vaikka vetovoimaa heidän välillään onkin. Sen sijaan hän lähettää heidät jatko-osaan selvittämään yhteisvoimin, missä on myyrä, joka vuoti vastapuolelle tärkeitä tietoja eräässä tapauksen ratkaisevassa vaiheessa.

Railakkaan kerronnan vastapainoksi Anne Prokofjeff tuntuu olevan tulevaisuuden suhteen pessimisti, ja kukapa ei tällaisena aikana olisi. Naton vuoksi Venäjä paisuttaa sotavoimaansa Suomen rajan tuntumassa. "Kukaan ei puhu rauhasta, aivan kuin tavoitteena olisi päättymätön sota", Sasha pohtii eräässä tilanteessa. Hän miettii, että Nato-jäsenyys oli ehkä sittenkin virhe: "Riski kriisien eskaloitumisesta on vain lisääntynyt, vaikka sen piti vähentyä."

Kohtalonpyörä käynnistää RIKE-sarjan. Kirjaimet tulevat vakoilijaksi ryhtymisen neljästä peruspilarista. Ne ovat raha, ideologia, kiristys ja ego.

Aiemmin myös näytelmiä ja romaaneja kirjoittaneen Anne Prokofjeffin sisääntulo vakoilukirjallisuuteen on mukaansa tempaava, ajatuksia herättävä ja viihdyttävä lukunautinto.

Kaarina Riikonen -dekkari Taidekauppias katoaa yhdistää rikosjutun ja yli viisikymppisen päähenkilön elämänvaiheita

 

Marja Aarnipuro: Taidekauppias katoaa. 338 sivua, Docendo/CrimeTime 2026.

Toimittaja Marja Aarnipuron luoma toimittaja Kaarina Riikonen ratkaisee rikoksia jo yhdeksännen kerran teoksessa Taidekauppias katoaa. En ole aikaisempia lukenut. Kevyehköt cozy crime -dekkarit eivät vaan uppoa. Mutta jos ei muuta, niin ainakin dekkarisivistyksellisistä syistä Suomen alan keskeisten tekijöiden tuotanto on oltava edes jossain määrin hallussa.

Kaarina Riikonen on Apua ja Seuraa muistuttavan Viikko-lehden keski-ikäinen toimittaja. Hän törmää jatkuvasti rikoksiin, joista ei voi pitää näppejään irti. Sarjan uusimmassa osassa hän on heittäytynyt yrittäjäksi, ja perustanut kahden ystävänsä kanssa muun muassa rikosaiheisia podcasteja tuottavan viestintätoimiston. Sen nimi on Kaapeli Media.

Podcastiin haastateltava rikosylikomisario Anton Koivunen tulee puhuneeksi sen verran varomattomasti juuri kuulemastaan katoamistapauksesta, että Kaarina Riikosen tuntosarvet nousevat sojottamaan: antiikkiliikkeen pitäjä, tunnettu ja arvostettu taidekauppias Erik Höglund on kadonnut. Taas mennään.

Cozy crimen piirteisiin kuuluu voimakas ihmissuhdepainotus. Naimisissa oleva Kaarina on viattomasti ihastunut Antoniin, joka taas on edelleen ihastunut Erik Höglundin vaimoon Lisa Höglundiin. Kouluaikojen valloitusyritykset kuitenkin menivät pieleen, kun Lisa valitsi Erikin. Yhteyttä on pidetty harvakseltaan läpi vuosikymmenten. Yksin elävän Antonin silmissä Lisa on edelleen kaunotar ja haaveiden kohde.

Tasaisen Erikin menneisyydestä löytyy sen verran puolison yllättävää painolastia, ettei tahallista katoamista voi sulkea pois. Todistajaksi kuitenkin ilmaantuu Jakariksi kutsuttu laitapuolen kulkija. Hän on nähnyt, että antiikkiliikkeen ulkopuolella Iso Roballa kaksi miestä pakottaa Erik Höglundin Mersun takapenkille. Vanha asentaja on tunnistanut sen olevan E-sarjaa ja nähnyt osan rekisterinumerostakin.

Anton Koivusen johtama ryhmä ja Kaarina omilla tahoillaan selvittävät siis sieppausta. Miten tapaukseen liittyvät Erik Höglundin tekemät oudot rahansiirot? Entä entinen liikekumppani Rolf Ekholm, johon Erikin välit ovat menneet poikki rahariidan takia, mutta jonka kanssa he ovat hiljattain tavanneet?

Elämäntyönsä kirjoittamalla tehnyt entinen Avun päätoimittaja ja kirjailija Marja Aarnipuro vie juttua eteenpäin kuin joki lauttaa. Luontevasti ja vaivattoman tuntuisesti. Taidekauppias katoaa on kepeää ja viihdyttävää luettavaa. Poliisin ja Kaarinan näkökulmien vuorottelu tuovat vaihtelevuutta. Ihastumisia ja ihmissuhteita on ennakkoluulojani vähemmän.

Jännitystä teoksessa ei ole, mutta mysteeriä on riittävästi. Se on kyllä sanottava, että ei Kaarina Riikonen ainakaan tällä kertaa varsinaisesti ratkaise. Hänen kohdalleen vain osuu useita sattumia, jotka vievät kohti ratkaisua.

Anton Koivusen ryhmän poliiseista ainoana erottuu rikosylikonstaapeli Pentti Hakkarainen ainaisella kahvilla ja munkilla sekä vanhoilla sanonnoillaan. Ne ovat kyllä hyviä, ja osin itsellenikin tuntemattomia, vaikka samaa sukupolvea olenkin. Koko aamun juoksin jäniksen perässä, enkä saanut kiinni edes häntää, Hakkarainen vastaa, kun häneltä kysytään, onko rekistereistä löytynyt mitään. Tämä ei ole ohi ennen kuin lihava leidi laulaa, sopii erinomaisesti poliisiromaaniin, jossa todisteita on jo paljon koossa, mutta ratkaiseva puuttuu.

Kaarina Riikonen -dekkareiden suosio on helppo ymmärtää, vaikka en kuulukaan kohderyhmään. Tässä osassa yli viisikymppinen utelias rouva on helppo samaistumisen kohde ikätovereilleen. Sarjassa on aiemmin käsitelty ainakin vaihdevuosia, jotka nyt ovat Kaarinalla helpottumassa, sekä rintasyöpää, jonka Aarnipuro on itsekin sairastanut ja kirjoittanut siitä kolme tietokirjaa. Suomalaisia dekkareita julkaistaan vuosittain lähes sata, mutta Kaarinan kaltaisia päähahmoja on vähän.

Taidekauppias katoaa -teoksessa yli viisikymppisen elämään tulevana käänteenä Aarnipuro käsittelee pinnallisesti huolta ikääntyvistä ja sairaista vanhemmista.

Kaiken lisäksi dekkari on lähes väkivallaton. Todennäköisesti se puree lukijakuntaan, joka haluaa pientä vaaratonta jännitystä ja mysteeriä elämään, mutta ei halua yhtään enempää ahdistusta kuin tämä hulluksi mennyt maailmaa tarjoaa ihan reaaliajassa.

Rikosjuoni taideväärennöksistä on tuore ja omaperäinen.

Putin-kriitikko Mihail Zygar kertoo uudella tavalla Neuvostoliiton romahduksesta häikäisevässä kirjassaan Maan pimeällä puolella

 Mihail Zygar: Maan pimeällä puolella - Kuinka Neuvostoliitto romahti ja palasi (The Dark Side of the Earth. Russia´s Short-Lived Victory over Totaliatarism). Suomentanut Kyösti Karvonen. 624 sivua, Otava 2026).

Neuvostoliitto lakkasi olemasta vuoden 1991 lopussa. Syyt on kerrottu ja kerrattu lukemattomissa historiateoksissa: maan talous romahti, samoin usko kommunismiin ja neuvostoyhteiskuntaan, joka oli jäänyt dramaattisesti jälkeen läntisistä kilpakumppaneistaan.

Venäläinen toimittaja Mihail Zygar kertoo saman tarinan uudella innostavalla tavalla. Hänen kirjansa Maan pimeällä puolella kuvaa Neuvostoliiton romahdusta tarinallisesti ihmisten kautta. Suurten johtajien ja tunnettujen toisinajattelijoiden lisäksi teoksen hahmoja ovat neuvostoliittolaiset rockmuusikot ja kapinalliset elokuvaohjaajat eli maassa kaikesta huolimatta vallinnut underground sekä muun muassa nuori liettulainen näyttelijä. 

Teos on moniääninen kirjava mosaiikki pieniä ja suuria tapahtumia. Se tuo esiin erilaisia toisiinsa vaikuttaneita kytkentöjä, joita normaali historiankirjoitus ei havaitse keskittyessään talouteen, asevarusteluun ja politbyroon sisäisiin kamppailuihin. Zygar on sitä varten tehnyt yli 300 haastattelua ja kahlannut arkistoissa.

Mihail Zygarilta on aiemmin suomennettu kaksi Vladimir Putinia kritisoivaa kirjaa Putinin sisäpiiri sekä Venäjän hyökkäystä Ukrainaan käsittelevä Sota ja rangaistus. Uusi teos kaiken muun lisäksi osoittaa, että sodan siemeniä kylvettiin jo Neuvostoliiton loppuhetkillä.

Putin itse on pieni väritön hahmo Zygarin kuvaamana aikana.

Maan pimeällä puolella on kronikka Neuvostoliiton kolmestakymmenestä viimeisestä vuodesta. Se alkaa vuodesta 1961, jolloin Juri Gagarin lensi ensimmäisenä ihmisenä avaruuteen, ja Neuvostoliitto voitti avaruuskilvan ensimmäisen erän. Siitä alkanut optimismin kausi loppui elokuussa 1968, kun neuvostopanssarit vyöryivät Prahaan. Se tuhosi länsimaiden nuorison silmissä Neuvostoliiton moraalisen ylemmyyden Vietnamissa sotaa käyvään Yhdysvaltoihin verrattuna.

"Vuosi 1968 tappaa uskon neuvostoideologiaan", Zygar kirjoittaa.

Maan pimeällä puolella on tarinallisen histotiankirjoituksen juhlaa samaan tapaan kuin Antony Beevorin sotahistorialliset ja viimeksi Venäjää käsittelevät kirjat. Loistavasti kirjoitettu teos hyppii lyhyin luvuin henkilöstä ja näkökulmasta toiseen johdonmukaisuutensa kuitenkin koko ajan säilyttäen. Vaikutelma on kuin trilleriä lukiessa. Kirjaa on vaikea jättää kesken, vaikka sitä ei voi välttää, kun sivuja on yli 600.

Zygarin havainnot ovat laimeammillaankin mielenkiintoisia ja parhaimmillaan hiuksia nostattavia. Kun mietitään, miksi uusi Venäjä syöksyi 1990-luvulla rosvokapitalismiin ja rikollisjoukkojen tulitaisteluihin kaupunkien kaduilla, on syytä tutustua georgialaiseen entiseen rikolliseen ja vankiin nimeltä Jaba Ioselani. Hän mursi neuvostoliittolaisten gangsterien kunniakoodin, jossa järjestelmän ja valtiollisten instituutioiden kanssa ei olla missään tekemisissä. Ioselani alkoi työskennellä korruptoitujen viranomaisten ja miliisin kanssa. Sitä kautta rikolliset pääsivät mukaan maan talouselämään ja politiikkaan.

Tshernobylin onnettomuus keväällä 1986 johti Zygarin mukaan Neuvostoliiton kansalaisyhteiskunnan läpimurtoon. Suomessa myöhemmin 1980-luvulla tunnetuksi tullut musiikkikriitikko Artemi Troitski ryhtyi puuhaamaan tukikonserttia onnettomuuden uhrien auttamiseksi. Eskuvana oli edellisvuoden Live Aid. Siitä tuli Neuvostoliiton ensimmäinen suuri rock-konsertti. Lippuja myytiin 30000 ja konsertti lähetettiin Neuvostoliiton televisiossa.

"Tähän asti valtion käsi on ulottunut joka paikkaan. Ja nyt osoittautuu, että ruohonjuuritason aloite on mahdollinen, että voi järjestää suurtapahtuman ilman virkamiehiä, tarkastajia, sensoreita, pomoja", Zygar ihastelee.

Hänen kirjansa on täynnä esimerkkejä siitä, miten neuvostovalta repeili reunoiltaan kohti keskusta ja lopullista luhistumista. 

Vuonna 1987 syntyy ensimmäinen oppositiovoima, äärioikeistolainen Pamjat ja seuraavana vuonna hyväksytään laki osuuskunnista. Sallitaan yrittäjyys, jota edelliset 65 vuotta on pidetty rikollisena toimintana. 1989 pidetään osittain vapaat vaalit, joissa valitaan kansanedustajien kongressi. Sen aidot poliittiset väittelyt näytetään kaikelle kansalle suorissa tv-lähetyksissä. 

Asiat alkavat karata lopullisesti ja peruuttamattomasti maan päämiehen Mihail Gorbatshovin käsistä.

Vuonna 1990 KGB:n puheenjohtaja Vladimir Krjutshkov on vakuuttunut kommunistisen tien tulleen loppuun käydyksi. Neuvostoliiton pelastamiseksi tarvitaan uusi ideologia ja se on uskonto. No, nyt se on toteutunut.

Kirjan lopussa Zygar kuvaa henkeä salpaavasti Gorbatshovin ja Boris Jeltsinin valtataistelua, joka päättyi vanhoillisten vallankaappausyrityksen jälkeen jälkimmäisen voittoon. Kappaushankkeessa mukana ollut sisäministeri Boris Pugo teki sen jälkeen itsemurhan, mutta Zygarin mukaan vähäisempiä salaliittolaisia alkoi putoilla oudosti ikkunoista.

Analogioita yli 30 vuoden takaisista tapahtumista nykyiseen Venäjään riittää.

Neuvostoliiton loppuminen lopetti kylmän sodan 30 vuodeksi. Nobel-palkittu toimittaja Dmitri Muratov sanoo teoksessa sen johtaneen ennen näkemättömään teknologiseen loikkaan maailmassa. Syntyi "rauhanosinko", kun Yhdysvallat ja eurooppalaiset maat alensivat puolustusmenojaan, ja siirsivät voimavarojaan luonnontieteeseen, lääketieteeseen ja koulutukseen.

Nyt pyörä on käännetty taaksepäin. Mittaamattomia voimavaroja tuhlataan aseisiin, ja tällä tiellä ollaan vasta alussa. Miksi? Syy on tietysti Venäjän hyökkäys Ukrainaan, joka vaarantaa koko maanosan turvallisuuden.

Mutta miksi se tehtiin?  Zygarin mukaan siksi, että "Venäjällä nyt vallassa olevat ihmiset ovat viimeinen neuvostosukupolvi, niitä jotka omaksuivat neuvostokulttuurin mutta eivät neuvostouskoa"

"He ihannoivat kylmää sotaa, pitivät toisinajattelijoita pettureina ja tunsivat olonsa hyväksi puhuessaan mahtailevasti omasta suuruudestaan. Samaan aikaan he kuitenkin himoitsivat aina amerikkalaisia farkkuja, savukkeita ja alkoholia."

Kirjan oudolta tuntuva nimi tulee siitä, että Zygarin mukaan samanlaisia ihmisiä on nyt vallassa ympäri maailmaa. Ylen haastattelussa hän varoitti pimeyden olevan ottamassa jalansijaa nyt myös lännessä, jossa usko liberaaliin demokratiaan horjuu.

"Olemme nyt ikään kuin maapallon pimeällä puolella, koska 1980- ja 1990-luvuilla koettu idealismin kausi on selvästi ohi."

Antony Beevorin uusi huipputeos kertoo, miksi vuonna 1916 murhatulla Rasputinilla oli olennainen rooli Venäjän vuoden 1917 vallankumouksissa

 Antony Beevor: Rasputin ja Romanovien tuho (Rasputin: And the Downfall of the Romanovs). Suomentanut Jouni Avelin. 382 sivua, WSOY 2026.

Perjantaina 16. joulukuuta 1916 salaliittolaiset olivat valmiita: illan päätteeksi Rasputin olisi kuollut, ruumis upotettu Nevaan ja todisteet murhasta tuhottu. Murhassa käytettäisiin hyväksi Rasputinin himokkuutta naisiin. Hänet houkuteltiin ruhtinas Feliks Jusupovin palatsiin tapaamaan Jusupovin kaunista vaimoa Irinaa, joka todellisuudessa oli samaan aikaan Krimillä. Murha oli tarkoitus toteuttaa syanidilla, jolla Rasputinille tarjottavat leivonnaiset ja viini oli käsitelty.

Salaliiton alkuosa toimi, mutta myrkky ei vaikuttanut Rasputiniin. Joko se oli vanhentunutta tai leivonnaisissa ollut sokeri neutraloi myrkyn. Jusupovin hermot olivat riekaleina. Rasputin alkoi epäillä jotain ja teki lähtöä, koska luvattu tapaaminen Irinan kanssa siirtyi ja siirtyi.

Jusupov haki Browning-pistoolinsa ja ampui Rasputinia rintaan. Ruhtinaan kauhistukseksi tämä ei kuollut vieläkään, vaan kompuroi ulos palatsista. Äärioikeistolainen duuman edustaja ja maanomistaja Vladimir Puriskevits kiirehti perään ja viimeisteli verityön.

Siihen päättyi yksi merkillinen vaihe Venäjän historiassa. Historioitsija Antony Beevor katsoo uudessa teoksessaan Rasputin ja Romanovien tuho Rasputinin aiheuttaneen välillisesti Venäjän vallankumoukseksi kutsutun bolshevikkien vallankaappauksen seuraavana syksynä. Pistäväkatseinen hengenmies ja elostelija oli saanut keisarillisen perheen niin pauloihinsa, että hänestä tuli kansan ensimmäisen maailmansodan aikana kokeman kurjuuden ja vallanpitäjien väärinkäytösten symboli, joka pilasi keisarin ja keisarinnan maineen. Kurjuus sai aikaan spontaanin kansannousun monarkiaa vastaan helmikuussa 1917. Lenin ja muut bolshevikit poimivat suuttumuksen hedelmät omaan taskuunsa lokakuussa 1917.

Grigori Rasputinin tarina on niin kummallinen, että jos se olisi sepitettä, se kuulostaisi epäuskottavalta. Miten siperialainen hädin tuskin kirjoitustaitoinen talonpoika ja mystikko nousi keisarillisessa hovissa asemaan, jossa hän toimi sen neuvonantajana ja lopulta lähes sijaishallitsijana, joka käytännössä erotti useita ministereitä ja kuvernöörejä maan hallinnosta? Sotahistoriallisista kirjoistaan tunnettu Beevor kertoo tositarinan vetävällä otteella kuin paraskin trilleristi.

Rasputinilla oli taitoja, joille ei kirjasta löydy selitystä. Niiden takia keisarinna Aleksandra Fjodorovna ja keisari Nikolai II luottivat häneen. Suurin selittävä tekijä oli heidän poikansa, kruununperijä Aleksein sairastama verenvuototauti. Rasputin sai sen useita kertoja hallintaan sen jälkeen, kun he tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 1905. Syvästi uskonnolliset keisari ja keisarinna uskoivat ihmeisiin.

Beevor kuvaa viime vuosisadan alun Pietarin yläluokan olleen yleensäkin mystiikan ja spiritualismin pauloissa. Siperialainen Rasputin ei ollut niin outo ilmestys kuin voisi olettaa, sillä kaupungin palatseissa liikkui yleensäkin puoskareita ja guruja. Keisaria ja keisarinnaa viehätti ajatus talonpoikaisista tietäjistä, parantajista ja yksinkertaisista jumalan valituista.

Rasputinilla oli outo kyky saada naiset lumoutumaan itsestään, mutta miehet suhtautuivat tapoja osaamattomaan tai niistä piittaamattomaan maalaiseen kielteisesti. Beevor kirjoittaa monien ylhäisönaisten leikanneen Rasputinin kynnet ja ommelluttaneen sitten kynnenpalasia pukuihinsa salaisiksi talismaaneiksi.

Myöhemmin ensimmäisen maailmansodan aikana keisari Nikolai II otti itselleen armeijan ylipäällikkyyden. Keisarinna evästi häntä kampaamaan hiuksensa Rasputinin kammalla löytääkseen vahvuutta päätöksiinsä.

Rasputinista tuli Pietarin puheenaihe, ja jalosukuiset naiset kilpailivat, kuka saa hänet illallisilleen. Lehdistö teki hänestä maanlaajuisen julkkiksen värikkäillä jutuillaan.

Rasputinin maine kyltymättömänä elostelijana ja juoppona perustuu mitä ilmeisimmin tosiasioihin. Hän kaatoi sänkyynsä ruhtinattaria ja prostituoituja. Vuonna 1919 hänen tyttärensä Maria sanoi kuulustelijalle hänen isänsä perustelleen juomistaan näin: "En pysty juomaan unohduksiin sitä, mitä myöhemmin tulee. Hän oli vakuuttunut siitä, että isänmaalle tapahtuisi jotakin kauheaa, ja joi hukuttaakseen viiniin huolensa, että tulevaisuudessa tapahtuu jotakin pahaa."

Keisarinna Aleksandra Fjodorovna oli täysin Rasputinin lumoissa. Hän kirjoitti paljon kirjeitä keisarille sotarintamalle siitä, miten nyt pitäisi toimia "meidän ystävämme" mukaan.

 Sotaonni kääntyi vuonna 1916, ja Venäjä koki raskaita tappioita. Armeija oli vanhanaikainen ja upseerit epäpäteviä. Kansan raivo alkoi kohdistua Rasputiniin, jonka tiedettiin toimivan keisarinnan tuella. Heitä myös epäiltiin saksalaismielisiksi, jotka sabotoivat Venäjän sotatoimia.

Tuhansia miehiä kuoli sodassa huonon ja vanhanaikaisen johtamisen takia, mutta Pietarissa juhlittiin, tanssittiin ja törsättiin. Vihamielisyys eliittiä kohtaan kasvoi nousuveden lailla. 

Varsinkin keisarinna menetti kunnioituksen, jolla häntä oli aiemmin kohdeltu kuin luonnostaan asemansa takia. Hän oli tehnyt käytännössä vallankaappauksen yhdessä Rasputinin kansa, kun keisari oli sotarintamalla. Kaksikon valitsemat huonot johtajat saivat Venäjän hallintojärjestelmän hajoamisen partaalle ja kansan kurjuus lisääntyi. Vallankumous kyti jo, mutta keisarinna ei halunnut nähdä todellisuutta.

Rasputinin murha joulukuussa 1916 ei ehtinyt muuttaa kehitystä. Nikolai joutui luopumaan kruunusta maaliskuussa 1917.

Huhtikuussa 1918 keisarillinen perhe oli viimeisellä matkallaan kohti Jekaterinburgia. Hevosia pysähdyttiin vaihtamaan Pokrovskojen kylässä vastapäätä Rasputinien taloa. Suuriruhtinatar Maria piirsi siitä luonnoksenkin, joka on Beevorin kirjan kuvaliitteessä.

"Halusivatpa tai eivät, he tulevat Tobolskiin ja näkevät kyläni ennen kuolemaansa", Rasputin oli ennustanut vuosia aiemmin.

17. heinäkuuta 1918 koko keisarillinen perhe teloitettiin Jekaterinburgissa. Romanovien yli 300 vuotta kestänyt valtakausi päättyi siihen. Rasputinilla ei ollut tsaarin Venäjällä mitään muodollista asemaa, mutta silti hän vaikutti maailman mahtavimman yksinvaltiuden romahdukseen enemmän kuin kukaan muu, Antony Beevor katsoo.

Rasputin ja Romanovien tuho on kiehtova elämäkerta kiehtovasta miehestä, mutta ei vain sitä. Se on elävä kokonaisen aikakauden kuvaus ja ruumiinavaus tapahtumista, jotka muuttivat maailmanhistorian.

Jos uutta Hilduria odottavan aika on liian pitkä, ensiapua tarjoaa Reimar dekkarissa Valaanpyytäjä

 

Seppo Mustaluoto - Tjörvi Einarsson: Valaanpyytäjä. 282 sivua, Otava 2026.

Satu Rämön kuudes Hildur-dekkari ilmestyy lokakuussa. Jos yli puolen vuoden odotus tuntuu tuskalliselta, niin välipalaksi voi lukea Reimarista. Suomalais-islantilainen dekkari on melkein samanlainen kuin Rämön teokset, ja melko samanlainen kuin kaikki muutkin Islanti-dekkarit, joiden päähenkilö on poliisi.

Seppo Mustaluodon ja Tjörvi Einarssonin ensimmäinen yhteisteos Hylkeenmetsästäjä ilmestyi viime talvena. Se oli laiskaliikkeinen murhatarina, joka käsitteli salaista tiedustelutoimintaa, vakoilua.

Valaanpyytäjä on perinteistäkin perinteisempi poliisiromaani islantilaisittain. Rikostutkija Reimar Sigurdsson tutkii hotellissa kuolleen naisen tapausta. Ranskan kansalainen Ann-Marie Reynaud on kuulunut ympäristöjärjestö Poseidon´s Fleetiin, joka vastustaa valaanpyyntiä. Hänellä oli tärkeitä tietoja Suomen pohjoismaisen yhteistyön ministerille, mutta ne ovat kadonneet hänen tietokoneensa ja puhelimensa myötä.

Ruumiissa ei näy väkivallan merkkejä, joten ei ole varmaa, että kyseessä on murha tai tappo. Valvontakameran kuvista paljastuu, että Ann-Marien huoneessa on käynyt japanilaisen näköinen mies. Myöhemmin paljastuu, että hän on yakuzan palkkatappaja.

Epäilyttävin tyyppi on valaanpyyntiä teollisessa mittakaavassa pyörittävä liikemies Hafsteinn Björn, jota kuvataan sanoilla rikas mulkku. Poseidon´s Fleetin alus Moby D. on samaan aikaan saapumassa Reykjavikiin.

Sitten tapahtuu murha, joka on satavarmasti murha.

Reimar ja hänen työparinsa Thora (nimi kirjoitetaan oikeasti islantilaisella kirjoitusmerkillä) sekä heidän pomonsa Kjartan selvittävät murhaa sekä epäselvää kuolemantapausta. Molemmat näyttävät liittyvän valaanpyyntiin ja valaanlihan salakuljetukseen Kiinaan. Tässä mielessä Valaanpyytäjää voi pitää lievästi ekodekkarina, koska siinä selostetaan laittoman kaupan mekanismeja. Lisäksi kirjoittajat eivät peittele asiaan liittyviä sympatioitaan.

Reimarissa ja Hildurissa on paljon samaa. Molempien menneisyydessä on salaisuus, joka paljastuu sarjan toisessa osassa. Kumpikin on yhteydessä näkymättömään islantilaisista kansantaruista tuttuun maailmaan. Sekä Hildurin Isafjördurissa että Reimarin Reykjavikissa poliisiyhteisö on tavattoman sympaattinen.

Suurin ero on, että Mustaluodon ja Einarssonin teksti on kummallisen alavireistä myös kakkososassa. Valaanpyytäjä tuntuu yhtä innottomalta kuin Hylkeenmetsästäjä. Teoksessa kuvataan suhteettoman paljon Reimarin iltatoimia ja muuta arkea, eikä siinä kahta takaa-ajoa lukuun ottamatta tapahdu oikein mitään. Reimarin ihmissuhteiden monimutkaisuus tuli päälle jo ensimmäisessä osassa. Nyt ne ovat muuten seestymässä, mutta uutena tulee äidin sairastuminen syöpään.

Mustaluoto ja Einarsson ovat molemmat entisiä erikoisjoukkojen miehiä. Taustaansa he eivät juuri hyödynnä kirjoissaan. Se tulee esiin ainoastaan Reimarin painajaisunissa. Entinen Viking-erikoisjoukon mies näkee painajaisia operaatioista, jotka menevät pieleen.

Valaanpyytäjä on samalla lailla kädenlämpöinen kuin Hildurista tehty vaisu tv-sarja. Yhdistelmää Islanti ja rikokset janoaville se tarjoaa kuitenkin hetken helpotusta vaivattomasti luettavassa muodossa. 

Tommi Laihon rikostrilogian päättävä Kuolevaiset on pakahduttavan sydämellinen kuvaus kuolemasta ja elämästä

 

Tommi Laiho: Kuolevaiset. 364 sivua, Myllylahti 2026.

Yli 80-vuotias Irina Mäkeläinen astuu hiljaisena sunnuntaipäivänä liivijengin päämajaan. Paikalla on ainoastaan sen pomo, El Jefeksi kutsuttu Elias Järvinen. Irina räjäyttää molemmat kappaleiksi käsikranaatilla, joka oli hänen käsilaukussaan. Olin mummi mutten ole enää, hän sanoo ennen kuin irrottaa sokan.

Tommi Laihon kolmiosaisen rikossarjan päättävä Kuolevaiset alkaa hätkähdyttävästi. Heti tietää, että tulossa on tälläkin kertaa jotain erityistä. Ja sitä myös tulee. Uhanalaisten ja Rikottujen aloittama trilogia täydentyy yhdeksi kuluvan vuosikymmenen parhaista kotimaisista sarjoista, ehkä jopa parhaaksi.

Toisen henkirikoksen jälkeen vanhempi rikostutkija Karita Haapakorpi löytää niistä yhdistävän tekijän. Kumpikin murhaaja oli kuolemansairas. Onko kyseessä murhasarja, ja onko niitä tulossa lisää? Murharyhmän uusi päällikkö Marko Jääskeläinen kuitenkin vaatii, että juttuja tutkitaan erillisinä. Täysmulkku Jääskeläinen kunnostautuu ainoastaan ryhmän hengen pilaamisessa.

Pomoaan uhmaten Karita ja nuorempi rikostutkija Maija seuraavat omaa jälkeään. Tukea he saavat rikospsykologi Aminalta, joka asuu yhdessä tilastomies Juhan kanssa, mutta ei ole suostunut tämän kosintoihin.

Laiho on edellisissä dekkareissaan käsitellyt yhteiskunnan turvaverkkojen repeämistä, hylättyjen keskinäistä solidaarisuutta, median sensaatiohakuisuutta ja rakkautta sekä sen puutetta. Kuolevaiset tuo mukaan myös elämän ja kuoleman kysymykset. Mitä vielä voi ja kannattaa tehdä, kun pääty häämöttää? Saako pahaan vastata pahalla?

Laihon trilogia on humaaniudessaan ja syvällisyydessään niin kouraiseva, että sydän on pakahtua viimeistä vietäessä. Miten rikosromaani voikaan olla näin kaunis? Henkilöistä se lähtee. He ovat tuttuja Laihon edellisistä dekkareista. Jokaisesta hän on luonut tarkan psykologisesti uskottavan ja kehittyvän kuvan. Karita, Amina ja Juha eivät ole sitä, mitä olivat viisi vuotta sitten, kun sarja alkoi. Sivuhenkilöstä keskiöön nouseva Maija on saanut varmuutta ja uskallusta tarttua isompiin haasteisiin ja nousee Karitan rinnalle rikostutkinnan dynamoksi.

Laiho kirjoittaa heistä hellyydellä, joka saa toivomaan henkilöille hyvää jatkoa, mikäli nämä todella ovat jäähyväiset.

Kuolevaiset ei silti ole millään lailla vaikeaa luettavaa tai lälly. Rikosjuoni ja juonen kuljetus ovat mestarin työtä.

Toisen ja kolmannen dekkarin välissä Laiho kokeili siipiään räävin yhteiskunnallisen satiirin kirjoittajana romaanissa Herutus. Vaikka siinä oli hyviäkin huomioita, kokonaisuus oli epäonnistunut muun muassa siksi, että sitä rääviyttä ei ollut sittenkään tarpeeksi.

Kuolevaisissa hän käsittelee yhteiskunnallisia teemoja äärioikeistopuolue Ultran kautta. 

"On kaikenlaista leimaa, passii ja puoluekorttii tarjolla, pääasia että alat ragee, valitset aseesi ja ryhdyt hyökkäyssotaan, vihollisia kyllä löytyy", ajan hengen määrittelee saunan lauteilla Karitan poika Viljami, joka työskentelee päivät hautaustoimistossa ja illat nuorisotilassa.

Kuolevaiset on ylivoimaisesti paras alkuvuoden kotimainen dekkari. Toki vuotta on vielä melkein 10 kuukautta jäljellä, mutta ihmeitä pitää tehdä sen, joka pystyy pistämään paremmaksi. Vetoankin Tommi Laihoon: Älä jätä tätä tähän. Sinulla on sanottavaa, kyky sanoa se ja upea henkilökaarti. Jatka tällä tiellä.

Lopuksi on mainittava Kimmo Kivilahti kannen suunnittelusta. Laihon sarjalla on sisällön kanssa sopusoinnussa oleva vaikuttava yhtenäinen ulkoasu.

Synkästä metsästä kasvaa täydellistä jännitysviihdettä, kun Anders de la Motten Kadonneet sielut -sarja etenee kolmanteen osaan Ruostemetsä

 Anders de la Motte: Ruostemetsä ( Rostskogen). Suomentanut Aki Räsänen. 413 sivua, Into 2026.

Syksyllä 1973 Sigurd Offenrundin piiskaamat muonamiehet paiskivat töitä turvesuolla. Kaivauksissa paljastuu suossa hyvin säilynyt naisen kalmo. Satoja vuosia suohaudassa maanneelta naiselta on leikattu kurkku auki ja toisesta kädestä puuttuu yksi sormi. Lisäksi ruumiin läpi on isketty puinen vaarna varmistamaan, että hän myös pysyy haudassaan.

Harmaatytöksi kutsutun ruumiin kirous astuu heti voimaan. Sen nostamisessa ponnisteleva Sigurd saa sairauskohtauksen ja kuolee siihen paikkaan.

Offenrundin yrmeät jälkipolvet hallinnoivat Ruostemetsäksi kutsuttua aluetta, jossa urbaania löytöretkeilya ja true crimeä harrastavia kiehtoo massiivinen autojen hautausmaa ja viikinkitaloa muistuttava käytöstä poistettu turvetehdas. Sen sisältä löydettiin 29-vuotiaan Elena Resaren murhattu ruumis vuonna 2013. Hänet oli kiinnitetty pylvääseen, johon oli kaivettu riimusymboli. Elenalta oli leikattu kurkku auki ja yksi sormi katkaistu.

Murhasta epäiltyä Elenan aviomiestä Björn Resarea ei koskaan löydetty. Hänen epäillään piileskelevän serkkujensa Offenrundien suojassa Ruostemetsässä.

Anders de la Motten kahdessa edellisessä jännitysromaanissa seikkailtiin luolissa ja salakäytävissä. Ruostemetsässä miljöö on muinaisia salaisuuksia ja myyttejä kantava metsä, jonne ulkopuoliset eivät ole tervetulleita. Monien sanotaan kadonneen sinne, puhutaan uhrimenoistakin.

Uusi vihje Elenan murhasta saa Leonore "Leo" Askerin kiinnostumaan tapauksesta. Ruostemetsä ja hylätty turvetehdas vetävät vastustamattomasti puolueensa myös toimettomuudessa räytyvää urbex-asiantuntija Martin Hilliä. Lasiprinssi-jutun takia Martin Hill on pitkällä sairauslomalla. Kaksikon välit ovat sen jälkeen viilenneet, mutta toimintaa janoava Martin pääsee mukaan tutkimuksiin. Lisäksi hän saa hyvin palkattua opastustyötä vanhoja rikospaikkoja kuvaavalta salaperäiseltä Vildeltä.

Anders de la Motten Kadonneet sielut -sarja on rikosviihdettä parhaasta päästä. Ruostemetsässä hän yhdistelee taidolla vanhoja myyttejä ja nykypäivän kauhua rikostutkintaan metsässä, jossa aaveet tuntuvat liikkuvan. Kummitusjuttumainen rikosromaani on vastustamatonta luettavaa.

De la Motte kirjoittaa vetävää trilleriä lyhyin luvuin niin, että kirjaa on vaikea laskea käsistään. Hän vaihtelee tunnelmaa lähes kauhuromaanista viiltävään jännitykseen, mutta myös kepeämpään otteeseen. Apuaan tutkintaan tyrkyttää meedio Madame Rind.

Survivalisti-isänsä Preppaaja Perin kouluttama Leo Asker on monipätevyydessään yliampuva hahmo, jos kirjaa lukee tosikolla asenteella. Konnista Leo kyllä selviää, mutta selviääkö häntä kampittavista itseään epäpätevämmistä esimiehistä? Harmaatyttö-juttukin sysätään Leolle, jotta hän epäonnistuisi.

"Jos sinne menet, kai varuillasi olet. Sillä mihinkään et voi luottaa", Ruostemetsää kuvaillaan 1800-luvulta peräisin olevassa värssyssä. Lopussa mennään takaa-ajoihin, viime hetken pelastuksiin ja salaisuuksien paljastumiseen. Värssy tulee silloin todistetuksi todeksi.

Huippuunsa mietitty juoni, otteessaan pitävän kerronnan eri tasot ja rytmit ja kiinnostavat päähenkilöt. Mitä vielä puuttuu täydellisestä jännityskirjasta? Ei mitään. Ruostemetsä on sellainen.

Denise Rudbergin feministisen Queen-sarjan toinen osa pääsee korruption ja väärinkäytösten ytimeen vasta lopussa

Denise Rudberg: Killer Queen (Killer Queen). Suomentanut Anu Koivunen. 276 sivua, Gummerus 2026.

Denise Rudbergillä on käsissään huikea aineisto lähihistorialliseksi merkkidekkariksi, mutta trilogian toisen osan jälkeen päällimmäisin tunne on ärsyyntyminen. Miksi ruotsalaisittain kuohuvaan vuoteen 1976 sijoittuva dekkarisarja julkaistaan kolmena ohuehkona romaanina? Ja vielä jatkuvajuonisena niin, että Killer Queen jatkuu suoraan siitä, mihin Dancing Queen päättyi? Lisäksi Killer Queen tuntuu varsinkin alkupuoleltaan tahaltaan pitkitetyltä, että kokoon on saatu edes 276 sivua.

Rudberg kirjoittaa todella mielenkiintoisesta ajasta Ruotsin historiassa. Terroristit valtasivat Länsi-Saksan Tukholman suurlähetystön. Paljastui, että oikeusministeri ja moni muu valtaa pitävä oli ostanut seksiä alaikäisiltä lapsilta bordelleissa, joita Tukholmassa oli kokonainen verkosto. Poliisissa vallitsivat luolamiesasenteet. Naispoliiseja vähäteltiin ja pidettiin kummajaisina.

Ja kesäkuussa 1976 Ruotsissa vietettiin kuninkaallisia häitä.

Abban biisistä nimensä saanut Dancing Queen tuntui innostavalta, koska se oli kuin suoraa jatkoa komisario Beck -romaaneille rikoksesta. Toisaalta sekin ärsytti, koska varsinaiseen juoneen päästään käsiksi vasta lopussa. Suuri osa teoksesta on ajan arjen ja tapojen sekä päähenkilöiden kuvausta. Loppu antoi kuitenkin lupauksen jostain suuremmasta.

Lupausten ja odotusten kanssa pitää nyt odottaa viimeiseen osaan, Sex Pistolsin biisistä nimen saaneeseen God Save the Queeniin. Queen-yhtyeen biisin Killer Queen mukaan nimetyssä dekkarissa on vielä enemmän tyhjäkäyntiä kuin ensimmäisessä osassa.

Prostituoitujen murhat johtivat rikostutkija Karin Johanssonin ruotsalaiseliitin käyttämien bordellien ja poliittisen vehkeilyn jäljille. Siinä vyyhdissä yksi poliisi murhattiin ja toinen, ylempiensä jälkiä peitellyt, teki itsemurhan. Killer Queen lähtee liikkeelle suoraan siitä. Karin Johansson määrätään pitkälle sairauslomalle, mutta se perutaan pian, kun vedestä löytyy muoviin pakattu ruumis. Murhattu on oikeusministerin poliittinen asiantuntija Hjalmar Wallin. Hänen kihlattunsa helluntaislaistaustainen Lilly Ullberg on kadonnut. Molemmilla on ollut yhteyksiä Länsi-Saksaan.

Kaiken motkotuksen keskellä on myönnettävä, että Rudberg on löytänyt taas mielenkiintoisia yksityiskohtia 1970-luvun puolivälin Ruotsista. Käsittämätöntä on, että maassa suunniteltiin raiskaussäännösten väljentämistä ja seksuaalisen kanssakäymisen ikärajan laskemista 15:stä 14:ään ikävuoteen. Jännittävä havainto taas on se, että uskonnollistaustainen laulaja tuurasi Agnetha Fältskogia Abban Saksan-kiertueella kesällä 1973, kun tämä synnytti lapsensa. Tämä oikea Inger Heinerborg muistutti ulkoisesti Agnethaa niin kuin Lilly Ullbergkin Killer Queenissa.

Karin Johansson saa uusia entistä kovempia todisteita bordelliskandaalista. Samaan aikaan poliisin arkistossa työkentelevä Agneta Thorèn löytää todisteita, että Länsi-Saksan suurlähetystön valtaajilla oli ruotsalaisia avustajia, ja terroristeilla on edelleen tekeillä jotain suurta. Yhdessä kahden naispoliisin tiedot tarkoittavat, että he ovat itsekin vaarassa, koska mistään ei voi tietää, kuinka korkealle korruptio oikeusministeriössä ja poliisivoimissa ulottuu. Keneen voi luottaa vai voiko keneenkään?

Sarjan kaksi ensimmäistä osaa ovat kuin ruutitynnyri, joka odottaa räjähtämistään kolmannessa. Toivottavasti odotuksissa ei tarvitse taas pettyä. Yhtenä ruotsalaiseen tyyliin 500-sivuisena poliittisena trillerinä Queen-sarja olisi luultavasti fantastinen tapaus. Se tuo esiin menneisyyttä ja asenteita, joiden perään reppanat konservatiivimiehet nyt haikailevat. Jännitystä riittää, kun asiaan lopulta päästään. Kirjat ovat laadukasta ruotsalaista poliisiromaania, jota on ilo lukea.

Kolmena ohuehkona dekkarina sarja valitettavasti tuntuu enemmänkin menetettynä mahdollisuutena, vaikka ymmärtäähän sen, että kirjailijan kannattaa saada tuloja mieluummin kolmesta kuin yhdestä kirjasta.

Kovasten toisessa jutussa Matti Laine pistää vielä kovemmaksi

 

Matti Laine: Verilinja. 365 sivua, Bazar 2026.

Isä ja tytär Kovanen pistävät taas tuulemaan Matti Laineen sarjan toisessa osassa Verilinja. Vauhtia riittää kiitettävästi, niin kuin Isänsä tytär avauksessa, mutta ei vain sitä. Jatko-osa on juonikkaampi. Se avaa monta uutta mysteeriä, joihin pitäisi saada vastaus kolmannessa ja viimeisessä osassa ensi vuonna. Toiminnan ja arvoituksellisuuden tasapaino on Verilinjassa hyvässä balanssissa.

Kata Kovasen avustama tutkija Ursula Dobre murhataan oululaisessa kelluntatankissa. Kata työskentelee saksalaisessa Armadillo-ajatushautomossa, joka suojelee maalituksen kohteeksi joutuneita tutkijoita, toimittajia ja kansalaisaktivisteja. Murhatutkintaa johtaa Oulun KRP:n rikostutkija Olivia Susi, joka on Kata Kovasen tapaan modernien trillerien perushahmo, piinkova nainen, joka ei työtuntejaan laske eikä vaivojansa valita.

Tutkijoiden maalittaminen on ajankohtainen ja tosi asia. Jo muutama vuosi sitten kävi ilmi, että monet etenkin maahanmuuton tutkijat varovat julkisia esiintymisiä, koska niitä seuraa äärioikeiston masinoima paskamyrsky. 

Laineen jännärisarjan tausta on karu, mutta hyvä. Verilinjassa vihaviestien sylttytehdas näyttää lisäksi olevan eduskunnassa, sillä ne alkoivat vasta sen jälkeen, kun hän oli ollut asiantuntijana kuultavana eduskunnan perustuslakivaliokunnassa. Koirapilliin puhaltaminen on tuttua jokaiselle oikeaa politiikkaa seuraavalle.

Termiä maalitus ei löydy Suomen rikoslaista, Laine huomauttaa.

Ajankohtainen aihe on myös tekoäly, jota Verilinja liippaa. Ursula Dobrella on ollut yhteys oululaiseen teknologiayhtiöön Tapio Tech Labiin. Se kehittää tekoälypohjaisia turvajärjestelmiä ammattiliikenteeseen, joka voi muodostua miljardibisnekseksi. Yhtiön viestintäassistentti Iiris Hiltunen on lisäksi kadonnut oltuaan ensin sen turvallisuuspäällikön Olli Rotikon läksytettävänä. Yhtiön salaisuuksien pelätään vuotaneen ulkopuoliselle taholle.

Kata avustaa Oliviaa murhatutkinnassa, mutta  kiirettä riittää Armadillon kotipesässä Berliinissäkin, sillä siitä paljastuu epäilyttäviä tapahtumia. Armadilloa johtava sen perustanut Rouva Helene Weber ei ole kertonut alaisilleen kaikkea järjestön taustasta.

Kata Kovanen on kasvanut Saksassa tätinsä hoivissa. Hänen isästään Rene Kovasesta ei ollut huolehtimaan tyttärestään, kun vaimo Aino Kovanen kuoli syöpään sveitsiläisellä klinikalla. Ensimmäisessä osassa isä ja tytär lähentyivät toisiaan. Verilinjassa yhteistyö takkuaa, kun Rene ratkeaa juomaan, mutta yhteys löytyy uudelleen, kun pintaan pulpahtaa Ainoon liittyviä outouksia ja kummallisuuksia, jotka lienevät tulevan päätösosan yksi kantava juonihaara.

Aineksia riittää todella paljon, mutta Laine pitää langat tiukasti kasassa. Verilinja on mahtavaa jännitysviihdettä, jossa taustalla on oikeaakin ajatusta. Teoksen energiataso pysyy korkealla silloinkin, kun ei paahdeta nasta laudassa.

Loppuun Laine virittää vielä kaiken aiemmin asettamansa lisäksi sellaisen jännitysmomentin, että sarjan päätösosasta voi odottaa trilleritapausta.

Tiina Raevaaran psykologinen jännitysromaani syventyy 1980-luvun nuoruuteen ja pikkukaupungin valtapolitiikkaan

Tiina Raevaara: Kaupunki jonka keskellä on metsä. 303 sivua, Like 2026.

Tiina Raevaaran uuden Tuonijoki-sarjan avaava Kaupunki jonka keskellä on metsä alkaa melkein kauhuromaanina. Vuonna 1988 Eeva-Liisa pakenee jotain metsässä kauhun vallassa. Rinteessä kasvaa ikivanha tervaleppä, jonka korkeudessa Eeva-Liisa näkee kuolleen naisen. Hän on lapsien pelkäämä nainen, jota kutsutaan Täti Mustaksi.

Metsän nimi on Kaikkien lintujen metsä. Nimen se on saanut paikallislehden järjestämässä kilpailussa. Kaikkien lintujen metsä sijaitsee Tuonijoki-nimisessä pikkukaupungissa. Sen esikuvan tunnistaa helposti Raevaaran kotikaupungiksi Keravaksi.

Tuonijoelta lähtöisin on Päivi, jonka kuolleen äidin jäämistöstä löytyy leikekirja vuonna 2026. Siihen on liimattu Tuonijokea koskevia uutisia kuolemantapauksista, katoamisista ja väkivallanteoista. Ne saavat Päivin muistelemaan nuoruuttaan ja erityisesti parasta ystäväänsä Senjaa, joka katosi yhdeksänvuotiaana.

Tuonijoella tapahtuu taas. Kaikkien lintujen metsä on uhattuna, sillä kasvava kaupunki tarvitsee lisää asuntoja. Omasta ja 17-vuotiaan poikansa Benjamin uteliaisuudesta Päivä palaa Tuonijoelle, jossa ei ole käynyt vuosikymmeniin, vaikka se on vain vajaan puolen tunnin junamatkan päässä.

Kaupunki jonka keskellä on metsä tapahtuu kahdessa aikatasossa 1988 ja 2026. Vuonna 1988 metsä nuorten kokoontumispaikka ja aikuisten huolenaihe. Siihen liittyy jotain pahaenteistä. Kaupungissa on moraalipaniikki. Nuorisokulttuuri on eriytynyt muun muassa trash metalliksi, jonka varhainen suomalaishuippu oli keravalainen Stone. Aikuiset näkevät siinä saatananpalvontaa. Aikuisten ja nuorten maailmat ovat kaukana tosistaan.

Tuonijoen nuorisotoimenjohtajaksi valitaan päättäväinen diplomaattiperheessä kasvanut ja suuren osan elämäänsä ulkomailla elänyt Irmeli. Ensikäynnillään Tuonijoella Irmeli on osallisena kolarissa, jossa Senja Koistisen isä ja äiti kuolevat. Irmeli huolestuu Senjasta ja hänen kahdesta sisaruksestaan, mutta ketään muuta ei tunnu kiinnostavan, ja viranomaiset pallottelevat vastuuta toisilleen.

Uhkaava tunnelma läpäisee Raevaaran värisyttävän psykologisen jännärin. 1980-luvulla kiivaasti kasvavan leppoisan pikkukaupungin yllä leijuu epämääräinen pahuus. Huumeet ovat saavuttaneet Tuonijoen ja levottomuus kasvaa. Eletään nouskauden viimeisiä aikoja, mutta kotien seinien sisällä voi tapahtua pahoja asioita. 

Perheillä saattoi mennä todella huonosti, mutta yhteiskunta sulki siltä silmänsä, Tiina Raevaara on sanonut.

Lapsille Kaikkien lintujen metsä on salaperäinen ja mystinen paikka, joka kiihottaa mielikuvituksen laukkaan. Parhaat ystävät Päivi ja Senja kokevat sen outona voimana, joka tiivistyy vitivalkoiseksi olennoksi. He antavat sille nimen Vitivalkoinen kuningatar. Vuonna 1979 syntynyt Raevaara on todennäköisesti käyttänyt Päivin ja Senjan kuvauksessa omia lapsuuskokemuksiaan.

Uhkaava tunnelma ulottuu kaupungintalollekin, jossa maailmaa nähnyt Irmeli on outo lintu valtaa suvereenisti käyttävien miesten silmissä. Kulisseissa häärii paikallinen suurrakentaja Harri Jalokallio, jonka rakennusliike on vuonna 2026 aloittamassa työt Kaikkien lintujen metsässä. Vastassa ovat metsään leirityneet luonnonsuojelijat.

Raevaara saa intensiivisellä tarinallaan sydämen tykyttämään, vaikka toimintaa on vähän vasta teoksen loppupuolella. Arvaamaton ja moneen suuntaan kurkottava juoni ei herpaannu hetkeksikään. Luoviminen kahdessa aikatasossa samojen henkilöiden voimin onnistuu vaivatta ja kasvattaa jännitettä. Kun varsinainen väkivalta purskahtaa, se iskee lekan lailla.

Raevaara käsittelee jännitysromaanin varjolla ekologisia teemoja sekä kunnallispolitiikan ja bisneksen yhteen kietoutumista. Jälkimmäisessä esikuvana saattaa toimia Keravan naapurikunta Tuusula, jossa yhden suuryrittäjäperheen ja kunnan edut ovat oudosti kietoutuneet toisiinsa vuosikymmenten ajan.

Raevaaralla on silmää myös lapsuuden ja nuoruuden kokemuksille iloineen ja suruineen. Hän tavoittaa sen sadunomaisen tunnelman, jonka alakouluikäiset parhaat ystävät voivat saavuttaa uppoutuessaan seikkailuun. Kaupunki jonka keskellä on metsä toimii todennäköisesti myös erinomaisena nuorisoromaanina sen lisäksi, että se on trillerin, taidokkaan juonen ja psykologisen jännityksen yhdistävä merkkitapaus.

Gangsterimeininkiä pohjoisen hiihtokeskuksessa matkailua kriittisesti käsittelevässä ekotrillerissä Turisti

Noora Mustajoki - Bosse Hellsten: Turisti. 473 sivua, Gummerus 2026.

Lappiin sijoitetaan nyt paljon dekkareita ja trillereitä. Noora Mustajoella ja Bosse Hellstenillä on siihen hyvä syy ensimmäisessä jännärissään Turisti. Pariskunta asuu Kittilässä, jonka kirjastotoimenjohtajana Mustajoki vaikuttaa. He liikkuvat siis kotikentällään.

Turisti on yhtä aikaa vauhdikas ja käänteikäs, ja sekava ja puuduttavakin trilleri Levin matkailukeskuksesta, joka ei kirjoittajien mukaan ole kuitenkaan se oikea Levi, vaan tässä teoksessa "epämääräinen maantieteellinen käsite". Itse matkailukeskus on "fiktiivinen".

Matkailukeskusta hallitsee Petri "Pete" Huhtaniemi suurin visioin. Hänen tavoitteenaan on rakentaa arktinen Monaco, jota isännöi Keke Rosberg ja joka houkuttelee formulakuskeja luksusoloihin. Käytännössä hän on jokapaikan höylä, joka kiitää kunnostamassa hajoavia paikkoja.

Peten nykyinen matkailuyritys on siis kaukana luksuksesta. Toiminnan tarkoitus on nyhtää rahat pois turisteilta. Eräoppaat ovat kouluttamattomia ja epäpäteviä, sellaisia kuin entinen Miss Joensuu Sanni Paljakka. Hänen johtamallaan retkellä murhataan brittitoimittaja Modesty Walker kylmässä ja pimeässä erämaassa.

Pete on visioineen sotkeutunut venäläiseen rahaan ja albanialaisiin liikekumppaneihin. Hänen asioitaan tutkiva brittitoimittaja on vain yksi murhien uhreista. Turisti alkaa tehokkaasti, kun Pete ja toinen mies ovat polvillaan aluillaan olevalla hotellityömaalla ja kohta kajahtaa laukaus. Mutta vain yksi. Ruumis upotetaan betoniin.

Entisellä helsinkiläispoliisilla Frank Korpelalla on menneisyys, jota hän on paennut Leville. Korpela suostuu auttamaan paikallispoliisin komisario Eeva Rantasta Modesty Walkerin murhan tutkinnassa.

Turistin liepeessä sanotaan tämän Arktis-sarjan avauksen henkivän Coenin veljesten elokuvien tunnelmaa. Kieltämättä mieleen tulee Fargo ja myös sen inspiroimat erinomaiset tv-sarjat, joilla on sama nimi. Henkilöissä on samanlaisia höseltäviä ja omaan näppäryyteensä sortuvia yrittäjiä ja kovaotteisia roistoja. 

Coenin veljesten huumori kuitenkin puuttuu. Mustajoki ja Hellsten eivät saa teokseensa mustaa eikä mitään muutakaan komiikkaa, vaikka sellaisella teosta markkinoidaan. Henkilöistä puuttuu se inhimillinen ulottuvuus, joka saa Fargoissa naurahtamaan julmimmallekin konnalle. Ehkä kirjoittajien osaaminen ei vain riitä heidän tavoittelemalleen tasolle.

Kittilässä asuva kirjoittajapari antaa niin kolkon kuvan alueen turismista, että mietin, onko se teoksen varsinainen sanoma. Että Lapin turismi on suurta kusetusta ja luonnonvarojen tuhlausta. Vaikutelmaa lisää se, että Mustajoki ja Hellsten kuvaavat Lapin talvista luontoa runsaasti ja rakastavasti. Turistia voi siis luonnehtia ekotrilleriksi, jos ymmärsin yhtään kirjoittajien ajatuksia.

Yksityinen vetokoirayrittäjä Antte sanoo Turistissa, että matkailukeskuksissa koiria kohdellaan huonosti, kuin moottorikelkkoja. "Pannaan läjään heti kun ei toimi." Monet koiratarhat ovat liian suuria, sairaita koiria tapetaan julmasti ja niiden ruumiit poltetaan tynnyreissä.

"Turismi on ristiriitaista. Helposti se mitä myydään, tuhoutuu", sanoo Antte.

Murhatun toimittajan nauhoilta taas selviää, että lomakeskusta käytetään venäläisen rahan pesuun. Sitä hän on Levillä tutkimassa, mutta saa kallonsa halki kivestä kyykistyttyään hankipissille.

Turistissa on kova meno päällä koko ajan, ja kaikenlaisia suhareita riittää. Sivuja on paljon, liikaa. Tiivistäminen olisi tehnyt hyvää, sillä Mustajoki ja Hellsten ovat luoneet lopulta nokkelan rikoskaaren teokseensa. Sen kuoriminen kokonaisuudesta tuntuu vain työläältä. Kovasta yrityksestä huolimatta teos on sekava ja kummallisen epäviihdyttävä.

Kova ja kepeä sulautuvat onnistuneesti yhteen Piia Helanderin toisessa dekkarissa Huurre

 Piia Helander: Huurre. 350 sivua, Karisto 2026.

Hyvinkääläinen Piia Helander kirjoittaa uskottavasti nuorten maailmasta kotikaupunkiinsa sijoittuvissa dekkareissaan. Viime vuonna ilmestynyt Helios sijoittui hevosharrastuksen pariin, ja oli omasta mielestäni aivan vuoden parhaita kotimaisia esikoisdekkareita. Kakkososassa Huurre vuonna 1992 syntynyt Helander tavoittaa nuorten rikosten houkutukset, päihdeongelmat ja koulun kurinpito-ongelmat yhtä hyvin kuin kolmikymppisten aikuisten parisuhdekipuilut.

Hyvinkääläinen free-toimittaja Sami Alava on niin ison rikollisuuteen liittyvän skuupin jäljillä, että tietää henkensä olevan vaarassa. Marraskuussa hänet löydetäänkin kuolleena ulkoilualueella sijaitsevien kuntoportaiden juurelta. Vanhempi konstaapeli Ossi Hietala on ainoa, joka uumoilee rikoksen mahdollisuutta. Muut poliisit, varsinkin Ossin rasittava työpari rikoskonstaapeli Antti Lehto, ovat valmiita paketoimaan jutun vahvassa humalassa olleen miehen onnettomuutena.

Ossi Hietala on Helanderin sarjan toinen päähenkilö. Toinen on hevosaiheiseen lehteen kirjoittava ja yläasteen sijaisopettajana työskentelevä Sandra Dahlqvist. He kohtasivat jo Helioksessa edellisenä kesänä. Tunteita heräsi, mutta kumpikaan ei ole saanut tehtyä aloitetta, vaikka mieli on tehnyt. Nyt he kohtaavat uudelleen, koska Sandra Dahlqvist on jakanut työhuoneen Sami Alavan kanssa.

Hyvinkäällä tapahtuu katuryöstöjä ja huumekauppaa. Katujengeistä puhuminen tuntuu pikkukaupungissa liioitellulta, mutta häiriöt ulottuvat kouluunkin. Sandra saa yhden oppilaistaan avautumaan ja välittää tiedot poliisille.

Huurre on suurelta osin niin sanottua cosy crimeä. Etualalla on Sandra Dahlqvistin yksityiselämä, koiran ulkoitukset, ihastumiset ja pettymykset sekä aluillaan oleva esikoisromaani, jonka kirjoittamisessa Helander taitaa kuvata itseään. Yksi ihastumisen kohde on omista menneisyyden syistään sitoutumiskammoinen Ossi Hietala. Vetovoimaa kaksikon välillä on, mutta onko pitovoimaa?

Cosy crime ei kuulu suosikkeihini, mutta Piia Helander kirjoittaa niin sujuvasti, eloisasti ja ilmavasti, että Huurretta lukee oikein mielellään. Kun rikosjuoni tiivistyy, Helander heittää sujuvasti tiukemmalle vaihteelle. Loppuratkaisut kylmäävät. Tarinan eri sävyt sulautuvat ihmeen hyvin toisiinsa.

Rikosjuonessa Helander käyttää oivaltavasti Hyvinkään asemaa rautatiekaupunkina, jossa kiskot vievät etelään ja pohjoiseen, mutta tavarajunat kulkevat myös Hankoon. Huurre on niin näppärä jatko-osa, että Helanderille uskaltaa ennustaa valoisaa tulevaisuutta dekkarikirjailijana.

Piia Helanderin kirjojen nimiä en ymmärrä. En ole googlaamallakaan keksinyt, miksi esikoisen nimi oli Helios. Huurre taas on teoksessa koulun joulunäytelmä, joka on aivan sivuroolissa koko jutussa. Mutta eihän nimi miestä pahenna, eikä hyvin toimivaa dekkariakaan.

Joel Kangaksen tunnelmallisesta toiminnalliseksi yltyvä Lappi-dekkari Kaltio todistaa lopullisesti kirjailijan lahjakkuuden

 Joel Kangas: Kaltio. 315 sivua, Karisto 2026.

Pankkialalla työskentelevä Joel Kangas palkittiin helmikuun alussa viime vuoden parhaasta esikoisdekkarista. Itse en varjolistallani nostanut Kaamosta edes ehdokkaaksi. Olen näköjään pitänyt sitä aika tylsänä peruspoliisidekkarina.

Yllätys on melkoinen, mutta mieluisa, kun jatko-osa Kaltio täräyttää kunnolla. Lappi-dekkarissa on väreilevää jännitystä, joka puhkeaa kiihkeäksi toiminnaksi. Takaumat pitävät huolta sen kutkuttavasta arvoituksellisuudesta.

Inarista lähtöisin oleva helsinkiläispoliisi Mikkal Moilanen voi huonosti. Hän on sitä mieltä, että isä teki hänen lapsuudessaan itsemurhan, joka vei mukanaan äidinkin. Jäljellä on vain pikkusisko Sunna, joka työskentelee tullissa Lapissa.

Kaamoksen monimutkaisessa ja vähän kaukaa haetussa juonikuviossa murhaaja oli Mikkalin työtoveri Erik Kainulainen. Mikkal ei tiennyt, että Erik oli myös hänen velipuolensa, jonka päämääränä oli kosto. Erik pääsi pakoon. 

Kaltion alussa Mikkal vie sisarensa Sunnan hiihtovaellukselle Inarin erämaahan tämän miesystävän Tor Erikin ja lähes erakkona elävän Samuli Lehtosuon kanssa. Mikkal ei sitä paljasta sisarelleen, mutta vaelluksen tarkoitus on viedä hänet kauas pois niin kauan kuin kostoa hautova poliisimurhaaja on vapaana.

Moitin Kaamosta siitä, että siinä ei tapahdu oikein mitään ennen loppurytinöitä, ja toivoin jatko-osaan dynaamisempaa kerrontaa. Nyt sitä saadaan. Kaltio lähtee heti oikeilla raiteilla liikkeelle. Uhka on päällä niin että tuntuu, vaikka Mikkal sitä peittelee. Alussa tavataan myös Erik, joka on tapaamassa äitiään. Hänen kohtalonsa jää edelleen auki.

Joel Kangas yhdistelee teoksen ensimmäisellä puolikkaalla jännitys- ja eräkirjallisuutta komein ilmaisuin. Esikoisessa ihmetystä herätti myös erikoisten, mutta myös omaperäisten kielikuvien runsas käyttö. Ihan kuin esikoiskirjailija olisi ladannut siihen kaiken kielellisen arsenaalinsa taitojaan todistaakseen. Kaltiossa ilmaisu on rauhallisempaa, mutta Kangaksen kielellinenkin lahjakkuus ei jää epäselväksi.

Pääjuonen välissä käydään lyhyissä luvuissa kymmenen vuotta aiemmin tapahtuneessa. Paikallinen timpuri tapaa Biologiksi kutsumansa henkilön. Seuraa kiihkeä rakkaustarina, joka saa karmean lopun. Miten se vaikuttaa nykyisiin tapahtumiin? Siinä yksi jännitysmomentti.

Erämaassa nelikko pilkkii, syö kalasoppaa, tuijottaa tulta, puhuu, nukkuu syvää unta, mutta epämääräisen uhkan tunne ei päästä Mikkalia otteestaan. Jännite kasvaa, kun ilmaantuu merkkejä, että jotain voi tosiaan olla tekeillä.

Kun alkaa tapahtua, Joel Kangas pistää ison vaihteen päälle. Rytminvaihdoksesta lähtee liikkeelle kiihkeä takaa-ajo, joka jatkuu Norjaan. Kaltio muuttuu hiipivästä jännityksestä komeasti rullaavaksi toimintaromaaniksi. Syytä toiminnan käynnistymiselle ei kannata tässä kertoa, mutta vaikuttavaa meno on. 

Jostain syystä kerronnasta tulee mieleen Porin lahja suomidekkarille Arttu Tuominen uransa alkuvaiheessa, kun hän löysi lopullisesti tyylinsä. Näinköhän Kangas on next big thing suomalaisessa rikoskirjallisuudessa... 

Sen verran hiomista vielä on, että loppuratkaisu pistää äkistelemään. Siis kuka tämä pääkonna oikein olikaan ja miksi hän teki, mitä teki? Luin kirjan mielestäni huolellisesti, mutta koko jutun motiivi jäi ilmaan. Tai sitten se kerrotaan seuraavassa osassa. Käynnistyyhän Kaltiokin suoraan siitä, mihin Kaamos päättyy.

Niin tai näin, Kaltiolla Joel Kangas ottaa ison askeleen kohti suomidekkarin kärkinimiä. Tyyli on hallussa mestarillisesti, samoin juonenkuljetus ja rytminvaihdokset. Kangas siirtää poliisidekkarin ulos tutkintahuoneesta ja palavereista, ja vangitsee lukijan siihen taikapiiriin, jonka takia rikosromaanit ovat niin suosittuja. Hän myös tuntee alueen, josta kertoo. Se lisää vakuuttavuutta.

Iskelmänostalgiaa ja muusikkohuumoria Suonna Konosen uudessa aluevaltauksessa

Suonna Kononen: Kadonneen humppakuution arvoitus. 188 sivua, Aviador 2026.

Humppakuutio on kuomuperävaunu, jossa pienet orkesterit kuljettavat soittimiaan keikoille, kerrotaan joensuulaisen Suonna Konosen kolmannen romaanin takakannessa. Musiikillisilla linjoilla siis jatketaan. Toimittaja-muusikko Konosen esikoisessa Tie päättyy merenrannalle tyylilajina oli progessiivinen rock, proge. Omaelämäkerrallinen Uncle Samsara eteni 1980-luvun suomirokin tahtiin. Humppakuutio kirjan nimessä tietää sitä, että nyt on luvassa suuri joukko osuvia iskelmäsitaatteja.

Kadonneen humppakuution arvoitus on näennäisdekkari menneestä maailmasta, tarkemmin sanottuna jostain 1990-luvun lamavuosista Joensuussa ja yleensä Pohjois-Karjalassa. Se kertoo entisestä iskelmämuusikosta ja managerista Harri Harakasta, joka yrittää rauhallisempaa elämää ja leveämpää leipää yksityisetsivänä. 

Etunimen hän kirjoittaa kuitenkin Harry-muodossa, koska se kalskahtaa paremmalta. Jos teoksen viitekehyksenä olisi rock, selitys voisi olla, että näin nimessä on enemmän Texasia. Vertauksen ymmärtävät ne, jotka tietävät, miksi Hurriganes-yhtye nimettiin tahallaan väärin.

Hiljaista on, mutta Harry Harakka saa kaljat tarjoamalla vetoapua uudelle toimelleen juopolta toimittajalta Könö Könöseltä, joka tekee hänestä ison jutun Sirmakka-kaupunkilehteen. Juoppo toimittaja on klisee, mutta basistivitsejä suoltava ja olutta imevä Könönen istuu tarinaan kuin plektra kitaristin sormiin.

Tanssiorkesteri Trio Revanssin pitäisi lähteä keikalle Lieksaan, mutta se humppakuutio soittokamoineen on kadonnut orkesterin johtajan Kauko Karvosen pihalta. Siinä keikka yksityisetsivälle.

Juonella ja dekkarillisilla elementeillä ei ole kauheasti väliä. Kadonneen humppakuution arvoitus viihdyttää rattoisasti, kun Harry ja Könö lähtevät ensin mainitun vuoden 1977 mallisella Mercedes-Benz W123:lla jäljittämään peräkärryä pitkin Joensuuta ja laajemmin lähialueita.

Muusikkohuumori ja absurdit käänteet seuraavat toisiaan. Kononen siteeraa yli kolmeakymmentä iskelmää juuri oikeissa paikoissa, ja keksii hyviä lauseita itsekin. Mersussa on vanhat talvirenkaat, "joiden nastat olivat rapisseet tienvarsien lepikoihin Kyreniuksen ollessa Syyrian maaherrana ja Syreniuksen Elonkorjuun kitaristina". Aivan, teoksen huumorista saa kaiken irti vain, jos omaa monipuolisen musiikillisen sivistyksen.

Humppakuution arvoituksesta seuraa nostalgiaa ja arvostusta tanssipaikkojen puurtajille ja ihmisten tunnelman kohottajille, joiden leipä oli yhtä pieninä palasina kuin Tapio Rautavaaran laulussa Juokse sinä humma. "Joka lainanlyhennys on maksettu rumpua lyömällä ja lauluja laulamalla", Kauko Karvonen esittelee ylpeänä omakotitaloaan Harry Harakalle. 

Lämminhenkisen huumorin täyttämällä kirjallaan Kononen tunnustaa rakkauttaan Joensuulle ja koko Pohjois-Karjalalle. Sen voi nähdä rinnakkaisteoksena hänen Huojuva lato -biisilleen Karjalan taivaan alla, jossa "nää oudot rajaseudut mua jostain syystä rauhoittaa".

Nostalgiatripin täydentää Juho Juntusen piirtämä kansi, ja kirjan taiton on tehnyt Japa Mattila. Nimet saavat kirjan sisällön lisäksi herkälle mielelle, sillä nehän ovat tuttuja Soundi-lehden 1980-luvun lukijoille. Oliko Mattila peräti se, joka liitti toimittajien juttuihin pisteliäitä latojan huomautuksia...

Eli niin tässä taas kävi kuin ennenkin: Suonna Kononen kirjoittaa ja samanlaisia herkkyyksiä omaava lukija alkaa muistella nuoruuttaan, johon tietenkin kuuluivat rockin ohella humppatanssit talvisin työväentalolla ja kesäisin VPK:n lavalla.

Kononen on tyylinsä löytänyt, mutta varioi sitä niin, että jokaisessa romaanissa on tuore ote. En panisi pahakseni, jos hän jarruttaisi tällä kertaa uudistumistaan niin että Harry Harakka saisi toisenkin jutun selvitettäväkseen.

Veljentytär määrittelee Donald Trumpin hulluuden asteen

Mary L. Trump: Maailman vaarallisin mies - Kuinka perheeni loi Donald Trumpin (Too Much and Never Enough. How My Family Created the World´s Most Dangerous Man.) Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. WSOY 2026.

Entä jos Donald Trump on vain hullu ilman mitään suurta suunnitelmaa? Tällaisia pohti KU:n päätoimittaja Jussi Virkkunen tammikuussa tämän Davosissa pitämän sekopäisen puheen jälkeen. En tiedä, onko "hulluudelle" olemassa mitään vakiintunutta määritelmää, mutta nyt meillä on vakavasti otettava todistus siitä, että näin saattaa todellakin olla.

Donald Trumpin veljentyttären Mary L. Trumpin henkinen ruumiinavaus sedästään ilmestyi juuri suomeksi. Maailman vaarallisin mies on alkujaan ilmestynyt jo vuonna 2020. Mary L. Trump halusi kirjallaan vaikuttaa siihen, että Donald-setää ei valita toiselle kaudelle Yhdysvaltain presidentiksi. Hänet kuitenkin valittiin yhden nelivuotiskauden jälkeen.

Kirja on todennäköisesti ajankohtaisempi nyt kuin ilmestyessään. Donald Trump käyttäytyy vielä impulsiivisemmin ja vastuuttomammin kuin ensimmäisellä kaudellaan. Silloin hänen hallinnossaan oli myös "aikuisia", jotka pitivät presidenttiä edes jossain määrin aisoissa. Nyt on vain perseennuolijoita. 

Mary L. Trump ei ole yksin Donald Trumpin sukulainen. Hänellä on tohtorin arvo kliinisessä psykologiassa. Kirjoittajan arviolla setänsä luonnekuvasta voi uskoa olevan painoarvoa.

Kuten kirjan alaotsikko kertoo, Trumpin persoonaa ei voi arvioida tuntematta perheen historiaa. Isoisäänsä kiinteistömoguli Frederick Trumpia kirjoittaja kuvaa sosiopaatiksi ja isoäitiään Elizabeth Trumpia fyysisesti ja psykologisesti sairaaksi. Kiintymyssuhdetta vanhempien ja lasten välillä ei perheessä tunnettu.

Mary L. Trumpin mukaan toiseksi vanhin poika Donald Trump on ensinnäkin narsisti. Hän täyttää kaikki yhdeksän narsismikriteeriä.

Mutta siinä ei ole kaikki.

"Voisi väittää, että Donald täyttää myös epäsosiaalisen persoonallisuushäiriön tunnusmerkit. Häiriön vaikeinta muotoa pidetään yleensä sosiopatiana, mutta se saattaa liittyä myös rikollisiin taipumuksiin, röyhkeyteen ja piittaamattomuuteen muiden oikeuksista", Mary L. Trump kirjoittaa.

Lisäksi Donald Trumpilla saattaa olla riippuvainen persoonallisuus, joka ilmenee muun muassa kyvyttömyytenä tehdä päätöksiä. Päätöksiähän Trump tekee joskus liukuhihnalta, mutta hän on tullut tunnetuksi myös TACO-miehenä: Trump always chickens out eli kantti pettää kovan paikan tullen.

Donaldilla saattaa sisarentyttären mukaan olla myös diagnoisematon oppimisvaikeus, joka haittaa hänen kykyään käsitellä tietoa. Hänen puheensa eivät kestäkään faktojen tarkistusta. Näin kävi viimeksi juuri Davosissa.

Sosiopatian oireita ovat empatian puute, taipumus valehdella, välinpitämättömyys oikeasta ja väärästä, väkivaltainen käyttäytyminen ja piittaamattomuus muiden oikeuksista. Tällaisessa ilmapiirissä ja tunnekylmän isän varjossa Donald sisaruksineen kasvoi. Siihen liittyi vielä Fred-isän seksistinen usko naisten myötäsyntyiseen alempiarvoisuuteen.

Isä kasvatti aluksi vanhimmasta pojastaan Freddystä, Mary L. Trumpin isästä, työnsä jatkajaa. Freddyssä ei kuitenkaan ollut riittävästi "tappaja-luonnetta", joten hänestä tuli hylkiö. Seitsemän vuotta nuorempi Donald oppi, mitä isä ei halunnut ja halusi pojiltaan. Häneen kasvoi se luonne, jota Trump-imperiumin seuraavalta johtajalta vaadittiin. Donald harjoitteli kiusaamalla pikkuveljeään Robertia.

Donald Trump alkoi menestyä New Yorkin kiinteistöbisneksessä 1980-luvulla. Hän alkoi saada nimeä playboyna ja diilintekijänä. Todellisuudessa kaiken takana olivat isän kontaktit ja rahat. Donald Trump on luonut itsestään myyttiä, että hän sai isältään  vain yhden miljoonan ja maksoi senkin takaisin. Todellisuudessa Fred rahoitti suosikkipoikansa bisneksiä ja mauttoman huikentelevaa elämäntyyliä sadoilla miljoonilla dollareilla. Veroja lahjoista ei maksettu.

Omin voimin Donald Trump osasi kyllä tuhlata rahaa ja ajautua konkursseihin.

The New York Times paljasti syksyllä 2018 petoksia ja rikollisia tekoja Donald Trumpin varallisuuden ja aseman taustalla. Tiedot lehdelle vuoti Mary L. Trump, jonka sukuhaaran isoisä oli tehnyt perinnöttömäksi.

Trumpin molemmilla presidenttikausilla on ihmetelty montaa asiaa. Yksi niistä on, millainen ote Venäjän presidentillä Vladimir Putinilla on Trumpiin ja miksi. Mary L. Trumpin vastaus on, että Putin samoin kuin Pohjois-Korean diktaattori Kim Jong-un muistuttavat psykologiselta profiililtaan hänen isoisäänsä Frediä. 

"He huomasivat presidentinvaalien jälkeen, että Donald oli henkilöhistoriansa ja persoonallisuutensa ainutlaatuisten vikojen takia äärimmäisen altis häntä älykkäämpien, vahvempien henkilöiden manipuloinnille." 

Mary L. Trumpin mukaan Donald Trump on niin typerä, että hänet saa toimimaan tahtonsa mukaan toistelemalla, että hän on älykkäin, suurin ja paras.

Pohjimmiltaan setä on veljentyttären mielestä edelleen se pelokas pieni poika, joka pelkää olevansa riittämätön isälleen niin kuin vanhempi veljensä oli. Vanhin veli Freddy alkoholisoitui, tuhoutui ja kuoli nuorena. Nyt Donald Trump esiintyy öykkäröimällä ja "tappajan luonteellaan" kauan sitten kuolleelle isälleen, jotta ei itsekin tuhoutuisi.

Mary L. Trumpin kirja on sairauskertomus eräästä kolkosta amerikkalaisesta perheestä, josta muiden epäonneksi nousi maailman vaikutusvaltaisin valtiojohtaja. Siinä on paljon omaelämäkerrallista ainesta, joka ei ole kiinnostavaa suomalaiselle lukijalle. Kirjan kova ydin on kuitenkin kirkas: maailmaa pitää otteessaan ihan aito sekopää. Voi sanoa myös hullu. 

Donaldin poliittisia taustavoimia Mary ei analysoi. Vaikuttaa siltä, että vaikka presidentillä itsellään ei olisi mitään suurta eikä pientäkään suunnitelmaa, MAGA-konservatiiveilla kyllä on. Siksi Yhdysvaltain demokratia on nyt aidosti vaakalaudalla.