Julkaistu Kansan Uutisissa 3.6.2005.
Luetaankohan Suomi-Venäjä -seurassa dekkareita? Pitäisi ainakin, ja ainakin kotimaisia. Tietäisivät, millaisia käsityksiä venäläisistä suomalainen rikoskirjallisuus levittää tuhansille lukijoille. Sellaisia, että kaikki venäläiset ovat mafian palkkalistoilla olevia tehotappajia, jotka levittävät hyväntahtoisen hölmön asemassa olevaan, itärikollisuuteen huonosti varautuneeseen Suomeen ainakin huumeita, väärää rahaa ja prostituoituja. Jos joku venäläinen on näennäisesti rehellisissä töissä, niin hän on vain soluttautunut firmaan, koska tarkoitus on hyödyntää sitä rikollisissa toimissa.
Matti Remeksen kolmas dekkari Tappava tuliainen on tässä suhteessa oikea kliseekokoelma. Harmi, sillä muilta osin heppoisilla eväillä jännäreitä kirjoittava Remes osoittaa uutuudessaan lieviä edistymisen merkkejä. Tarina on ihan viihdyttävä ja harrastajapohjalta rikoksia selvittävä Ruben Waara törmäilee vähemmän epäuskottavissa merkeissä kuin aiemmissa teoksissa. Tosin täytyy ihmetellä sitä, että konkurssin partaalla olevan kuljetusliikkeen omistajalla ei juuri riitä mielenkiintoa firmaansa kohtaan, kun vähän väliä pitää ottaa lomaa ja lähteä selvittelemään asioita Hankoon.
Kaksi ensimmäistä Matti Remestä olivat tavattoman vanhahtavia dekkareita. Herrasmiessalapoliisi selvittelee lähipiiriinsä kasautuvia murhia kuin 1930-luvun englantilaisissa kartanodekkareissa.
Kolmoseen Remes on kaiketi halunnut enemmän puhtia ja sitähän löytyy tuomalla kansainväliset kuviot keskelle suomalaista idylliä. Venäläisten isojen rosvojen lisäksi kuvioissa vaikuttaa kongolainen ex-sissi ja joukko värikkäiksi aiottuja suomalaistyyppejä, jotka ovat jälleen kliseiden juhlaa.
Kummallisesti koko maailma tuntuu pyörivän Ruben Waaran ja hänen sukulaistensa sekä muun lähipiirin ympärillä. Jokainen joutuu vähintään kerran hengenvaaraan kirjan tiimellyksessä, sillä kaikista viidestä miljoonasta suomalaisesta juuri tästä yhdestä suvusta ovat kaikki rosvot kiinnostuneita. Waara joutuu osalliseksi ihmissalakuljetukseen, väärän rahan levittämiseen ja muutamaan murhaan, mutta poliisia ei tarvita tällaisten pikkujuttujen tutkimiseen juuri muuten kuin satunnaisesti kännykän välityksellä.
Miinusta kirjalle annan myös siitä, että syyllinen yhteen kuolemantuottamukseen jää kertomatta. Kuka siellä talvisella merenjäällä jätti sairaskohtauksen saaneen Kaj Karstenin kuolemaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti