Julkaistu Kansan Uutisissa 4.11.2005.
Yli 20 vuotta suomalaisessa dekkarikentässä vaikuttanut Paul-Erik Haataja näytti jo siirtäneen komisario Tammelininsa eläkkeelle edellisessä romaanissaan Vaarojen mailla (2000). Kyseessä oli murhajuonesta huolimatta viehättävän erilainen maalaisjännäri.
Nyt Tammelin kuitenkin tekee paluun, tosin lähinnä sivuhenkilönä. Ehkä ei olisi tarvinnut, sillä Urakan loppu on kirja, jonka lukeminen tuntuu urakalta ja sen loppu helpotukselta.
Moitteet pitää antaa ennen kaikkea kustannustoimittajalle. Miten näin tavanomaisessa rikosromaanissa voi olla 383 sivua? Siten, että kirja on täynnä joutokäyntiä ja tylsiä sivujuonia, sillä Haataja marssittaa areenalle tuhottoman määrän henkilöitä. Poliisejakin on sellainen lauma, ettei millään pysy kärryillä, kenestä milloinkin puhutaan.
Reippaasti tiivistämällä Urakan lopusta olisi saanut 250-sivuisen perusjännärin, jollaisella on aina kysyntää.
Sivumäärää ei voi oikein mitenkään perustella, sillä romaanissa ei kerta kaikkiaan ole mitään uutta. Rakennusyrittäjä löydetään kotoaan ammuttuna. Sitä sitten selvitetään, että kuka tappoi miehen, joka olisi muutenkin kuollut kohta syöpään. Mitään erikoista ei paljastu. Mutta miksi kokeneen Paul-Erik Haatajankin pitää silti sotkea keitokseensa vielä Pietarin mafiaakin?
Parasta Urakan lopussa on pääjuoneen vain löyhästi liittyvien nuorten aikuisten kuvaus. Heidän kielensä ja mielensä vuonna 1944 syntynyt Haataja tavoittaa ihmeellisen vaivattomasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti